Viranomaisen toiminnan tulee Suomen perustuslain (731/1999, § 2) velvoittamana perustua lakiin sekä sen nojalla annettuihin säädöksiin ja asetuksiin. Suomen kansallisen lainsäädän-nön lisäksi oikeudellista toimintaa ohjaavat Euroopan unionin perussopimukset, EU-asetuk-set ja direktiivit. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus on merkittävä oikeudellisessa rat-kaisutoiminnassa käytettävä valtiosopimus. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa käytetään ratkai-superusteena muun muassa lakien valmisteluaineistoa sekä korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöksiä. Tulkinnanvaraisen lain tulkinnassa käytetään myös EU-tuomioistuimen
ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja päätösten perusteluina. (Määttä ym.
2012, 8–10.)
Suomen perustuslaki velvoittaa perusoikeusmyönteiseen laintulkintaan (731/1999, § 22).
Lain erilaisista tulkintavaihtoehdoista on valittava se, joka parhaiten edistää perus- ja ihmis-oikeuksien toteutumista. Seuraamusharkinnassa hahmotetaan ratkaisun mahdollisia seu-raamuksia, ja valitaan se ratkaisu, joka tuottaa asianosaisen näkökulmasta hyväksyttävim-män ja järkevimhyväksyttävim-män lopputuloksen. Ratkaisut tulee aina sijoittaa tiettyyn kontekstiin, joka edistää oikeudenmukaisuuden toteutumista. Lakia tulkitessa on oltava erityistä tilanneherk-kyyttä, jotta havaitaan ja tunnistetaan erilaisten ratkaisutilanteiden erityispiirteitä. (Määttä ym. 2012, 13–15.)
Tuomioistuinten päätöksenteon tulee perustua lakiin ja sen soveltamiseen, mutta päätök-senteko edellyttää myös paljon harkintaa ja asioiden arvottamista. Tuomioistuinten on pyrit-tävä ymmärtämään ihmisten ongelmia ja ratkaisemaan ne ymmärretpyrit-tävällä tavalla. Tuomio-istuimilla on perustelemisvelvollisuus, eli jokaisen päätöksen tulee sisältää hyvin argumen-toidut perustelut. Mitä tarkemmin on avattu se prosessi, jonka lopputuloksena päätös on syntynyt, sitä vakuuttavampi päätös on. Maahanmuuttovirasto ja eri oikeusasteet tulkitsevat samoja lakeja, mutta korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut ohjaavat alempien tuomiois-tuinten päätöksentekoa. Korkein oikeus toimii yleisenä tulkinta- ja norminasettajainstans-sina. Korkein oikeus kuvastaa sitä arvomaailmaa, jonka pohjalta päätöksiä kansallisessa oikeusjärjestelmässä tehdään. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ohjaa koko eurooppa-laista oikeusjärjestelmää ja sen tekemiä päätöksiä. (Paso 2009, 15–24, 32–33, 109–110.) Tutkimusten mukaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut eivät kuitenkaan ole riittävästi muovanneet jäsenmaiden turvapaikkapäätöksentekoa eivätkä valtioiden raken-teellisia ongelmia ihmisoikeuksien toteutumisessa. Hakemusten määrä on vain kasvanut ja käsiteltävänä on ollut paljon hakemuksia, joista on jo olemassa ennakkotapauksia. Kjartan Oppedal (2011) on haastanut tarkastelemaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tehok-kuutta, eli missä määrin jäsenvaltiot panevat täytäntöön tuomioita ja noudattavat niitä. Op-pedal myös kyseenalaistaa päätösten johdonmukaisuutta. Hän kokee, että päätökset eivät noudata samaa linjaa ja tuomioissa on nähtävissä laaja harkintavalta ja säännösten sovel-taminen, joka lisää eriarvoisuutta ihmisoikeuksien toteutumisessa.
Eriarvoisuutta ihmisoikeuksien toteutumisessa lisäävät myös valtioiden välisten turvapaik-kaperusteiden eroavaisuudet. Arne Brekke Stein (2017, 85–92) on esittänyt huolta näistä eroista ja esittänyt tarpeen niiden yhtenäistämiselle. Steinin mukaan turvapaikkapäätös ei
voi olla riippuvainen siitä, missä maassa hakemuksen tekee, erityisesti kun Dublinin sopi-muksen mukaisesti kielteinen turvapaikkapäätös yhdessä valtiossa estää uuden turvapaik-kahakemuksen tekemisen muissa Euroopan valtioissa. Turvapaikan saamisen kriteereiden tulisi olla koko Euroopan alueella yhteneväiset, ja tähän myös Euroopan ihmisoikeustuomio-istuin päätöksillään pyrkii. Yhteneväisyyttä tulisi olla myös kansallisesti eri oikeusasteissa.
Livia Johannesson (2017) on tutkinut turvapaikka-asioiden oikeuskäytäntöjä ja huomannut turvapaikkapäätöksenteossa huomattavan määrän tulkintaa, joka kuvastaa epäoikeuden-mukaisuutta ja epäjohdonepäoikeuden-mukaisuutta hallinnollisen oikeudenmukaisuuden sijaan. Johan-nesson kritisoi sitä, että turvapaikanhakijalta edellytetään vahvaa todistuksellista näyttöä, jotta hänen kertomustaan pidetään uskottavana. Johannesson vertaa turvapaikkaprosessia rikosprosessiin, jossa päinvastoin kuin turvapaikka-asioissa, todistelutaakka on syyttäjällä, ei asianosaisella. Turvapaikka-asioissa turvapaikanhakijan tulee käytännössä itse pystyä osoittamaan väitteensä todeksi ja hankkia luotettavaa ja uskottavaa todisteluaineistoa. Jo-hannesson pohtii myös suullisen käsittelyn merkitystä asian käsittelyssä. Turvapaikkakäy-tännön mukaan suullisia käsittelyjä ei juuri toteuteta, vaan turvapaikanhakija esittää omat perustelunsa turvapaikkapuhuttelussa ja valituskirjelmissä. Turvapaikanhakija esittää asi-ansa lähes poikkeuksetta tulkin välityksellä ja olosuhteista, joista turvapaikanhakija hakee turvaa, on käytettävissä ainoastaan päätöksentekijän omat näkemykset. Johannesson to-teaa, että turvapaikkapäätöksenteossa resurssit ovat jakautuneet epätasaisesti, ja se hei-jastuu luottamuksen puutteeseen päätöksentekijän ja turvapaikanhakijan välillä. Turvapaik-kahakemusten tosiasiallisuuteen ja uskottavuuteen liittyy huomattavia epävarmuustekijöitä.
(Johannesson 2017, 217–226.)
Turvapaikkapäätöksentekoon vaikuttavat lain tukinnan ohella myös asenteet turvapaikan-hakijoita kohtaan. Anita Sinha (2019, 176-227) on tutkinut turvapaikanhakijoiden säilöönot-toja ja todennut, että vuoden 2015 pakolaiskriisi on vaikuttanut negatiivisesti asenteisiin vapaikanhakijoita kohtaan ja heidät nähdään tällä hetkellä yleisenä uhkana kansalliselle tur-vallisuudelle. Turvapaikkapolitiikka painottuu ennemmin rankaisevaan kuin humanitääri-seen toimintaan. Myös Ingeborg Bakk Halle (2019) on huomioinut samanlaisia muutoksia asenteissa turvapaikanhakijoita kohtaan. Hallen mukaan ihmisten mielestä on olemassa niin sanottuja oikeita ja vääriä turvapaikanhakijoita. Oikeat turvapaikanhakijat ovat saaneet myönteiset turvapaikkapäätökset, kun taas kielteisen päätöksen saaneiden on katsottu ole-van vääristä syistä kohdemaassa, eikä heidän tukemisensa ole kansallinen etu. Halle to-teaa, että humanitääriset perinteet ja moraalinen vastuu turvapaikanhakijoista ovat huomat-tavasti heikentyneet. (Mt., 64–69.)
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden turvapaikan-hakijoiden maasta käännyttämiseen päätyvää turvapaikkaprosessia ihmisoikeuksien näkö-kulmasta. Merkityksellistä ihmisoikeuksien toteutumisessa on haavoittuvan aseman tunnis-taminen. Tutkimuksen tarkoituksen toteuttamiseksi korkeimman hallinto-oikeuden vuosikir-japäätöksiä on tarkasteltu ihmisoikeuksien toteutumisen sekä turvapaikanhakijan haavoittu-van aseman tunnistamisen näkökulmista. Tutkimuksen lähtökohtana on ymmärrys siitä, että turvapaikan tai toissijaisen suojelun myöntämisen kriteerit edellyttävät päätöksentekijältä to-siseikkoihin perustuvaa harkintaa ja johtopäätösten tekemistä. Päätöksen tekemisessä tu-lee arvioida lain määrittelemien kriteereiden täyttymistä ja tehdä tulevaisuuteen tähtäävää arviointia turvapaikanhakijan tulevista mahdollisista elämäntapahtumista maasta käännyttä-misen jälkeen. Tässä tutkielman neljännessä luvussa kuvataan tutkimuksen toteutusta. Ala-luvussa 4.1 käsitellään tutkimuksen metodologisia valintoja ja alaAla-luvussa 4.2 aineistona ole-via vuosikirjapäätöksiä ja perusteluja niiden valinnalle. Alaluku 4.3 esittelee analyysin ete-nemistä ja alaluvussa 4.4 tehdään eettistä tarkastelua tutkimuksen tekemisestä turvapai-kanhakijoiden maasta käännyttämisestä.