T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
80
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
tina, joka sai elinvoimansa kristinuskosta, jon- ka sanoman se pyrki vääristämään. Varhaisim- mat säilyneet tekstilähteet ovatkin pääosin kris- tittyjen kirkkoisien ”gnostilaisuutta” vastusta- via tekstejä, joiden lainaamiin katkelmiin tie- tomme liikkeestä pitkään perustui. Alkuperäi- set tekstit oli tuhottu harhaoppisina. Toisaal- ta myös sellaiset ei-kristilliset kirjoittajat kuin Plotinos ja Kelsos kritisoivat ”gnostilaisuutta”.
Kirkkoisä Kleemens Aleksandrialainen (n. 150–
220) puolestaan näyttää erottaneen kristillisesti hyväksyttävän ja muun ”gnostilaisuuden”. Sit- ten vuonna 1945 löytyi Egyptin Nag Hammadi- sta 52 koptinkielistä tekstikäännöstä, joista suu- ri osa oli eri perustein ”gnostilaisiksi” luokitel- tavia. Yhdessäkään tekstissä ei asianomaisten oppien kannattajista kuitenkaan käytetä ilma- usta gnôstikoi.
*
Williamsin suhteen toista äärilaitaa edustaa käsitys, että ”gnostilaisuus” oli kristinuskolle vaihtoehtoinen selvärajainen mytologia ja liike.
Tällaista käsitystä näyttää ruokkineen moderni länsimainen ajatus eri ”uskonnoista” toisensa poissulkevina oppikokonaisuuksina, ”uskon- tokuntina”, joihin voidaan kuulua vain yhteen kerrallaan. Kristinopin vastakohdaksi on tarvit- tu selkeästi rajattu ”harhaoppi”, jonka kristilli- sen totuuden sitten uskotaan voittaneen. Kirjas- sa Karen L. King esittää tämänsuuntaisen huo- mion, mutta Birger A. Pearson puolestaan vas- tustaa sitä omassa artikkelissaan. Pearson kat- soo, että ”gnostilainen” mytologia” elää ja voi hyvin. Kristinuskosta vieraantuneet ovat usein nähneet ”gnostilaisuudessa” da Vinci koodin ta- paan ”aidon ja alkuperäisen” totuuden, jonka
katolinen kirkko pimitti ja väärensi.
Todellisuus saattaa olla paljon arkisempi ja harmaampi. Hellenistisessä kulttuurissa mo- nenkirjavat uskonnolliset uskomukset ja ritu- aalit kilpailivat ihmisten suosiosta usein vail- la selkeitä rajoja. Myöhemmin ”gnostilaisiksi”
nimettyjä käsityksiä löytyy myös Uuteen testa- menttiin sisällytetyistä teksteistä eivätkä kaik- ki ”gnostilaisiksi” luokitellut opit ole kristinus- koon verrattuina niin radikaalisti erilaisia kuin jotkut ehkä mielellään soisivat. Sekä salatun vii- sauden että oikean evankeliumin etsijä joutuu helposti pettymään.
Karen King korostaakin (s. 107), että kaikki tietomme koskee ”gnostilaiseksi” luonnehdit- tuja uskomuksia ja että emme tiedä juuri mi- tään niitä mahdollisesti kannattaneista ryh- mistä. On myös epäselvää, tulisiko nämä teks- tit luokitella kristillisiksi, juutalaisiksi, köyhän miehen platonismiksi vai joksikin muuksi. King siteeraa hyväksyvästi Jonathan Z. Smithiä, jon- ka mukaan ”gnostilaisuus” oli vain jonkinlai- nen eri uskontoperinteiden sisäinen tyylisuun- ta (structural possibility).
*
Katteettomat spekulaatiot gnostilaisuuden kät- ketystä viisaudesta tuskin loppuvat Marjasen toimittamaan kirjaan. Uskontohistoriallisessa tutkimuksessa ei sen sijaan voida ohittaa tätä teosta, joka on eräänlainen uudemman tutki- muksen välttämätön välitilinpäätös.
Kirjoittaja on uskontotieteen dosentti ja Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin tutkija.
Olli Marttila: Suomen päiväperhoset elinym- päristössään. Auris 2005, 272 s.
Päiväperhosia on tavattu Golf-virran lämmittä- mässä Suomessa 119 lajia eli runsaasti moniin muihin Euroopan maihin verrattuna. Eteläi- nen, itäinen ja pohjoinen faunatyyppi kohtaa- vat maassamme. Mittavien kokoelmien ansios- ta perhoslajistomme tunnetaan hyvin.
Perhosten harrastaminen vilkastui ja perho- sia käsittelevä kirjallisuus monipuolistui sil- minnähden 1990-luvulla. Kansantajuisista ja näyttävistä perhoskirjoista ensimmäisiin ja ko- meimpiin kuului Olli Marttilan, Tari Hahtelan, Hannu Aarnion ja Pekka Ojalaisen moderni kä- sikirja Suomen päiväperhoset (Kirjayhtymä 1990), joka palkittiin Tieto-Finlandialla. Tuoreista kir- joista varsinkin Kauri Mikkolan, Jussi Murto-
Perhospaikkoja Kaakkois-Suomesta
Pertti Koskimies
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
81
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
saaren ja Kari Nissisen Perhosten lumo (Tammi 2005) kuvaa perhosten elämää ja harrastustapo- ja monelta kantilta.
Niin tutkimus- kuin julkaisumurroksenkin takana oli muutamia ideanikkareita, etunenäs- sä Joensuun yliopiston ympäristötieteen do- sentti Olli Marttila Joutsenosta. Hän käynnis- ti valtakunnallisen päiväperhosseurannan ja monia uhattujen elinympäristöjen kunnostuk- sia, siirtoistutuksia, niittyjen hoitotutkimuksia ja muita perhosten ja niiden elinympäristöjen suojeluun liittyviä projekteja.
*
Marttila esittelee uusimmassa kirjassaan kaikki maassamme tavatut 119 päiväperhoslajia. Niistä tilapäisiä on 22: epäsäännöllisiä vaeltajia, vael- lusten jäljiltä Suomessa kuoriutuneita kesänvii- pyjiä, lauhojen talvien yli selviäviä tilapäisvii- pyjiä sekä mahdollisia uudistulokkaita, joilta ei tunneta pysyviä elinpaikkoja. Vakiintuneet lajit saavat aukeaman, tilapäiset puoli sivua.
Perhosen koko ilmoitetaan 5-portaisella as- teikolla ja siivenkärkien välin pituutena. Tun- tomerkeissä painotetaan niitä, joilla lajin var- mimmin erottaa lähilajeista. Lajin levinneisyys Euroopassa sekä Suomesta itään käy ilmi. Suo- mesta kuvataan levinneisyys, voimakkaimpien kantojen alueita ja mahdollisia muutoksia sekä uhanalaisuuden syitä.
Marttila luokittelee perhoset kahdeksaan ryhmään erittäin harvinaisesta erittäin yleiseen, runsaudessa erittäin vähälukuisesta erittäin runsaslukuiseen. Yleisyys luonnehtii sitä, miten usein perhonen tulee retkellä vastaan satunnai- sissa ympäristöissä, runsaus sitä, miten paljon yksilöitä tavataan elinympäristössään. Oikean mielikuvan syntyminen edellyttää kokemusta.
Ehkä eri lajien esiintymistä olisi voinut luon- nehtia vertaamalla tutuimpiin lajeihin?
Lentoaika ilmaistaan aikaisimpien ja myö- häisimpien sekä keskimääräisten alku- ja lop- pupäivien avulla. Ennen elinympäristöä luetel- laan toukan tärkeimmät ravintokasvit sekä tal- vehtimisaste: muna, toukka (kolme kokoluok- kaa), kotelo vai aikuinen.
*
Kirjan päähuomio on kunkin lajin elinympäris- tössä. Kustakin lajista on tekstiä A4-kokoisessa kirjassa sivun verran: kohdeympäristön kuvaus vie puoli sivua, ja lajiesittelyssäkin luonnehdi- taan elinympäristötyyppejä yleisemmin. Teks- tissä kiinnitetään huomiota elinpaikan suojai- suuteen, avoimuuteen, kosteusoloihin ja mui-
hin tunnusomaisiin piirteisiin. Kultakin lajil- ta kuvataan tarkasti yksi esiintymispaikka, jon- ka selvitys ”tehtiin tarkoin valituissa olosuh- teissa lajin pitkäaikaisella elinpaikalla”. Selvi- tyspaikoiksi ”pyrittiin valitsemaan pitkäaikai- sia ja tunnusomaisia elinpaikkoja, jotka ilmen- tävät mahdollisimman hyvin tarkasteltavan la- jin elinympäristövaatimuksia”.
Lisäksi Marttila toteaa: ”Monet päiväperho- set esiintyvät hyvin paikoittaisesti, ja lajistos- sa on suuria eroja Suomen eri osien välillä. Sik- si elinympäristöselvityksiä tehtiin useissa Suo- men eri kolkissa (ks. kartta sivulla 11)”. Kuiten- kin selvästi yli puolet (57) inventoinneista teh- tiin Joutsenon seudulla. Viisi pistettä sijaitsee koillisempana Karjalassa, 19 Lounais-Suomes- sa, kaksi Kuusamon seudulla, loput Tenon var- rella ja Kilpisjärven seudulla. Sisä-Suomi hoh- taa huiman tyhjänä.
Marttilan mukaan ”Kohdeympäristöstä sel- vitettiin luonnon yleiset olosuhteet, määritet- tiin kasvillisuus ja tehtiin havaintoja kukkivien kasvien aikataulusta.” Kolmen tai neljän tun- nin aikana nähdyt perhoset tilastoitiin. Pääosin selvitykset tehtiin vuosina 1993–1995. Samoil- la paikoilla vierailtiin 2004–2005 tarkkailemas- sa mahdollisia muutoksia ympäristössä ja koh- delajin säilymisessä.
Elinpaikan kuvaus jakaantuu alaotsikoihin:
perhoset, historia ja yleiskuvaus, aluskasvilli- suus, kukkivien kasvien aikataulu sekä muu keskeinen kasvilajisto. Perhosista arvioidaan lennon vaihe 8-portaisella, kukkivista kasveista kukinnan aikataulu 3-portaisella asteikolla.
*
Teksti pursuaa tietoa, mutta vähän tutkimusra- porttia muistuttava tyyli ja paikoin kankeahko kieli hengästyttää. Suoraan sanoen ihmettelisin, jos kaupallinen kustantaja ottaisi elinpaikka- kohtaisten, havaintovihkon merkintöjä vastaa- van ”raakadatan” liki sellaisenaan julkaistavak- seen näin komeissa puitteissa. Ensimmäiseksi kysyttäisiin, kenelle tämä kirja on tarkoitettu.
Teksti on toisinaan löysää ja toistavaa ja si- sältää epämääräisiä ilmaisuja. ”Suurillakin ha- vaintoalueilla vuosittaiset määrät jäävät useim- miten muutamasta perhosesta alle kymmeneen yksilöön” (s. 62). Miten suurilla? Mitä oikeas- taan tarkoittaa, kun ”perhonen porskuttaa pai- kalla” (s. 19), ”esiintyminen on kitsasta” (s. 48),
”esiintymisessä ei ole erityisiä painotuksia” (s.
62) tai ”runsaus on suuri/pieni” (s. 12).
Levinneisyyskartta kuvaa kahdella värillä (1) ”voimakkaan esiintymisen tai voimakkai-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
82
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
den kantojen aluetta” sekä vastaavasti (2) ”ha- janaista” esiintymistä. Erillisiä havaintoja kau- kaa vakiintuneen alueen ulkopuolelta näyte- tään myös. Karttaan olisi ehkä voinut yhdistää maakuntahavainnot jättitaulukosta s. 34–35.
Kuvat ovat upeita ja informatiivisia. Yh- den jättikuvan sijaan kohdeympäristöä katseli- si useammaltakin kantilta, jolloin taittokaan ei olisi yhtä kuivakka ja epätasapainossa. Lopun lajikuvataulut preparoiduista yksilöistä luon- nollisessa koossa ja samannäköiset lajit vierek- käin ovat mainio määritysapu aloittelijallekin.
Mutta miksi perhosten tuntomerkkejä ei osoite- ta kuvatauluissa samanlaisin viivoin kuin lintu- kirjoissa on jo yli 40 vuotta tehty? Se, kuten tun- tomerkkien vetäminen muutenkin yhteen jon- kunlaisen vertailutaulukon tai määrityskaavan muotoon, olisi sopinut esimerkiksi kuvataulu- jen yhteyteen.
Teoksen ulkonäkö on muuten melko van- hahtava ja kaavamainen, mikä toisaalta hakute- oksessa on hyväkin puoli (siteerausohjeessa ala- otsikoksi mainitaan ”käsikirja”, mutta se puut- tuu nimiösivulta). Kirja sopii jo ennestään per- hosista innostuneille, tiedonjanoisille tutkijoille ja aktiiviharrastajille. Kuitenkin uusia tarkkai- lijoita löytyisi paremmin, jos lähes kaikki tieto ei olisi upotettu pitkään ja pienehköllä fontilla painettuun tekstiin. Otsikoiden halju sävy vai- keuttaa sisällön hahmotusta.
*
Ornitologina saatan tehdä tyhmiä kysymyk- siä perhosista, mutta olen huomannut maalli- koiden pystyvän ruotimaan ainakin omia luu- tumiani kollegoita oivaltavammin. Siksi uskal- taudun pohtimaan paria laajempaa kysymystä kirjan tiimoilta.
Kuinka edustava ja luotettava voi olla alueel- lisesti vinoutunut elinpaikkojen selvitys? Toki yksittäistenkin paikkojen kertakäyntejä voi ku- vata, mutta onko näin saatu tieto pseudokvan- titatiivisempaa kuin esitystavasta voisi päätel- lä? Elinympäristöjen ja lajien välisen suhteen tai minkä tahansa ekologisen ongelman luotettava tutkiminenhan edellyttäisi toistoja ja kontrolleja.
Kohdeympäristöjen muutosten taulukoin- ti kirjassa antaa lajeittain seuraavat tiedot: yk- silömäärä, kohdeympäristöjen määrä jossa laji tavattiin, runsaimman 15 lajin sijoitus ja pro- sentuaalinen osuus kaikista perhosista sekä la- jien muutokset ja kohdeympäristöjen muutok- set. Perhoslaji oli säilynyt 77 kohdeympäristös- sä ja kadonnut 14 selvityspaikalta. Kuusi per- hoslajia tai paikkaa seitsemästä säilyi siis noin
vuosikymmenen. Perhoslaji säilyi kuitenkin myös niillä kahdeksalla paikalla, jotka muuttui- vat selvästi.
Aineiston määrä kuitenkin arveluttaa. Laje- ja, jotka tavattiin alle kymmenesosalla kohde- ympäristöistä, oli 69 % kaikista. Yksilöiden yh- teismäärä jäi alle kymmeneen kummallakin tut- kimuskaudella 30 lajilla. Pikkukultasiipi havait- tiin neljällä paikalla, kullakin yksi yksilö, ja täs- tä pääteltiin lajin säilyneen, vaikka kohdeym- päristöt muuttuivat.
Kuinka paljon kertakäyntiin ja yhteensä muutamaan tuntiin rajoittuva tarkkailu tuo sa- tunnaista harhaa? Säätila ja vuorokaudenaika vaihtelevat, ja erilainen ympäristö ja kasvilli- suuden kehitysvaihe vaikuttaa havainnointite- hoon. Linnut ovat äänekkäinä yleensä helpom- min havaittavia kuin perhoset, mutta yksittäis- ten paikkojen lintuparien luotettava kartoitus edellyttää kymmenkuntaa käyntiä saman ke- vään ja kesän aikana.
Koska vuosittaiset yksilömäärien muutokset ovat perhoskannoissa huomattavia, pitkäaikais- ten (10 v) muutosten päättely vaatisi tietoa siitä, onko kyseessä ylipäänsä hyvä vai huono vuo- si a.o. lajilla. Valtakunnalliset seurannathan an- tavat tällaista tietoa, mutta sitä ei tässä kirjassa käytetä hyväksi. Monet valitut paikat kerrotaan lajeilleen optimaalisiksi, ja yleisen elinympäris- tövalinnan lainalaisuuksien vuoksi pienenkin kokonaiskannan vuosina ne saattavat olla asut- tuja – pelkästään sopivimpiin elinympäristöi- hin rajoittuva seuranta ei ole luotettavaa. Yksit- täisillä paikoillahan kannanmuutos voi johtua joko paikan olosuhteiden tai kokonaiskannan muutoksista. Nämä ovat linnustomme kiitetyn seurantajärjestelmän lähtökohtia.
Olli Marttila ei ole ainoa, joka on selvittänyt perhosten elinympäristöjä, esiintymistä ja kan- nanmuutoksia. Tämä kirja olisi hyötynyt suu- resti toisten tutkijoiden muualta maasta teke- mistä tutkimuksista. Tämän toteaminen ei vä- hennä Marttilan oman maastotyön arvoa, päin- vastoin. Lintutieteessä olemme arvatenkin pi- temmällä harrastajien ja tutkijoiden hedelmäl- lisessä yhteistyössä.
*
Marttila päättelee, että perhoset sietävät jossain määrin elinympäristöjensä muutoksia, ja että la- jit katoavat viipeellä. Edelleen Marttila päätte- lee, että (1) perhosten suosimat avoimehkot pai- kat kasvavat nopeasti umpeen, (2) entisten elin- paikkojen hävitessä tilalle tulee uusia, ja (3) per- hoset vaihtavat elinpaikkaa verraten helposti.
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
83
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
Marttilan luonteva johtopäätös on, että maa- talouden muutoksen vuoksi suurelle osalle per- hoslajeista ei synny enää kelvollisia ympäristöjä entiseen malliin. Hän menee pitemmälle väittä- mällä, että luonnonmukaisen metsäsukkession tai vanhan maatalouskulttuurin sijaan moderni metsätalous luo aukkohakkuilla perhosille kel- paavia metsäniittyjen piirteitä. Marttilan selvi- tyspaikoista monet ovatkin metsänreunoja, ja niillä havaituista 47 mesikasvista suuri osa tu- lee toimeen myös metsäaukioilla.
Metsien valta-asema maamme luonnossa tu- kee ajatusta metsänreunojen ja metsäaukioiden tärkeydestä perhosten elinympäristöinä kautta aikojen. Marttila ei kuitenkaan pohdi riittäväs- ti, miten erilaisia palojen ja myrskyjen ja sittem- min kaskeamisen kautta uudistuneet metsät olivat verrattuna nykyisin talousmetsiin. Suo- messa oli sitä paitsi monenlaisia avomaitakin jääkaudesta lähtien.
Sitä paitsi emme tiedä, mitkä perhosistamme itse asiassa elivät täällä vuosituhansia sitten, ja mitkä tulivat vasta vanhan maatalouskulttuu- rin myötä. Silloin on uskallettua päätellä per- hosten selviytyvän metsissä sillä perusteella, että ennen ei ollut kuin metsiä. Ei luultavasti ollut kaikkia samoja perhosiakaan. On selvää, että niiden on nyt lähitulevaisuudessa niittyjen umpeutuessa olosuhteiden pakosta lenneltävä metsänreunoissa, mutta takaako se elinvoimai- set kannat edes lähitulevaisuudessa?
Monet lajit ovat hyötyneet niityistä, metsä- laitumista, kedoista ja muista kukkakentistä, joiden katoaminen on kiistaton uhka huomat- tavalle joukolle lajejamme. Marttilankin luet-
telemat tärkeimmät mesikasvit kukkivat run- saimmillaan erilaisilla niityillä, eivät niinkään hakkuuaukeilla. Marttila jättääkin harmittavas- ti ajatuskulkunsa puolitiehen. Spekulaation va- kuudeksi olisi voinut vetää yhteen edes inven- toitujen elinpaikkojen ominaisuudet suhteessa metsäisyyteen. Kirjan tavoite elinympäristöjen korostamisesta ja eri tyyppien suojeluarvon tar- kastelusta olisi ylipäänsä toteutunut paremmin, jos kohdeympäristöistä havainnoituja ominai- suuksia olisi vedetty yhteen tekstinä, taulukoi- na ja kuvina. Nyt kokonaiskuva perhoslajien saati -kantojen jakaantumisesta eri biotooppei- hin jää puuttumaan.
*
Olli Marttila on ammattitaitoinen perhostunti- ja ja sitkeä, näkemyksellinen tietokirjailija. Huo- mautuksistani huolimatta hänen kirjansa on tärkeä lisä monipuolistuvaan perhoskirjallisuu- teemme. Se toivottavasti innoittaa muitakin tut- kimaan sitä, miten elinympäristöjä suojelemalla monimuotoinen perhoslajistomme säilyisi.
Kirjasta saa kosolti käyttökelpoista tietoa myös perhosharrastuksen muodoista, niittyjen kunnostuksesta ja perhosia suosivasta puutar- hanhoidosta. Teos auraa latua tuleville yhteen- vedoille, joissa toivottavasti yleistajuisemmin ja edustavamman, valtakunnallisen aineiston pe- rusteella Suomea ei katsottaisi perhoslajin sil- min vaan eri tyyppisistä elinympäristöistä läh- tien.
Kirjoittaja on fi losofi an lisensiaatti, lintututkija ja tietokirjailija.
