Pietilä, P. & O-P. Salo (eds.) 1999. Multiple Languages – Multiple Perspectives. AFinLA Yearbook 1999.
Publications de l’Association Finlandaise de Linguistique Appliquée 57. pp. 199–205.
ONKO PILKKU LAUSEOPIN YDIN?
Peep Nemvalts, Uppsalan yliopisto
Is the comma the central point of syntax? Current punctuation rules in Estonian give priority to the grammatical principle: punctuation marks must indicate grammatical structure. This has not been easy for students or teachers – nevertheless, the same
“mistakes” repeatedly occur, most being caused by the comma rules.Language is primarily speech, writing a conventional way of recording it. Sounds are marked by characters, but intonation, stress and various pauses all help a listener in understanding speech. Speech is thus divided into sentences, clauses, etc. for clarity -- they are semantically caused. In writing, the equivalent aid is punctuation. Punctuation should follow the semantic principle, the object being clearness of meaning. Instructions must not be presented as obligatory rules, but as directions that may be ignored without making a “mistake”. A comma is often superfluous before a clause, which is usually already marked by a conjunction or a conjunctive pronoun. Punctuation marks, or their omission, should only be considered a “mistake” where misunderstanding or ambiguity results.
Viron välimerkkisäännöstön ylimpänä lähtökohtana on vuosikymmeniä ollut ns. kieliopillinen periaate, jonka mukaan välimerkkien käytön on heijasteltava kielen rakennetta. Tämän periaatteen vaikutus on ollut tuhoisa: monet äidinkielenopettajat ovat pitäneet välimerkkisäännöstön pänttäämistä lauseopin päätehtävänä, mikä puolestaan on ollut omiaan tekemään äidinkielenopetuksen oppilaille vastenmieliseksi. Osittain opettajien on tosin ollut pakko keskittyä pilkun ym. välimerkkien opetukseen, koska ylioppilaskirjoitusten ja korkeakoulujen pääsykokeiden ainekirjoitusten tulokset ovat usein ratkaisevasti riippuneet välimerkkien normienmukaisesta käytöstä.
Kielenkäyttäjien vaikeudet suunnistaa välimerkkisääntöjen viidakossa eivät toki ole mikään uusi ongelma. Jo Aavik (1927: 33) totesi, että pilkku on sääntöjensä runsauden ja monimutkaisuuden takia välimerkeistä vaikein, ja vaikka sääntöjä onkin laadittu monia, on mahdotonta määritellä
ja antaa ohjeita sekä yksittäisistä että poikkeustapauksista ja kaikista yksityiskohdista.
1 VÄLIMERKKISÄÄNNÖT NYKYISELLÄÄN
Voimassaolevien sääntöjen lähtökohdat löytyvät mm. kappaleesta
"Interpunk-tsiooniortograafia põhiprintsiibid” (Mihkla & Valmis 1979:
206–210). Ensimmäiseksi korostetaan, että kieliopillinen periaate on viron välimerk-kisäännöstön tärkein perusta ja että välimerkkien käytön pitää heijastella kielen kieliopillista rakennetta. Toiseksi mainitaan semanttinen periaate, jonka mukaan ilmaisun merkityserot ja vivahteet saattavat määrätä, millaista välimerkkiä olisi käytettävä missäkin rakenteessa, tai vaatia toisenlaisen merkin käyttöä toisen sijasta (joko vahvempaa tai heikompaa merkkiä).
Kolmantena selvitetään intonaatioperiaatetta seuraavanlaisesti.
Usein kielen rakenteelliset yksiköt vastaavat intonaatioyksikköjä, jolloin näiden yksikköjen rajat ovat yhteneväisiä ja puheessa olevan tauon paikalle asetetaan silloin kirjoituksessa välimerkki. Mutta kun puheen intonaatiomainen jäsentely ei aina vastaa kielen kieliopillista ja semanttista jäsentelyä, ei jokaista puheessa muodostuvaa taukoa voida merkitä välimerkillä. Toisaalta puheessa ei aina synny taukoa kielen rakenteellisten yksikköjen, kuten esimerkiksi virkkeen lyhyiden osalauseiden välillä. “Siitä huolimatta me kuitenkin erotamme ne toisistaan välimerkillä, jos niitä yhdistämässä ei ole konjunktioita, joiden yhteydessä välimerkkejä ei käytetä: [a] Ema on tööl, laps koolis. ‘Äiti on töissä, lapsi kotona’. [b] Ma tean, mis teha. ‘Tiedän, mitä olisi tehtävä’ ”(Mihkla & Valmis 1979: 208).
Neljännellä sijalla esitellään tyyliperiaate. Sen mukaan oma osuutensa välimerkkisäännöstössä on eri tyylien, kuten kaunokirjallisen, tieteellisen, publisistisen ja käyttötyylin erikoisuuksilla, “joista aiheutuu joitakin erikoisuuksia välimerkkien käytössä” (Mihkla & Valmis 1979: 209).
Viimeisenä valaistaan perinneperiaatetta mm. seuraavan esimerkin avulla. “Tiettävästi rajoitellaan genetiivimuotoisen jälkiapposition yhteydes- sä esiintyy pilkku ainoastaan apposition edellä, jos pääsana on lauseessa attribuuttina tai adverbiaalina: [c] Leidsin üles Mihkli, oma kursusekaaslase foto. ‘Löysin Mihkelin, kurssikaverini, valokuvan’. [d]
Meie, kursusekaaslaste vahel polnud saladusi. ‘Meidän, kurssikavereiden välillä ei ollut salaisuuksia’. Mutta jos pilkun sijasta käytetään ajatusviivaa, se laitetaan asianomaisissa tapauksissa perinteisesti myös apposition jälkeen: [e] See on Tõnise -- tema parima sõbra -- ennastsalgav teene.
‘Tämä on Tõniksen -- hänen parhaan ystävänsä -- pyyteetöntä ansiota’ ” (Mihkla & Valmis 1979: 209).
Kokoavasti Mihkla & Valmis (1979: 210) tähdentävät, että viron välimerkkisäännöstössä ensisijaisen tärkeätä on kieliopillinen periaate ja se, etteivät ilmauksen semanttiset eivätkä stilistiset vivahteet salli välimerk- kien poisjättöä pää- ja sivulauseen, adverbiaalisen nud- tai tud-lauseenvastikkeen ja päälauseen väliltä, eikä puhuttelulisäkkeen tai parenteesin ympäriltä.
Suunnilleen samanlaisella tavalla viron välimerkkisäännöstöä perustellaan muissakin kieliopeissa ja oppikirjoissa. Erelt ym. (1993:
386–388) kirjoittavat, että nykyeurooppalainen välimerkitys perustuu pääasiallisesti ja tietoisesti syntaksiin ja että viron välimerkkisäännöstö muistuttaa enemmänkin saksalaista kuin englantilaista järjestelmää.
Välimerkkien “lingvistiset tehtävät” (Erelt ym. 1993: 388) jaotellaan kieliopilliseen, semanttiseen ja ääntämykselliseen. Näiden tehtävien väite- tään olevan tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Silti myönnetään löytyvän tapauksia, joissa välimerkki “vastaa” tekstin/lauseen kieliopillista jäsentelyä, mutta sen pois jättäminen ei vaikuta sisältöön. Tällaisessa tapauksessa sanotaan ilmenevän pelkästään välimerkkien kieliopillinen tehtävä: [f]
Informatsiooni lugemisel möödub magnetlindi magneeditud piirkond l u g e m i s p e a s t , m i s o n s a m a s u g u s e e h i t u s e g a n a g u kirjutuspea./...lugemispeast mis on samasuguse ehitusega nagu kirjutuspea. ‘Informaatiota luettaessa magneettinauhan magnetisoitu alue ohittaa lukupään, jolla on samanlainen rakenne kuin kirjoituspäällä.’
2 SÄÄNTÖJEN SOVELLETTAVUUS
Aavikin 1920-luvulla kuvaama tilanne ei ole muuttunut miksikään. Pahinta kuitenkin on, että säännöt ovat liian vaikeita jopa äidinkielenopettajille.
1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa pitämistäni testeistä kävi ilmi, että hekään eivät pysty soveltamaan välimerkkisääntöjä -- varsinkaan pilkkua koskevia -- virheettömästi.
Tämä ei kuitenkaan ihmetytä, kun sääntöjä usein perustellaan ylempänä osoitetulla tavalla. Kun väitetään, että lyhyiden tauottomien osalauseidenkin välille on laitettava välimerkki “jos niitä yhdistämässä ei ole konjunktioita, joiden yhteydessä välimerkkejä ei käytetä” (Mihkla &
Valmis 1979: 208), niin sopii kysyä, mitkä ovat nämä ikäänkuin itsestään välimerkkejä hylkivät konjunktiot? Sellaisia ovat ilmeisesti ja, ning ‘sekä’, ega ‘eikä’ yms., joita käytetään etupäässä rinnastettuja osalauseita
yhdistämässä ja jotka useimmiten ovat puhutussa lauseessa tauottomassa asemassa. Se, että aikoinaan on sovittu sääntö olla käyttämättä välimerk- kiä tällaisten konjunktioiden edellä, perustuu siis oikeastaan intonaation tauottomuuteen, joka puolestaan johtuu siitä, että semanttisesti tässä paikassa taukoa ei tarvita.
Kun välimerkkisääntöjä esitellään sanankääntein “me kuitenkin erotamme ne toisistaan välimerkillä”, tai että “tiettävästi” käytetään pilkkua siinä ja siinä - niin ei välttämättä käy ilmi, mistä tällainen muka itsestään- selvyys johtuu. Toisaalta tapauksia [c]-[d] ja toisaalta [e] (ks. ylempänä) vertailemalla huomaa kuitenkin helposti, että genetiiviapposition jäljessä pilkkua ei käytetä nimenomaan siksi, ettei siellä synny pienintäkään taukoa; ajatusviivalla taas halutaan kirjoituksessa painottaa apposition merkitystä, mikä oikeastaan johtuu puheessa samaan tarkoitukseen käytetystä huomattavan pitkästä tauosta.
Siten voimassaolevienkin välimerkkisääntöjen taustalla on usein semant-tinen periaate, se vain on verhoiltu milloin kieliopillisen, milloin perinneperi- aatteen taakse. Säännöstön monimutkaisuus johtuu paljolti siitä, että nämä erilaiset lähtökohdat usein ovat ristiriidassa keskenään.
Kielen käyttäjät eivät aina selviä siitä sääntöjä rikkomatta. Eikä käytännön välimerkitys helpotu siitäkään, että välimerkeillä sanotaan olevan “lingvisti- set tehtävät” (Erelt ym. 1993: 388).
Aloitteestani laadittiin Tallinnan Kasvatusopillisessa Korkeakoulussa tutkielma, jossa vertailtavana oli pääsykoeaineita, ammattioppilaitosten oppilaiden kirjoitelmia, erääseen kustantamoon tarjottuja kaunokirjallisia tekstejä ja erään sanomalehden toimitukseen lähetettyjä artikkeleita.
Tutkittiin myös, mitä ja miten opettajat tarkistaessaan korjasivat.
Tutkielmasta (Maasikamäe 1987) kävi ilmi, että eniten virheitä tuottavat kielen alueet ovat komparatiiviadverbiaali ja -lause, des-lauseenvastike, toistuvat attribuutit ja adverbiaalit. Konjunktioiden yhteydessä eniten virheitä löytyi sanojen kui ‘kun, kuin; jos’ ja nagu ‘kuin’
edellä. Runsaasti virheitä esiintyi tapauksissa, joissa välimerkin käyttö riippuu monen seikan arvioinnista: sanaluokasta, lauseenjäsenistä, sanajärjestyksestä ja merkityksestä. Monesti tämä on kirjoittajalle ylivoimainen tehtävä ja oppilastöitä korjatessa tämä tulisi ottaa huomioon, tutkielmassa pääteltiin.
Tällaiset erehdykset lasketaan kuitenkin yhä täysipainoisiksi virheiksi Viron ylioppilaskirjoituksissa (Emakeel. Riigieksam 97.) Täysiä pisteitä ei heru, kun aineesta löytyy yli neljä virhettä, välimerkki”virheet”
mukaanlukien.
Sekä minun testeistäni että Maasikamäen tutkielmasta käy ilmi, että tämä tehtävä – noudattaa välimerkkisääntöjä – on usein ylivoimainen myös äidinkielenopettajille ja jopa heidän kouluttajilleenkin, kirjailijoista puhumattakaan.
3 VÄLIMERKKISÄÄNNÖT MIELEKKÄÄMMIKSI
Ehdotin 1980-luvulla välimerkkisäännöstön yksinkertaistamista ja suvaitsevampaa soveltamista laatimassani uudenlaisen oppikirjan (Nemvalts & Vare 1984, ks. myös Nemvalts 1987) lauseoppiosassa.
Samansuuntaisia ajatuksia – pilkkua on käytettävä ilmaisun selkeyden takia – oli esittänyt myös Tauli (1980). Tuolloin maaperä ei ilmeisesti ollut suotuisa, koska oppikirjan toisessa painoksessa (Nemvalts & Vare 1988) välimerkki-säännöstö oli toimittajien ansiosta nostettu taas keskeiselle paikalle (ks. Nemvalts 1989). 1990-luvulla olen soveltanut suosituksiani artikkeleissani ja käännöksissäni (esim. Sveiby 1994, Õppekursus... 1993).
Nyt on jopa saksan välimerkkisääntöjä helpotettu, ja mielestäni vironkin osalta on muutoksen aika.
Kieli on ensisijaisesti puhetta, kirjoitus on vain sitä heijasteleva sovinnainen merkkijärjestelmä. Puhetta intonaation ja taukojen avulla jäsennellessämme emme tähtää lauseen kieliopillisen rakenteen analysointiin, vaan päämääränämme on ymmärrettävyys. Miksi sitten välimerkkien pitäisi olla kieliopillisen jäsentelyn työkaluja, kuten on esitetty ylempänä esimerkkien [a], [b] ja [f] yhteydessä? Ei tämä jäsentelykään muutu selkeämmäksi, jos siihen sotketaan perinteisesti epäjohdonmukaisia sääntöjä, kuten esimerkkien [c] - [e] kohdalla. Kun kielen päätehtävänä on olla kommunikaatioväline, niin välimerkkienkin käytön tärkein lähtökohta saa olla ainoastaan semanttinen. Yhtä hyvin syntaktinen rakenne kuin intonaatiokin ovat ilmaisun sisällön palveluksessa. Perussääntö olkoon:
välimerkin käyttäminen tai sen pois jättäminen on virhe vain siinä tapauksessa, että virkkeen sisältö käy epäselväksi tai moniselitteiseksi.
Muulloin välimerkkien käyttöohjeet pitäisi esittää ei niinkään sääntöinä kuin suosituksina, eikä suosituksen noudattamatta jättäminen saisi vaikuttaa aineen arvosanaan.
Yleissuosituksena esitän, että pilkkua käytettäköön merkitsemässä puhutun kielen lyhyttä taukoa, ajatusviivaa taas pidemmän tauon merkkinä.
Jos merkitys käy yhtä hyvin ilmi näin tai noin, pilkun käyttö tai sen pois jättäminen ei missään tapauksessa saisi olla arvosanaan vaikuttava virhe, kuten virkkeissä (1)–(5).
(1) Metsavaht näitas kuidas istutatakse kuusetaimi. / ...näitas, kuidas...‘Metsänvartija näytti, miten istutetaan kuusentaimia’
(2) Arvasin et see töö peaks sobima parajasti hoo mahavõtmiseks. / Arvasin, et...‘Luulin, että tämä työ olisi juuri sopiva vauhdin vähentämiseksi’
(3) Ma tean kus maasikad on. / Ma tean, kus...‘Tiedän, missä mansikat ovat’
(4) Olulisim on see, et just nimelt Sina asja üle järele mõtleksid. / ...on see et...‘Tärkeintä on se, että juuri Sinä miettisit asiaa’
(5a) Palu tal lapsega rääkida nii, et laps rahuneks.‘Pyydä häntä puhumaan lapselle siten, että lapsi rauhoittuisi.’
(5b) Iga tellimust tuleb arutada üsna laias ringis, nii et kolleegidki tõepoolest teaksid mis käsil.‘Jokaista tilausta tulee pohtia aika laajassa piirissä, jotta työtoveritkin todella tietäisivät, mitä on tekeillä.’
Se, että varsinkin konjunktioiden kui ja nagu edellä löytyy nykyisen säännöstön kannalta eniten virheitä, johtuu nimenomaan kieliopillisen periaatteen liian voimakkaasta korostuksesta. Sen mukaan yksinkertaisen lauseen komparatiiviadverbiaalin yhteydessä ei saa käyttää pilkkua, mutta komparatiivilauseen edellä sitä on pakko käyttää! Semanttisesti perusteltu on nähdäkseni suositus olla käyttämättä pilkkua minkä tahansa komparatiivirakenteen yhteydessä, kuten esimerkissä (6)–(7), olkoon se sitten yksinkertainen lause (a), yhdyslause (b) tai lauseenvastikkeen sisältävä virke (c).
(6a) Asjatundja on sageli palju tihedamalt seotud oma tegevusalaga kui ettevõttega.
‘Asiantuntija on usein paljon tiiviimmässä suhteessa toimialaansa kuin yritykseensä’
(6b) Edukaks arenguks tuli toodangut standardiseerida rohkemal määral kui tavaliselt loomingulises töökojas on võimalik. ‘Yrityksen menestymiseksi tuotantoa oli standardisoitava suuremmassa määrin kuin tavallisesti luovan työn pajassa on mahdollista’
(6c) Võtta inimeselt vastutus on sama hea kui seada end temast kõrgemale.
‘Vastuun poistaminen ihmiseltä on yhtä kuin itsensä asettaminen hänen yläpuolelleen.’
(7a) Nad kohtlesid inimesi nagu esemeid. ‘He kohtelivat ihmisiä kuin esineitä’
(7b) Last tuleb kirjeldada just niisugusena nagu ta hooldaja meelest on.
‘Lasta on kuvailtava juuri tällaisena, miltä hän hoitajan mielestä näyttää.’
On kyllä suositeltavaa laittaa pilkku temporaalisen ja konditionaalisen kui-konjunktion edelle yhdyslauseissa (8)–(9), jossa puheessa tauko on tavallinen. Varsinkin lyhyiden osalauseiden välillä ja jos väärinkäsitys on poissuljettu, pilkkua ei tarvita myöskään lauseen (10) kaltaisissa tapauksissa. Sen sijaan esimerkkien (11) välinen merkitysero on helpommin havaittavissa, mikäli temporaalisessa tapauksessa (a) pilkku on
tauon merkkinä mukana ja komparatiivi-sessa (b)-tapauksessa pilkku puuttuu.
(8) Inimesel on ju enne raske midagi ette võtta, kui ta on endale piisavalt infot hankinud.
‘Onhan ihmisen vaikea ryhtyä mihinkään ennen kuin hän on hankkinut itsel- leen tarpeeksi tietoja’
(9) Köietants muutub võimatuks, kui seda peab sooritama kaitsekiivris, päästevestis, gaasimaskis ja langevarjuga. ‘Nuorallatanssi tulee mahdotto- maksi, jos sitä on suoritettava kypärässä, pelastusliivissä, kaasunaamarissa ja laskuvarjolla.’
(10) Jutusumin vaibub kui juht astub tuppa. ‘Lörpötys hiljenee, kun johtaja tulee sisään’
(11a) Hiljem, kui lapseeas õpitut läheb vaja, on seda kerge meelde tuletada.
‘Myöhemmin, kun lapsena opittua tarvitaan, sitä on helppo muistella’
(11b) Hiljem kui lapseeas on raske inimest kasvatada.
‘Myöhemmin kuin lapsena ihmistä on vaikea kasvattaa.’
Kun välimerkkien – varsinkin pilkun – säännöstöviidakkoa harvennetaan, jää virontunneilla nykyistä runsaammin aikaa kielen varsinaisten syntaktisten ilmaisukeinojen koko rakeenteellisen kirjon opettelemiseen.
Samoin hyötyvät siitä todennäköisesti kaikki kirjoittajat, koska yksi suuri rasite katoaa.
Kirjallisuus
Aavik, J. 1927. Kirjavahemärkide õpetus ühes lühikese lauseõpetusega. 2., täiend.
tr.Tartu.
Emakeel. Riigieksam 97. Eesti Vabariigi Haridusministeerium. Riiklik eksami- ja kvalifikatsioonikeskus.
Erelt, M. (päätoim.) 1993. Eesti keele grammatika II. Süntaks. Lisa: Kiri. Eesti Teaduste Akadeemia Keele ja Kirjanduse Instituut, Tallinn.
Maasikamäe, S. 1987. Interpunktsiooni probleeme eesti kirjakeeles. Tallinna Pedagoogiline Instituut. Viron kielen diplomityö.
Mihkla, K. & A. Valmis 1979. Eesti keele süntaks kõrgkoolidele. Tallinn: Valgus.
Nemvalts, P. & S. Vare 1984. Eesti keele õpik X klassile. Tallinn: Valgus.
Nemvalts, P. & S. Vare 1988. Eesti keele õpik X klassile. 2., parandatud tr. Tallinn:
Valgus.
Nemvalts, P. 1987. Muutos vai murros? Äidinkielenopetuksen uudistuminen Virossa.
Teoksessa P. Hirvonen (toim.) Language and Learning Materials. AFinLA:n vuosikirja 1987. AFinLA Series No. 44. Joensuu, 173–188.
Nemvalts, P. 1994. Eesti keele vahemärgistus hõlpsamaks. Teoksessa Artikleid ja arhivaale I. Keeleuuenduse Kirjastik B2. Johannes Aaviku Selts, Tallinn, 28–32 Nemvalts, P. 1989. Parandatud õpik – kas ka parem? Pararetsensioon X klassi
emakeeleõpikule. Õpetajate Leht 9.12.1989. Tallinn.
Sveiby, K.-E. 1994. Juhtimistarkus. Ruotsista virontanut Silvi ja Peep Nemvalts. Tallinn:
Olion.
Tauli, V. 1980. Eesti keele grammatika II. Lauseõpetus. Finsk-ugriska institutionen, Uppsala.
Õppekursus arengupuuetega laste ja noorte hooldajaile. 1993. Ruotsista ja englannista virontanut Silvi ja Peep Nemvalts. Tallinn: Olion.
