Kansakunta konstruktioissa näkymä

TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2018 73 KIRJALLISUUS

KIRJALLISUUS

ARVOSTELLUT KIRJAT

73 Pertti Haapala (toim.): Suo- men rakennehistoria. Näkökul- mia muutokseen jatkuvuuteen (1400–2000). Vastapaino 2018. 

● Aki Alanko

75 Valtonen, Pekka: Karibian historia. Gaudeamus 2017. ● Pauliina Raento

77 Luhtakallio Eeva ja Maria Mustranta: Demokratia suoma- laisessa lähiössä. Into 2017. ● Juuso Koponen

78 Häkkinen Jukka: Outojen kokemusten psykologia. Do- cendo 2018. ● Leo Näreaho 80 Markus Hotakainen:

Neroja vai mielipuolia. Kosmos 2017. ● Tiina Raevaara

81 Aleksi Mainio: Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Mos- kovan varjossa. Siltala 2018. ● H. K. Riikonen

83 Markku Heikkilä ja Ant- ti Karisto: Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus yhteiskunnallisen vaikuttami- sen asialla. Päijät-Hämeen tut- kimusseura 2017. ● Terttu Utri- ainen

Kansakunta konstruktioissa

Rakenteet ovat mielenkiintoinen asia. Ne ovat aina jollain tapaa teoreettisia ja sopimuksenvaraisia konstruktioita, joilla järjestellään sekä kaavoitetaan elävässä elä- mässä ilmeneviä asioita. Silti niitä tarvitaan, että saisimme selvem- män kuvan sekä nykyisyydessä että menneisyydessä esiintyvistä tekijöistä ja ilmiöistä. Olemme har- voin tietoisia useimmiten itse luo- mistamme rakenteista.

Pertti Haapalan toimittamassa teoksessa puntaroidaan rakentei- den merkitystä kansallisessa his- toriassamme. Tarkoitus on poh- tia, miten ”yhteiskunnan rakenteet ovat muuttuneet pitkän ajan kulu- essa”, tai kuinka rakennekuvauk- sia voidaan hyödyntää suomalai- sen yhteiskunnan muutoksen eli historian kuvaamisessa. Tekijöi- den ei ole tarkoitus tukeutua ra- kennehistoriallisessa lähestymis- tavassa ”mihinkään teoreettiseen traditioon”, vaan hahmottaa erilai- sia rakenteita ja analysoida ”nii- den vuorovaikutusta ja selitysar- voa.” Tältä pohjalta on tarkoitus tarkastella myös Suomea osana suurempaa kokonaisuutta. 

Teemallinen jaottelu kirjas- sa kulkee siten, että artikkeleissa vuorottelevat erilaiset näkökulmat, jotka saattavat luoda ikään kuin kontrastia tai täydentävät toisiaan.

Ensiksi avataan rakenteisiin maan- tieteellisesti laajempi näkökulma, sitten taas rajatumpi. Tältä poh- jalta Marko Lamberg tarkastelee aluksi ylirajaista Suomea ja Marko Nenonen maatamme puolestaan alueiden muodostamana kokonai- suutena. Ilkka Nummela käsittelee väestöä, asutusta ja elintasoa en- nen teollistumista. Tämän jälkeen Antti Häkkinen syventää samaa ai- hepiiriä artikkelillaan tarkastele- malla elämänkulkua esiteollises- sa yhteiskunnassa. Jari Eloranta ja Jari Ojala asettavat maamme jäl- leen laajempiin puitteisiin tutki- malla Suomea kansainvälisessä taloudessa 1600-luvulta 2000-lu- vulle. Haapala ja Jarmo Pelto- la vastaavat tähän puntaroimal- la kansallista elinkeinorakennetta.

Jussi Koivuniemi tutkii Suomen te- ollistumiskehitystä ja siihen liitty- nyttä deindustrialisaatiota vuosina 1900–2000. Lopuksi Matti Han- nikainen täydentää vielä saman ajanjakson tarkastelua rakenne- muutos ja hyvinvointivaltio-aihei- sella artikkelillaan.

Kasvun ja kehityksen tarinoita  Teoksella on kunnianhimoisena tavoitteena nähdä Suomen histo- riallinen kokonaiskehitys erilaisten rakenteiden kautta lyhyemmissä ja välillä pitemmissä ajanjaksois- sa. Eräänlaiseksi historialliseksi vedenjakajaksi on asetettu teollis- tuminen. Sen suhteen otetaan kä- sittelyyn sitä edeltänyt aika, var- sinainen teollistumiskehitys ja ajanjakso, jota kutsutaan deindus- trialisaatioksi, teollistumisen laki- pisteen saavuttamisen jälkeen tul- leena vaiheena. Teollistuminen nähdään myös tekijänä, joka on luonut edellytykset aineelliselle vaurastumiselle ja hyvinvointival- tion syntymiselle. 

Tarkasteltavien rakenteiden avulla pyritään luomaan monipuo- linen kuva kokonaiskehityksestä.

Rakenteet voivat olla tässä yhtey-

74 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2018 KIRJALLISUUS

dessä sosiaali- ja taloushistorial- lisia ulottuvuuksia, jollaiseksi so- pivat esimerkiksi pakolaisuuden tai siirtolaisuuden johdosta liik- kuvat ihmisryhmät. Yhtä lailla ne saattavat olla aluetieteellisiä ko- konaisuuksia, joiden avulla Suomi voidaan jakaa erilaisiin maantie- teellisiin osa-alueisiin. 

Artikkeleita lukiessa on mah- dollista erottaa erilaisia raken- teellisia kasvu- ja kehitystarinoita, joilla on ollut tietynlainen huip- pukohtansa, mistä on tultu ”alas- päin”. Yksi tällainen on teollis- tuminen, joka alkoi Suomessa 1800-luvun lopulla, mutta kiihtyi tosissaan vasta toisen maailman- sodan jälkeen ja saavutti työlli- syyshuippunsa vuonna 1974. Tä- män jälkeen teolliset työpaikat vähenivät ja teollisuuden paino- pistealueet ja muodot muuttui- vat. Hyvinvointivaltion palvelujen rakentuminen on yhtäläinen kas- vutarina, joskin ajallisesti lyhyt- kestoisempi. Se alkoi 1960-luvul- la ja saavutti kulminaatiopisteensä 1980-luvun lopussa. Seuraavan vuosikymmenen suuri lama muutti ja kavensi hyvinvointipalvelun ra- kenteita, jotka toimivat myös ajan hengen suhteen muuttuneessa ti- lanteessa.      

Eräänlainen kasvu- ja kehitys- tarina on löydettävissä myös ar- tikkeleissa kuvatun maatalouden vaiheista. Tämä oli vahva elinkei- no aina 1950-luvulle asti, jolloin saavutettiin maaseutu-Suomen eräänlainen myöhäinen huippu- kohta. Tämän jälkeen alkutuotan- nosta saavien määrä lähti laskuun kaupungistumisen ja 1970-luvulla alkaneen tietoisen politiikan seu- rauksena, mikä on ollut osa maa- talouden alasajoa. Nykyään pää- toimisia maatalouden harjoittajia on enää alle kymmenen prosent- tia väestöstä.

Käsiteltävänä kymmenen sukupolvea

Monella artikkelin kirjoittajalla on ollut pyrkimys tarkastella kan- sallista ”kehitystarinaa” näkökul- masta, josta sitä ei ole aikaisem- min paljonkaan tarkasteltu. Eniten

pioneeritantereella on ehkä Häk- kinen, joka tarkastelee elämän- kulkuanalyysin avulla elämän pi- tuutta, avioitumista, sosiaalista asemaa sekä muuttoa käyttäen lähteenään Kymmenen sukupol- vea -tietokantaa. Vastaavalla alu- eella liikkuvat myös Eloranta ja Ojala verratessaan suomalaisen yhteiskunnan ja talouden raken- teita kansainväliseen kehitykseen vuosina 1600–2000. Aikaisem- min Suomesta ei ole koottu yhtä pitkän aikavälin kattavaa hyvin- voinnin aineistoa. En ole törmän- nyt juuri myöskään ylirajaisuuteen, jonka kehyksiin Lamberg asettaa kansallista kehitystä pitkältä ajan- jaksolta, eli vuosilta 1300–2000.

Artikkeleissa tulee esiin usei- ta hyviä ja monelle lukijalle uusia näkökulmia. Lamberg toteaa esi- merkiksi, että ruotsalaisten val- ta Suomessa ei lujittunut niinkään sota- ja ristiretkien johdosta, vaan enemmänkin ruotsalaisen siirto- laisuuden ansiosta. Tämän vuok- si ruotsalainen lainsäädäntö oli pakko ulottaa Pohjanlahden toi- selle puolelle asti. Nenonen nä- kee suomalaiset maanmuodot tietyllä tapaa itä–länsi-suuntai- sen liikenteen ja vuorovaikutuk- sen hankaloit ta jina. Näin ne ovat rajoittaneet myös kaupankäyn- tiä ja vaurastumista. Nummela tuo esiin, että 1500-luvulla Suomi oli tutkimusten mukaan itse asiassa muuttotappion maa. Väkeä muut- ti tuolloin Ruotsiin ja Baltian mai- hin parempien mahdollisuuksien toivossa. 

Häkkinen toteaa 1860-luvun nälkäkriiseistä, että niissä ei ollut kyse vain riittämättömästä ravin- nosta vaan myös siitä, että esival- lan ja paikallisten auktoriteet tien tekemillä ratkaisuilla saatettiin osaltaan pahentaa tilannetta. Elo- rannan ja Ojalan artikkelista on mielenkiintoista havaita, että vie- lä 1800-luvun alussa Suomen brut- tokansantuote oli samaa luokkaa kuin Ruotsilla ja Norjalla. Sata vuot- ta myöhemmin olimme jäljessä Pohjoismaita ja muuta Eurooppaa.

Koivuniemi tuo puolestaan esiin, että vaikka Suomi oli vielä ennen

talvisotaa teollistuva maatalous- Suomi, teollisuus oli levittäytynyt jo tuolloin koko maahan.  

Hannikainen huomauttaa ai- heellisesti, että hyvinvointival tion voimakkaasta rakentamisprojek- tista huolimatta 1980-luvun lopul- lakin etuuksien taso ja sosiaali- menot Suomessa olivat vain suunnilleen OECD-maiden keski- tasoa, eli maassamme ei ollut si- nänsä poikkeuksellisen voimakas- ta julkista hyvinvointipalvelujen sektoria. Kun lakisääteinen elä- kejärjestelmä kehittyi 1960- ja 1970-luvulla, se toi esiin suuren määrän vajaakuntoisia ja työhön kykenemättömiä suomalaisia. Työ- kyvyttömyyseläkeläisten määrä oli meillä korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa. Tämän taustalla oli osaltaan huono kansanterveys. 

Mentaaliset rakenteet?

Oman historianopiskeluni aikoihin eräässä proseminaarissa vetäjä kritisoi muuatta esitelmää ihmisen jäämisestä ikään kuin esitettyjen rakenteiden alle. Tältä pohjalta te- kisi mieleni sanoa päinvastaises- ti, että omassa lukukokemukses- sani rakenteet tuntuivat jäävän aika ajoin hiukan muun historial- lisen kerronnan alle. Niitä oli vä- lillä haettava ja mietittävä, missä ne oikein ovat. Valittuihin raken- teisiin liittyviä termejä ja itse sa- naa olisi voinut siis viljellä vieläkin enemmän, jolloin käsiteltävistä ra- kenteista olisi tullut entistä eksak- timpi kuva. 

Kirjassa on otettu tarkastelta- vaksi suomalaiset rakenteet ja nii- den historia erilaisilla aikaväleillä.

Luin kirjan johdannosta, että Fer- nand Braudelin aikoinaan esittä- män näkemyksen mukaan arjen rakenteet ”ovat se pohja, jolta voi edetä kuvaamaan yhteiskunnan instituutioita, henkistä elämää, laa- jempaa vaihdantaa ja muita ilmiöi- tä”. Arjen rakenteiksi ovat vali- koituneet yhteiskuntahistorian hengessä monenlaiset muuttujat, joita ovat tässä tapauksessa esi- merkiksi eri ammatit, alueelliset kokonaisuudet ja elinkeinot. Vali- tut muuttujat edustavat kuitenkin

TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2018 75 KIRJALLISUUS

pitkälti sosiaali- ja taloushistorial- lisia rakenteita. Mielestäni men- taalinen rakenne on tältä pohjalta unohdettu. Eikö se kuulu yhteis- kuntahistorialliseen tarkastelu- tapaan, vai olisiko sen käsittely ollut liian työlästä tässä yhteydes- sä? Toisaalta ymmärrän tarkaste- lun vaativuudesta esitettävät pe- rustelut. 

Jäin myös miettimään aika- määreitä kirjan alaotsikossa ja erään artikkelin nimessä. Kir- jan alaotsikko kuuluu: ”Näkökul- mia muutokseen ja jatkuvuuteen (1400–2000).” Silti ensimmäinen varsinainen tekstikappale (Lam- berg) on otsikoitu näin: Ylirajainen Suomi 1300–2000. Onko kirjan alaotsikossa kysymys puhtaasti huolimattomuusvirheestä vai löy- tyykö jotain muuta perustetta sil- le, miksi mainitut otsikot menevät näin ajallisesti ristiin keskenään? 

Kirja on silti artikkeleiltaan erit- täin ansiokas, ja niitä ovat laa- tineet alojensa asiantuntijat.

Tarkoituksena on ollut tarjota nä- kökulma siihen, miten aikam- me Suomi on syntynyt ja kehitty- nyt vähitellen. Tässä yhteydessä on aiheellista muistaa, että olem- me aina olleet osaa laajempaa ko- konaisuutta ja kehityksestämme löytyy linjoja, jotka ovat noudatel- leet yleismaailmallista tai -euroop- palaista kehitystä. Hyvinvointival- tiomme on rakentunut samaan aikaan kuin muualla Euroopassa ja demografisesti olemme kulke- neet samaa polkua muiden Poh- joismaiden kanssa. Eurooppalai- sittain olemme toki teollistuneet myöhään, mutta laajempaan glo- baaliin kehitykseen suhteutettuna varhain. Maailmassa on vielä mo- nia vasta teollistumisasteella ole- via valtioita.

Silti kirjassa kuvattujen raken- teiden historia tuo esiin uniikkeja piirteitä suomalaisesta kehitykses- tä. Eurooppalaisittain omintakeis- ta on ainakin se, että todellinen teollistuminen lähti meillä liikkeel- lä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Vielä 1950-luvulle asti olimme pitkälti agraarivaltio, jos- sa maatalouden asemaa pääelin-

keinona oli tuettu valtiojohtoisilla toimenpiteillä, joita sotien aikana ja niiden jälkeen annetut asutus- ja maanhankintalait esimerkiksi edustivat. Jo tätä ennen sisällisso- dan jälkeisinä vuosina maatalou- den jatkuvuudesta oli huolehdittu laeilla, jotka mahdollistivat entis- ten vuokraviljelmien lunastamisen itsenäisiksi ja lisämaan hankinnan. 

Samalla valtiojohtoisella poli- tiikalla maan elinkeinorakenteita alettiin uudistaa maatalousmaas- ta kohti teollisuusvaltiota toisen maailmansodan jälkeen. Näin po- litiikan suunta muuttui ajassa, jos- sa teollisuus alettiin nähdä aineel- lisen vaurauden ja hyvinvoinnin tuojana. 

AKI ALANKO

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja his- toriaan erikoistunut kriitikko ja toimittaja.

Värikästä historiaa perinpohjaisesti

Valtonen, Pekka: Karibian histo- ria. Gaudeamus 2017.

Kolumbuksen eksyminen Isoille Antilleille 1400-luvun lopulla käyn- nisti globaalin talous- ja valtapo- liittisen kilpajuoksun. Euroopan valtiot kamppailivat verissä päin valtamertentakaisten alueiden omistuksesta ja veivät niille taute- jaan, tapojaan ja hallintoaan. Kari- bialla yksittäisen saaren kohtaloa ohjasivat sen luonnonvarat ja si-

jainti. Pysyvän eurooppalaisen uu- disasutuksen synnyssä ratkaisivat myös luonnonsatamiksi sopivat poukamat, makea vesi, maaperän hedelmällisyys ja korkeusprofiili, joka vaikutti esimerkiksi eroosio- herkkyyteen.

Espanjalaisten saapuessa Ka- ribian saarilla asukkaita oli eri ar- vioiden mukaan sadoistatuhan- sista muutamaan miljoonaan.

Saarten yhteiskunnat olivat eriyty- neet työnjaollisesti ja sosiaalises- ti 1200-luvulla. Maissin peltoviljely oli alkanut korvata puutarhavilje- lyyn, metsästykseen, keräilyyn ja kalastukseen perustuvaa taloutta ja kasvattaa väestöä, joka oli levit- täytynyt rauhanomaisesti saarel- ta toiselle. Eurooppalaiset aiheut- tivat väestökatastrofin erityisesti Isoilla Antilleilla. Vastarinta jäi vaa- timattomaksi joitakin paikallisia poikkeuk sia lukuun ottamatta.

Espanjalaiset saivat vakiinnut- taa hallinto- ja tuotantojärjestel- määnsä niin rauhassa 1500-luvul- la, että Karibianmerta kutsuttiin Mare hispanicaksi. Portugalilai- silla oli riittävästi valtamerikelpoi- sia aluksia transatlanttiseen liiken- teeseen, mutta heidän huomionsa kiinnittyi omaan etupiiriin Afrikas- sa ja koillisessa Brasiliassa. Es- panjalaiset keskittyivät suurimmil- le saarille Kuubaan, Hispaniolaan, Puerto Ricoon ja Jamaikalle (heil- le Santiago). Havannasta tuli stra- tegisesti ylivoimainen ”Karibian avain” muun muassa purjehdus- teknisistä syistä. Hallintopääkau- punkina jatkoi Santo Domingo, johon oli perustettu alueellinen oikeusistuin (audiencia) jo vuon- na 1511.

Englanti, Ranska ja Hollan- ti alkoivat järjestelmällisesti kaa- pata saaria Espanjalta 1600- ja 1700-luvulla. Varsinkin aluksi apu- na käytettiin merirosvoja, ja es- panjalaisten sääntöjä uhmattiin salakuljettamalla. Nousevat siir- tomaavallat kilpailivat myös kes- kenään, joten aika oli sotaisaa ja yksittäiset saaret vaihtoivat omis- tajaa tavan takaa. Vilkkainta valta- peliä käytiin Pienten Antillien saa- riketjuun kuuluvalla Saint Lucialla,