lektiot
kin voi käydä. Usein kysyjät toteavat: »ai keskustelua — no siinä me suomalaiset emme taida olla kovin hyviä». Pahimmas- sa tapauksessa kysyjä vaikenee kokonaan, ilmeisesti peläten, että saattaisin arvostella hänen keskustelutyyliään. Tämä vastaus siis sisältää myös vaaran, että keskustelu katkeaa kokonaan, koska keskusteluntutki- ja koetaan vaikeaksi puhekumppaniksi kulttuurissa, jonka jäsenet ovat sisäistäneet myytin omasta puhumattomuudestaan.
Seuraavaksi haluan kertoa jotain siitä, kuinka tutkimuksessani yhdistyvät kaksi mainitsemaani yleisen tason kysymystä, pronominien semantiikka ja suomalaiset keskustelukäytänteet, ja pohtia samalla sitä, osaavatko suomalaiset keskustella ja onko keskusteluntutkijaa tarpeen pelätä vai ei.
Väitöskirjani edustaa suomalaista kes- kusteluntutkimusta. Se liittyy moniin mui- hin tutkimuksiin, joissa on käsitelty suoma- laisten keskustelukäytäntöjä: kysymistä ja vastaamista, puheenvuoron vaihtumista puhujalta toiselle, kannanottojen esittämis- tä, diskurssipartikkeleita, kertomuksia, Väitöksenalkajaisesitelmä
Helsingin yliopistossa 16. joulukuuta 1998
Kun ystävälliset naapurit ja sukulaiset ovat kyselleet, mitä oikeastaan tutkin, minulla on ollut kaksi tapaa vastata. Jos haluan päästä kysymyksestä vähällä, sanon tutkivani pro- nominien semantiikkaa. Tämä vastaus yleensä saa kysyjän sanomaan »jaaha» ja siirtymään muihin aiheisiin. Jos taas olen sillä tuulella, että jaksan selittää enemmän, sanon tutkivani suomalaista keskustelua ja sitä, kuinka keskustelijat viittaavat toisiin- sa. Näin asetettuna vastaus saattaa hyvässä tapauksessa kirvoittaa lisäkysymyksiä:
miksi tutkin juuri tätä, onko muitakin jotka tutkivat samaa aihepiiriä, mitä osaisin ker- toa suomen kielestä verrattuna muihin kie- liin tässä suhteessa. Reaktio osoittaa, että suomen kieli kiinnostaa puhujiaan erityises- ti kulttuurisesta näkökulmasta: mitä kielen- tutkija osaa sanoa meistä suomalaisina, meidän tavastamme elää ja toimia ja ottaa toisiamme huomioon. Mutta huonommin-
EEVA-LEENA SEPPÄNEN
Pronominien semantiikasta ja
suomalaisesta
keskustelusta
naurua ja huumoria, erimielisyyksistä sel- viämistä ja monia muita mielenkiintoisia seikkoja. Oma tutkimukseni asettuu tässä joukossa melko puhtaasti kielentutkimuk- selliseen päähän: käsittelen tiettyjen pro- nominien merkitystä keskusteluaineiston valossa.
Tutkimuksessani tarkastelen sitä, kuinka suomalaisessa keskustelupuheessa viitataan läsnä oleviin henkilöihin, puhe- tilanteen osallistujiin. Olen tätä kysymys- tä käsitellessäni rajannut pois yleisimmät vaihtoehdot, pronominit minä ja sinä ja muut ensimmäisen ja toisen persoonan muodot. Tutkimuksen kohteena, suuren- nuslasin alla, ovat tilanteet, joissa puhuja viittaa keskustelukumppaniinsa jollain kie- len kolmannen persoonan kategoriaan kuu- luvalla muodolla: pronominilla hän, se, tämä tai tuo. Tilanteet, joita olen tarkastel- lut, voivat näyttää esimerkiksi seuraavan- laisilta:
Esimerkissä 1 Noora sanoo rivillä 4: »ja tää on jättäny salkkusa jossa oli sen lähes valmis tutkielma käsinkirjotettuna». Hän viittaa pronomineilla tää ja se ystäväänsä Veijoon, joka on keskustelutilanteessa mu- kana ja on juuri itse käyttänyt vuoron. Noo- ra aloittaa kertomusta Veijon seikkailuista.
Tämä on erittäin tyypillinen demonstratii- viviittauksen paikka.
Esimerkissä 2 taas Maija kertoo avio- miehensä Matin kuorsausongelmasta. Matti kommentoi hänen kerrontaansa ironiseen sävyyn rivillä 4 sanomalla: »sehän tietää kaiken pimeessä minusta». Hän siis viittaa Maijaan pronominilla se. Maijan seuraavas- sa vuorossa riveillä 6, 7 ja 8 onkin sitten Mattiin viittaavia pronomineja runsaasti:
toi, hän ja myös yksikön toisen persoonan pronomini muodossa sä. Maija sanoo:
»Niin tietää. Toi ihmettelee välillä että — mä nukun selkä häneen päin — mistä sä voit tietää kun sä et edes kato tänne päin.» Täs-
1. (syntymäpäiväkutsut: salkku )
01 Veijo: noin sitä tulee kassi unohetaa kapakkaa.
02 (0.4)
03 Veijo: kerrankos sitä.
→ Noora: ja tää on jättänys salkkusa joss oli sen lähes 05 valmis tutkielma [käsinkirjotet[tuna,
06 Sanna: [↓e:i: oo [ (--)
07 Leena: [e:i::?
08 Henna:↑sanokaa vaan.
2. (joulukahvit: kuorsausta)
01 Maija: ja sit- sit jo e- mä tiedän ennenku se alkaa.
02 Tyyne: mm,
03 Maija: oikeen semmone kova krengaus alkaa. sit hengitys,
→ Matti: =sehän tietää kaikem pimeessä minusta.
05 (.)
→ Maija: >niin tietää< toi ihmettelee välillä että m-
→ mä nukun selkä häneem päin (0.3) ↑mistä sä 08 voit ↑tietää ehe hehe [kun sä et edes kato
09 Sirpa: [niin?
10 Maija: tännep päin, 11 Sirpa: niin?
12 Maija: mut kato se hengitys ja et se alkaa sillä taval
sä on kyse pariskunnan keskinäisestä kiu- soittelusta, joka myös on tavallinen kon- teksti, jossa kolmatta persoonaa käytetään.
Olen tutkimuksessani analysoinut tä- mänkaltaisia keskustelutilanteita yksityis- kohtaisesti, kiinnittäen huomiota kulloinkin valitun viittauskeinon funktioon puhetilan- teen jäsentämisessä. Työvälineenäni on ol- lut etnometodologinen keskustelunanalyy- si, jossa tutkimuksen peruslähtökohdaksi asetetaan tarkka aineistoanalyysi. Tiukasti rajatun pronominiryhmän tarkastelun kaut- ta avaan näkökulmia sekä kielentutkimuk- sen keskeisiin ongelma-alueisiin että suo- malaiseen keskustelukäyttäytymiseen. Se kielentutkimuksen alue, johon väitöskirja- ni lähinnä liittyy, on semantiikan eli kielen merkitysten tutkimus, tarkemmin ottaen kielen deiktisten kategorioiden kuvaus.
Deiksis on käsite, joka liittyy kielen ja maailman suhteeseen: deiktiset elementit ovat niitä kielen aineksia, joilla kielellinen ilmaus suhteutetaan puhetilanteeseen: ai- kaan, osallistujiin ja ympäristöön. Persoo- napronominit ja demonstratiivit mainitaan tavallisesti kielen tyypillisimmiksi deikti- siksi aineksiksi: esimerkiksi lauseen minä olen täällä merkitystä ei voi kuvata ottamat- ta huomioon sen yhteyttä siihen, kuka pu- huu ja kuinka puhuja rajaa tilan, johon hän viittaa.
Työni on mallikelpoinen keskustelun- analyysin edustaja siinä mielessä, että olen lähtenyt liikkeelle aidosta ihmettelystä, joka on syntynyt siitä, että aineistossa havaitse- mani asiat eivät sovi olemassa oleviin mal- leihin kielen kuvaamisesta. Kielen kolman- nen persoonan kategoriaa ei nimittäin ole suinkaan aina pidetty deiksiksen piiriin kuuluvana. Ensimmäisen ja toisen persoo- nan ainesten, siis pronominien minä ja sinä ja niitä vastaavien verbimuotojen, on kat- sottu ilman muuta viittaavan puhetilanteen osallistujiin, niihin, joita kielentutkimuk- sessa on nimitetty puhujaksi ja puhutelluk-
si. Sen sijaan kolmatta persoonaa on yleen- sä pidetty poissaolijan kategoriana: kolmas persoona viittaa puheenalaiseen, joka useimmiten ei ole läsnäolija. Tutkimani ti- lanteet ovat eräänlaisia poikkeuksia siitä kielen kuvauksen kaanonista, jossa puheti- lanne pelkistetään puhujaan ja yhteen pu- huteltuun kuulijaan. Läsnäolevaa henkilöä ei puhutella, vaan hänet tuodaan keskuste- lijoiden huomion piiriin jollain muulla kei- nolla, ja kolmas persoona viittaakin puhe- tilanteen osallistujaan. Jos tällaiseen viittaa- miseen on kielentutkimuksessa kiinnitetty huomiota, viittausta on yleensä tulkittu sil- tä pohjalta, että läsnäolijasta puhuttaisiin ikään kuin poissaolevana. Näin ei kuiten- kaan tarvitse olla, eikä olekaan esimerkik- si niissä tapauksissa, jotka äsken näytin.
Tutkimukseni pääteemana onkin ollut selvittää sitä, millaisen aseman puhetilan- teen osallistujana saa läsnäolija, johon vii- tataan pronominilla tämä tai tuo, hän tai se
— tai pikemminkin selvittää, millaista ase- maa hänelle tarjotaan: tilanteen lopullinen tulkinta riippuu kaikkien osallistujien toi- minnasta. Tulos on, ettei kolmas persoona suinkaan ole pelkästään poissaolijan kate- goria, vaan viittaavan pronominin valinnal- la voidaan rakentaa viittauksen kohteen roolia keskustelussa läsnäolevammaksi tai poissaolevammaksi.
Viittaamalla puhekumppaniinsa prono- minilla tämä puhuja osoittaa käsittelevän- sä referenttiä edellisenä puhujana ja siten meneillään olevan puhetilanteen aktiivise- na osallistujana eikä suinkaan ulkopuolise- na. Valitsemalla pronominin tämä puhuja myös jäsentää meneillään olevaa keskuste- lua niin, että hän osoittaa tuovansa jonkin muutoksen meneillään olevaan keskustelu- toimintaan: hän voi aloittaa uuden puhejak- son tai suunnata puheensa uudelle kuulijal- le. Yksi hyvin tyypillinen tämä-viittauksen paikka on kertomuksen aloitus; silloin pro- nomini tämä orientoi vastaanottajia siihen,
että siirrytään uuteen puhetoimintaan, ker- tomiseen. Pronomini tämä suuntaa puheen vastaanottajien huomion ennen muuta me- neillään olevaan puhetilanteeseen. Se nä- kyy myös osallistujien katseista: aineistos- sani pronominiin tämä liittyy aina se, että puhuja katsoo referenttiin, mutta muut osal- listujat eivät välttämättä seuraa hänen kat- settaan. Koska muut osallistujat eivät etsi viittauksen kohdetta katseellaan, puhujan katse ei voi olla tärkeä kohteen tunnistami- sen kannalta. Sen sijaan katsekäyttäytymi- nen ilmaisee, että puhuja osoittaa vuoron- sa nimenomaan sille osallistujalle, johon viittaa pronominilla tämä. Viittauksen koh- de asetetaan vuoron vastaanottajana keskei- seen asemaan, ja näin läsnäolijaan viittaa- va pronomini tämä tulee merkitykseltään lähelle puheaktipronominia sinä.
Toinen voimakkaasti viittauksen koh- teen läsnäoloa ja osallistujuutta rakentava pronomini on hän. Yksi selvästi esiin nou- seva hän-pronominin käyttöyhteys on ni- mittäin keskustelukumppanin näkökul- maan asettuminen: hän esiintyy keskuste- lukumppanin puheen referoinnissa tai sil- loin, kun tulkitaan toisen läsnäolijan toivei- ta tai ajatuksia. Valitsemalla pronominin hän viitatessaan toiseen osallistujaan puhu- ja voi ilmaista, ettei se mitä hän sanoo oi- keastaan ole hänen puhettaan vaan hän ikään kuin puhuu toisen läsnäolijan puoles- ta.
Pronomini tuo puolestaan viittaa taval- lisimmin jonkin aikaa hiljaa olleeseen osal- listujaan ja tuo siinä mielessä keskusteluun uuden, odottamattoman referentin. Se osoit- taa myös keskustelijoiden orientoitumista muuhun toimintaan enemmän kuin puhee- seen. Toisaalta sitä voidaan käyttää keino- na luoda tiimi, jonka ulkopuolelle referentti asetetaan. Viittaaminen pronominilla tuo saa puhetilanteen muut osallistujat katso- maan referenttiin: puhuja siis osoittaa viit- tauksellaan referenttiä muille. Siten tuo-
pronominilla yksi osallistujista asetetaan muiden katseiden kohteeksi, toisten osallis- tujien tarkasteltavaksi. Tuo on samoin kuin tämäkin puhetilanteeseen orientoiva prono- mini, mutta ei puhutteleva vaan osoittava.
Pronomini se viittaa aineistossani aina läsnäolijaan, joka on keskustelussa jo ennen mainittu. Viittaukset esiintyvät vuoroissa, jotka kytkeytyvät keskustelussa taaksepäin.
Kuulijaa ohjataan tunnistamaan viittauksen kohde aiemman keskustelun perusteella ja jäsentämään samalla vuoro osaksi puhejak- soa, joka on vielä kesken. Viitatessaan toi- seen keskustelijaan pronominilla se puhu- ja korostaa näin referentin roolia diskurssi- maailman osana, esimerkiksi kertomuksen henkilönä, puhetilanteen osallisuuden kus- tannuksella. Referenttiä kohdellaan ensisi- jaisesti aiempana puheenaiheena, ei niin- kään keskustelun osallistujana. Tämä hei- jastuu siinä, kuinka referenttiä puhetilan- teessa käsitellään: viittauksen kohdetta ei useinkaan katsota, vaan osallistujien katseet ovat suuntautuneina puhujaan. Näin nimen- omaan pronomini se asettaa referentin ikään kuin keskustelutilanteen ulkopuolelle, pois- saolijaksi.
Tulokseni osoittavat, että läsnäolijaan viittaavan pronominin valintaa ohjaa ennen muuta viittauksen nivoutuminen edeltävään keskusteluun ja kunkin läsnäolijan asema puhetilanteen osallistumiskehikossa. Vali- tessaan pronominin puhuja ottaa kantaa sii- hen, millaiseksi hän hahmottaa aiemman kontekstin ja millaisena hän tarjoaa sitä omassa vuorossaan muille osallistujille.
Pronominin valinnalla otetaan kantaa refe- renttinä olevan henkilön osallistumisrooliin keskustelussa ja säädellään sitä, kuka voi ottaa vuoron seuraavaksi.
Haluankin työssäni tuoda ilmi sen, että demonstratiiveilla ei pelkästään ilmaista, missä jokin sijaitsee suhteessa puhujaan tai kuulijaan, vaan myös asetetaan asioita pai- koilleen ja järjestetään osallistujien suhdetta
niihin ja toisiinsa. Demonstratiivipronomi- nit, samoin kuin kaikki muut henkilöön viittaamisen keinot, ovat luovaa kiellistä potentiaalia. Niillä ei pelkästään heijasteta olemassa olevaa tilannetta vaan vaikutetaan siihen.
Toinen selvästi esiin nouseva asia on se, ettei kolmas persoona ole läsnäolijaan vii- tattaessa yhtenäinen kategoria eikä viittauk- sia läsnäolijaan kannata kuvata niin, että asettaisi kolmannen persoonan oppositioon ns. puheaktipersoonien kanssa. Kolmatta persoonaa ei tarvitse nähdä jyrkästi puheak- tipersoonista erillisenä kategoriana, vaan pikemminkin on kyse jatkumosta, jossa kuljetaan osallistujuutta indeksoivista pu- heaktipronomineista kohti yhä selvemmin referentin poissaoloa indeksoivia viittauk- sia. Tämä osoittaa, etteivät kielen katego- riat ole staattisia, vaan ne voivat muuttua ja jäsentyä uudelleen, kun tarkastelukulmaa vaihdetaan.
Sosiologiasta lähtenyt keskustelunana- lyysi on kielentutkimuksen metodina nuo- ri. Sillä on kuitenkin tehty jo kaksi fennis- tistä väitöskirjaa, Marja-Leena Sorjosen tutkimus partikkeleista joo ja niin sekä Helena Kangasharjun tutkimus, joka käsit- telee keskustelijoiden tiimiytymistä erimie- lisyyksien yhteydessä. Kun Helena Kangas- harjun väitöskirjaa tarkastettiin tässä sa- massa salissa viime kesäkuussa, väittelijä asetti lektiossaan itselleen ja muille suomen kielestä väitteleville keskustelunanalyyti- koille kysymyksen: olenko tutkijana fennis- ti tai edes lingvisti?
Tähän kysymykseen voin omasta puo- lestani vastata myöntävästi. Työni yhtenä ulottuvuutena on nimenomaan testata kes- kustelunanalyyttisen metodin sopivuutta selkeästi kielentutkimuksen piiriin kuulu- vien kysymysten käsittelemiseen. Olen pyrkinyt osoittamaan, että vuorovaikutuk- sen näkökulman huomioon ottaminen näyt- tää meille uusia asioita kielen merkitykses-
tä. Keskustelunanalyysin vahvuudeksi kie- lentutkimuksen metodina saattaa paljastua juuri se, että se on lähtöisin kielitieteen ulkopuolelta: itsestäänselvyyksiksi muuttu- neet kategorioinnit eivät pääse ohjaamaan havaintoja. Keskustelunanalyysin välineis- tö on kuitenkin kehitetty ensisijaisesti vuo- rovaikutuksen ja keskustelutoiminnan ana- lysointiin, ei kielen tarkastelemiseen kieli- järjestelmän tasolla. Siksi tutkimukseni on myös nähtävä osaltaan yhtenä yrityksenä soveltaa keskustelunanalyyttista työtapaa ja käsitteistöä lingvistiseen analyysiin ja sa- malla kehittää välineistöä lingvistille sopi- vammaksi.
Toisaalta vuorovaikutuksen tutkimuk- seen tarvitaan myös sellaista tietoa kieles- tä, joka ottaa vuorovaikutuksen näkökul- man huomioon. Partikkelien tai pronomi- nien tai vaikka verbin aikamuotojen kes- kustelumerkitysten tunteminen auttaa puo- lestaan niitä, jotka pyrkivät keskustelujen analysoimisen kautta käsiksi vuorovaiku- tukseen laajemmassa mielessä ja tutkivat esimerkiksi luokkahuoneissa tapahtuvaa vuorovaikutusta, vieraan kielen oppimista, lääkärin ja potilaan kohtaamista, työpaikan yhteistyöneuvotteluja tai tiedotusvälineiden kieltä ja julkista viestintää. Eri näkökulmien yhdistämisessä on ongelmia, mutta ne ovat ratkaistavissa. Vuorovaikutus eri lähtökoh- tia edustavien keskustelunanalyytikkojen välillä on koko ajan lisääntymässä. Kysy- mys on polusta, jota on jatkuvasti kuljetta- va kahteen suuntaan: kielen kysymyksistä vuorovaikutusilmiöihin, vuorovaikutukses- ta kielen analysoimiseen. Tieto toisesta li- sää mahdollisuuksia tutkia toista, ja kiin- nostavien tutkimuskohteiden ja sovellusten määrä kasvaa koko ajan tiedon karttuessa.
Mitä tutkimukseni sitten antaa vuoro- vaikutuksen tutkijoille ja niille, jotka ovat kiinnostuneita keskustelusta kulttuurisena ilmiönä? Tämän kysymyksen myötä voim- me palata alussa asettamaani kysymykseen
suomalaisten keskustelutaidosta.
Jokaisella kielellä on omat ilmaisuva- ransa. Suomi poikkeaa rakenteellisesti ympäröivistä indoeurooppalaisista kielistä monin tavoin. Yksi esimerkki kielemme erilaisuudesta meille tutuimpiin indoeu- rooppalaisiin kieliin verrattuna ovat juuri tutkimani pronominit. Esimerkiksi englan- nissa tai ruotsissa ei demonstratiiviprono- minia voi käyttää tällä tavoin paljaaltaan ihmiseen viittaamassa. Suomalaiselle mah- dollisuus viitata läsnäolijaan demonstratii- vipronominilla tarjoaa voimavaran, jolla voi ilmaista monenlaisia merkityksiä ja teh- dä monia vuorovaikutuksellisia tekoja.
Nostan tässä yhteydessä esiin vain prono- minin tämä. Sillä voi viitata läsnäolijaan tilanteessa, jossa puhuja ei pyri ohjaamaan seuraavaa puheenvuoroa tietylle puhe- kumppanilleen, vaan jättää avoimeksi usei- ta mahdollisuuksia käyttää seuraava vuoro.
Suomalaisessa kulttuurissa suhtaudu- taan suoraan puhuttelemiseen ja keskuste- lukumppanin nimen mainitsemiseen suh- teellisen varovasti. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että suomalaiset eivät viittai- si toisiinsa tai ottaisi puhekumppaneitaan huomioon. Mahdollisuus käyttää demonst- ratiivipronomineja henkilöön viittaavina elementteinä tarjoaa keinoja liikkua toisaal- ta vastaamaan haastavan suoran puhuttelun ja toisaalta osallistumismahdollisuuden tyr- määvän referentin läsnäolon täydellisen
sivuuttamisen välillä, hienovaraisesti ja nimiä mainitsematta.
Kun kielet ovat rakenteellisesti erilaisia, niin miksi pitäisi olettaa, että keskustelu- käytänteet, jotka luonnollisesti ovat yhtey- dessä kunkin kielen tarjoamiin rakenteelli- siin mahdollisuuksiin, olisivat eri kielissä samanlaiset? Miksi hyväksymme kansalli- seksi traumaksemme sen näkemyksen, että emme muka osaa keskustella? Oman kie- lemme vivahteikkaita ilmaisuvaroja ja nii- den varaan rakentuvia keskustelukäytäntei- tä osaamme kyllä hyödyntää.
Suomalaisessa fennistisessä keskuste- lunanalyysissa ei pyritä kirjoittamaan nor- matiivista keskusteluopasta, jossa annettai- siin ohjeita hyvän keskustelun rakentami- seksi. Ei siis ole syytä pelätä, että keskus- telunanalyytikoksi tunnustautuva naapuri tai sukulainen alkaisi arvostella puhekump- paniaan. Sen sijaan tavoitteena on kuvata suomalaista keskustelua sen omilla ehdoilla ja tuoda kielen ja vuorovaikutuksen tutki- joiden tietoisuuteen niitä rakenteita, joita tämän kulttuurin jäsenet tietämättään to- teuttavat. Sitä kautta keskustelunanalyytti- nen kielentutkimus toivottavasti voi lisätä kulttuurimme jäsenten itseymmärrystä ja purkaa myyttiä suomalaisten puhumatto- muudesta.
EEVA-LEENA SEPPÄNEN Läsnäolon pronominit. Tämä, tuo, se ja hän viittaamassa kes- kustelun osallistujaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1998.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Sörnäisten rantatie 25, 00500 Helsinki Sähköposti: seppane@domlang.fi
