TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2017 63
KIRJALLISUUS
karin lajityypille viime vuosina tu- lee hyvin esille.
Historiallisella otteella käydään läpi myös kovaksikeitetty dekka- ri ja noir-trilleri, poliisiromaani, toi- mintatrilleri, psykologinen trilleri, historiallinen rikoskirjallisuus sekä omassa luvussaan metafiktio, pa- rodia ja pastissi. Lopuksi pohdi- taan rikostutkijahahmon muuttu- mista vuosien mittaan, luodaan katsaus teoksiin, joissa päähenki- lönä on rikollinen – jaloista ryövä- reistä pahoihin poliiseihin ja sar- jamurhaajiin – sekä käsitellään lyhyesti rikoskirjallisuuden suh- detta muihin viestimiin, kuten radi- oon, televisioon ja elokuviin.
Pitkin matkaa Arvas ja Ruo- honen tuovat esille dekkarin ala- lajeissa tapahtuneita muutoksia sekä lajien sekoittumista, jota kak- sikko nimittää rikoskirjallisuuden hybridisoitumiseksi. Moniin uusiin kirjoihin on kasattu piirteitä useis- ta eri alalajeista: ”arvoitukselli- suus, poliisitutkinta, psykologinen jännitys ja trilleriainekset kietou- tuvat yhteen, eivätkä tieteiskirjal- lisuuden elementitkään ole enää poissuljettuja”. Mitä erilaisimpien ainesten sullominen yhteen on toki saanut kriitikoilta välillä myös happamia kommentteja tuloksen keinotekoisuudesta.
Kun tietokirja käsittelee mitta- vaa aluetta ja tuo esille satoja kir- jailijoita, ei ole kovin hedelmällistä pohtia laajalti, keitä teoksesta ken- ties puuttuu ja onko joku mukana turhaan. Todettakoon kuitenkin, että esimerkiksi kotimaisen dekka- rin grand old lady Pirkko Arhippa on jäänyt varsin niukalle käsittelyl- le, lähinnä varhaistuotantonsa va- raan. Kuitenkin Arhipan 2000-lu- vun teosten päähenkilö, kahdessa sukupolvessa kertautuneen per- heväkivallan, masennuksen ja al- koholismin syövereistä jaloilleen noussut komisario Varpu Ahava, olisi selvimpiä kotimaisia esimerk- kejä ”selviytyjästä”, joka kirjassa nostetaan yhdeksi poliisihahmo- jen päätyypiksi.
Saksankielisen dekkarin uran- uurtaja Friedrich Glauser olisi ollut omiaan täydentämään maailman-
sotien välisen ajan brittipainotteista kirjailijavalikoimaa, ja historiallisen dekkarin kohdalle olisi luontevas- ti solahtanut vaikkapa palkittu viro- lainen Indrek Hargla, jonka keski- aikainen apteekkari Melchior toisi myös rikostutkijoiden kirjaviin am- mattiryhmiin oman lisänsä.
Yli 150 vuoden ajanjakson kat- tavassa dekkarihistoriikissa lie- nee mahdotonta välttää kokonaan läpijuoksun makua. Tärkeitäkin teoksia on pakko kuitata lyhyel- lä kiteytyksellä. Onneksi Arvas ja Ruohonen pitävät lajien suuret linjat ja trendit otteessaan ja tuo- vat ne nykyaikaan asti. Esimer- kiksi poliisiromaanin kohdalla he tarkastelevat mallikkaasti muun muassa teosten sarjamuotoisuut- ta, päähenkilöiden suhdetta polii- sikollektiiviin ja yhteiskuntakriitti- siä ulottuvuuksia, jotka ovat olleet erityisen keskeisiä pohjoismaises- sa Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön inspiroimassa perinteessä.
Suomessahan realistinen polii- siromaani on ollut pitkään suora- nainen dekkarin valtavirta, ja tätä virtaa teoksessa seurataan Hugo Nousiaisesta Mauri Sariolan ja Mat- ti Yrjänä Joensuun kautta Seppo Jokiseen, Jarkko Sipilään ja mo- niin muihin tämän vuosituhannen poliisiromaanien tekijöihin. Myös esimerkiksi kotimaisen historialli- sen dekkarin buumi viime vuosina ja nykydekkaristien kiinnostus itse- näisen Suomen ensimmäisiin vuo- sikymmeniin tulee hyvin näkyviin.
Pieniä epätarkkuuksia saattaa lipsahtaa mukaan laajaan aineis- toon. Naispuolisten dekkarisanka- rien joukkoon on listattu outo nimi Kate Franzler, vaikka tarkoituksena lienee nostaa esiin Amanda Cros- sin luoma Kate Fansler. Suositut kuunnelmasarjat herrasmies etsivä Paul Coxin seikkailuista alkoivat Yleisradiossa jo 1950-luvulla, eivät vasta 1960-luvulla. Ja Jorge Luis Borgesin maineikkaan metafiktiivi- sen rikosnovellin ”Kuolema ja kom- passi” päähenkilö ei toki ole Elias Lönnrot, vaan Erik Lönnrot.
Kaiken kaikkiaan Arvaksen ja Ruohosen teos lunastaa paikkan- sa ohittamattomana käsikirjana,
jonka pariin rikos- ja jännityskir- jallisuudesta kiinnostuneet luki- jat varmasti palaavat moneen ker- taan. Tarpeellinen, tärkeä kirja.
KEIJO KETTUNEN
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja.
Uusi avaus, kiinnostavia tulkintoja
Sari Näre: Sota ja seksi. Rinta- mamiesten seksuaalikerrontaa talvi- ja jatkosodan ajalta. Tam- mi 2016.
Sota mullisti suomalaisten suh- tautumisen seksiin ja pohjusti ny- kyajan sallivuutta monin tavoin.
Varsinkin jatkosota mursi seksuaa- lisen kanssakäymisen säätelyä ja monipuolisti käytäntöjä. Potentiaa- listen kumppanien valikoima laaje- ni, koska ihmiset liikkuivat paljon.
Poikkeusoloissa ja tavanomaisen elinpiirin ulkopuolella uskallettiin enemmän ja elettiin kuin viimeis- tä päivää, koska arki oli ankaraa ja tulevaisuus epävarma.
Tunneilmastoa muuttivat per- heiden rikkoutuminen, uusi indivi- dualismi ja uhkarohkea riskinotto.
Sukupuolten ja yhteiskuntaluok- kien perinteinen hierarkia sekoit- tui ja asepuvut yhdenmukaistivat ihmisten ulkonäköä. Valloitussota Itä-Karjalassa tarjosi miehittäjälle ensin maskuliinista itseluottamus- ta ja sitten koko joukon nöyryytyk- siä. Miesten auktoriteetti murtui viimeistään sodan päätyttyä, kun naiset joutuivat kannattelemaan rintamalla fyysisesti ja henkises- ti vammautuneita puolisoitaan, isiään ja veljiään.
64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2017 KIRJALLISUUS
Intiimeistä ja inhimillisistä tar- peista poikkeusoloissa syntyi myös epävirallista yhteistä muis- tia ja kansakunnan kokemus- historiaa. Seksi avaa uuden nä- kökulman siihen sotahistorian tutkimukseen, jota kiinnostavat ta- vallisten ihmisten elämä ja vaietut aiheet. Avaimen tarjoaa Suomalai- sen Kirjallisuuden Seuran Kansan- runousarkisto, jonne 1970-luvul- la koottiin muistelukirjoituksia 265 veteraanilta. Tähän 12 000 sivun aineistoon sisältyy monipuolista seksuaalikerrontaa, jonka sosio- logi Sari Näre nyt nostaa erilliseksi kokonaisuudeksi suomenkielisen tutkimus- ja kaunokirjallisuuden kanssa keskustellen.
Veteraanien muistelmat valot- tavat, kuinka rintamalla ikävöitiin, kunnioitettiin ja rakastettiin naisia, mutta myös esineellistettiin hei- tä ”vitunkantoraameiksi” ja koh- deltiin heitä ansaintakeinona, joille lirkuttelemalla sai seksiä ja tava- rapaketteja. Karkeudella oli usei- ta tehtäviä ja sisältöjä, jotka varsin jatkosodassa palvelivat yhteisiä ponnistuksia. Rietas seksuaali- kerronta muun muassa lievitti miehittäjäväkivallan aiheuttamaa kuormitusta. Puhe toimi venttii- linä, joka saattoi vähentää valta- aseman väärinkäyttöä purkamalla painetta seksuaaliseen kanssa- käymiseen ja väkivaltaan. Siten ju- tut loivat hallinnan tunnetta pelon keskelle ja palkitsivat fyysisestä it- sehillinnästä.
Näre tulkitsee vakuuttavasti, että jatkuva pulina ”pillun ja pullon ympärillä” loi me-henkeä venkoi- lemalla sodanjohdon virallista si- veys- ja raittiusideologiaa vastaan.
Se kiinteytti ryhmää lieventämällä jännitteitä, koska seksi oli harvo- ja yhteisiä puheenaiheita, jolla väl- tyttiin riidoilta. Lujittaessaan rinta- maveljeyttä puhuminen seksistä vahvisti puolustuskykyä. Jermui- lu myös pehmitti rintamaelämää sääteleviä normeja esimerkik- si keikauttamalla sotilashierar- kian nurinkuriseksi. Alapäähän (tai viinapäähän) liittyvät ansiot ei- vät riippuneet sotilasarvosta tai sosiaa liluokasta, joten rivisoti-
las voitiin esittää upseeria kyvyk- käämpänä. Seksi liittyi elämään kuoleman keskellä, joten puhe an- toi myös henkistä turvaa.
Seksi matkalla rintamalta ko- tiin näyttäytyy veteraanien muiste- lussa rituaalisena puhdistautumi- sena, jossa väkivalta naidaan pois ja huomio siirtyy kuolemasta elä- mään. Lomilta kuitenkin odotet- tiin liikaa, sillä kohtaamiset olivat vaikeita. Juhlatuuli ja paineet oli- vat kovat, mutta aika ja arjen eri- laisuus olivat vieraannuttaneet pa- riskuntia toisistaan, aikaa intiimiin yhdessäoloon tottumiseen oli vä- hän ja viina sotki asioita. Toista vaivasi mustasukkaisuus, toinen pelkäsi raskaaksi tulemista. Lisäk- si rankka sotiminen ja työnteko heikensivät halua ja kykyä.
Tarinoissa todellisuuden raadol- lisuudesta ei piitattu, vaan toden tuntu riitti. Veteraanien muistelu paljastaa, että hyviä tarinaniskijöi- tä arvostettiin ja joissakin korsuissa he saivat erityisaseman. Jutut viih- dyttivät, virkistivät ja lohduttivat. Ir- rottaessaan ajatukset sotimisesta ne kohottivat tunnelmaa ja vapaut- tivat seksuaalisia paineita, joita li- säsivät rintamamiesten nuoruus ja sukupuolten fyysinen erottaminen sota- ja kotirintamille. Seksipuhei- siin liitettiin leikkimielistä kilpailua ja vedonlyöntiä, eli tarinankerron- ta ja muut rintamaviihteen muodot täydensivät toisiaan. Valtavirrasta poikkeavat mieltymykset, esimer- kiksi tarve pukeutua naiseksi, löy- sivät hyväksytyn kanavan iltamista.
Olavi Paavolainen kuvaa Synkäs- sä yksinpuhelussaan, että naiselli- set miehet eivät ärsyttäneet vaan lähinnä viihdyttivät, esimerkiksi omaksuessaan roolin rintamadra- gin esittäjinä. He olivat myös tun- nistettavia ja vältettävissä, mikäli tarve vaati.
Opetustarinat valistivat ja va- roittivat. Kokemattomiin miehiin tarttui tietoa esileikistä, yhdyntä- tavoista, ehkäisystä, naisen ana- tomiasta ja varttuneiden naisten seksitaidoista. Varoitukset muo- toiltiin muistettaviksi riimeiksi su- kupuolitaudeista, avioliiton kah- leista ja riskistä joutua elättämään
toisen siittämää lasta. Yhtäältä sota paransi tietoja kupasta, tippu- rista ja satiaisista sekä niiden ris- keistä. Tieto kuitenkin lisäsi tus- kaa, sillä kondomeja oli vaikea saada. Niiden kotimainen valmis- tus alkoi vuonna 1937, mutta lop- pui sotatarviketeollisuuden roh- mutessa saatavilla olevan kumin.
Toisaalta rakkaus seksualisoitiin, mikä korosti seksuaalisuuden ase- maa sodan ajan ihmissuhteissa ja esineellisti naisia. On myös mah- dollista, että veteraanit eivät ha- lunneet paljastaa kaikkea muis- tellessaan, samaan tapaan kuin oman mielitietyn kuva pidettiin vi- susti suojassa vitsailulta.
Siinä missä roisi puhe hetero- seksistä vapautti ja sen nostatta- ma erektio kohtasi ymmärrystä, itsetyydytyksestä vaiettiin ja sitä halveksuttiin. Elettiin aikaa, jossa erityisesti työläis- ja maalaisväes- tö sekä kristityt oli peloteltu usko- maan, että moinen saastutus sai- rastutti ihon, lihakset ja mielen.
Vanhempia opastettiin rankaise- maan lasta itsensä koskettelusta, epäsiveelliset kuvat ja kirjat mää- riteltiin synniksi. Tässä asetelmas- sa avoin tai liiallisena pidetty mas- turbointi oli anteeksiantamatonta, ja runkkariksi leimattu putosi rinta- mahierarkian pohjalle.
Itsetyydytyksestä oli siis pidät- täydyttävä tai se oli hoidettava sa- lassa, esimerkiksi vartiopaikalla.
Tämä kuitenkin vaaransi puolus- tuksen, koska huomio harhaili pois vihollisen vahtimisesta. Näre ar- vioi uskottavasti, että autoerootti- suutta karsastettiin myös siksi, että se edusti yksilöllistä vetäytymistä ryhmästä ja asetti yksilön yhteisön edelle. Siten masturbointi oli so- siaalinen ja strateginen riski tilan- teessa, jossa yksilöiden eloonjäänti riippui yhteisön toimivuudesta.
Homoutta ympäröi syvä hiljai- suus. Miesten mieltymystä miehiin pidettiin sairautena, kun taas nais- ten välisiä suhteita ei varsinaises- ti paheksuttu. Miesten keskinäisiä seksisuhteita kuitenkin siedettiin, jos ongelmia ei ilmennyt. Homo- fobiaa ei myöskään tarvittu hete- rouden vahvistamiseen niin kuin
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2017 65
KIRJALLISUUS
myöhempinä aikoina. Asennoitu- misella on juurensa suomalaisessa maatalousyhteiskunnassa, jossa kunnia kiinnittyi yksilön työteliäi- syyteen ja taitoihin sukupuolisen maineen sijasta. Siksi sodomiatuo- mio kenttäoikeudelta saattoi ai- dosti yllättää maalaispojan.
Oikeuden asiakirjat eivät kuiten- kaan kerro kaikkea, sillä rankaise- minen hoidettiin sakinhivutuksella, mikäli se katsottiin tarpeelliseksi.
Näreen aineiston perusteella suh- tautuminen miesten välisiin seksi- suhteisiin vaihteli korsuporukas- ta toiseen. Touko Laaksosen (Tom of Finlandin) sota-ajan muistelmat puolestaan paljastavat, että sota edisti homojen oman alakulttuurin syntyä ja loi sille erityisiä, aikaisem- paa julkisempia paikkoja ainakin Helsingin kantakaupungin puistoi- hin ja käymälöihin.
Samaan aikaan virallisessa Suo- messa vaalittiin siveyden ihantei- ta ja homoseksuaalisuus oli rikos (vuoteen 1971 saakka). Sotivan kan- sakunnan moraalisen ryhdin ruu- miillistivat lotat, joiden kunnialli- suus rintamalla jalosti miesten halua suojella Suomi-neitoa pahalta Neu- vostoliitolta. Myös kotirintaman oli kestettävä, jotta miehet voisivat rau- hassa keskittyä sotimiseen, eikä osapuolten sopinut kuormittaa toisi- aan. Naimisissa olevan naisen oli ol- tava uskollinen omalle miehelleen, kun taas neidin neitsyys varattiin tu- levalle puolisolle.
Saksalaisiin aseveljiin ja venä- läisiin vankeihin yhtyminen oli eri- tyisen väärin, kun taas suomalais- ten sotilaiden ja nostoväen kanssa seurusteluun suhtauduttiin kaksija- koisesti. Yhtäältä seksinpuutteessa elävien nuorten sotilaiden tarpei- ta ymmärrettiin ja pula miehistä loi naisten välille ikävää kilpailua. Toi- saalta suhteissa ei sopinut ajautua liian pitkälle, naisten olikin vastus- teltava ja pelättävä raskautta, vaik- ka kuinka olisi tehnyt mieli. Moni epäonnistui, sillä sota nosti sikiön- lähdetysten, vastasyntyneiden sur- mien ja avioliiton ulkopuolella syn- tyneiden lasten määrää.
Siveystalkoiden räikeässä kak- sinaismoralismissa naisia koski-
vat ehdottomammat säännöt kuin miehiä. Miehet rehvastelivat val- loituksillaan, mutta huorittelivat valloitettua naista. Samalla häi- vytettiin naisen uhrius. Raskaak- si tuleminen avioliiton ulkopuolella tai lotan sukupuolitauti oli siveys- talkoiden näkökulmasta yksiselit- teisesti häpeä, eikä raiskauksen mahdollisuus vaikuttanut asiaan.
Näre kritisoi virallisen lottahisto- rian kirjoitusta osoittamalla, että Lotta Svärd -järjestö oli kiinnostu- neempi maineestaan kuin yksit- täisten jäsentensä oikeuksista tai hyvinvoinnista.
Totta on, että siveysideolo- gia ja sen ruokkima itsesensuu- ri myös suojasivat rintamalottia, koska kansakunnan ruumiillistu- mina he olivat puhtaita ja koske- mattomia. Heidän työtään kunnioi- tettiin, ja heidän läsnäolollaan oli yleisesti myönteinen vaikutus mie- hiin. Siveystalkoot ovat kuitenkin myytti, jolla rakennettiin kansal- lista identiteettiä torjuntavoiton ja erillissotateesin tapaan. Talkoorik- komuksista seuranneesta häpeäs- tä tuli siten rintamalla palvelleiden naisten kollektiivinen ja kohtuu- ton taakka sodanjälkeisen Suo- men uudessa asenneilmapiirissä ja geopolitiikassa.
Metsä- ja hiilitöissä ja vallatun alueen pesulajunissa työskentele- vät naiset olivat lottia vapaampaa riistaa, ei vähiten siksi, että heihin liittyi ennakko-olettamuksia löy- hästä seksuaalimoraalista. Tämä juontui siitä, että näihin tehtäviin lähetettiin paljon köyhiä naisia ir- tolais- ja työvelvollisuuslakien so- veltamisen nojalla, ja aviorikoskin oli siveysrikos. Työksi muutettu- jen siveysrangaistusten taustalla vaikuttivat metsäteollisuuden tar- peet, jotka ohittivat näiden naisten ja heidän lastensa hyvinvoinnin al- tistaessaan heidät seksuaalisel- le hyväksikäytölle. Köyhyys myös pakotti prostituutioon, jonka ky- syntää sota kasvatti.
Häirintä ei ollut käsite, kuten nykyään, mutta naisrauhasta muis- tutettiin päiväkäskyissä. Näre ar- vioi ”vilungilla” toteutetun viette- lyn, tunkeilun ja ahdistelun sodan
yleiseksi vitsaukseksi, jota esiintyi paljon enemmän kuin on kerrottu.
Varsinkin naiset ovat vaienneet, sillä syyttävä sormi osoitti miehen vietit herättäneeseen naiseen, eikä ajan henki tukenut puolus- tautumista edes raiskaukselta, jat- kosodan yleisimmältä seksuaali- rikokselta. Sen sijaan ahdistelua peiteltiin ja sen kohteeksi joutu- nutta halvennettiin. Lapset eivät nauttineet erityistä suojelua, vaan aikuisuuden fyysiset merkit aset- tivat lapsen vastuuseen itsestään.
Kenttäoikeus kuitenkin tuomitsi pederasteja ja lasten kertomaan uskottiin. Eläimiin – hevosiin, leh- miin ja lampaisiin – sekaantu- jia kontrolloitiin tuomioiden lisäk- si pilkalla.
PAULIINA RAENTO
Kirjoittaja on aluetieteen professori ja rahapelitutkimuksen dosentti Tampe- reen yliopistossa.
Historiaton analyysi koulukokeilusta
Jari Leskinen: Kohti sosialismia!
Pirkkalan peruskoulun marxi- lainen kokeilu 1973–75. Silta- la 2016.
Historiantutkija, valtiotieteen toh- tori Jari Leskinen on kirjoittanut perusteellisen analyysin Pirkkalan kunnassa vuosina 1973–75 toteu- tetusta marxilaisesta koulukokei- lusta. Leskinen on kokenut tutki- ja, dosentti Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulus- sa sekä muun muassa Tieto-Fin- landia-palkinnon saaja. Hänen aikaisemmat kirjansa ovat käsitel- leet suomalaista ja kansainvälis- tä sotahistoriaa. Niistä luetuimpia lienevät Leskisen yhdessä Antti
