Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden maasta käännyttäminen ihmisoikeuksien näkökulmasta

(1)

KIELTEISEN TURVAPAIKKAPÄÄTÖKSEN SAANEIDEN MAASTA KÄÄNNYTTÄMINEN IHMISOIKEUKSIEN NÄKÖKULMASTA

Marjo Tamminen, 300885 Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö

Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Elokuu 2020

(2)

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Marjo Tamminen Työn nimi

KIELTEISEN TURVAPAIKKAPÄÄTÖKSEN SAANEIDEN MAASTA KÄÄNNYTTÄMINEN IHMISOIKEUKSIEN NÄKÖKULMASTA

Oppiaine Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaajat

YTT, yliopisto-opettaja Piia Puurunen ja YTT, yliopistonlehtori Riitta-Liisa Kinni Aika

Elokuu 2020

Sivumäärä

72 sivua, 1 liitettä (3 sivua) Tiivistelmä

Tämän tutkimuksen lähtökohtana on ollut Suomen saama tuomio ihmisoikeusrikkomuksesta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta 14.11.2019 ja huoli ihmisoikeuksien toteutumisesta kielteisen turvapaikka- päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden maasta käännyttämisessä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan maasta käännyttämiseen päätyviä kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ihmisoikeuksien toteutumisen näkökul- masta sekä turvapaikanhakijoiden haavoittuvan aseman tunnistamista turvapaikkaprosessin aikana. Tut- kimuksen aineistona on 15 korkeimman hallinto-oikeuden vuosina 2017–2019 julkaisemaa vuosikirja- päätöstä, joissa asiasanoina on turvapaikka ja käännyttäminen.

Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu käsitteistä ihmisoikeudet ja haavoittuva asema. Teoreetti- sessa viitekehyksessä tarkastellaan myös turvapaikanhakijoiden parissa tehtävää sosiaalityötä sekä lain soveltamista ja oikeudellista tulkintaa turvapaikkapäätöksenteossa. Aineistona olevat korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätökset on analysoitu dokumenttianalyysin teorialähtöisellä sisällönanalyy- sillä. Vuosikirjapäätöksissä esiintyvistä Maahanmuuttoviraston, hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden päätösteksteistä on etsitty Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikloja edustavia sisältöjä sekä haavoittuvan aseman määrittelyä, ja koostettu niistä tiivis ja selkeä tuloskokonaisuus.

Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että ihmisoikeuksien toteutuminen turvapaikka-asioissa on päätöksen- tekijän harkinnasta ja päätöksenteon perusteeksi hankituista selvityksistä ja lausunnoista riippuvaista lain tulkintaa, joka vaihtelee ennemmin riippuen päätöksentekijästä kuin siitä organisaatiosta, jossa päätös on tehty. Päätökseen vaikuttavat myös turvapaikanhakijan tilanteessa tapahtuneet muutokset jopa vuosia kestävän turvapaikkaprosessin aikana. Haavoittuvan aseman tunnistaminen edellyttää sosiaalityön vahvaa osallisuutta turvapaikkapäätöksenteossa, mutta tosiasiassa sosiaalityön lausuntoja ei ole riittävästi käytettävissä turvapaikkapäätöksissä päätöksenteon tukena. Ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta suurena haasteena on, ettei maasta käännytettyjen turvapaikanhakijoiden tilanteista ole tietoa seuranta- mahdollisuuksien puuttuessa. Mahdolliset palautuskiellon rikkomukset jäävät tämän myötä todentamatta.

Asiasanat

turvapaikanhakijat, turvapaikkaoikeus, maasta käännyttäminen, ihmisoikeudet, haavoittuvuus Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto

(3)

Faculty

Social Sciences and Business Studies

Department Social Sciences Author

Marjo Tamminen Title

HUMAN RIGHTS PERSPECTIVE OF DEPORTATION DUE TO REFUSED ASYLUM Major Subject

Social work Level

Master's thesis Supervisor

D.Soc.Sc., University Teacher Piia Puurunen and D.Soc. Sc., University Lecture Riitta-Liisa Kinni Date

August 2020 Pages

72 pages, 1 appendices (3 pages) Abstract

The starting point for this study was the judgment of the European Court of Human Rights that was given the 14^th of November 2019 because of a human rights violations obtained by Finland and the concern about implementation of human rights in deportations of asylum seekers who have been given a negative asylum. The aim of this study is to view the perspective of human rights in deportations due to refused asylums and the identification of the vulnerable situation of asylum seekers during the asylum process.

The material of the study consists of 15 annual decisions published by the Supreme Administrative Court in 2017–2019, which contains keywords asylum and deportation.

The theoretical framework of the thesis is based on the concepts of human rights and vulnerable situation.

It also views social work with asylum seekers and application of the law and legal interpretation in decision-making in asylum matters. The material consisting the annual decisions of the Supreme Adminis- trative Court has been analysed by theoretical based document analysis. From the texts in the decisions written by the Finnish Immigration Service, the Administrative Court and the Supreme Administrative Court has been searched for contents of the articles of the European Convention on Human Rights and determining the vulnerable situation.

The study shows, that the implementation of human rights in asylum matters is depending on considera- tion of the decision-maker in the application of the law, and about the statements affecting the decision- making process rather than depending on the organization where the decision is taken. The decision is affected by changes in the situation of asylum seekers, because of a long waiting for the decision to be taken. The identification of vulnerable situation requires a strong involvement of social work in asylum decision-making, but there are not enough social work statements available in asylum decision-making.

The major challenge in the implementation of human rights in deportations, is that there are no infor- mation about the situations of the asylum seekers who have been deported because of lack of monitoring opportunities after the deportation. Any violation of the non-refoulement will then be unidentified.

Keywords

asylum seekers, asylum law, deportation, human rights, vulnerability

Repository The Library of University of Eastern Finland

(4)

SISÄLLYS

1 JOHDANTO ... 5

2 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT ... 9

2.1 Huoli ihmisoikeuksien toteutumisesta ... 9

2.2 Turvapaikkaprosessi ... 14

3 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 20

3.1 Ihmisoikeudet... 20

3.1.1 Ihmisoikeuksien toteutumisen tarkastelua ... 20

3.1.2 Ihmisoikeudet kansainvälisissä sopimuksissa ... 22

3.1.3 Ihmisoikeusartiklojen sisällöllistä tarkastelua ... 23

3.2 Turvapaikanhakijan haavoittuva asema ja sen tunnistaminen ... 29

3.3 Sosiaalityö turvapaikanhakijoiden parissa ... 32

3.4 Lain soveltaminen ja oikeudellinen tulkinta ... 34

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 37

4.1 Metodologiset valinnat ... 37

4.2 Aineisto ... 38

4.3 Aineiston analyysi ... 41

4.4 Eettiset kysymykset ... 43

5 TULOKSET ... 45

5.1 Ihmisoikeuksien toteutuminen... 45

5.2 Haavoittuvan aseman tunnistaminen ... 53

5.3 Tulosten yhteenveto ... 55

6 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 57

7 LOPUKSI ... 62

LÄHTEET ... 64

LIITE: Turvapaikanhakijan alkuterveystarkastuslomake ... 73

(5)

KUVIO JA TAULUKOT

KUVIO 1. Turvapaikka-asian valitusprosessi 17

TAULUKKO 1. Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklat 2–4 24 TAULUKKO 2. Tutkimuksen aineistona olevat KHO:n vuosikirjapäätökset 39 TAULUKKO 3. Vuosikirjapäätösten keskeinen sisältö ja hakijoiden kotimaa 40

(6)

1 JOHDANTO

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi Suomelle tuomion ihmisoikeusrikkomuksesta 14.11.2019. Suomen katsottiin rikkoneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen toista ja kol- matta artiklaa; oikeutta elämään ja kidutuksen kieltoa. Irakilainen turvapaikanhakija oli hakenut turvapaikkaa Suomesta syyskuussa 2015, mutta sai joulukuussa 2016 Maahanmuut- tovirastolta kielteisen päätöksen. Turvapaikanhakijan valitus hallinto-oikeuteen hylättiin.

Korkein hallinto-oikeus ei antanut asiassa valituslupaa eikä keskeyttänyt maasta käännyttä- misen toimeenpanoa käsittelynsä ajaksi. Näin ollen turvapaikanhakija turvautui vapaaehtoi- seen paluuseen lokakuussa 2017. Pian kotimaahan paluunsa jälkeen turvapaikanhakijaan ei enää saatu yhteyttä ja joulukuussa 2017 Suomeen jäänyt turvapaikanhakijan täysi-ikäi- nen tytär sai vahvistuksen isänsä kuolemasta. Tytär vei isänsä asian Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi. (Case of N.A. v. Finland 2019.)

Tuomioon päätyneessä tapauksessa turvapaikanhakija oli hakenut turvaa Suomesta vainoon vedoten. Hän oli kotimaassaan saanut tappouhkauksia liittyen työtehtäväänsä Irakin sisäministeriössä, jossa hän muun muassa kuulusteli rikoksesta epäiltyjä ja käsitteli mahdollisia ihmisoikeusrikkomuksia ja korruptioepäilyjä. Irakilaista turvapaikanhakijaa kohti am- muttiin hänen poistuessaan työpaikaltaan ja myöhemmin hänen autossaan räjähti pommi vain hetki sen jälkeen, kun hän oli vaimonsa kanssa poistunut autosta. Perheen tytär kidna- pattiin, mutta hän onnistui pakenemaan kidnappaajilta. Perhe joutui elämään kotimaassaan vainoojiaan pakoillen, ja lopulta elämä kävi niin sietämättömäksi, että turvapaikanhakija kahden tyttärensä kanssa pakeni maasta ja päätyi Suomeen hakemaan turvapaikkaa. Turva- paikanhakijan puoliso jäi Irakiin asumaan kahden nuorimman lapsen kanssa. (Case of N.A.

v. Finland 2019.)

Turvapaikkaa päätyvät hakemaan sellaiset henkilöt, joiden ihmisoikeuksia on rikottu tai ne ovat vaarassa tulla rikotuiksi. Tappouhkaukset ja tapon yritykset rikkovat mitä suurimmassa määrin ihmisoikeuksia. Irakilaisen turvapaikanhakijan henki on ollut todellisessa vaarassa, ja pelko hengen menettämisestä on estänyt elämästä tavanomaista arkea. Ainoa ratkaisu on ollut paeta ja hakea turvaa ja turvallista elämää muualta. Turvapaikkapäätöksenteossa tulee arvioitavaksi, miten uskottava turvaa hakevan kertomus turvapaikan tarpeesta on ja ovatko mahdolliset todisteet aitoja ja merkityksellisiä päätöksenteossa.

(7)

Ennen kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen maasta käännyttämistä on tehtävä arvio palautuskiellon mahdollisesta rikkomisesta, eikä tulevaisuuteen kohdistuvan arvion tekemi- nen ole mitenkään yksinkertaista. Niistä olosuhteista, joista turvapaikanhakija hakee turvaa, on ainoastaan kirjallisia dokumentteja ja toisen käden tietoa. Länsimaalaisesta turvallisuus- käsityksestä katsottuna on vaikea ymmärtää, minkälaista todellisuutta monet turvapaikanhakijat ovat kotimaassaan joutuneet elämään. Monet ovat itse kokeneet kidutusta ja väki- valtaa, ja nähneet sitä tapahtuvan muille. Pelossa eläminen on monelle turvapaikanhakijalle valitettavan todellista. Pakeneminen ja turvan hakeminen muualta on ollut ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Vuonna 2015 ennätyksellinen määrä ihmisiä joutui pakenemaan kotimaastaan sotaa, vainoa ja turvattomuutta, ja hakemaan turvaa toisesta valtiosta. Turvapaikanhakijoita saapui myös Suomeen, vuoden 2015 aikana peräti 32 476, kun aiempina ja sen jälkeisinä vuosina turvaa hakevia on vuositasolla Suomeen saapunut 1 500–6 000 (Sisäministeriö). Turvapai- kanhakijoiden määrän räjähdysmäinen kasvu asetti Suomen tilanteeseen, jossa turvapaikanhakijoiden määrää oli pyrittävä rajoittamaan. Huhtikuussa 2016 hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi ulkomaalaislain muuttamisesta (HE 2/2016 vp) esitettiin huolta siitä, että Suomi näyttäytyy turhan houkuttelevalta turvapaikanhakumaana. Esityksen pääasiallisena tavoitteena on ollut hallita maahanmuuttoa ja vähentää siitä aiheutuvia kustannuksia. Lu- kuisten toteutuneiden lakimuutosten myötä usea taho on osoittanut huolta siitä, ettei turvapaikanhakijoiden oikeusturva riittävästi toteudu ja ihmisoikeusloukkausten riski kasvaa.

Jokaisen turvaa hakevan tilanne tulee tarkastella ulkomaalaislain (301/2004) määrittelemien turvapaikan myöntämisen perusteiden näkökulmasta. Turvapaikan saamiseksi turvapaikanhakijalla tulee olla perusteltu syy pelätä joutuvansa kotimaassa vainotuksi. Vainoksi katsotaan sellainen teko, joka vakavasti loukkaa ihmisoikeuksia. Turvapaikan saamiseksi vainon syynä tulee olla turvaa hakevan alkuperä, uskonto, kansallisuus, poliittinen mielipide tai tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen. Mikäli turvapaikan myöntämisen kriteerit eivät täyty, mutta kotimaahan palauttaminen aiheuttaisi turvapaikanhakijalle todellisen vaaran, tulee hänelle myöntää oleskelulupa toissijaisen suojelun perusteella. Turvapaikkapäätöksen- teossa tulee mahdollista kotimaahan palauttamista tarkastella myös ulkomaalaislain määrit- telemän palautuskiellon näkökulmasta, jotta ketään ei palauteta alueelle, jolla voi joutua ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi.

(8)

Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (746/2011) edellyttää turvapaikanhakijan haavoittuvan aseman tunnistamista ja siitä johtuvien erityistarpeiden huomioimista koko turvapaikkaprosessin ajan.

Haavoittuvan aseman tunnistaminen ja haavoittavassa asemassa olevien ihmisten tukemi- nen on sosiaalityön keskeisimpiä tehtäviä. Sosiaalityössä tulee osata tunnistaa asiakkaiden haavoittuva asema ja erityisen tuen tarve, ja siksi turvapaikanhakijoiden tilanteen erityinen tarkastelu on tarpeellista. Tärkeää on huomioida, etteivät kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet ole suinkaan vailla tuen tarpeita. Tuen tarpeisiin vastaaminen on kuitenkin haasta- vaa, kun jatkumoa asiakkaan tukemiselle ei ole. Sosiaalityöntekijältä vaaditaan äärimmäistä hienovaraisuutta ja eettistä arvottamista tukiessaan maasta käännyttämiseen valmistautu- vaa turvapaikanhakijaa. Toivon tuominen epätoivoiseen ja lohduttomaan tilanteeseen on tässä tilanteessa ainoa keino tukea turvapaikanhakijaa, joka on ajautunut tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä. Joko hän joutuu palaamaan kotimaahansa vapaaehtoisesti, tai hänet käännytetään maasta pakkotoimin.

Turvapaikanhakijoilla on turvapaikkaprosessin aikana oikeus saada vastaanottopalveluja välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon turvaamiseksi. Turvapaikanhakijoilla on oikeus myös kiireelliseen sairaanhoitoon, mukaan lukien kiireellinen suun terveydenhuolto, mielen- terveyshoito, päihdehoito ja psykososiaalinen tuki. (Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta 746/2011.) Sosiaa- lityö vastaanottokeskuksissa sisältää arviointia siitä, onko turvapaikanhakijan toimintakyvyn tai jaksamisen ongelmat normaaleja reaktioita epänormaaliin tilanteeseen vai onko turvapaikanhakija vaikeasti traumatisoitunut ja toimintakyky sen vuoksi merkittävästi heikentynyt.

Työ turvapaikanhakijoiden parissa on tukemista, auttamista sekä kannustamista itsenäiseen selviytymiseen. (Elfving & Kärkkäinen 2018.) Sosiaalityön perustana ovat ihmisoikeudet ja niiden kunnioittaminen, ja niiden arvojen mukaan tehdään työtä myös turvapaikanhakijoiden parissa.

Tässä laadullisessa tutkimuksessa tarkastellaan maasta käännyttämistä ja siihen johtaneita vaiheita turvapaikkapäätöksenteossa ihmisoikeuksien näkökulmasta. Aineistona tutkimuksessa on korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksiä. Vuosikirjapäätöksistä ilmenee turvapaikka-asian käsittelyhistoria Maahanmuuttoviraston päätöksestä hallinto-oikeuden päätökseen sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu valitusasiaan. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten ihmisoikeuksien toteutuminen ja haavoittuvan aseman tunnistaminen näyttäytyvät maasta käännyttämiseen päätyvissä turvapaikkaprosesseissa.

(9)

Ihmisoikeuksien toteutumisen ja haavoittuvan aseman tunnistamisen selvittämiseksi tutkimuksen tarkemmat tutkimuskysymykset ovat:

1. Miten ihmisoikeuksien toteutuminen näyttäytyy korkeimman hallinto-oikeuden vuosi- kirjapäätöksissä?

2. Miten turvapaikanhakijan haavoittuva asema on tunnistettu turvapaikkaprosessissa?

Rakenteellisesti tämä pro gradu -tutkielma koostuu johdanto- ja pohdintalukujen ohella vii- destä pääluvusta, joista ensimmäisessä rakennetaan kuvaa siitä kontekstista, jossa ihmisoikeuksia tarkastellaan. Tässä tutkimuksen lähtökohdat -luvussa esitellään eri tahojen ilmai- semaa huolta ihmisoikeuksien toteutumisesta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden maasta käännyttämisessä sekä kuvataan turvapaikka- ja valitusprosessia ja problematisoi- daan sitä ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyk- sen luvussa avataan tutkimuksen kannalta keskeisiä käsitteitä: ihmisoikeudet ja haavoittuva asema, sekä tarkastellaan niitä turvapaikan hakemisen näkökulmasta. Teoreettinen viitekehys rakentuu myös sosiaalityön roolin tarkastelusta turvapaikanhakijoiden tukena sekä lain soveltamisen problematiikasta turvapaikkaoikeudessa. Tutkimuksen toteutus esitellään luvussa neljä ja tutkimuksen tulokset luvussa viisi. Johtopäätösluvussa aineistossa esiintyviä ihmisoikeusteemoja ja haavoittuvan aseman tunnistamista tarkastellaan suhteessa tutkielman teoreettiseen viitekehykseen, ja vastataan tutkimustehtävään ja -kysymyksiin.

Tämän tutkielman tarkoituksena on korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksiä tar- kastellen tuottaa uutta tietoa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden tilanteesta, jotta heille tarjottavia palveluita voidaan edelleen kehittää vastaamaan hei- dän todellisia tuen tarpeitaan. Vaikka vastaanottokeskuksia on vähentyneen turvapaikanha- kijamäärän vuoksi lakkautettu (Nuutinen 2020), on edelleen useilla alueilla tarvetta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille tarjottavasta erityisesti tuesta. Kymenlaakson alueella työtä turvapaikanhakijoiden parissa tehdään Kotkan vastaanottokeskuksessa, jossa toimii 200 asiakaspaikkainen aikuisille turvapaikanhakijoille ja turvapaikanhakijaperheille tarkoitettu vastaanottokeskus (Kotkan vastaanottokeskus; Maahanmuuttovirasto 2020b) sekä 36- paikkainen yksikkö alaikäisille, ilman huoltajaa Suomeen tulleille turvapaikanhakijoille sekä oleskeluluvan saaneille lapsille ja nuorille (Hybridiyksikkö ja jälkihuolto; Maahanmuuttovi- rasto 2020b;Välimeren alueelta alaikäisiä turvapaikanhakijoita myös Kotkaan 2020). Kieltei- sen turvapaikkapäätöksen saaneiden tukena toimitaan myös muun muassa alueen seura- kunnissa ja järjestöissä sekä lukuisten vapaaehtoisten toimesta.

(10)

2 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT

Tämän tutkimuksen lähtökohtana on Suomen saama tuomio ihmisoikeusrikkomuksesta tur- vapaikkapäätöksenteossa ja kielteisen turvapaikkapäätöksen seurauksena toteutettu maasta käännyttäminen ja palautuskiellon rikkominen. Tulevaisuudessa mahdollisesti to- teutuviin ihmisoikeusrikkomuksiin perustuvan turvapaikkapäätöksenteon haasteet on kuitenkin tunnistettu jo ennen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamaa tuomiota, mutta vasta saatu tuomio asetti Suomen tilanteeseen, jossa oli pakko ryhtyä konkreettisiin toimiin ihmisoikeuksien toteutumisen varmistamiseksi. Tässä tutkimuksen lähtökohdat -luvussa kä- sitellään eri tahojen esittämää huolta turvapaikanhakijoiden tilanteesta sekä kuvataan turvapaikkaprosessi ja kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeinen valitusprosessi suomalai- sessa ulkomaalaisoikeudessa.

2.1 Huoli ihmisoikeuksien toteutumisesta

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antaman ihmisoikeusrikkomustuomion myötä usea taho on julkaissut kannanoton huolestaan turvapaikanhakijoiden oikeusturvan ja ihmisoikeuksien toteutumisesta. Myös Suomen sisäministeri Maria Ohisalo on julkaissut kantansa rikkomuksesta: ”-Tuomioistuimen ratkaisu on erittäin painava ja merkittävä. On todella vakava asia, että oikeusvaltiomme ei ole onnistunut tässä tapauksessa suojelemaan kaikista tärkeimmän oikeuden, elämän turvaamista.” (Ohisalo 2019.)

Sisäministeri Ohisalon mukaan tämä tapaus on Suomen kohdalla ensimmäinen näin vakava rikkomus (Reinboth 2019). Kuitenkin sisäministeriön maahanmuutto-osaston ylijohtaja Jorma Vuorio on todennut jo helmikuussa 2018, että tämän joulukuussa 2017 surmatun irakilaismiehen kaltaisia tapauksia on sattunut useita (Karkkola 2018). Turvapaikanhakijoi- den tukena oleva ja heidän asioitaan edistävä Pakolaisneuvonta on raportoinut vain muu- tama kuukausi ennen kyseistä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamaa päätöstä ta- pauksesta, jossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on estänyt irakilaisen turvapaikanhakijan käännyttämisen kotimaahan, jossa hänellä olisi ollut riski joutua kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun uhriksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on pyytänyt Suomelta kannanottoa asiaan, ja korkein hallinto-oikeus on asian selvittämiseksi järjestänyt hyvin har- vinaislaatuisen suullisen käsittelyn ja päätynyt myöntämään hakijalle oleskeluluvan. (Pako- laisneuvonta 2019.) Helmikuussa 2020 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on keskeyttänyt

(11)

turvapaikkaa hakeneen irakilaisperheen käännyttämisen Suomesta ja ottanut asian käsitel- täväksi (Amnesty International2020).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ohella myös YK:n kidutuksen vastainen komitea on käsitellyt Suomesta turvaa hakevien tilanteita. Pakolaisneuvonta on vuoden 2009 jälkeen vienyt kolmetoista tapausta YK:n kidutuksen vastaiseen komiteaan käsiteltäväksi. Neljässä tapauksessa komitea on todennut, että nämä henkilöt olisivat olleet Suomen viranomaisten päätösten vuoksi todellisessa vaarassa joutua kidutuksen kohteeksi kotimaassaan. Kuu- dessa tapauksessa Maahanmuuttovirasto on itse korjannut päätökset, joiden vuoksi ne ovat rauenneet komitean käsittelyssä. Loput hakemuksista on edelleen käsiteltävinä. (Juusela &

Saari 2019.)

Pakolaisneuvonta on osoittanut huolensa myös siitä, ettei turvapaikanhakijoiden tilannetta seurata käännyttämisen jälkeen, eikä näin ollen voida tietää mahdollisista palautuskiellon rikkomisista (Juusela & Saari 2019). Sisäministeriön maahanmuutto-osaston ylijohtaja Vuo- rio vahvistaa, ettei Suomen viranomaisilla ole mahdollisuutta seurata kotimaahansa palau- tettujen turvapaikanhakijoiden tilannetta paluun jälkeen, eikä näin ollen tarkkaa tietoa mahdollisista palautuskiellon rikkomuksista ole (Karkkola 2018). Pakolaisneuvonnan lakimies Marjaana Laine toteaakin, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa tai muissa ylikansal- lisissa tuomioistuimissa käsitellyt turvapaikkatapaukset ovat vain jäävuoren huippu: -”Vali- tettavasti näyttää siltä, että satoja tai jopa tuhansia tapauksia on mennyt koko menettelyn läpi ilman, että näiden ihmisten kansainvälisen suojelun tarvetta on arvioitu palautuskieltojen edellyttämällä tavalla.” (Laine 2019).

Tämän mahdollisuuden olemassaolon tunnisti myös sisäministeri Ohisalo, joka käynnisti tuomion seurauksena selvityksen Maahanmuuttovirastossa. Selvityksessä Maahanmuutto- virasto tarkisti yhteensä 319 tekemäänsä lainvoimaista turvapaikkapäätöstä, jotta mahdolliset vastaavat tapaukset tunnistettaisiin. Selvityksen mukaan 97 prosenttia uudelleen tarkas- tetuista päätöksistä oli käsitelty Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksen edellyttä- mällä tavalla. Kymmenessä turvapaikkapäätöksessä ilmeni merkityksellisiä puutteita ja näitä kymmentä turvapaikanhakijaa kehotettiin tekemään uusintahakemus. (Maahanmuut- tovirasto 2020a.) Tarkastuksen läpikäyneitä päätöksiä on kuitenkin hämmästyttävän vähän, sillä kielteisiä päätöksiä on vuosien 2015–2019 aikana annettu yhteensä noin 22 000 (Maa- hanmuuttovirastoa; Maahanmuuttovirasto 2020b). Tarkastetut päätökset käsittivät ainoastaan sellaisia päätöksiä, joissa valitusasia ei ole vireillä eikä asiassa ole tehty uusintahake- musta 14.11.2019 jälkeen (Maahanmuuttovirasto 2020b). Monet tuhannet turvapaikanhaki-

(12)

jat ovat käyneet läpi koko turvapaikkaprosessin valitusprosesseineen ja palautuneet kotimaahansa, eikä heidän tilanteitaan ole selvitelty uudelleen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksen jälkeen.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu, jonka yhtenä tehtävänä on valvoa maasta poistamista (Yhden- vertaisuusvaltuutettua), on myös osoittanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antaman päätöksen myötä huolensa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden tilanteesta. Oikeustieteen tohtori Venla Roth Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta vaatii 21.11.2019 julkaistussa blogissaan ”Suomea ryhtymään konkreettisiin toimenpiteisiin pitääkseen jatkossa huolen siitä, ettei oikeutta elämään loukata enää yhdenkään Suomesta turvaa hakevan kohdalla”. Erityistä huolta Roth esittää siitä, että Maahanmuuttoviraston rat- kaisukäytäntö on muuttunut huomattavasti tiukemmaksi, samaan aikaan kuin turvapaikanhakijoiden saamaa oikeusapua on heikennetty. (Roth 2019.)

Virheelliset kielteiset päätökset voivat aiheuttaa kohtalokkaita seurauksia lähtömaahansa käännytetyille turvapaikanhakijoille ja valtio voi syyllistyä palautuskiellon rikkomiseen. Tä- män vahvistaa vuonna 2018 toteutettu Oikeusministeriön selvitys (Lepola 2018). Selvityk- sessä kyseenalaistetaan vuonna 2016 tulleita heikennyksiä turvapaikanhakijoiden saamaan hallintovaiheen oikeusapuun. Heikennyksiä perusteltiin resurssipulalla hakijamäärän suuren kasvun vuoksi. Kuitenkin turvapaikanhakijat tarvitsisivat laadukasta oikeusapua, koska eivät tunne suomalaista hallinto- ja oikeusjärjestelmää eivätkä osaa suomen tai ruotsin kieltä.

Selvityksen tuloksena on esitetty, että turvapaikanhakija saisi yleistä oikeudellista neuvon- taa ja henkilökohtaista oikeusapua pian maahantulonsa jälkeen. Turvapaikanhakijalla tulisi olla mahdollisuus oikeusavun saamiseen ennen turvapaikkapuhuttelua ja tarvittaessa sen aikana. Turvapaikka-asioita hoitavien avustajien määrän tulisi olla riittävä, samoten heidän pätevyytensä ja osaamisensa tulisi olla riittävällä tasolla. Selvityksessä esitetään, että valitusajat hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen tulisi palauttaa normaalipitui- siksi. On hyvän hallinnon sekä yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista, että valitusajat ovat yhden asiakasryhmän kohdalla lyhyempiä kuin muilla. (Lepola 2018.)

Maahanmuuttoviraston lainvastaisesta ja kyseenalaisesta menettelystä turvapaikka-asioissa on lukuisia viitteitä. Valtioneuvoston oikeuskansleri on alkuvuodesta 2017 omasta aloitteestaan ottanut tarkasteltavaksi Maahanmuuttoviraston toiminnan. Toiminnan tarkastelun tarpeen oikeuskansleri havaitsi luettuaan Helsingin Sanomista artikkelin, jossa Maa- hanmuuttoviraston työntekijät kertoivat huolestaan liittyen viraston toimintatapoihin, tehtyi- hin oleskelulupapäätöksiin sekä työskentelyilmapiiriin. Tarkastelun tuloksena Maahanmuut-

(13)

toviraston on katsottu toimineen lainvastaisesti jäädyttämällä turvapaikkahakemuksia odot- tamaan humanitaarisen suojelun poistamista ulkomaalaislaista tammikuusta 2016 lain voimaan astumiseen, 16.5.2016 saakka. (Valtioneuvoston oikeuskansleri 2017.) Humanitää- ristä suojelua oli mahdollista saada, mikäli turvapaikan tai toissijaisen suojelun edellytykset eivät täyttyneet, mutta turvapaikanhakija ei voinut palata kotimaahansa huonon turvallisuus- tilanteen tai ympäristökatastrofin vuoksi. Huono turvallisuustilanne saattoi johtua aseelli- sesta selkkauksesta tai vaikeasta ihmisoikeustilanteesta. Lakimuutoksella pyrittiin teke- mään Suomesta vähemmän houkutteleva vaihtoehto turvaa hakeville ja yhtenäistämään lainsäädäntöä muun eurooppalaisen turvapaikkalainsäädännön kanssa. (HE 2/2016 vp, 10–

12.)

Yhdenvertaisuusvaltuutetun, Turun yliopiston ja Åbo Akademin toteuttamassa pilottitutki- muksessa on vertailtu Irakin kansalaisten saamia turvapaikkapäätöksiä vuosina 2015 ja 2017 (Saarikkomäki ym. 2018). Tutkimuksen mukaan kansainvälistä suojelua myönnettiin huomattavasti vähemmän vuonna 2017 kuin vuonna 2015. Vuonna 2015 turvapaikkaa ha- keneista irakilaisista ainoastaan 14 prosenttia sai kielteisen päätöksen, kun vuonna 2017 kielteisen päätöksen sai peräti 79 prosenttia irakilaisista turvapaikanhakijoista. Maahan- muuttoviraston kiristynyt tulkintalinja näkyy selkeimmin tavassa, jolla Maahanmuuttovirasto arvioi hakijan vetoamaa fyysisen tai henkisen väkivallan pelkoa. Muutos näkyy myös siinä, että vuonna 2017 Maahanmuuttovirasto ei enää näe aiemmin koettujen oikeudenloukkausten ennustavan riskiä kokea niitä myös tulevaisuudessa. Tutkijat esittävät oikeutetusti huolta siitä, miten oikeusvaltiossa perustavanlaatuisten oikeuksien toteutuminen voi riippua viranomaisten yleisistä tulkintalinjauksista ja niiden taustalla mahdollisesti vaikuttavasta poliitti- sesta ja hallinnollisesta ohjauksesta. (Mt., 31–37.)

Tutkimuksessa kansainvälistä suojelua koskevista päätöksistä Maahanmuuttovirastossa (Saarikkomäki ym. 2018) on selvitetty muun muassa niitä perusteluja, joilla turvapaikanhakija on turvapaikan saanut. Myönteisten päätösten osalta perustelut ovat erityisesti vuonna 2017 tarkastelujen päätösten osalta olleet hyvin suppeita, jolloin viranomaiskäytännön yh- denvertaisuutta ja johdonmukaisuutta on ollut vaikea arvioida. Kielteisten päätösten osalta Maahanmuuttovirasto ei ole vuonna 2017 pitänyt hakijan esittämää pelkoa yhtä usein pe- rusteltuna kuin vuonna 2015. 85 prosenttia vuonna 2015 tehdyistä hakemuksista fyysisen tai henkisen väkivallan pelon vuoksi katsottiin olevan perusteltuja, kun vuonna 2017 enää joka viides. Vuonna 2017 Maahanmuuttovirasto ei myöskään ole enää uskonut turvapaikanhakijoiden kertomuksia siepatuksi tulemisesta, vaikka vuonna 2015 lähes kaikki ilmoitukset siepatuksi tulemisesta pidettiin uskottavina. Vuotta 2015 useammin Maahanmuuttovirasto

(14)

katsoi vuonna 2017 hakijan kertomuksen olevan suppea, pintapuolinen tai vailla omakoh- taisuutta eikä Maahanmuuttovirasto ole pitänyt hakijaa tai hänen läheisiään erityisen profi- loituina vainoa harjoittavan tahon silmissä. Mikäli hakija ei ole osannut nimetä kuka tai mikä taho vainoksi katsottua tekoa harjoittaa, Maahanmuuttovirasto on katsonut, ettei vaaraa ole, eikä pelko näin ollen ole perusteltua. Vuonna 2017 Maahanmuuttovirasto on ottanut uuden- laisen perustelun kielteisten päätöstensä perusteluksi. Noin joka neljännessä päätöksessä

“hakijan esittämät todisteet tai väitteet perustuvat toisen käden tietoon taikka kuulopuhee- seen”, ja noin joka viidennessä päätöksessä “yhteys hakijan tai hänen läheisensä kokeman oikeudenloukkauksen ja hakijan mainitseman vainoa harjoittavan tahon välillä perustuu hakijan omiin olettamuksiin”. (Saarikkomäki ym. 2018, 31.)

Myös Suomen kirkko on ottanut vahvasti kantaa erityisesti Suomen viranomaisten toteutta- miin pakkopalautuksiin, eli kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden vastentahtoisiin maasta käännyttämisiin. Kirkonjohtajat julkaisivat elokuussa 2019 kannanoton, jossa ilmai- sivat erityistä huolta viranomaisten tekemään uskonnollisen vakaumuksen arviointiin. Kir- konjohtajien mukaan turvapaikanhakijan uskonnollista vakaumusta arvioivat viranomaiset, joilla ei ole siihen riittävää osaamista. Kirkonjohtajien mukaan Suomi on palauttanut kotimaahansa kirkkojen aktiivisia jäseniä, jotka voivat olla kotimaassaan vakaumuksensa ja us- konnolliseen toimintaan aktiivisesti osallistumisensa vuoksi hengenvaarassa. (Suomen ekumeeninen neuvosto 2019.) Samaa ilmentää tutkimus Kansainvälistä suojelua koskevista päätöksistä Maahanmuuttovirastossa 2015–2017 (Saarikkomäki ym. 2018, 33). Tutkimuk- sen mukaan vuonna 2015 Maahanmuuttovirasto hyväksyi perusteeksi kansainväliselle suo- jelulle uskonnon lähes kaikissa hakemuksissa, joissa siihen oli vedottu. Vuonna 2017 vain viidesosassa hakemuksia peruste hyväksyttiin turvapaikan saamiseksi, vaikkakin uskonnol- lisiin syihin vetoaminen oli jopa vähentynyt vuoden 2017 hakemuksissa.

Turvapaikan hakemisen ongelmat ovat laajasti tunnustettuja, ja niiden korjaamisen tulisi olla ensi tilassa toteutuvaa. Kuitenkin turvapaikanhakijoiden tukena toimivat ihmiset ja tahot ko- kevat voimattomuutta ja toivottomuutta, kun kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet yksi toisena jälkeen joutuvat poliisien toimesta säilöön otetuiksi ja edelleen kotimaahansa palau- tetuiksi. Muun muassa pitkäaikainen kansanedustaja ja entinen Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja on 11.6.2020 pidetyssä Stop Killing Afghans -mielenosoituksessa vaatinut, ettei Suomesta saisi lähettää ketään sellaisiin olosuhteisiin, jotka tänä päivänä Afganistanissa vallitsevat, ja vaatinut pakkopalautusten täydellistä pysäyttämistä Afganistaniin (Tuomioja 2020). Eduskunnan ihmisoikeusverkosto on Suomen saaman ihmisoikeusrikkomuksen myötä vaatinut, että nykyiseen hallitusohjelmaan kirjattu turvapaikkaprosessin sujuvuuden

(15)

ja perusoikeuksien toteutumisen varmistaminen turvapaikkamenettelyssä sekä turvapaikanhakijoiden oikeusturvan vahvistaminen perumalla oikeusapuun, valitusaikoihin ja avustajien palkkiojärjestelmän säädetyt heikennykset, on laitettava toimeenpanoon viipymättä. (Edus- kunnan ihmisoikeusverkoston jäsenet 2019).

2.2 Turvapaikkaprosessi

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (United Nations 1948) 14. artikla suo jokaiselle vainon kohteeksi joutuneelle oikeuden hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa.

Kansallisen maahanmuuttoviraston tehtäväksi jää kuitenkin arvioida turvapaikan saamisen kriteerien täyttymistä, eikä turvapaikasta nauttiminen ole mitenkään taattua, vaikka turvapaikanhakija itse kokisi ihmisoikeuksiensa tulleen loukatuiksi tai aidosti pelkää niiden tule- van loukatuiksi tulevaisuudessa, mikäli joutuu palaamaan kotimaahansa.

Suomessa turvapaikkaa haetaan Maahanmuuttovirastolta. Hakemuksen voi tehdä ainoastaan henkilökohtaisesti poliisin tai rajatarkastusviranomaisen luona, jossa turvapaikanhakija rekisteröidään. Rekisteröinnin jälkeen turvapaikanhakijan perustiedot kirjataan ja hänestä tallennetaan allekirjoituksen ja valokuvan lisäksi myös sormenjäljet. Maahanmuuttovirasto tutkii hakemuksen ja päättää, jatketaanko hakemuksen käsittelyä. Hakemusta ei käsitellä Suomessa, jos toinen EU-valtio on vastuussa hakemuksen käsittelystä. Tällöin hakija kään- nytetään vastuussa olevaan jäsenvaltioon. Maahanmuuttovirasto antaa turvapaikkahake- mukseen myönteisen tai kielteisen päätöksen turvapaikkapuhuttelun ja muiden selvitysten perusteella. (Maahanmuuttovirastoa; Ulkomaalaislaki 301/2004.)

Turvapaikkahakemuksen käsittelyn aikana turvapaikanhakijan tulisi kyetä elämään mahdollisimman tavallista arkea, mutta turvapaikkapäätöksen odottelu on äärimmäisen stressaa- vaa ja se voi viedä pitkänkin ajan, jopa useita vuosia. Ihmisoikeuksien toteutumisen näkö- kulmasta turvapaikkaprosessin tulisi olla sujuvaa ja mahdollisimman lyhyellä aikavälillä tapahtuvaa. Monen turvapaikanhakijan henkiset voimavarat ovat huomattavasti heikentyneet kotimaassa koettujen traumaattisten tapahtumien vuoksi eikä pitkä odotus turvapaikka-asiassa helpota tilannetta (Snellman ym. 2014, 206). Kielteisen päätöksen vastaanottamisen seurauksena turvapaikanhakijan henkinen hyvinvointi voi romahtaa. Psyykkisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi turvapaikanhakijalla tulisi olla toimivat stressinhallinnan keinot sekä tunne toimijuudesta omassa elämässään perustarpeiden tyydyttymisen ohella. Elämäntilan- teena turvapaikkaprosessi kuitenkin haastaa stressin hallintaa ja heikentää psyykkisten voi-

(16)

mavarojen palautumista. Kielteinen turvapaikkaprosessi vaurioittaa vakavasti turvapaikanhakijan tunnetta siitä, että voi hallita omaa elämäänsä ja valintojaan siinä. (Mt., 204.) Myön- teisen päätöksen myötä turvapaikanhakija voi alkaa rakentaa omaa uutta elämää ja käsitellä kotimaassa koettuja traumaattisia tapahtumia.

Myönteisen turvapaikkapäätöksen saatuaan turvapaikanhakija saa kansainvälistä suojelua eli turvapaikan tai toissijaisen suojeluaseman. Oleskeluluvan voi saada myös muulla perusteella. Ulkomaalaislain (301/2004) 52. pykälä määrittelee oleskeluluvan myöntämisestä yk- silöllisestä inhimillisestä syystä tapauksissa, joissa oleskeluluvan epääminen olisi ilmeisen kohtuutonta. Kohtuuttomuus voi johtua hakijan terveydentilasta, Suomeen syntyneiden si- teiden tai muun yksilöllisen inhimillisen syyn vuoksi, kun otetaan huomioon erityisesti ne olosuhteet, joihin hakija joutuisi kotimaassaan. Kohtuuttomuutta arvioitaessa tulee huomioida myös hakijan mahdollinen haavoittuva asema. (Maahanmuuttovirastoa; Ulkomaalais- laki 301/2004.)

Kohtuuttomuuden määritteleminen on Maahanmuuttoviraston tehtävä. Esimerkiksi irakilaisen turvapaikanhakijan, johon kohdistuvan valituksen myötä Suomi sai ihmisoikeusrikkomustuomion, henkilökohtaisesti saama tappouhkaus ja useampi tapon yritys ei ole katsottu olevan riittävän kohtuuton tilanne, johon turvapaikanhakija mahdollisesti joutuisi kotimaahan käännytettyään. Niin Maahanmuuttovirasto kuin valituksen käsitelleet hallinto-oikeus ja korkein hallinto-oikeus katsoivat, etteivät aiemmat oikeudenloukkaukset ennakoineet tässä tapauksessa tulevia mahdollisia oikeudenloukkauksia. (Case of N.A. v. Finland 2019.) Kieltei- senä pysyneen turvapaikkapäätöksen myötä irakilainen turvapaikanhakija palasi kotimaahansa.

Kielteisen päätöksen saatuaan, hakijan on poistuttava Suomesta. (Maahanmuuttovirastoa; Ulkomaalaislaki 301/2004.) Mikäli hakija kokee kielteisen turvapaikkapäätöksen olevan lain- vastainen, hän voi valittaa siitä toimivaltaiseen hallinto-oikeuteen (Hallintolainkäyttölaki 586/1996; Oikeuslaitosa;Ulkomaalaislaki 301/2004 §190). Hallinto-oikeus ratkaisee valituksen perusteella, onko valituksenalainen viranomaisen päätös lainmukainen (Oikeuslaitosa).

Mikäli myös hallinto-oikeus katsoo, että turvapaikanhakijan tilanne ei oikeuta turvapaikkaan, voi korkeimmalta hallinto-oikeudelta hakea valituslupaa. Valituslupa myönnetään hallinto- lainkäyttölain (586/1996) perusteella, jos asiassa on ennakkopäätöksen tarve tai ilmeinen virhe. Myös muu painava syy asiaratkaisun antamiseen voi olla peruste myönteiselle vali- tusluvalle. Kun valituslupa on myönnetty, korkein hallinto-oikeus antaa valitukseen asiaratkaisun. (Oikeuslaitosb.)

(17)

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksiä, jotka toimivat en- nakkopäätöksinä muille vastaaville tapauksille. Turvapaikka-asiat alkoivat lisääntyä kor- keimmassa hallinto-oikeudessa vuosina 2016–2017, kun vuonna 2015 saapuneiden turvapaikanhakijoiden hakemukset oli pääosin käsitelty Maahanmuuttovirastossa ja hallinto-oi- keuksissa. Valitusluvan ulkomaalaisasioissa sai kuitenkin vain 9,6 prosenttia kaikista haki- joista vuonna 2017. (Musakka 2018.) Huomionarvoista on myös se, että vaikka korkein hallinto-oikeus saa valitukset pääosin käsiteltyä kolmen kuukauden kuluessa (Musakka 2018), hallintotuomioistuimissa on edelleen suuri määrä valituksia henkilöiltä, jotka ovat tul- leet Suomeen turvapaikanhakijoina vuonna 2015 (Maahanmuuttovirasto 2019, 18). Osal- taan tämä johtuu suuresta uusintahakemusten määrästä. Moni turvapaikanhakija on jo lä- hes viiden vuoden ajan joutunut elämään epävarmuudessa tulevaisuudestaan, eikä kotou- tuminen pääse alkamaan. Van Gennepin siirtymäriittiteorian mukaan ihminen irtaantuu en- sin aiemmasta ja jää ns. välitilaan vailla tiettyä paikkaa ja asemaa valmistautuen siirtymään seuraavaan, liittymisen vaiheeseen (Pentikäinen 2005, 34–35). Lopullista päätöstä odottava turvapaikanhakija elää tässä välitilassa useita vuosia, eikä voi valmistautua siirtymiseen, ennen kuin tietää mihin on siirtymässä. Kielteinen turvapaikkapäätös ja mahdollisesti vuosia kestävä valitusprosessi voi tarkoittaa lopullisen päätöksen myötä paluuta entiseen, josta on paennut ja myönteinen päätös uuden elämän alkua turvapaikan myöntäneessä valtiossa.

Mikäli turvapaikanhakija saa kaikista oikeusasteista kielteisen päätöksen, turvapaikkaa hakevan on mahdollista tehdä uusintahakemus tietyin perustein. Uusintahakemuksen tekemi- selle on oltava uusia seikkoja tai perusteita, jotka lisäävät merkittävästi sen todennäköi- syyttä, että hakijaa tulisi pitää kansainvälistä suojelua saavana henkilönä (Ulkomaalaislaki 301/2004 § 102). Hakija voi valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, kun kaikki kansalliset oikeuskeinot on käytetty. Ihmisoikeusvalituksen edellytyksenä on väite siitä, että viranomainen on loukannut ihmisoikeussopimuksella turvattua oikeutta. (Ulkoministeriöa.) Turvapaikka-asian valitusprosessi on esitelty kuviossa 1.

(18)

KUVIO 1. Turvapaikka-asian valitusprosessi

Turvapaikka-asian päätyminen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi on pit- kän odottelun ja usean pettymyksen jälkeen tapahtuvaa, eikä siihen turvapaikanhakijan omat voimavarat usein riitä. Turvapaikanhakija tarvitsee vahvaa lainopillista tukea ja tahon, joka uskoo hänen asiaansa ja on valmis tekemään vapaaehtoisesti työtä sen eteen. Valituk- sen laatimiseen ei turvapaikanhakijalla ole mahdollista saada oikeusapua. Lainopillisen avustajan käyttöä kuitenkin suositellaan ohjeiden mukaisen täyttämisen varmistamiseksi.

(Oikeuslaitosa.)

Kielteisen turvapaikkapäätöksen yhteydessä hakijalle tehdään käännytyspäätös. Käänny- tyspäätöksessä hakijalle määrätään yleensä 30 päivän aika, jonka kuluessa on poistuttava vapaaehtoisesti maasta. Tietyissä tilanteissa käännyttäminen voidaan kuitenkin tehdä heti päätöksen tiedoksiannon jälkeen. Vapaaehtoisesti maasta poistuva turvapaikanhakija voi saada paluuseen tukea, mikäli hakija ei kykene rahoittamaan paluuta itse. Vapaaehtoisen paluun tuki sisältää korvauksen matka- ja muuttokustannuksista sekä avustuksen, joka on tarkoitettu kotimaahan kotoutumiseen. Avustus voi olla joko käteistä rahaa tai muuta, ns.

hyödyketukea. (Maahanmuuttovirastob; Sisäministeriön asetus vapaaehtoisen paluun avus- tuksesta 1382/2019.)

(19)

Maasta käännyttämisen toimeenpanosta vastaa poliisi tai rajatarkastusviranomainen. (Yh- denvertaisuusvaltuutettua; Ulkomaalaislaki 301/2004, 9. luku.) Toimeenpanon yhteydessä on huomioitava ulkomaalaislain (301/2004) 147. pykälän määrittelemä palautuskielto. Pa- lautuskielto määrää, että ketään ei saa lähettää maahan, jossa häntä uhkaa kuolemanran- gaistus, kidutus, vaino tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Käännyttä- mispäätöksen tekevällä viranomaisella ja asiaa käsittelevällä tuomioistuimella on vastuu varmistaa, ettei päätös riko palautuskieltoa. Viime kädessä poliisi ja rajavartiolaitos ovat täy- täntöönpanoviranomaisina velvollisia katsomaan, ettei palautuskieltoa rikota. Suomalaisilla viranomaisilla ei kuitenkaan ole laissa säädettyä velvollisuutta, saati oikeutta seurata toisen valtion kansalaisia ulkomailla. (Usein kysyttyjä kysymyksiä maasta poistamisesta.) Näin ollen palautuskiellon rikkomukset saattavat jäädä todentamatta.

Turvapaikanhakijan tilanteessa tulee arvioida, onko maasta käännytettävällä henkilöllä to- dellinen riski joutua kidutuksen, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen kohteeksi kotimaassaan. Arvioinnin on oltava yksilöllistä, ja sen on perustuttava asiaa kos- keviin ajantasaisiin säädöksiin, tosiseikkoihin, asiakirjoihin ja todisteisiin. Aiemmin koetut oikeudenloukkaukset ovat vahva osoitus siitä, että myös tulevaisuudessa henkilöllä on riski kokea oikeudenloukkauksia. Turvapaikanhakijan on osoitettava, että maasta käännyttämi- sen seurauksena hän olisi todellisessa vaarassa joutua kielletyn kohtelun kohteeksi. Mikäli viranomainen katsoo, ettei tällaista esitettyä riskiä ole, on se myös kyettävä osoittamaan.

Arvioitaessa palautukseen liittyvää oikeudenloukkausten vaaraa, on huomioitava sekä kohdemaan yleiset olosuhteet että kyseisen henkilön yksilölliset riskit. Kohdemaan yleisistä olosuhteista saa luotettavaa tietoa muun muassa UNHCR:n ja kansainvälisten ihmisoikeusjär- jestöjen raporteista. (Euroopan Unionin perusoikeusvirasto 2014, 79–81.)

Vuodesta 2014 alkaen Yhdenvertaisuusvaltuutetun yhtenä tehtävänä on ollut valvoa maasta poistamisen täytäntöönpanoa sen kaikissa vaiheissa. Valvonnan tavoitteena on kehittää pa- lautusprosessia kohti inhimillistä ja ihmisoikeuksia kunnioittavaa toimintaa. Valvonnan tarkoituksena on myös lisätä järjestelmän läpinäkyvyyttä, vahvistaa palautettavien oikeustur- vaa ja hälventää viranomaisten toimintaan liittyviä ennakkoluuloja. Valvonta voi käsittää kaikki palauttamisen vaiheet tai kohdistua vain johonkin tiettyyn vaiheeseen. Valvontamat- kalla ollessaan valvoja voi esittää kysymyksiä ja tuoda esille havaintojaan, mutta hänellä ei ole toimivaltaa puuttua operaation toteuttamiseen. Yhdenvertaisuusvaltuutettu voi antaa vi- ranomaisille maasta poistamisen täytäntöönpanoon liittyviä ehdotuksia, suosituksia, lausuntoja ja neuvoja. (Yhdenvertaisuusvaltuutettua.)

(20)

Kansallisten turvapaikan myöntämisen kriteerien tulee olla linjassa kansainvälisten, Euroo- pan unionin määrittelemien kriteerien kanssa. Yhdenvertaisuusvaltuutettu on vuoden 2018 kertomuksessaan eduskunnalle kyseenalaistanut Suomen oikeuskäytännön tulkintalinjauk- sia sekä erityisesti turvapaikanhakijalle asetetun näyttötaakan nostamista niin korkealle, että vain hyvin harva turvapaikanhakija sen pystyy ylittämään. Yhdenvertaisuusvaltuutettu esit- tääkin, että kansainvälisen suojelun tasosta ja sen muutoksista tulisi toteuttaa laaja tutkimus, joka kattaisi eri hakemus- ja valitusvaiheet, jotta niissä ilmenevät epäkohdat tulisivat näky- viksi ja korjatuiksi ihmisoikeuksia paremmin toteuttaviksi. Yhdenvertaisuusvaltuutettu vaatii myös, että palautuksen jälkeisen seurannan mahdollistamiseksi tulee selvittää vaihtoehtoja.

(Yhdenvertaisuusvaltuutetun kertomus Eduskunnalle 2018, 74–76.)

Jo ennen vuoden 2015 turvapaikanhakijamäärän räjähdysmäistä kasvua Ingvild Onstad Helle (2014) on tutkinut kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden maasta käännyttämistä ja heidän suojelemistaan kotimaassaan paluun jälkeen. Helle on esittänyt huolta siitä, ettei palauttavalla valtiolla ole riittävästi tietoa saatavilla, mitä palautuksen jälkeen turvapaikanhakijalle kotimaassaan tapahtuu, eikä palautettavalla turvapaikanhakijalla ole tosiasiallisia mahdollisuuksia valittaa mahdollisista ihmisoikeuksien loukkauksista palautuksen jälkeen.

Helle korostaa, ettei väitöskirjansa otsikko ”Pois silmistä, pois mielestä” saa toteutua, vaan palauttavalla valtiolla tulisi olla vastuu turvapaikanhakijan suojelemisesta vielä palautuksen jälkeenkin. (Helle 2014, 37–61.)

(21)

3 TEOREETTINEN VIITEKEHYS

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu neljästä pääteemasta. Ihmisoikeudet ja niiden toteutuminen on koko tutkimuksen läpi kulkeva teema, jota tarkastellaan lähemmin aiem- man tutkimuksen sekä kansainvälisten sopimusten ja erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen näkökulmista alaluvussa 3.1. Ihmisoikeuksien toteutumisessa merkitystä on ihmisen mahdollisella haavoittuvalla asemalla, joka asettaa hänet kohonneeseen riskiin joutua ihmisoikeusloukkausten kohteeksi. Haavoittuvaa asemaa erityisesti turvapaikanhakijoiden näkökulmasta tarkastellaan alaluvussa 3.2. Ihmisoikeuksien toteutumisen vahvistamisessa sosiaalityöllä on merkittävä rooli tekemällä ihmisoikeuksiin perustuvaa työtä erityisesti haa- voittuvassa asemassa olevien henkilöiden parissa. Tässä tutkielmassa sosiaalityötä tarkastellaan turvapaikanhakijoille tarjotun tuen sekä haavoittuvan aseman arvioinnin näkökul- mista alaluvussa 3.3. Koska tutkimuksen aineisto koostuu korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksistä, on osana teoreettista viitekehystä oikeudellisen soveltamisen alaluku, alaluku 3.4., jossa pohditaan ulkomaalaisoikeuteen liittyvää lain soveltamista ja soveltamisen merkitystä turvapaikkapäätöksenteossa.

3.1 Ihmisoikeudet

Ihmisoikeudet kuuluvat ihan jokaiselle saman sisältöisinä ja ovat voimassa kaikkialla. (YK- liitto.) Kuitenkaan ihmisoikeudet eivät todellisuudessa toteudu kaikkialla kaikille ihmiselle.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan tätä ideaalitilanteen ja todellisuuden välistä suhdetta. Ih- misoikeussopimukset ilmentävät ihmisoikeuksien täydellistä toteutumista, kun taas kielteiset turvapaikkapäätökset ja niistä tehdyt valitukset hallinto-oikeuteen, korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen herättävät kiinnostuksen selvittää, miksi ihmisten kokema todellisuus ei vastaa kaikilta osin ihmisoikeussopimuksien sisältöä.

3.1.1 Ihmisoikeuksien toteutumisen tarkastelua

Vuoden 2015 pakolaiskriisin myötä tutkijoiden kiinnostus turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksien toteutumiseen kasvoi. Human Rights Watch raportoi vuoden 2016 julkaisussaan, miten turvapaikanhakijoita kohdellaan ympäri maailmaa toisen luokan kansalaisina, ja mo-

(22)

net valtiot ovat pakolaiskriisin myötä kaventaneet turvapaikanhakijoiden oikeuksia suhteessa omien kansalaistensa oikeuksiin. Turvapaikanhakijoita on myös yritetty estää tule- masta Eurooppaan. Osin tämä on johtunut radikalisoituneihin islamisteihin kohdistuvasta pelosta, ja tarpeesta suojautua heidän taholtaan tulevaa hallitsemattoman väkivallan uhkaa vastaan. Hallittu ja yhteisvastuullinen turvapaikkapolitiikka Euroopan alueella vähentäisi to- teutuessaan merkittävästi turvapaikanhakuun liittyviä uhkia. Turvapaikanhakijoiden järjes- telmällinen seulonta mahdollisista terroristeista ja tasapuolinen uudelleensijoittaminen Eu- roopan alueella vahvistaisivat samalla sekä eurooppalaista turvallisuutta että turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksien toteutumista. (Roth 2016, 1–5.)

Ihmisoikeuksien toteutumisen tarkastelu turvapaikanhakijoiden tilanteessa edellyttää aitoa kohtaamista turvapaikanhakijoiden kanssa ja heidän elämäntilanteensa kuvaamista. Ihmis- oikeustutkija Suha Nasser (2016) on haastatellut syyrialaisia turvapaikanhakijoita Unkarin rajalla ja todennut, että ihmisoikeusrikkomuksia tapahtuu hyvinkin laajasti. Turvapaikanha- kijoita kohdellaan alentavasti ja heidän oikeuksiaan loukataan, muun muassa yleisesti to- teutettavalla säilöönotolla, myös turvapaikanhakijoina olevien lasten kohdalla. Monet turvaa hakevat ovat pakotettuja palaamaan lähtömaahansa, pois Euroopan alueelta. Yhtenä pää- asiallisena tekijänä ihmisarvoa loukkaavaan kohteluun Nasser pitää Dublinin sopimusta, jonka mukaan turvapaikanhakijan asian käsittelee se valtio, joka ensimmäisenä on ottanut turvapaikkahakemuksen vastaan. (Mt., 47–49.) On selvää, että tämä kuormittaa kohtuutto- masti Euroopan ulkoreunoilla sijaitsevia valtioita, vaikkakin Euroopan yhteisen turvapaikka- järjestelmän yhtenä pyrkimyksenä on ollut tasata turvapaikanhakijoista aiheutuvaa kuormi- tusta Euroopan valtioiden kesken (Euroopan unioni 2014, 3). Nasser peräänkuuluttaa lisää tutkimusta, jossa haastatellaan turvapaikanhakijoita ja kuullaan heidän todellisia kokemuk- siaan turvapaikan hakemisesta ja sen vaiheista, jotta turvapaikanhakemiseen liittyvät epä- kohdat tulevat näkyviksi ja tunnustetuiksi (Nasser 2016, 54–55). Vain tunnustamalla epä- kohdat, voidaan niihin luoda eettisesti kestäviä ratkaisuja.

Kuten aiemmin on todettu, turvapaikanhakijoita pidetään yleisesti toisen luokan kansalaisina (Roth 2016, 1–5). Ihmisoikeuksien toteutuminen perustuu lähtökohtaisesti kansalaisuuteen ja täysivaltaiseen yhteiskunnan jäsenyyteen, joka näyttäytyy turvapaikanhakijoille ongelmal- lisena (Nash 2009, 1067). Turvapaikanhakijat ovat joutuneet pakenemaan kotimaastaan ja hakemaan turvaa itselleen täysin vieraasta valtiosta. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoi- keusvaltuutetun toimisto on joutunut huomauttamaan jäsenvaltioita siitä, että turvapaikanhakijoita ei tule kohdella kuin rikollisia muun muassa laajasti toteutettavilla säilöönotoilla.

(23)

Jokaisella ihmisellä kansalaisuudesta riippumatta ”tulee olla oikeus elää vapaana mielivaltaisesta hengen riistämisestä, epäinhimillisestä kohtelusta, orjuudesta, mielivaltaisesta pi- dätyksestä, epäoikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä, yksityisyyden loukkaamisesta, pakkopalauttamisesta, pakkotyöstä, lapsityövoimasta sekä humanitaarisen oikeuden loukkauksista”. (United Nations 2006b, 5.) Valtioiden harjoittamaan turvapaikkapolitiikkaan vaikuttavat kuitenkin kansainvälisten sopimusten ja kansallisen lainsäädännön ohella myös eri- laiset sosiaaliset rakenteet, kuten käytettävissä olevat resurssit ja niiden jakautuminen sekä yleinen suhtautuminen turvapaikanhakijoihin ja heidän tukemiseensa. Kansainväliset sopi- mukset ja kansalliset lait turvaavat ihmisoikeuksien toteutumisen näin ollen vain osittain.

3.1.2 Ihmisoikeudet kansainvälisissä sopimuksissa

YK:n raporttien mukaan ihmisoikeusloukkausten uhreiksi joutuneiden ihmisten määrä ei näytä vähenevän, vaikka ihmisoikeuksien toteutumisen vahvistamiseksi on luotu ylikansallisia sopimuksia (Ulkoministeriöb; Ihmisoikeusliitto). Ylikansallisia ihmisoikeuksien toteutumista vahvistavia sopimuksia ovat muun muassa YK:n lapsen oikeuksien sopimus (ks. Uni- ted Nations1989), vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus (ks. United Na- tions 2006a) sekä Euroopan ihmisoikeussopimus (63/1999). Euroopan ihmisoikeussopimuksen tarkoituksena on taata kaikille ihmisille yhtäläiset ihmisoikeudet ja ihmisarvoinen elämä (Hirvelä & Heikkilä 2013, 33–34).

Ihmisoikeuksien huomioiminen ja tarve luoda kansainvälisiä ihmisoikeuksien toteutumista edistäviä sopimuksia syntyi toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa. YK:n perustaminen vuonna 1945 oli merkittävä askel kohti ihmisoikeudet tunnustavaa maailmaa. YK:n perus- tama ihmisoikeustoimikunta valmisteli Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (engl.

The Universal Declaration of Human Rights), joka hyväksyttiin vuonna 1948 YK:n yleisko- kouksessa. Se ei ole oikeudellisesti velvoittava, mutta sillä on huomattava poliittinen ja mo- raalinen vaikutusvalta. Se on myös toiminut perustana kaikille muille myöhemmin solmituille kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille. (Amnesty International; Ihmisoikeusliitto; Koivu- rova & Pirjatanniemi 2014, 25–45.) Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen tavoitteena on ollut luoda sellainen maailma, ”missä ihmiset voivat vapaasti nauttia sanan ja uskon vapautta, ja elää vapaina pelosta ja puutteesta”. Julistuksella on pyritty edistämään so- siaalista kehitystä ja luomaan paremmat elämisen ehdot. Julistuksella on haluttu turvata ihmisoikeudet oikeusjärjestyksellä. (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948.)

(24)

Euroopan ihmisoikeussopimus (63/1999) on luotu Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa ju- listuksessa mainittujen oikeuksien voimaansaattamiseksi ja konkretisoimiseksi. Euroopan neuvosto allekirjoitti vuonna 1950 Euroopan ihmisoikeussopimuksen. Yleissopimuksen so- pimuspuolia ovat kaikki Euroopan neuvoston 47 valtiota. Yleissopimuksella perustettiin Eu- roopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka tarkoituksena on ollut suojata yksittäisiä ihmisiä ih- misoikeusloukkauksilta. (Euroopan ihmisoikeussopimus (ECHR).) Suomen osalta sopimus tuli voimaan vuonna 1990. (Asetus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi teh- dyn yleissopimuksen ja siihen liittyvien lisäpöytäkirjojen voimaansaattamisesta sekä yleissopimuksen ja lisäpöytäkirjojen eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain voimaan- tulosta 1990). Liittymisen myötä Suomesta on ollut mahdollista tehdä valituksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ja Suomen lainsäädäntö nojaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikloihin (Euroopan ihmisoikeussopimus (ECHR)).

3.1.3 Ihmisoikeusartiklojen sisällöllistä tarkastelua

Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen artiklan mukaisesti sopimusvaltio takaa jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle tietyt määritellyt oikeudet ja vapaudet (Hirvelä &

Heikkilä 2013, 33–34). Nämä Euroopan ihmisoikeussopimuksen määrittelemät oikeudet ja vapaudet muodostavat kolmentoista artiklan kokonaisuuden, joka on luettelomaisesti esitelty taulukossa 1. Tutkijan tekemän aineiston ennakkotarkastelun tuloksena teoreettiseen viitekehykseen ovat valikoituneet aineistolähtöisesti tutkimuksen kannalta keskeisimmät artiklat; oikeus elämään, kidutuksen kielto, orjuuden ja pakkotyön kielto, oikeus vapauteen ja turvallisuuteen, oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta, uskonnonvapaus, oikeus avioliittoon ja oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon. Nämä tarkempaan tarkasteluun valitut kahdeksan ihmisoikeusartiklaa ovat taulukossa 1 eroteltu lihavoidulla ja kursi- voidulla fontilla. Taulukon jälkeen jokainen teoreettiseen viitekehykseen valituista Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikloista on otettu tarkempaan tarkasteluun.

(25)

TAULUKKO 1. Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklat 2–14

2 artikla oikeus elämään 3 artikla kidutuksen kielto

4 artikla orjuuden ja pakkotyön kielto 5 artikla oikeus vapauteen ja turvallisuuteen 6 artikla oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin 7 artikla ei rangaistusta ilman lakia

8 artikla oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta 9 artikla ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapaus

10 artikla sananvapaus

11 artikla kokoontumis- ja yhdistymisvapaus 12 artikla oikeus avioliittoon

13 artikla oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon 14 artikla syrjinnän kielto

Perustavanlaatuisin ihmisoikeussopimuksen artikloista on oikeus elämään (2 artikla). Ke- neltäkään ei saa riistää hänen elämäänsä tahallisesti, ellei se ole ehdottoman välttämätöntä.

Välttämätön tilanne voi olla kyseessä silloin, kun voimankäytöllä puolustetaan laitonta väki- valtaa, estetään laillisen vapaudenriiston kohteeksi joutuneen pakeneminen tai kukistetaan mellakka tai kapina. Elämän riistämisen ei katsota myöskään olevan artiklan vastaista silloin, kun ihminen on tuomittu rikoksesta, josta laissa määrätään tällainen rangaistus. Oikeus elä- mään käsittää sekä velvollisuuden elämän suojelemiseen että kiellon toisen hengen riistä- misestä. Artikla sisältää myös velvoitteen tehokkaaseen tutkintaan tilanteissa, jossa joku on joutunut väkivallan uhriksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt sekä ihmisen kuolemaan johtaneita tilanteita että tilanteita, joissa on ollut kyse henkeä uhkaavista tilanteista. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 33–34.)

Turvaa hakevien elämää tulisi artiklan mukaan suojella sekä pyrkiä selvittämään niitä tilanteita, joissa turvapaikanhakija on kotimaassaan joutunut väkivallan uhriksi. Todellisuudessa väkivaltaan johtaneita tilanteita ei kansainvälistä suojelua hakevien kohdalla ole juurikaan tutkittu, vaan hakija on joutunut pakenemaan sen sijaan, että olisi voinut turvautua koti- maansa viranomaisten tarjoamaan suojaan väkivallan tekijää vastaan. Kuten irakilaisen turvapaikanhakijan tilanteessa, ei hänen kokemaansa väkivallan uhkaa kotimaan viranomaiset tutkineet, vaan ainoa keino suojautua mahdollisilta tulevilta väkivallanteoilta oli elää kotimaassa vainoojiaan pakoillen, ja lopulta paeta maasta (Case of N.A. v. Finland 2019).

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artikla, kidutuksen kielto, on ehdoton. Se kieltää kidut- tamasta ja kohtelemasta tai rankaisemasta ketään epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.

Kielto on pätevä riippumatta ihmisen käytöksestä tai käsiteltävänä olevasta asiasta. Artikla

(26)

edellyttää valtiovallan ryhtymistä toimenpiteisiin artiklan vastaisten menettelytapojen ehkäi- semiseksi ja rankaisemiseksi. Artikla myös kieltää käyttämästä artiklan tarkoittamia menet- telytapoja ketään kohtaan. Artikla velvoittaa mahdollisten tapausten tehokkaaseen selvittä- miseen, riippumatta siitä, ovatko ne tapahtuneet julkisen vallan tai yksityisten toimesta. (Hir- velä & Heikkilä 2013, 69–71.)

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan arviolta joka neljäs turvapaikanhakija on joutunut kidutuksen uhriksi (THL 2019). Kidutuksella pyritään tuottamaan uhrille fyysistä ja hen- kistä kipua, jolla häntä rangaistaan tai pelotellaan. Kidutus aiheuttaa uhrille pahoinvointia ja psyykkistä oireilua, joka voi pahimmillaan johtaa kasvavaan itsemurhariskiin. Arviolta kol- mannekselle kidutuksen uhriksi joutuneista kehittyy traumaperäinen stressihäiriö tai masen- nustila. Kidutuskokemus on usein uhrille niin traumatisoiva tapahtuma, että sen esille tuominen ja siitä kertominen voi tuoda pintaan hyvinkin tuskallisia tunteita. Erityisesti seksuaa- lisen kidutuksen uhriksi joutuneet häpeävät uhriutumistaan ja tuntevat itsensä leimatuiksi ja epäpuhtaiksi niin moraalisesti, uskonnollisesti, sosiaalisesti kuin psyykkisestikin. Näin ollen kaikki kidutuskokemukset eivät tule esiin turvapaikkahakemuksessa, vaan ne voivat tulla esiin vasta myöhemmässä vaiheessa elämää vakavan oireilun myötä. (Istanbulin yleissopimus §88–89; Snellman ym. 2014, 206–207; THL 2019.)

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artikla kieltää orjuuden ja pakkotyön. Tällä artiklalla py- ritään puuttumaan ihmiskauppaan sen kaikissa muodoissa. Orjuudessa ihmisen itsemää- räämisoikeus riistetään. Sekä orjuudessa että pakkotyössä ihmiseen kohdistuu vakavaa vapauden rajoittamista ja kontrollia. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 109–111.) Ihmiskauppa liittyy usein prostituutioon ja muuhun seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Ihmiskauppaa on myös kai- kenlainen työvoiman väärinkäyttö, lasten laiton adoptio ja muu hyväksikäyttö sekä laiton elinten ja kudosten kaupankäynti. Usein ihmiskaupassa ihmisiä siirretään paikasta toiseen, mutta ihmiskauppaa voidaan harjoittaa myös paikallisesti. Ihmiskauppaa luonnehtii pakko tai harhaanjohtaminen, ja se aiheuttaa sen kohteelle vahinkoa. Usein ihmiskauppaan pää- dytään köyhistä olosuhteista, kun pyritään saavuttamaan parempi toimeentulo. Kun todellisuus työn luonteesta paljastuu ihmiskaupan uhrille, hänen voi olla vaikea vapautua tilanteesta. Häntä voidaan uhkailla väkivallalla joko häntä itseään tai hänen läheisiään kohtaan, tai hänet voidaan sulkea lukittuun tai aseellisesti vartioituun paikkaan. Ihmiskaupan uhria voidaan uhata myös maineen ja kunnian häpäisemisellä esimerkiksi uhkaamalla kertoa uhrin sukulaisille osallisuudesta ihmiskauppaan. (Soukola 2009.)

(27)

Turvapaikanhakijat, jotka ovat joutuneet ihmiskaupan uhriksi kotimaassaan tai matkalla kotimaastaan toiseen valtioon, pyritään tunnistamaan turvapaikkaprosessin aikana. Koulutetut henkilöt niin Maahanmuuttovirastossa, vastaanottokeskuksissa kuin poliisitoimessakin ovat herkkiä tunnistamaan viitteitä ihmiskaupasta. Tavanomaisimmat ihmiskaupan muodot turvapaikanhakijoilla liittyvät alaikäisen pakkoavioliittoon, prostituutiossa hyväksikäyttämiseen sekä salakuljettajan hyväksikäyttämiseen pakomatkalla. Vaikeammin tunnistettavia ihmiskaupan uhreja ovat kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet turvapaikanhakijat, joiden haavoittuvaa tilannetta työnantajat saattavat käyttää hyväkseen. Työperusteisen oleskeluluvan myöntämisen toivossa turvapaikanhakija saattaa tarttua huonoihinkin työtarjouksiin. (Ihmis- kaupan uhrien auttamisjärjestelmä 2020, 6–7.) Ihmiskauppa on kriminalisoitu Suomessa vuonna 2004, kun rikoslakiin lisättiin ihmiskauppaa koskeva pykälä. Säännös kattaa sekä työ- että seksuaaliperäisen ihmiskaupan (Rikoslaki 39/1889, 25 luku § 3).

Jokaisen oikeuden vapauteen ja turvallisuuteen turvaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artikla. Vapauden saa riistää vain tietyissä määritellyissä tapauksissa, ja sille on oltava juri- diset oikeutukset. Turvapaikanhakija voidaan ottaa säilöön, jotta voidaan estää laiton maa- hantulo tai varmistaa maasta poistaminen pakenemisen vaaran ollessa ilmeinen. Turvapai- kanhakijan vapaus voidaan riistää myös muista syistä, kuten kenen tahansa, mikäli häntä epäillään rikoksesta tai vapaudenriistolle on terveydelliset tai sosiaaliset syyt. Yleisimmin vapaudenriiston toimittaa poliisi pidätyksen tai vangitsemisen yhteydessä. (Hirvelä & Heik- kilä 2013, 119–162.)

Oikeus turvallisuuteen on hyvinvointiyhteiskunnan ydintä. Jokaiselle kuuluu valtion tur- vaama oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Turvapaikanhakijan henkilökohtaista turvallisuutta on monesti uhattu kotimaassa, ja siitä syystä päätynyt pakenemaan kotimaasta ja hakemaan turvaa muualta. Yleinen turvattomuus kotimaassa ei kuitenkaan sellaisenaan oikeuta turvapaikkaan, vaan henkilökohtaisen turvallisuuden uhkaan on oltava ulkomaalaislain edellyttämä vaino ja siihen lain määrittelemä hyväksyttävä syy (Ulkomaalaislaki 301/2004, §87).

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon 13 artiklan mukaisesti. Ensisijaisia ovat kansalliset oikeussuojakeinot ja mikäli hakija, saatuaan kaikista oikeusasteista lainvoimaisen päätöksen, edelleen on päätökseen tyytymätön, on hänellä oikeus turvautua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn. Edellytyksenä käsittelyyn ottamiselle on perusteltu väite jonkin ihmisoikeusartiklan rikkomuksesta. (Hirvelä & Heikkilä

(28)

2013, 641–642.) Turvapaikka-asian voi viedä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsitel- täväksi, kun asiaan on saatu kielteinen päätös niin Maahanmuuttovirastosta kuin sekä hallinto-oikeudesta että korkeimmasta hallinto-oikeudesta (Ulkoministeriöa).

Ajallisesti lähes loputtomasti kestäviin turvapaikanhakuprosesseihin toistuvine uusintahake- muksineen on pyritty vaikuttamaan muun muassa lakimuutoksella, joka estää uusintahakemusten väärinkäytön ja sillä maassa olon pitkittämisen (HE 273/2018 vp). Uusintahakemuk- sen voi tehdä lainvoimaisen päätöksen jälkeen ainoastaan, mikäli turvapaikka-asiassa on

”ilmennyt sellaisia uusia seikkoja tai perusteita, jotka merkittävästi lisäävät todennäköisyyttä, että turvapaikanhakijaa pidetään kansainvälistä suojelua tarvitsemana henkilönä, eikä hän ole voinut niitä itsestään riippumattomista syistä aiemmassa hakemusvaiheessa esittää”

(301/2004, § 102). Hallituksen esityksessä ulkomaalaislain muuttamisesta (273/2018 vp) on esitetty huolta siitä, ettei maasta poistamista ole voitu toteuttaa, mikäli turvapaikanhakija tekee uusintahakemuksen maasta poistamisen täytäntöönpanon käynnistyttyä tai poliisin aloitettua poistamiseen liittyvät matkajärjestelyt. Ulkomaalaislain muutoksella (Laki ulkomaalaislain muuttamisesta 437/2019) maasta poistamisen täytäntöönpanoa on helpotettu uusintahakemuksesta huolimatta. Uusintahakemusten tekemisen perusteena on usein ko- kemus siitä, ettei päätös vastaa turvapaikanhakijan omaa kokemusta suojelun tarpeesta, eikä uusintahakemuksessa välttämättä ole mitään uusia perusteita, joita ei olisi jo aiem- missa päätöksissä huomioitu (HE 273/2018 vp).

Ihmisoikeussopimuksen 8 artikla suojaa ihmisten yksityiselämää, perhe-elämää, kotia ja kir- jeenvaihtoa. Jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. Yksityiselä- män piiriin kuuluvat muun muassa henkilökohtainen identiteetti, henkinen ja fyysinen kos- kemattomuus, yksilöä koskevan tiedon kerääminen ja käyttäminen, seksuaalinen orientaatio ja toiminta sekä sosiaalinen elämä ja henkilökohtaiset suhteet. Valtiolla on tietyissä tapauksissa valta puuttua yksilön yksityiselämän suojaan. Puuttumisen tulee kuitenkin olla oikeu- tettua ja sen tulee noudattaa suhteellisuusperiaatetta. Puuttuminen voi olla esim. pakkohoito tai jokin rikosprosessin pakkokeino. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 359–380.)

Turvapaikanhakemisen näkökulmasta merkityksellistä puuttumista yksityiselämään on suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Useimmiten homoseksuaaliset turvapaikanhakijat ovat kokeneet vainoa perheen ja läheisten taholta, eivätkä kotimaan viranomaiset ole kyenneet tarjoamaan riittävää suojaa vainoa vastaan. Homoseksuaalisuuteen liittyvää vainoa on turvapaikanhakija voinut kokea myös valtion taholta. Joissakin valtioissa homoseksuaalisuus on edelleen kriminalisoitu, eikä näin ollen voida edellyttää suojan hakemista kotimaan viran-

(29)

omaisilta. Turvapaikkaa hakiessa selvitetään kotimaan viranomaisten suhtautumista vainoon ja turvapaikanhakijan mahdollisuuksia elää kotimaassaan homoseksuaalisuudestaan huolimatta mahdollisimman tavanomaista elämää. (Jansen & Spijkerboer 2011, 29–30.) Turvapaikanhakijoiden tilanteita arvioitaessa oikeus perhe-elämän suojaan sekä oikeus avioliittoon (12 artikla) ovat merkittäviä. Solmittu avioliitto on perhe-elämän suojan piirissä mutta myös erillinen ihmisoikeusartikla. Harkittavaksi saattaa kuitenkin tulla, onko avioliitto solmittu ainoastaan oleskeluluvan saamiseksi ja maahantulosäännösten kiertämiseksi. Tie- tyissä tilanteissa myös potentiaaliset tai suunnitellut perheen perustamisen tilanteet voivat kuulua perhe-elämän suojan piiriin. Lapsella katsotaan olevan perhe-elämä kummankin vanhemman kanssa riippumatta siitä, asuvatko vanhemmat keskenään tai yhdessä lapsen kanssa. Kuitenkin avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen ja isän suhteen vaikutukseen perhe-elämän suojan näkökulmasta vaikuttavat tapauksen olosuhteet, suhteen sitoutunei- suus, kiinteys ja intensiteetti. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 422–424, 629–639.)

Monen turvapaikanhakijan tilannetta arvioitaessa ihmisoikeuksien näkökulmasta tulee tarkasteltavaksi uskonnonvapauden toteutuminen. Ihmisoikeussopimuksen 9 artikla oikeuttaa vakaumukseen ja uskon tunnustamiseen yksilöllisesti tai muiden kanssa yksityisesti tai jul- kisesti. Jokaisella on vapaus vaihtaa uskontoa ja uskoa, ja tunnustaa sitä. Moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus kuvastavat demokraattista yhteiskuntaa. Valtion tulee toimia puolueetto- mana ja neutraalina tahona eri uskonnollisten ja ideologisten ryhmien toiminnan turvaajana.

Ehdottoman kiellettyä on pyrkiä fyysisellä uhalla tai rangaistuksilla painostamaan kieltä- mään uskonsa tai liittymään tiettyyn uskontoon tai uskoon. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 475–

478.)

Moni turvapaikanhakija on vedonnut turvapaikkahakemuksessaan kristinuskoon kääntymi- seen, ja siihen perustuvaan vainoon kotimaassaan. Erityisesti kirkko on osoittanut huolensa kristinuskon kääntyneiden turvapaikanhakijoiden pakkopalauttamisesta maahan, jossa heitä uhkaa kidutus tai kuolema. Suomen Ekumeeninen Neuvosto on pyrkinyt tekemään yhteistyötä Maahanmuuttoviraston kanssa ja esittänyt muun muassa lausunnon kirjoitta- mista turvapaikkahakemuksen liitteeksi, joka vahvistaisi turvapaikanhakijan kertomuksen uskottavuutta. (Suomen Ekumeeninen Neuvosto 2017.) Kuitenkin kirkonjohtajat ovat elokuussa 2019 osoittaneet huolensa Maahanmuuttoviraston tekemästä uskonnollisen vakaumuksen arvioinnista, ja kyseenalaistaneet sitä, ettei heidän tekemiään lausuntoja oteta riittävästi huomioon turvapaikkapäätöstä tehdessä. Kristinuskoon kääntyneitä turvapaikanhakijoita pakkopalautetaan edelleen kuolemanvaaraan. (Suomen Ekumeeninen Neuvosto 2019.)