Ihmisoikeusartiklojen sisällöllistä tarkastelua

Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen artiklan mukaisesti sopimusvaltio takaa jo-kaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle tietyt määritellyt oikeudet ja vapaudet (Hirvelä &

Heikkilä 2013, 33–34). Nämä Euroopan ihmisoikeussopimuksen määrittelemät oikeudet ja vapaudet muodostavat kolmentoista artiklan kokonaisuuden, joka on luettelomaisesti esi-telty taulukossa 1. Tutkijan tekemän aineiston ennakkotarkastelun tuloksena teoreettiseen viitekehykseen ovat valikoituneet aineistolähtöisesti tutkimuksen kannalta keskeisimmät ar-tiklat; oikeus elämään, kidutuksen kielto, orjuuden ja pakkotyön kielto, oikeus vapauteen ja turvallisuuteen, oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta, uskonnonvapaus, oi-keus avioliittoon ja oioi-keus tehokkaaseen oioi-keussuojakeinoon. Nämä tarkempaan tarkaste-luun valitut kahdeksan ihmisoikeusartiklaa ovat taulukossa 1 eroteltu lihavoidulla ja kursi-voidulla fontilla. Taulukon jälkeen jokainen teoreettiseen viitekehykseen valituista Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikloista on otettu tarkempaan tarkasteluun.

TAULUKKO 1. Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklat 2–14

2 artikla oikeus elämään 3 artikla kidutuksen kielto

4 artikla orjuuden ja pakkotyön kielto 5 artikla oikeus vapauteen ja turvallisuuteen 6 artikla oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin 7 artikla ei rangaistusta ilman lakia

8 artikla oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta 9 artikla ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapaus

10 artikla sananvapaus

11 artikla kokoontumis- ja yhdistymisvapaus 12 artikla oikeus avioliittoon

13 artikla oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon 14 artikla syrjinnän kielto

Perustavanlaatuisin ihmisoikeussopimuksen artikloista on oikeus elämään (2 artikla). Ke-neltäkään ei saa riistää hänen elämäänsä tahallisesti, ellei se ole ehdottoman välttämätöntä.

Välttämätön tilanne voi olla kyseessä silloin, kun voimankäytöllä puolustetaan laitonta väki-valtaa, estetään laillisen vapaudenriiston kohteeksi joutuneen pakeneminen tai kukistetaan mellakka tai kapina. Elämän riistämisen ei katsota myöskään olevan artiklan vastaista silloin, kun ihminen on tuomittu rikoksesta, josta laissa määrätään tällainen rangaistus. Oikeus elä-mään käsittää sekä velvollisuuden elämän suojelemiseen että kiellon toisen hengen riistä-misestä. Artikla sisältää myös velvoitteen tehokkaaseen tutkintaan tilanteissa, jossa joku on joutunut väkivallan uhriksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt sekä ihmisen kuolemaan johtaneita tilanteita että tilanteita, joissa on ollut kyse henkeä uhkaavista tilan-teista. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 33–34.)

Turvaa hakevien elämää tulisi artiklan mukaan suojella sekä pyrkiä selvittämään niitä tilan-teita, joissa turvapaikanhakija on kotimaassaan joutunut väkivallan uhriksi. Todellisuudessa väkivaltaan johtaneita tilanteita ei kansainvälistä suojelua hakevien kohdalla ole juurikaan tutkittu, vaan hakija on joutunut pakenemaan sen sijaan, että olisi voinut turvautua koti-maansa viranomaisten tarjoamaan suojaan väkivallan tekijää vastaan. Kuten irakilaisen tur-vapaikanhakijan tilanteessa, ei hänen kokemaansa väkivallan uhkaa kotimaan viranomaiset tutkineet, vaan ainoa keino suojautua mahdollisilta tulevilta väkivallanteoilta oli elää koti-maassa vainoojiaan pakoillen, ja lopulta paeta maasta (Case of N.A. v. Finland 2019).

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artikla, kidutuksen kielto, on ehdoton. Se kieltää kidut-tamasta ja kohtelemasta tai rankaisemasta ketään epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.

Kielto on pätevä riippumatta ihmisen käytöksestä tai käsiteltävänä olevasta asiasta. Artikla

edellyttää valtiovallan ryhtymistä toimenpiteisiin artiklan vastaisten menettelytapojen ehkäi-semiseksi ja rankaiehkäi-semiseksi. Artikla myös kieltää käyttämästä artiklan tarkoittamia menet-telytapoja ketään kohtaan. Artikla velvoittaa mahdollisten tapausten tehokkaaseen selvittä-miseen, riippumatta siitä, ovatko ne tapahtuneet julkisen vallan tai yksityisten toimesta. (Hir-velä & Heikkilä 2013, 69–71.)

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan arviolta joka neljäs turvapaikanhakija on jou-tunut kidutuksen uhriksi (THL 2019). Kidutuksella pyritään tuottamaan uhrille fyysistä ja hen-kistä kipua, jolla häntä rangaistaan tai pelotellaan. Kidutus aiheuttaa uhrille pahoinvointia ja psyykkistä oireilua, joka voi pahimmillaan johtaa kasvavaan itsemurhariskiin. Arviolta kol-mannekselle kidutuksen uhriksi joutuneista kehittyy traumaperäinen stressihäiriö tai masen-nustila. Kidutuskokemus on usein uhrille niin traumatisoiva tapahtuma, että sen esille tuo-minen ja siitä kertotuo-minen voi tuoda pintaan hyvinkin tuskallisia tunteita. Erityisesti seksuaa-lisen kidutuksen uhriksi joutuneet häpeävät uhriutumistaan ja tuntevat itsensä leimatuiksi ja epäpuhtaiksi niin moraalisesti, uskonnollisesti, sosiaalisesti kuin psyykkisestikin. Näin ollen kaikki kidutuskokemukset eivät tule esiin turvapaikkahakemuksessa, vaan ne voivat tulla esiin vasta myöhemmässä vaiheessa elämää vakavan oireilun myötä. (Istanbulin yleissopi-mus §88–89; Snellman ym. 2014, 206–207; THL 2019.)

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artikla kieltää orjuuden ja pakkotyön. Tällä artiklalla py-ritään puuttumaan ihmiskauppaan sen kaikissa muodoissa. Orjuudessa ihmisen itsemää-räämisoikeus riistetään. Sekä orjuudessa että pakkotyössä ihmiseen kohdistuu vakavaa va-pauden rajoittamista ja kontrollia. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 109–111.) Ihmiskauppa liittyy usein prostituutioon ja muuhun seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Ihmiskauppaa on myös kai-kenlainen työvoiman väärinkäyttö, lasten laiton adoptio ja muu hyväksikäyttö sekä laiton elinten ja kudosten kaupankäynti. Usein ihmiskaupassa ihmisiä siirretään paikasta toiseen, mutta ihmiskauppaa voidaan harjoittaa myös paikallisesti. Ihmiskauppaa luonnehtii pakko tai harhaanjohtaminen, ja se aiheuttaa sen kohteelle vahinkoa. Usein ihmiskauppaan pää-dytään köyhistä olosuhteista, kun pyritään saavuttamaan parempi toimeentulo. Kun todelli-suus työn luonteesta paljastuu ihmiskaupan uhrille, hänen voi olla vaikea vapautua tilan-teesta. Häntä voidaan uhkailla väkivallalla joko häntä itseään tai hänen läheisiään kohtaan, tai hänet voidaan sulkea lukittuun tai aseellisesti vartioituun paikkaan. Ihmiskaupan uhria voidaan uhata myös maineen ja kunnian häpäisemisellä esimerkiksi uhkaamalla kertoa uh-rin sukulaisille osallisuudesta ihmiskauppaan. (Soukola 2009.)

Turvapaikanhakijat, jotka ovat joutuneet ihmiskaupan uhriksi kotimaassaan tai matkalla ko-timaastaan toiseen valtioon, pyritään tunnistamaan turvapaikkaprosessin aikana. Koulutetut henkilöt niin Maahanmuuttovirastossa, vastaanottokeskuksissa kuin poliisitoimessakin ovat herkkiä tunnistamaan viitteitä ihmiskaupasta. Tavanomaisimmat ihmiskaupan muodot tur-vapaikanhakijoilla liittyvät alaikäisen pakkoavioliittoon, prostituutiossa hyväksikäyttämiseen sekä salakuljettajan hyväksikäyttämiseen pakomatkalla. Vaikeammin tunnistettavia ihmis-kaupan uhreja ovat kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet turvapaikanhakijat, joiden haa-voittuvaa tilannetta työnantajat saattavat käyttää hyväkseen. Työperusteisen oleskeluluvan myöntämisen toivossa turvapaikanhakija saattaa tarttua huonoihinkin työtarjouksiin. (Ihmis-kaupan uhrien auttamisjärjestelmä 2020, 6–7.) Ihmiskauppa on kriminalisoitu Suomessa vuonna 2004, kun rikoslakiin lisättiin ihmiskauppaa koskeva pykälä. Säännös kattaa sekä työ- että seksuaaliperäisen ihmiskaupan (Rikoslaki 39/1889, 25 luku § 3).

Jokaisen oikeuden vapauteen ja turvallisuuteen turvaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artikla. Vapauden saa riistää vain tietyissä määritellyissä tapauksissa, ja sille on oltava juri-diset oikeutukset. Turvapaikanhakija voidaan ottaa säilöön, jotta voidaan estää laiton maa-hantulo tai varmistaa maasta poistaminen pakenemisen vaaran ollessa ilmeinen. Turvapai-kanhakijan vapaus voidaan riistää myös muista syistä, kuten kenen tahansa, mikäli häntä epäillään rikoksesta tai vapaudenriistolle on terveydelliset tai sosiaaliset syyt. Yleisimmin vapaudenriiston toimittaa poliisi pidätyksen tai vangitsemisen yhteydessä. (Hirvelä & Heik-kilä 2013, 119–162.)

Oikeus turvallisuuteen on hyvinvointiyhteiskunnan ydintä. Jokaiselle kuuluu valtion vaama oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Turvapaikanhakijan henkilökohtaista tur-vallisuutta on monesti uhattu kotimaassa, ja siitä syystä päätynyt pakenemaan kotimaasta ja hakemaan turvaa muualta. Yleinen turvattomuus kotimaassa ei kuitenkaan sellaisenaan oikeuta turvapaikkaan, vaan henkilökohtaisen turvallisuuden uhkaan on oltava ulkomaalais-lain edellyttämä vaino ja siihen ulkomaalais-lain määrittelemä hyväksyttävä syy (Ulkomaalaislaki 301/2004, §87).

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon 13 artiklan mukai-sesti. Ensisijaisia ovat kansalliset oikeussuojakeinot ja mikäli hakija, saatuaan kaikista keusasteista lainvoimaisen päätöksen, edelleen on päätökseen tyytymätön, on hänellä oi-keus turvautua Euroopan ihmisoioi-keustuomioistuimen käsittelyyn. Edellytyksenä käsittelyyn ottamiselle on perusteltu väite jonkin ihmisoikeusartiklan rikkomuksesta. (Hirvelä & Heikkilä

2013, 641–642.) Turvapaikka-asian voi viedä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsitel-täväksi, kun asiaan on saatu kielteinen päätös niin Maahanmuuttovirastosta kuin sekä hal-linto-oikeudesta että korkeimmasta halhal-linto-oikeudesta (Ulkoministeriöa).

Ajallisesti lähes loputtomasti kestäviin turvapaikanhakuprosesseihin toistuvine muksineen on pyritty vaikuttamaan muun muassa lakimuutoksella, joka estää uusintahake-musten väärinkäytön ja sillä maassa olon pitkittämisen (HE 273/2018 vp). Uusintahakemuk-sen voi tehdä lainvoimaiUusintahakemuk-sen päätökUusintahakemuk-sen jälkeen ainoastaan, mikäli turvapaikka-asiassa on

”ilmennyt sellaisia uusia seikkoja tai perusteita, jotka merkittävästi lisäävät todennäköisyyttä, että turvapaikanhakijaa pidetään kansainvälistä suojelua tarvitsemana henkilönä, eikä hän ole voinut niitä itsestään riippumattomista syistä aiemmassa hakemusvaiheessa esittää”

(301/2004, § 102). Hallituksen esityksessä ulkomaalaislain muuttamisesta (273/2018 vp) on esitetty huolta siitä, ettei maasta poistamista ole voitu toteuttaa, mikäli turvapaikanhakija tekee uusintahakemuksen maasta poistamisen täytäntöönpanon käynnistyttyä tai poliisin aloitettua poistamiseen liittyvät matkajärjestelyt. Ulkomaalaislain muutoksella (Laki ulko-maalaislain muuttamisesta 437/2019) maasta poistamisen täytäntöönpanoa on helpotettu uusintahakemuksesta huolimatta. Uusintahakemusten tekemisen perusteena on usein ko-kemus siitä, ettei päätös vastaa turvapaikanhakijan omaa koko-kemusta suojelun tarpeesta, eikä uusintahakemuksessa välttämättä ole mitään uusia perusteita, joita ei olisi jo aiem-missa päätöksissä huomioitu (HE 273/2018 vp).

Ihmisoikeussopimuksen 8 artikla suojaa ihmisten yksityiselämää, perhe-elämää, kotia ja kir-jeenvaihtoa. Jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. Yksityiselä-män piiriin kuuluvat muun muassa henkilökohtainen identiteetti, henkinen ja fyysinen kos-kemattomuus, yksilöä koskevan tiedon kerääminen ja käyttäminen, seksuaalinen orientaatio ja toiminta sekä sosiaalinen elämä ja henkilökohtaiset suhteet. Valtiolla on tietyissä tapauk-sissa valta puuttua yksilön yksityiselämän suojaan. Puuttumisen tulee kuitenkin olla oikeu-tettua ja sen tulee noudattaa suhteellisuusperiaatetta. Puuttuminen voi olla esim. pakkohoito tai jokin rikosprosessin pakkokeino. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 359–380.)

Turvapaikanhakemisen näkökulmasta merkityksellistä puuttumista yksityiselämään on suh-tautuminen homoseksuaalisuuteen. Useimmiten homoseksuaaliset turvapaikanhakijat ovat kokeneet vainoa perheen ja läheisten taholta, eivätkä kotimaan viranomaiset ole kyenneet tarjoamaan riittävää suojaa vainoa vastaan. Homoseksuaalisuuteen liittyvää vainoa on tur-vapaikanhakija voinut kokea myös valtion taholta. Joissakin valtioissa homoseksuaalisuus on edelleen kriminalisoitu, eikä näin ollen voida edellyttää suojan hakemista kotimaan

viran-omaisilta. Turvapaikkaa hakiessa selvitetään kotimaan viranomaisten suhtautumista vai-noon ja turvapaikanhakijan mahdollisuuksia elää kotimaassaan homoseksuaalisuudestaan huolimatta mahdollisimman tavanomaista elämää. (Jansen & Spijkerboer 2011, 29–30.) Turvapaikanhakijoiden tilanteita arvioitaessa oikeus perhe-elämän suojaan sekä oikeus avioliittoon (12 artikla) ovat merkittäviä. Solmittu avioliitto on perhe-elämän suojan piirissä mutta myös erillinen ihmisoikeusartikla. Harkittavaksi saattaa kuitenkin tulla, onko avioliitto solmittu ainoastaan oleskeluluvan saamiseksi ja maahantulosäännösten kiertämiseksi. Tie-tyissä tilanteissa myös potentiaaliset tai suunnitellut perheen perustamisen tilanteet voivat kuulua perhe-elämän suojan piiriin. Lapsella katsotaan olevan perhe-elämä kummankin vanhemman kanssa riippumatta siitä, asuvatko vanhemmat keskenään tai yhdessä lapsen kanssa. Kuitenkin avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen ja isän suhteen vaikutukseen perhe-elämän suojan näkökulmasta vaikuttavat tapauksen olosuhteet, suhteen sitoutunei-suus, kiinteys ja intensiteetti. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 422–424, 629–639.)

Monen turvapaikanhakijan tilannetta arvioitaessa ihmisoikeuksien näkökulmasta tulee tar-kasteltavaksi uskonnonvapauden toteutuminen. Ihmisoikeussopimuksen 9 artikla oikeuttaa vakaumukseen ja uskon tunnustamiseen yksilöllisesti tai muiden kanssa yksityisesti tai jul-kisesti. Jokaisella on vapaus vaihtaa uskontoa ja uskoa, ja tunnustaa sitä. Moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus kuvastavat demokraattista yhteiskuntaa. Valtion tulee toimia puolueetto-mana ja neutraalina tahona eri uskonnollisten ja ideologisten ryhmien toiminnan turvaajana.

Ehdottoman kiellettyä on pyrkiä fyysisellä uhalla tai rangaistuksilla painostamaan kieltä-mään uskonsa tai liittykieltä-mään tiettyyn uskontoon tai uskoon. (Hirvelä & Heikkilä 2013, 475–

478.)

Moni turvapaikanhakija on vedonnut turvapaikkahakemuksessaan kristinuskoon kääntymi-seen, ja siihen perustuvaan vainoon kotimaassaan. Erityisesti kirkko on osoittanut huolensa kristinuskon kääntyneiden turvapaikanhakijoiden pakkopalauttamisesta maahan, jossa heitä uhkaa kidutus tai kuolema. Suomen Ekumeeninen Neuvosto on pyrkinyt tekemään yhteistyötä Maahanmuuttoviraston kanssa ja esittänyt muun muassa lausunnon kirjoitta-mista turvapaikkahakemuksen liitteeksi, joka vahvistaisi turvapaikanhakijan kertomuksen uskottavuutta. (Suomen Ekumeeninen Neuvosto 2017.) Kuitenkin kirkonjohtajat ovat elo-kuussa 2019 osoittaneet huolensa Maahanmuuttoviraston tekemästä uskonnollisen va-kaumuksen arvioinnista, ja kyseenalaistaneet sitä, ettei heidän tekemiään lausuntoja oteta riittävästi huomioon turvapaikkapäätöstä tehdessä. Kristinuskoon kääntyneitä turvapaikan-hakijoita pakkopalautetaan edelleen kuolemanvaaraan. (Suomen Ekumeeninen Neuvosto 2019.)