”OIS ELÄMÄÄ, EIKÄ OLEMAA!”
Hoitajien työidentiteetin muutospaineet ja selviytymiskeinot vanhustenhoidossa.
Anne Lipiäinen Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatie- teiden tiedekunta
Toukokuu 2020
Sosiaalipsykologia
LIPIÄINEN, ANNE: ”Ois elämää, eikä olemaa!”. Hoitajien työidentiteetin muutospai- neet ja selviytymiskeinot vanhustenhoidossa.
Pro gradu -tutkielma, 78 sivua, 1 liite (1 sivu)
Tutkielman ohjaaja: Professori Vilma Hänninen
Toukokuu 2020_________________________________________________________
Avainsanat: vanhustenhoito, sosiaalisen identiteetin teoria, laadullinen haastattelututki- mus
TIIVISTELMÄ
Tämän tutkielman tarkoitus on analysoida yhdentoista julkisen sekä yksityisen vanhus- tenhoidon parissa työskentelevän hoitajan kokemuksia ja ajatuksia. Analyysissä etsitään vastauksia kolmeen tutkimuskysymykseen (1) kuinka työntekijät määrittävät työidenti- teettinsä, (2) minkälaisia muutospaineita he kokevat työidentiteettinsä muokkaukseen ja (3) minkälaisia selviytymiskeinoja he käyttävät identiteettinsä säilyttämiseen epävakais- sa työelämän olosuhteissa.
Tutkielman metodologinen lähtökohta on laadullinen sisällönanalyysi ja teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalisen identiteetin teoria. Haastattelut toteutettiin puolistruk- turoiduilla yksilöhaastatteluilla. Haastateltavat on kerätty lumipallomenetelmällä (snowball sampling).
Tutkielman keskeisimpien tulosten perusteella hoitajat halusivat tehdä ihmisläheistä ja merkityksellistä työtä. He halusivat parantaa vanhuksen elämänlaatua, tarjota inhimillis- tä hoitoa asukkaiden lähtökohdista käsin ja kunnioittaa heidän elinkaartaan. Hoitajat kokivat olevansa vastuullisia ja empaattisia työntekijöitä. Tutkimuksessa ei löytynyt eroja eri ikäryhmien ja koulutustasojen välillä.
Työidentiteetin ristiriidat ovat kontekstisidonnaisia. Tämän tutkimuksen mukaan joilla- kin työpaikoilla on tilanteita, jotka aiheuttavat ristiriitaa työn laadun ja eettisten ihantei- den välillä. Vastausten perusteella ristiriidat liittyvät haastaviin tilanteisiin muistisairai- den hoidossa, hoitajien vähäiseen määrään ja kiristyneeseen työtahtiin viimeisen viiden vuoden aikana. Työpaikkojen välillä on eroja, mitkä mahdollisuudet hoitajilla oli toteut- taa työtehtäviä omien arvojen mukaisesti. Ristiriidat rasittavat hoitajia ja aiheuttavat riittämättömyyden tunteita ja uupumista.
Kuuluminen erilaisiin sosiaalisiin verkostoihin oli monelle selviytymiskeino identiteet- tiin liittyvissä ristiriitatilanteissa. Vanhusten hoiva-alan työntekijät hyötyivät myös use- an sosiaalisen ryhmän jäsenyydestä, työkavereiden tuesta ja ryhmätoiminnasta työpai- koilla.
Tutkimuksen tulokset eivät ole suoraan yleistettävissä, mutta ne ovat saman suuntaisia muun vanhustenhoidon tutkimuksen kanssa. Riittävä henkilöstömäärä ja yleinen hoiva- alan arvojen ja laadun tason määrittely voisi vähentää hoiva-alan työntekijöiden identi- teettiin kohdistuvaa ristiriitaa.
Department of Social Sciences Social Psychology
LIPIÄINEN, ANNE: Identity threats and coping-mechanism among elderly care work- ers.
Master's thesis, 78 pages, 1 appendix (1 page)
Advisor: Professor Vilma Hänninen
May 2020_________________________________________________________
Keywords: elderly care, social identity theory, qualitative research ABSTRACT
The purpose of the study is to analyse statements and reasoning of eleven health care workers in public and private elderly care homes.
The aim of the analysis is to examine (1) how workers define their work identity, (2) what kind of pressure they feel to change their work identity, and (3) what kind of cop- ing-strategies they use to maintain their identity in unstable working conditions.
The methodological approach to this study is qualitative content analysis, and the theo- retical framework is social identity theory. The study was conducted with semi- structured individual interviews. The respondents were collected by using snowball sampling.
Based on the main results, employees desired to do meaningful and humane work. They wanted to improve quality of life for care home residents, offer them humane and per- son-centred care, and respect their life span. Workers described themselves as responsi- ble and compassionate employees. The results did not show differences between differ- ent age and education groups.
Identity threats are related to the context. In the light of this study, there are issues that cause conflicts between quality of work and ethical ideas in some workplaces. Accord- ing to the respondents, the conflicts result from challenging situations related to resi- dents with dementia, a small number of nursing employees, and faster work-pace during the last five years. The employees’ possibilities to live up to their values while carrying out their duties varied in different workplaces. There seem to be contradictions that bur- den the employees and cause feelings of inadequacy as well as exhaustion.
One widely used coping mechanism was to belong to different social networks. The workers in nursing services also benefited from the membership of several social groups, the support of their co-workers and the group activities at workplaces.
The results of this study cannot be generalized, but they are parallel to other studies re- garding elderly care. A sufficient number of employees as well as determination of val- ues and quality of care, could reduce identity threats among elderly care employees.
1 JOHDANTO ... 4
1.1 Tutkielman tehtävä ja tutkimuskysymykset ... 8
2 TUTKIMUKSEN KÄSITTEELLINEN KEHYS ... 9
2.1 Yksilöllisyyden käsitteestä ... 9
2.2 Minuus ja identiteetti... 10
2.3 Identiteetin sosiaalinen rakenne ja identiteettityö ... 12
2.4 Identiteettiuhat ja selviytymiskeinot ... 15
3 SOSIAALISEN IDENTITEETIN TEORIA ... 17
3.1 Teorian taustaa ... 17
3.2 Sosiaalisen identiteetin teoria ... 17
3.3 Ryhmän identiteetti ja itsekategoriointi ... 19
3.4 Identiteetti, arvot ja moraali ... 21
3.5 Hoitotyö tutkimuskohteena ... 23
3.6 Hoiva-alan ammattietiikka ... 26
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 30
4.1 Laadullinen tutkimus ... 30
4.2 Haastattelututkimus ... 31
4.2.1 Haastattelukysymykset ... 32
4.3 Aineistonkeruun toteutus ... 33
4.4 Eettiset periaatteet ... 37
4.5 Sisällönanalyysi ... 38
4.6 Kerätyn aineiston arviointi ... 39
5 TULOKSET ... 41
5.1 Ammatinvalinta ... 41
5.2 Toiveet vanhustyölle ... 42
5.3 Tärkeimmät asiat vanhustenhoidossa ... 43
5.4 Toiveet ja todellisuus ... 44
5.5 Työn hyvät ja huonot puolet ... 46
5.6 Muutokset työssä ja oman työn suunnittelu ... 48
5.7 Julkinen keskustelu hoiva-alan tilanteesta ... 51
5.8 Hoivatyön raskaus ... 54
5.11 Sosiaali- ja terveydenhuollon digitaaliset ratkaisut... 60
5.12 Tulevaisuuden suunnitelmat ... 61
6 TULOKSET ... 62
6.1 Tulosten tulkinta ... 62
6.2 Tutkimuksen arviointi ... 73
LÄHTEET ... 76
LIITTEET KUVIOT KUVIO 1. Lähde THL, 7 faktaa vanhustenhuollon hoitajamitoituksesta 24.2.2020 ... 67
TAULUKOT TAULUKKO 1. Haastatteluaineiston jakauma. ... 34
TAULUKKO 2. Haastatteluaineiston jakauma kategorisoituna….. ... 37
1 JOHDANTO
Tutkimuksen aiheena on yksilön identiteettityö muuttuvassa hoiva-alan työyhteisössä.
Työorganisaatioihin kohdistuu jatkuvia muutospaineita teknologian muutoksen, globaa- lin talouden ja näistä johtuvien toistuvien yhteistoimintaneuvottelujen ja ammatteihin kohdistuvien muutosten kautta.
Maailmanlaajuinen kilpailu työpaikosta kiristyy ja yritykset palkkaavat uutta työvoimaa vain, jos työn tuottavuus tehostuu huomattavasti ja kustannukset onnistutaan pitämään kurissa. Työsuhteissa pyritään mahdollisimman suureen joustavuuteen ja resursseja kar- sitaan herkemmin, jos tuottotavoitteet eivät täyty. Henkilöstön hyvinvoinnista huoleh- timinen saattaa jäädä toissijaiseksi ja jatkuvien tulospaineiden lisääntyminen näkyy töis- sä viihtymättömyytenä ja uupumuksena. Inhimillinen kestävyys tulee ottaa huomioon eri aloilla, jotta ihmiset eivät uuvuta itseään ennenaikaisesti. Tulospaineet voivat myös syrjäyttää aikaisemman laatupainotteisen työelämän kehittämisen. Jatkossa on tärkeänä, että suomalaisen työn vahvuudet ja heikkoudet kartoitetaan, ja tieteen ja innovaatioiden luomat mahdollisuudet otetaan käyttöön. Suomella on kaikki mahdollisuudet toimia kilpailukykyisesti ekologisen ja inhimillisen työelämän rakentamiseksi. (Kasvio 2007, 36-42.)
Alasoini (2007) on perehtynyt 2000-luvulla tehtyihin työelämän laadun tutkimuksiin ja todennut, että niissä näkyy viitteitä työelämän laadun huononemisesta sekä paranemi- sesta, riippuen maasta, alasta ja ammattiryhmästä. Yleisesti ottaen Euroopan työnteki- jöiden osallistumis- ja koulutusmahdollisuudet paransivat selvästi työelämän laatua.
Varsinkin Ruotsissa, Tanskassa, Alankomaissa ja myös Suomessa esiintyy oppivan or- ganisaation mallia. Sen piirteitä ovat itseohjautuvuus, työtehtävien monipuolisuus, op- pimismahdollisuudet ja työn ongelmanratkaisu. Oppivan organisaation malli liittyy, Alasoinin mukaan, työmarkkinoiden sääntelyn asteeseen. Säännellyt työmarkkinat li- säävät todennäköisyyttä omaksua oppivan organisaation mallia ja sääntely edistää työ- elämän ristiriitojen rauhanomaista ratkaisemista. Kun työelämä muuttuu, muuttuvat myös kansalliset institutionaaliset rakenteet. Pohjoismainen hyvinvointimalli on heiken-
tynyt ja sitä joudutaan myös kehittämään. Jotta hyvinvointimallia voitaisiin käyttää työ- elämän hyvinvoinnin kehittämiseen, joudutaan hyvinvointimallia myös kehittämään, toivottavasti kaikkien osapuolten yhteisymmärryksessä. (Alasoini 2007, 106-108.)
Myös Lehto (2007) on tehnyt saman huomion työelämän moninaisesta kehityksestä.
Riippuu alasta ja sektorista onko kehitys ollut hyvää vai huonoa. Muutosten taustalla vaikuttaa teknologian kehittyminen, globalisaatio ja valtioiden rahoituksen epävakais- tuminen. Teknologian ja globalisaation tuoma vaikutus on mainittu jo 1980- luvulta lähtien työllisyyden ja työn sisällön muutoksen aiheuttajana. Lehto painottaa kolman- nella tekijällä, suomalaisella hyvinvointivaltion rahoituksella, olevan erityisen tärkeä painoarvo hyvinvointipalvelun alalla työskentelevien työhön ja työehtoihin. Julkiseen sektoriin kohdistuu säästöpaineita ja se näkyy myös alalla työskentelevien työoloissa.
Työn tehostamispyrkimykset, riittämätön henkilöstömäärä ja kiire näkyy etenkin kunta- sektorilla. Yksityisellä sektorilla yritysten välinen kilpailu on lisääntynyt ja tulostavoit- teet tiukentuneet. Parempaan suuntaan tapahtuneista muutoksista Lehto mainitsee tek- nologian kehittymisen, joten yksitoikkoiset työvaiheet ovat vähentyneet, ja työ on mo- nipuolistunut ja vaikutusmahdollisuudet ovat lisääntyneet. Myös työntekijöiden koulu- tustausta on lisääntynyt, ja usko omiin kehittymismahdollisuuksiin on parantunut. Työn vaihtelevuus, vaikutusmahdollisuudet omaan työhönsä, tulla kuulluksi omassa työssään ja kehitysmahdollisuudet ovat tärkeitä tekijöitä työtyytyväisuuden lisääntymiseen. Li- sääntynyt yksilöllisyys, kielteinen joustavuus, epävarmuus työpaikoista ja tehokkuus- ajattelu ovat ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että työntekijät ovat innostuneita koulut- tautumaan ja kehittämään osaamistaan. Tehokkuuden jatkuva mittaaminen ja voittojen loputon tavoittelu estää työntekijöitä käyttämästä taitojaan työnsä kehittämiseen ja pal- velun parantamiseen. Tuotannollisiin, kaupallisiin ja hoitotyöhön on tuotu seuranta- ja raportointitehtäviä, jotka vievät aikaa varsinaisilta työtehtäviltä. (Lehto 2007, 94-103.)
Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten käyttämä aika asiakasta kohden on lyhen- tynyt, ja julkisuuteen on tullut tietoja vanhusten huonosta kohtelusta koti- ja laitos- hoidossa. Vanhusten yksinäisyys lisääntyy, joten ammattilaisten on etsittävä uusia tapo- ja parantaa hoidettavien elämänlaatua. Kinnunen, Parviainen, Haho & Jolkkonen (2019) painottavat, että on kehitettävä elävään kohtaamiseen liittyvää kosketusta uusien tekno- logiaratkaisujen kanssa rinnakkain. Hoitotyössä kosketuksella tullaan lähelle ihmistä ja
se voi voimaannuttaa tai vaurioittaa. Globalisoituneessa maailmassa on hyvä tuntea kosketuksen kulttuuriset erilaiset koodit. Sosiaaliset ja kulttuuriset normit säätelevät milloin voi koskettaa, joten pelkän asiakkaan fyysisen tilan tunteminen ei riitä, vaan myös etninen tausta, ikä, sukupuoli, sosiaaliluokka ja elämäntapa tulisi tuntea. Amma- tillinen kosketus on tavoitteellista asiakkaan hyvinvoinnin kohentamista tai kärsimyksen lievittämistä. Sen pohjana toimivat lainsäädäntö, ammattieettiset perusteet ja ammatilli- nen tietotaito. Asiakkaan kohtaaminen vaatii tilannetajua, milloin on sopivaa käyttää sanoja, eleitä tai kosketusta. Työntekijä viestii ulospäin kosketustavoillaan työnantajan- sa arvoja ja asenteita ja työyhteisön identiteettiä. Työtä tehdään kuitenkin omalla per- soonalla ja työntekijän oma tunnetyö välittyy kosketuksessa. Siihen vaikuttaa, miten itse on tullut kosketetuksi, ja miten sen on kokenut. Kinnunen ym. pitävät kosketusta asia- kastyön kulmakivenä ja tätä taitoa pitää tuoda enemmän esille ammattilaisten koulutuk- sessa. (Kinnunen, Parviainen, Haho & Jolkkonen 2019, 16-20.)
Minuutta ja identiteettiä on tutkittu monilla eri tieteenaloilla pitkään. Yhteiskuntatieteel- lisesti tärkeäksi tutkimuskohteeksi aihe on tullut yhteiskunnan nopean muutoksen myö- tä. Palkkatyö on muuttunut sirpaleisemmaksi, teknologian kehitys on tuonut suuria muutoksia eri ammattien vaatimuksiin ja lisännyt epävarmuutta tulevasta. Kaikki nämä muutokset voivat aiheuttaa uhkaa ja epävarmuutta ihmisten minuuden ja identiteetin hallinnalle. Työelämä on jatkuvassa muutoksen tilassa, ja toimintavastuu on usein siir- tynyt enemmän esimiehiltä työntekijöille. Monilla aloilla oletetaan työntekijöiden pys- tyvän hoitamaan muuttuvia työtilanteita itsenäisesti. Henkilöstön rakenne on monimuo- toistunut, ja monikulttuurisuus lisääntyy. Työpaikkaa vaihdetaan myös useammin ja työssä pitäisi jaksaa entistä pidempään, joten on työyhteisön etu, jos se pystyy hyödyn- tämään työntekijöiden erilaiset työhistoriat. (Alasoini 2012, 99–118.)
Kuten tutkijat ovat edellä kertoneet, yrityksissä on tehty mittavia uudistuksia, jotka ovat johtaneet työelämän epävakaistumiseen. Helsingin Sanomien (20.12.2019) artikkelin mukaan, yksi paljon kritiikkiä saanut saneerauksia läpivienyt yritys on Ranskan teleyh- tiö France Télécom nykyisin nimeltään Orange. 2000-luvun alussa yhtiö yksityistettiin, ja koska yhtiön työntekijöitä ei vanhoina valtion työntekijöinä voitu irtisanoa, syyttäjien mukaan yhtiön johto teki tahallaan työoloista sellaiset, että osa työntekijöistä ei kestäisi niitä. Toimitusjohtaja oli sanonut vähentävänsä 22 000 työntekijää keinolla millä hy-
vänsä. Yhteensä 35 työntekijää teki itsemurhan vuosien 2008 ja 2009 välillä. Itsemurhia toimitusjohtaja oli kommentoinut muoti-ilmiöksi. Ranskassa teleyhtiön ex-johtajat sai- vat vankeustuomiot työntekijöiden järjestelmällisestä häirinnästä. (Helsingin Sanomat 2019.)
Ylen haastattelussa (1.2.2019) sosiaali- ja terveysasioiden johtaja Tarja Myllärinen Kuntaliitosta kertoi kuntien talouden olevan tiukoilla ja sosiaali- ja terveysalan (soten) kustannukset ovat kasvaneet. Vuodesta 2000 vuoteen 2017 Suomeen on tullut 68 000 yli 85-vuotiasta lisää. Kuntien peruspalveluiden valtionosuutta on leikattu eri syistä ja sen kumulatiiviset vaikutukset vuodesta 2012 vuoteen 2019 ovat olleet 2,3 miljardia.
Vanhustenhoidon huonontuneen tilanteen takana on myös toiminnan laajempi yksityis- täminen. Aiemmin sote-alan yksityiset yritykset olivat usein pieniä, yhden tai kahden naisen yrityksiä. Osapuolet tunsivat usein toisensa ja toiminta perustui korkeaan luotta- mukseen. Sittemmin suuret kansainväliset yritykset ovat ostaneet pieniä yrityksiä. So- pimuskumppaniksi tulee suuri kansainvälinen yhtiö, jolla on juridista ja taloudellista osaamista. Myllärisen mukaan, jos sopimuksia ei ole omistajavaihdoksen jälkeen päivi- tetty tai kilpailutettu uudelleen, sopimus on voinut olla sen sisältöinen, että joitain asioi- ta jätetään hoitamatta, jos sitä ei ole sopimuksessa edellytetty. (Orjala 2019.)
2000-luvulla kunnat ovat yksityistäneet monilla paikkakunnilla vanhustenhoidon yksi- tyisten yritysten hoidettavaksi. Monissa hoivakodeissa hoito toimii edelleen asianmu- kaisesti, mutta joukkoon on tullut myös suuria kansainvälisiä toimijoita, joiden kohdalla on keskitytty lähinnä toiminnan laajennukseen ja taloudelliseen tuottavuuteen. Kansain- välisten hoivayhtiöiden taustana on usein sijoittajayhtiöitä, jotka edellyttävät voittoa sijoitukselleen. Valvira on uutisten mukaan puuttunut joidenkin vanhustenhoidon yksi- köiden toimintaan varoituksilla ja lakkauttamalla. Epäkohdat ovat liittyneet hoivahenki- lökunnan riittämättömään määrään ja vanhusten hoidon erilaisiin laiminlyönteihin.
Yleisradion uutisen (29.1.2019) mukaan yksityisen hoivakoti Esperi Caren eronnut toi- mitusjohtaja Marja Aarnio-Isohanni tunnusti tiedotteessaan, että hoivayrityksen pääpai- no on ollut kasvussa ja kannattavuudessa, ja henkilöstöasiat ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Tästä kärsii nyt koko yritys ja kaikki sen työntekijät. (Konttinen & Forsberg 2019.)
Esperi Caren ja Orangen kaltaiset tapaukset herättivät kiinnostukseni, miten yritysmaa- ilmasta peräisin tulevat johtamisopit ja tehostamistoimet soveltuvat vanhustenhoiva- alalle. Suurten monikansallisten yhtiöiden tulo hoivamarkkinoille toi mieleen perintei- sen ajatuksen, jossa osakeyhtiön ensisijainen tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomista- jille. Julkisuuteen tulleet tapaukset vanhusten huonosta kohtelusta ja hoitajien liian kii- reisestä työtahdista olivat ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, jonka liitän ihmisen hoi- vaan elämänkaaren loppupäässä. Halusin tutkia joutuvatko työntekijät usein ristipainee- seen asettaako etusijalle omat, työnantajan vai asiakkaan tarpeet.
1.1 Tutkielman tehtävä ja tutkimuskysymykset
Tutkielman tavoitteena on havainnoida, millaisia muutospaineita työntekijät kokevat oman työidentiteetin muokkaukseen ja miten yksilöt ylläpitävät identiteettiään epäva- kaissa työelämän olosuhteissa. Tutkielman metodologiseksi lähtökohdaksi valitsin laa- dullisen sisältöanalyysin.
Yhdestätoista haastatellusta hoitajasta kymmenen työskentelee vakituisessa työsuhtees- sa ja yksi on määräaikainen hoiva-avustaja. Neljä heistä työskentelee julkisessa tehoste- tun palveluasumisen yksikössä, viisi kahden eri säätiön hallinnoimissa palvelutaloissa ja kaksi yksityisessä kotipalvelussa.
Tässä tutkielmassa pohdin sekä julkisen että yksityisen vanhustenhoidon parissa työs- kenteleville tehtyjen haastattelujen pohjalta seuraavia kysymyksiä.
Miten hoiva-alan työntekijät määrittävät oman työidentiteettinsä?
Miten muutokset työpaikalla vaikuttavat hoitajan työidentiteettiin?
Millaista identiteettityötä yksilö käyttää, jos hän kokee uhkaa omalle identiteetille?
2 TUTKIMUKSEN KÄSITTEELLINEN KEHYS
Tässä luvussa käyn läpi yksilöllisyyden käsitteen määrittelyä ja tutkimusta. Tarkastelen, miten tutkijat käsittelevät ja määrittelevät minuuden kehitystä ja identiteetin sosiaalista rakennetta. Yksilö toimii erilaisten sosiaalisten ryhmien ja henkilökohtaisten suhteiden verkostossa. Nämä kaikki vaikuttavat identiteetin syntyyn, mutta sosiaalisten ryhmien vaikutus identiteettiin voi vaihdella ajan kuluessa. Käyn läpi sosiaalisiin rooleihin liitty- viä arvojen ja moraalin ristiriitaisuuksia, joita yksilön täytyy aktiivisesti tulkita ja tarvit- taessa käyttää selviytymiskeinoja tilanteen ratkaisemiseksi.
2.1 Yksilöllisyyden käsitteestä
Yksilöllisyys on määritelty historian saatossa monin eri termein. Anthony Elliot (2016, 20) mainitsee tutkijoiden jakautuneen eri kannoille, miten yksilöllisyys muodostuu. Osa painottaa, että kansainväliset yhtiöt ja eliitti manipuloivat yksilöllisyyttä, ja toiset taas näkevät sosiaalinen kontrollin ja poliittisen määräysvallan dominoivan yksilöllistä kult- tuuria. Elliot tuo esille Simmelin (1950) klassisen sosiologian ajatuksen uudesta indivi- dualismista. Perinteisistä syyllisyydestä, synnynnäisistä etuoikeuksista ja kirkosta va- pautumisen jälkeen individualismiin ovat vaikuttaneet taloudelliset tekijät ja ihmisen sisäinen määrittely itsestään. Ihminen etsii paikkaansa yhteiskunnan ja egoistisen, las- kelmoivan maailman ristipaineessa. Yksilö yrittää etsiä vahvistusta yksilöllisyydelleen ja riippumattomuudelleen maailmasta, joka väheksyy henkisiä arvoja. (Simmel 1950, ref. Elliot 2016, 21.)
Frankfurtin koulukunta eli saksalainen kriittinen koulukunta on Max Horkheimerin 1930-luvulla perustama koulukunta. Horkheimer ja Adorno (1950) kehittivät ajatuksia marxilaiseen ajattelun pohjalle ja teoriaa on käytetty paljon fasismin nousun ja tekojen ymmärtämiseen toisen maailmansodan jälkeen. Elliot tarkentaa koulukunnan korosta- van ajatusta, että yhteiskuntaa pyritään tarkastelemaan kriittisesti ja myös muuttamaan sitä. Adornon (2001) mukaan kriittisen koulukunnan lähestymistapa on ollut suosittu myös useissa tutkimuksissa liittyen yksilöllisen identiteetin ja median väliseen suhtee-
seen. Koulukunta on kiinnostunut tutkimaan, miten media ja kulttuuriteollisuus muok- kaavat ja ohjaavat yksilöistä kuluttajia. Tv ja radio -ohjelmien jatkuva toisto ja saman- kaltaisuus luovat yksilöille automaattisen reaktion mediaomistajien haluamaan suun- taan, ja siten tämä massatietoisuus heikentää yksilön vastarintaa ja omaa kykyä tehdä valintoja. (Adorno 1950, 2001, ref. Elliott 2016, 21-22.)
Kriittisen koulukunnan nykyisistä vaikuttajista Elliot mainitsee Jürgen Habermasin.
Habermas (1989) on kehittänyt kriittisen koulukunnan teoriasta kommunikatiivisen ra- tionalismin ajatuksen. Habermas uskoo järjen välittyvän viestinnän rakenteesta, eikä keskustelua käyvistä ihmisistä tai ympäristöstä. Hän tutkinut miten nykyisen moderni- saation nopea tahti muuttaa ja osin hävittää yksityisen ja julkisen rajan. Keskustelua käydään massamedioissa, mutta tasapuolista keskustelua asioiden eri puolista ei välttä- mättä pystytä käymään. Näin median tarjoama viesti yksipuolistuu ja manipulaatio yksi- löä kohtaan lisääntyy. (Habermas 1989, ref. Elliott 2016, 23-24.)
2.2 Minuus ja identiteetti
The Oxford English Dictionary tarjoaa sanalle ”identiteetti” latinalaista kantasanaa
”identitas – idem”, joka tarkoittaa sanaa ”sama” ”the same”. Sanakirja tarjoaa ensim- mäiset identiteetti käsitteeseen liittyvät asiat: ihmisten ja asioiden luokittelu ja itsensä yhdistäminen eri ryhmiin ja ideologioihin. Ilman erilaisuuden ja samanlaisuuden viite- kehystä, ihmiset eivät pystyisi olemaan johdonmukaisesti ja merkityksellisesti yhtey- dessä toisiinsa. Sillä on suuri merkitys, keitä me olemme ja millaisena meidät nähdään.
Identiteetti muodostuu minän ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa. Minuudella Jenkins viittaa yksilön refleksiiviseen itsetietoisuuteen identiteetistään. Se rakentuu sa- manlaisuuden ja erilaisuuden käsitteiden kautta suhteessa toisiin ihmisiin. (Jenkins 2004, 3–14.) Yleisenä ajatuksena on, että minuus ja identiteetti eivät ole annettuja vaan ne syntyvät yksilön identiteettityön seurauksena. Olemme jäseninä erilaisissa ryhmissä ja organisaatioissa ja siten saamme erilaisia identiteettejä. Identiteettityö liittyy elämäs- sä tehtäviin valintoihin koulutuksen, kulutuksen, elämäntavan ja työnteon suhteen. Län- simaisen individualistisen minäkäsityksen mukaan jokaisen minuus on kätketty sisälle, ja ulkoisilla piirteillä ja teoilla pyrimme ilmaisemaan sisintämme. Kun minuus muuttuu kohteeksi, puhutaan identiteetistä. (Saastamoinen 2006, 170–172.)
Jako yksityisen minuuden ja julkiseksi ymmärrettävän identiteetin käsitteiden välillä on ymmärrettävä jatkumona. Minä voi omaksua monta identiteettiä, joita rajoittavat muun muassa normit ja roolit, mutta identiteetti ilman minuutta on mahdottomuus. Minä tai tunne minuudesta on ymmärrettävä primaarisosialisaatiossa vuorovaikutuksen kautta syntyväksi primaari-identiteetiksi, jonka perustalle muut identiteetit rakentuvat. Esi- merkkejä muista primaari-identiteeteistä ovat ikä, sukupuoli, sukulaisuus ja kontekstin mukaan myös etninen tausta. Primaari-identiteetit ovat vaikeasti muutettavissa, mutta nekään eivät ole välttämättä ikuisesti muuttumattomia. (Jenkins 2004, 47–49.)
Minuuden käsitteiden tarkastelussa on käytetty usein sosiaalisen konstruktionismin teo- riaa. Tämän teorian mukaan todellisuus rakentuu ihmisten välisessä vuorovaikutukses- sa. Maailma on syntynyt kertomuksista ja merkityksistä, joita voimme tulkita eri tavoin eli yhtä ainoaa totuutta ei ole. Michel Foucault korosti jokaisen yksilön moraalista vas- tuuta oman elämänsä kulusta ja luonteensa kehittämisestä. Foucault’n minuusteknologi- an mukaan jokaisen on itse tarkkailtava itseään ja havainnoitava sisintään. Näin ihmisel- le syntyy tapa ymmärtää itseään ja kokemuksiaan. Minuuden rakentamisen taustalla voi nähdä myös erilaisia vallankäytön muotoja. Teorian mukaan totuus on vain paikallinen, historiallinen ja sovellettava tapa ajatella ja toimia. Kun omaksumme oman ympäris- tömme tulkinnan, millainen on ideaali ihminen, pyrimme toimimaan tulkinnan mukaan normaalisti ja tavoitteen mukaisesti yhteiskunta- ja talousjärjestelmän jatkuvuuden ta- kaamiseksi. Toisen sosiaalisen konstruktionismin kehittäjän Kenneth Gergenin mukaan minuus rakentuu narratiivisesti, kertomalla toisille tarinoita itsestämme ja maailmas- tamme. Ihminen toimii vapaassa markkinataloudessa ja voi muokata identiteettiään va- pailla valinnoilla. Identiteettiä muokataan hankkimalla samaistumiseen tai erottumiseen vaadittavat tunnusmerkit. (Saastamoinen 2006, 175–176.) Kilpailu toisten kanssa edel- lyttää itsensä ja muiden tarkkailua ja itsensä esille tuontia. Arvioinnin kohteena olemi- nen on olennaista nykyisessä minuudessa. (Rose 1999 ref. Saastamoinen 2006, 176–
177.)
2.3 Identiteetin sosiaalinen rakenne ja identiteettityö
Breakwellin sosiaalipsykologinen identiteetin käsitys yhdistää intrapsyykkiset ja sosio- poliittiset prosessit. Identiteetti on dynaaminen sosiaalinen tuote, joka on peräisin psy- kologisista prosesseista. Niitä ei voi ymmärtää ilman sosiaalista kontekstia ja historial- lista perspektiiviä. Breakwell kuvailee identiteetin käsitettä rakenteellisten komponent- tien ja niitä hallitsevien prosessien avulla. Identiteetin rakentuminen on nähtävä yksikön koko elinajan prosessina. Identiteettiä pitäisi tarkastella ajallisessa perspektiivissä. Elin- aikana biologinen organismi yhdistyy sosiaaliseen kontekstiin ja siitä syntyy olennainen osa identiteettiä. (Breakwell 1986, 9-12.)
Breakwellin mielestä voidaan väittää, että persoonallinen ja sosiaalinen identiteetti ovat vain identiteetin kehitysprosessin eri puolia. Yksilö aktiivisesti mukauttaa ja sopeuttaa käsitystä itsestään sosiaalisen maailman välittämän tiedon mukaisesti. Sosiaaliset roolit tarjoavat mahdollisuuden itsensä ilmaisuun ja roolit välittävät sosiaalisia arvoja ja ai- heuttavat itsearviointia. Yksilö liikkuu läpi sosiaalisten roolien sarjan. Hän omaksuu erilaisia sosiaalisia identiteettejä joko peräkkäin tai joskus yhtäaikaisesti. Persoonallista identiteettiä voidaan pitää melko pysyvänä. Se jää jäljelle, kun sosiaalisen kontekstin ja sosiaalisen identiteetin omaksumisen välttämättömyys heikkenee. Sosiaalisiin rooleihin ja niihin liittyviin ideologioihin liittyy niin paljon ristiriitaisuuksia, että yksilön täytyy aktiivisesti tulkita sosiaalisen paineen vahvuutta ja mukautumisen tarvetta tilanteen mu- kaan. Identiteetin rakennetta ei pidä sekoittaa identiteetin sisältöön. Identiteetin rakenne ei ole staattinen, vaan identiteetin komponentit muuttuvat sosiaalisen tilanteen mukaan.
Identiteetin rakenne koostuu sisältö- ja arvoulottuvuudesta. Sisältöulottuvuus koostuu niistä tekijöistä, joilla yksilö erottaa itsensä muista. Näitä samoja tekijöitä voi olla myös muilla yksilöillä, mutta tekijöiden yksilöllinen yhdistelmä erottaa yksilön muista. Identi- teetin jokaisella arvoulottuvuuden osalla on joko negatiivinen tai positiivinen arvo. Ar- vojen pohjana on sosiaaliset uskomukset ja yksilön henkilökohtaiset arvostukset. Yksiö tarkastelee arvoja sosiaalisten tilanteiden mukaan, joten identiteetti on muuttuva, dy- naaminen ja reagoi sosiaalisiin tilanteisiin. Identiteettirakenteen sisältö- ja arvoulottu- vuudet kehittyvät kokemuksen myötä. Jos kokemukset ovat rajallisia, identiteetin muu- tos on minimaalista, mutta silti sitä tapahtuu. (Breakwell 1986, 17-20.)
Elliot (2016) miettii yhteiskunnan nopeita muutoksia ja tilanteita, joissa sosiaaliset olo- suhteet pakottavat henkilön katsomaan elämäänsä toisesta näkökulmasta. Identiteetin muokkauksen nopeus ja sen aiheuttama stressi, erottaa nykyiset identiteettitutkimukset vanhemmista teorioista. Kuluttamisen paine painostaa yksilöitä muuttumaan ja paran- tamaan identiteettiään pikaratkaisuilla. Media pyrkii luomaan mielikuvan identiteetin plastisuudesta ja loputtomasta mahdollisuudesta muokata sitä aina uudelleen. Tämän uuden itsemäärittelyn paradigman taustalla Elliot näkee yhteyden yleiseen kulttuuriseen muutokseen, jossa globalisaatioon sopeutuminen on vaatinut lyhyitä sopimussuhteita, jatkuvaa toimintojen karsimista ja muuttuvia työuria. Meitä ei enää jatkossa arvioida sen mukaan mitä olemme saavuttaneet, vaan kuinka muuntautumiskykyisiä olemme.
Kontekstin käsitys on myös muuttunut ja laajentunut. Enää ei olla niin vahvasti sidok- sissa lähiympäristöön vaan voidaan luoda oma globaali sosiaalinen konteksti. Vanhojen sosiaalisten sääntöjen vaikutus on heikentynyt, koska nykyinen teknologia luo mahdol- lisuuden korostaa omaa identiteettiä ja solmia globaaleja kontakteja tämän pohjalta.
Traditionaalinen, ennakoitavissa oleva tapa elää on murtunut, poliittinen kulttuuri on painottunut vähitellen palvelujen yksityistämisen suuntaan. Ongelmana tässä itse- luodussa yksilöllistymisessä on, että hyväosaisilla on enemmän mahdollisuuksia muo- kata omaa identiteettiään ja olla vapaa. Vapaana oleminen tarkoittaa usein massasta erottumista, mutta köyhemmät jäävät Elliotin mukaan noudattamaan perinteisiä arvoja ja uskonnon normisäännöstöä. (Elliot 2016, 42-47.)
Yksilö kuuluu erilaisiin sosiaalisiin verkostoihin, mutta sosiaalisten ryhmien vaikutus identiteettiin voi vaihdella ajan kuluessa. Ryhmän luonne ja tarkoitus voi pysyä samana, mutta sen vaikutus sosiaalisiin suhteisiin ryhmän sisällä tai ryhmien välillä voi muuttua.
Ryhmän ideologinen manipulointi voi epäonnistua, jos yksilön arvot ja moraali muuttu- vat ryhmän arvojen vastaisesti. Epäjohdonmukaisuus ja ristiriita voivat johtaa tilantee- seen, jossa ei tapahdu assimilaatiota tai akkommodaatiota, ja yksilö vaihtaa paikkaa sosiaalisessa verkostossa. Uusi sosiaalinen ympäristö tarjoaa uudenlaisen moraalisen koodiston, kontekstin ja mahdollisuuden muokata sosiaalista identiteettiä. Sosiaalinen muutos on jatkuvaa, joten identiteetin muokkauksen nopeus ja laajuus riippuvat useista seikoista. Merkittävää on, kuinka tärkeä sosiaalinen muutos on yksilölle itselleen, ja kuinka välittömästi yksilön tulee reagoida muutokseen. Identiteetin muutoksen suuruus, muutoksen aiheuttama vastarinta ja mahdollinen negatiivinen muutos vaikuttavat kaikki
identiteettiin kohdistuvan muokkauksen nopeuteen ja laajuuteen. Toiminta on identitee- tin sosiaalinen ilmentymä, ne käyvät keskenään dialogia. Koska identiteetti ilmaisee tunteita, uskomuksia ja asenteita, se on toimintaan kohdistuva suurin vaikuttaja. Tilan- teeseen liittyvät tekijät ovat merkittäviä, mutta ne saavat painoarvon yksilön uskomuk- sista ja arvoista. (Breakwell 1986, 38-43.)
Identiteetin muokkauksen nopeus ja konteksti ovat muuttuneet 2000-luvulla. Eteläpelto, Collin ja Saarinen (2007) ovat tutkineet työhön liittyvää identiteettiä. Työidentiteetti tarkoitetaan yksilön työlleen antamia arvoja ja merkityksiä sekä työn yhteiskunnallisen merkityksen vuorovaikutusta. Työelämän epävarmuus sekä joustavuuden ja jatkuvan oppimisen vaatimus on tehnyt myös ammatti-identiteeteistä yhä epävarmempia.
Työidentiteetit eivät ole pysyviä, vaan ne muuttuvat elämänkaaren eri vaiheissa. Työn- tekijät ovat joutuneet sopeutumaan työsuhteiden ehtojen epävakauteen, jatkuviin muu- tosvaatimuksiin ja oletukseen, että ammatti-identiteetti muodostuu yhä yksilöllisem- mäksi. Eteläpelto ym. näkevät tässä vaaran, että työntekijät eivät enää löydä työorgani- saatioista vakaata kiinnitysalustaa, vaan hakevat sitä muualta elämän alueelta. Identi- teettien ristiriidat ja dilemmat tuovat esille identiteetin haurauden, jos yksilö ei tiedä mihin hän voi kiinnittyä ja näe omaa rooliaan työorganisaation jäsenenä. Identiteetti- käsitteen avulla on pyritty ymmärtämään myös yhteiskunnallisten muutosten merkitystä yksilöille. Kun yksilön identiteetti joutuu kyseenalaiseksi, vaaditaan identiteettityötä ja identiteettineuvotteluita. Työroolien muutos, ammatin vaihtaminen tai työttömäksi jää- minen vaativat omien käsitysten ja arvojen tarkastelua ja ammatti-identiteetin muok- kausta. Työidentiteetin, kuten myös muun oman identiteetin ja minuuksien, rakentami- sesta on tullut yksilön tärkeä tehtävä. Identiteettejä rakennetaan yksilöllisten valintojen varassa, eikä enää sosiaaliluokan tai ammattiaseman mukaan. Globaali toimintakenttä on tuonut mukanaan ammattien ja työorganisaatioiden epävakauden ja monimuotoisuu- den. Enää ei ole yksiselitteisiä identiteetin malleja ja myös kulttuurien ja arvojen erilai- suus lisää haasteita oman identiteetin rakentamiseen. Tutkijat kiinnostuvat identiteeteis- tä varsinkin silloin, kun yhteiskunta muutoinkin on muutoksen tilassa. Identiteetti ra- kentuu sosiaalisen ja yksilön rajatilassa. Näin havaintoja voidaan tehdä yhteiskunnan sekä yksilön merkitysten muutoksista. (Eteläpelto, Collin ja Saarinen 2007, 90-99.)
2.4 Identiteettiuhat ja selviytymiskeinot
Breakwellin (1986) teoriassa mainitaan, että identiteetin rakenne koostuu sisältö- ja ar- voulottuvuudesta ja uhka koskettaa jompaakumpaa näistä ulottuvuuksista. Identiteet- tiuhkaa esiintyy, kun identiteetin prosessit eivät enää pysty noudattamaan toiminnan periaatteita, jotka liittyvät jatkuvuuteen, erottuvuuteen ja itsetuntoon. Uhka voi ilmetä sisäisenä tai ulkoisena. Sisäisenä uhka voi esiintyä, kun yksilö haluaa vaihtaa sijaintiaan sosiaalisessa verkostossa, mutta huomaa, että tilanne on ristiriidassa jonkun muun iden- titeettiinsä liittyvän periaatteen kanssa. Ulkoinen uhka voi syntyä, jos sosiaaliseen kon- tekstiin tulee muutos sidosryhmien määrän tai niiden arvojen muuttuessa. Jos tämä muutos aiheuttaa konfliktin identiteetin loukkaamattomuudelle, yksilö voi kokea tilan- teen uhkana identiteetille. Kaikki muutokset eivät aiheuta uhan kokemusta. (Breakwell 1986.)
Breakwellin mukaan suurin osa identiteettitutkimuksesta tunnustaa identiteettiprosessin koostuvan sisäistämisestä (assimilation), mukauttaminen (accommodation) ja arvioin- nista (evaluation). Ne ovat saman prosessin eri osia. Täytyy muistaa, että identiteetin rakenne on subjektiivinen ja kontekstiin sidottu eli identiteetin rakenne voi muuttua, mutta siihen vaikuttavat prosessit eivät muutu. Identiteettiprosessit tuottavat yksilöityjä ja erottavia persoonatekijöitä, jatkuen läpi ajan ja luovat käsityksen henkilökohtaisesta ja sosiaalisesta arvosta. Sisäistämis- ja mukauttamisprosessit eivät tapahdu tyhjiössä, joten kognitiivisten prosessien merkitys identiteetin kehityksessä täytyy ottaa huomi- oon. Yksilön muistot, oppiminen ja tietoisuuden rakenteellinen todellisuus vaikuttavat prosesseihin. (Breakwell 1986, 23-26.)
Identiteettiuhan kohdatessa ihminen voi käyttää joitain selviytymiskeinoja (coping- strategies) tilanteen ratkaisemiseksi. Breakwell käyttää jakoa yksilön sisäisiin selviyty- miskeinoihin ja yksilön – ja ryhmien välisiin selviytymiskeinoihin. Yksilön sisäisiä sel- viytymiskeinoja ovat sisäistäminen (assimilation) ja mukauttaminen (accommodation) ja arviointi. Sisäistäminen tarkoittaa uusien elementtien sulauttamista identiteetin raken- teeseen. Mukauttamisessa muokataan vanhaa identiteettiä ja saadaan uusi tieto mahdu- tettua mukaan jo olemassa olevaan identiteettiin. Identiteetin arviointiprosessissa määri- tetään vanhan ja uuden identiteetin merkitys ja arvo. Arvioinnilla tarkastellaan kokonai-
suutta ja pystytään erottelemaan missä määrin on tapahtunut sisäistämistä tai mukaut- tamista. Arviointiin perustuvat keinot pohjautuvat vanhan ja mahdollisen uuden identi- teetin piirteiden uudelleenarviointiin. Yksilöiden välisiä selviytymiskeinoja ovat uhkaa- van yksilön eristäminen (isolation), hyökkäys uhkaavaa yksilöä kohtaan (negativism), itsensä sulkeminen pois tilanteesta (passing) tai tilanteeseen alistuminen (compliance).
Selviytymiskeinoja ryhmien välisissä identiteettiuhissa ovat usean ryhmän jäsenyys, ryhmätuki ja ryhmätoiminta. (Breakwell, 1986.)
3 SOSIAALISEN IDENTITEETIN TEORIA
3.1 Teorian taustaa
Sosiaalisen identiteetin teoria perustuu pääosin Tajfelin ja Turnerin tutkimusten havain- toihin ja niistä kehitettyyn sosiaalisen identiteetin teoriaan. Tajfel & Turner (1979) ovat kehittäneet sosiaalisen identiteetin teoriaa muun muassa kirjassaan The Social Psycho- logy on Intergroup Relations. Muita identiteettitutkimuksen muotoutumiseen vaikutta- neita ovat esimerkiksi George Herbert Mead, Erving Goffman ja Fredrik Barth. Näiden tutkijoiden työ on usein katsottu edesauttaneen sosiaalisen identiteetin käsitteen kehit- tymisen siihen pisteeseen, jossa se on nykyään. Meadin (1934) kirja Mind, Self and So- ciety from the Standpoint of a Social Behaviorist on luonut pohjaa 1900-luvun alun so- siaalisemmalle käsitykselle ihmisen minän rakenteesta. Ihmistä alettiin tarkastella sijoit- tuneena yhteiskunnan eri rakenteisiin ja hän myös pystyi havaitsemaan ja tiedostamaan muiden sijoittumisen. Minuus ja mieli nähtiin identiteetin ilmentyminä. Erving Goffman kiinnitti tutkimuksissaan huomiota minän rakenteisiin, kuinka minä esitettiin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja kuinka eri roolien ristiriidat sovitettiin. (Jenkins 2004, 19–20.)
3.2 Sosiaalisen identiteetin teoria
Identiteetit jaetaan usein persoonallisiin ja sosiaalisiin identiteetteihin. Identiteettiin liittyy sekä yksilön ainutkertaisuus että yhteisesti jaetut ominaisuudet, arvot ja normit.
Persoonallinen ja sosiaalinen identiteetti voi syntyä vain sosiaalisessa vuorovaikutuk- sessa. Persoonallinen identiteetti viittaa niihin ominaisuuksiin, joilla on merkitystä mi- näkuvaan, ja jotka tekevät hänestä ainutlaatuisen toisiin nähden. Persoonallisen identi- teetin juuret ovat varhaisessa sosialisaatiossa. Sosialisaatiossa välitetään eteenpäin tietoa kulttuurin arvoista ja normeista. Sosialisaatio ei ole koskaan yksipuolinen tapahtuma, jossa yhteiskunta ja ryhmät muokkaavat yksilön persoonaa, vaan myös yksilö vaikuttaa yhteiskuntaan. Toisen identiteetin eli sosiaalinen identiteetin perustaksi mainitaan ryh- män muiden jäsenten kanssa jaetut ominaisuudet, joiden mukaan yksilö voidaan sijoit- taa määrättyyn kategoriaan. Näitä ominaisuuksia ovat muun muassa sukupuoli, ammat-
ti, kansalaisuus ja uskonto. Yksilön sosiaalinen identiteetti on se osa yksilön minäkäsi- tystä, joka johtuu hänen tietoisuudestaan sosiaalisen ryhmän jäsenyydestä, ja siihen liit- tyvästä arvostuksesta ja emotionaalisesta merkityksestä. Mitä voimakkaammin ryhmä vastaa tähän tarpeeseen, sitä positiivisemmaksi oma ryhmä arvioidaan ja sitä intensiivi- sempiä ovat ryhmäjäsenyyttä koskevat positiiviset emootiot. Ryhmään liittymisen pe- rusteena on yhteenkuuluvuuden ja itsearvostuksen tarve. Yksilöt haluavat erottua posi- tiivisesti ja toimia yhdessä samaan kategoriaan kuuluvien kanssa. (Jenkins 2004, 16–
26.)
Tajfelin ja Turnerin (1979) mukaan sosiaalinen identiteetti syntyy jo pelkän ryhmäjaon ja ryhmien nimeämisen perusteella ilman ryhmän jäsenten aiempaa tuttavuutta. Tätä on tutkittu minimaalisten ryhmien kokeiden avulla, jotka perustuvat satunnaisesti jaettuihin ihmisryhmiin. Sosiaalisen identiteetin kannalta on keskeistä se, mihin ryhmään yksilö samaistuu sosiaalisesti. Yksilö omaksuu oman ryhmänsä normit ja arvot käyttäytymisen muodoksi. Sosiaalisen identiteetin näkemykset ovat tiivistettävissä kolmeen keskeiseen käsitteeseen. Ensimmäisenä ajatuksena esitetään itsensä kategoriointi eli yksilön tunne omasta minuudestaan johtaa ryhmään kuulumisesta ja niistä merkityksistä, joita ryh- mään kuulumiseen liitetään. Toiseksi yksilöt alkavat arvioida omaa ryhmäänsä myön- teisesti ja pyrkivät pitämään myönteistä minäkuvaa itselle edullisen ryhmävertailun avulla. Kolmanneksi ryhmärajojen tiedostaminen tuottaa eroja eli sosiaalisia kategorioi- ta. Kirjassa korostetaan vielä neljäntenä käsitteenä kontekstia eli ryhmien ja ryhmäpro- sessien luonne on aina sidoksissa kontekstiin. (Tajfel & Turner 1979, ref. Haslam, Reicher & Platow 2012, 78–79.)
Haslam toteaa, että psykologiassa on turhaan vähätelty sosiaalisia kategorioita ja pidetty niitä liian yksinkertaisina. Kategoriat itse asiassa edustavat todellisuutta, ja sosiaalinen todellisuus on mutkikasta. Sosiaalinen todellisuus ei ole paikallaan pysyvää, vaan sosi- aaliset suhteet ovat sidottuja hetkeen ja paikkaan. Kategoriat määritellään suhteessa sosiaaliseen todellisuuteen, mutta kirjoittajat painottavat, että tämä suhde on kaksisuun- tainen. Sosiaalinen todellisuus luo kategorioita ja kategoriat luovat sosiaalista todelli- suutta. Itsekategoriointi vaihtelee kontekstin mukaan. Sama ihminen voidaan eri kon- tekstissa lukea sisäryhmään tai ulkoryhmään kuuluvaksi. Esimerkiksi presidentin esi- vaaleissa saman puolueen ehdokkaat pitävät toisiaan kilpailijoina, ulkoryhmän jäseninä.
Loppuvaiheessa, kun äänestetään eri puolueiden ehdokkaiden välillä, oman puolueen esivaalin hävinneet ehdokkaat tukevat sisäryhmän jäsentä eli esivaalin voittanutta ehdo- kasta. (Haslam ym. 2012, 95–108.)
3.3 Ryhmän identiteetti ja itsekategoriointi
Persoonallinen identiteetti erottaa ainutlaatuisen minän muista ja poikkeaa sosiaalisesta, usein stereotyyppisestä identiteetistä. Ryhmäjäsenyys on merkityksellinen sosiaalisen identiteetin sekä itsearvioinnin kannalta. Jo pelkkä ryhmään kuuluminen rohkaisee ryhmän jäseniä suosimaan sisäryhmää ja välttämään ulkoryhmää. Yhteiskunta on raken- tunut luokista ja luokkien valta ja voimasuhteet eivät ole jakautuneet tasa-arvoisesti.
Sosiaalinen luokittelu saa aikaan sosiaalisia identiteettejä ja sosiaalista vertailua, joka taas aiheuttaa ryhmän jäsenissä positiivista tai negatiivista yksilön itsearviointia. Päivit- täisen tietotulvan hallintaan on kehittynyt asioiden luokittelu ja yksinkertaistaminen stereotyyppien avulla. Stereotyypit ovat yksinkertaistettuja mielikuvia ryhmistä ja ryh- män jäsenistä. Ryhmien keskinäinen vertailu korostaa sisäryhmäläisten samanlaisuutta ja oman ryhmän positiivista arviointia, mutta ulkoryhmän erilaisuutta. Jos yksilö tai ryhmä ei pidä sosiaalista asemaansa riittävänä, se yrittää parantaa tilannetta vaihtamalla positiota, sulautumalla tai kilpailulla. (Turner 1985; Tajfel & Turner 1987, ref. Jenkins 2004, 89–90.)
Ihmiset eivät ole joka päivä ja koko ajan samojen ryhmien jäsenenä. Suurin osa ihmisis- tä kuuluu useampaan ryhmään ja ryhmien toiminta suuntautuu erilaisiin ulkoisiin ympä- ristöihin. Jenkins nostaa esiin kaksi tärkeää näkökantaa ryhmien toiminnasta. Ensim- mäiseksi miten ihminen luokitellaan kuuluvaksi johonkin ryhmään, ja toiseksi, miten ryhmään kuulumattomien identiteetti nähdään. Ryhmät ovat vakiintuneita ja hierarkki- sia suhteiden verkostoja. Ryhmien elinikä jäisi lyhyeksi, jos ryhmä olisi olemassa vain yhden ihmisen eliniän. Ryhmä tarvitsee jatkuvuutta jäsenten identifikaatiossa. Ryhmä voi määrittää kriteerit jäsenyydelleen. Ensimmäiset kriteerit ryhmän jäsenille ovat an- nettuja, kuten ikä, vanhemmat, sukupuoli jne. Nämä kriteerit ovat yleensä luonnollisesti määräytyneitä, ne määrittävät yksilöt kuuluvaksi johonkin ryhmään tai luokkaan. Tähän luokitukseen ihminen voi itse vaikuttaa hyvin vähän. Kehityskaaren toisessa osassa ryhmän jäsenyyden kriteerit voivat olla moninaiset. Ihminen voi kuulua valitsemaansa
ryhmään erilaisten tarpeiden ja kiinnostuksen mukaan. Nämä toissijaiset kriteerit ovat epämääräisempiä ja ryhmään kuuluminen on epävarmempaa, joten ryhmään kuulumi- nen vaatii vertailua ja harkintaa ryhmien välillä. Jenkins luo mielikuvan ryhmän portin- vartijasta, jonka tehtävänä on houkutella ryhmään sopivia jäseniä ja pitää ei toivotut henkilöt poissa. Ryhmän jäsenyyttä vahvistetaan perinteisten rituaalien avulla. Uskon- nolliset rituaalit kuten konfirmaatio jakavat tietoutta perinteestä ja antavat mahdollisuu- den sosiaaliseen kontrolliin. (Jenkins 2004, 145–147, 151.)
Henkilö voi liittyä jäseneksi johonkin ryhmään ensisijaisen identiteettien tai omien kiinnostusten kautta. Ryhmän mukana tuleva identiteetti sisältää sekä hankittuja että annettuja identiteettejä. Tilanteissa, joissa ryhmään määrätään ryhmään entuudestaan kuulumattomia jäseniä (esim. armeijan kutsunnat ja vankilatuomio), syntyy reaktio yk- silön sisäisen ja ulkoisen identiteetin välillä. Tällaisen määrätyn identiteetin saanut hen- kilö voi esittää ilmeistä vastarintaa, paheksua tilannetta, olla vastahakoinen, sisäistää tilanteen tai olla ilmaisematta mitään erityistä reaktiota. Tilanteessa syntyy kuitenkin aina diskurssi sisäisen ja ulkoisen identiteetin välillä. (Jenkins 2004, 148–149.)
Sosiaalisen identiteetin kannalta keskeistä on se, mihin ryhmään yksilö samaistuu sosi- aalisesti. Yksilö omaksuu oman ryhmänsä normit ja arvot käyttäytymisen muodoksi.
Tajfelin ja Turnerin lukuisat tutkimukset osoittavat, että itsekategoriointi eli itsensä luo- kitteleminen yhteisen sosiaalisen identiteetin mukaisesti, muuttaa yksilön havaintoja ja sosiaalista vuorovaikutusta niin, että ihmisen yksilölliset näkemykset muuttuvat ryhmän mukaisiksi. Sisäryhmän jäsenille kehittyy yhteinen itsestereotypia. Tämä tarkoittaa, että ryhmän jäsenet pyrkivät aktiivisesti saavuttamaan yksimielisyyden, joten he keräävät tietoa omaan ryhmään liittyvistä merkityksistä ja pyrkivät noudattamaan niitä. Oman ryhmän jäsenet pystyvät kertomaan ryhmän arvoista ja toimintalinjoista, ja jäsenet miel- tävät itse täyttävänsä tyypillisen ryhmän jäsenen tunnusmerkit. (Haslam, Reicher & Pla- tow 2012, 83, 85.) Jossain määrin sisäryhmän suosimista pidetään ryhmän sisällä hyvä- nä. Tämä vahvistaa ryhmää ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ulkoryhmästä käyte- tään usein negatiivisia stereotypioita. Tämä voi johtaa ulkoryhmän jäsenten syrjintään ja he voivat joutua kärsimään rajoituksista ja resurssien jaon epäreiluudesta. Pahimpana esimerkkinä tästä voidaan mainita toisen maailmansodan aikaiset natsi-Saksan juuta- laisvainot. (Jenkins 2004, 172–173.)
3.4 Identiteetti, arvot ja moraali
Identiteettiin liittyvät arvojen ja moraalin painotukset muuttuvat iän myötä. Moraalisesti oikeaksi koettuja valintoja perustellaan usein oikeudenmukaisuudella. Kuitenkin yksi- löiden, yhteiskuntien ja aikakausien kesken vaihtelee, mitä kulloinkin pidetään oikeu- denmukaisena. Helkama (2009) täsmentää arvojen liittyvän sosiaalipsykologiassa ih- misten valintoihin. Sosiaalipsykologisesti on kiinnostavaa tutkia, miten käyttäytyminen muuttuu tilanteiden muuttuessa eli tapahtuu moraalin sosiaalihistoriallinen muutos. Ar- votyyppejä on valtavasti, mutta sosiaalipsykologinen kulttuurien välinen arvotutkimus on päätynyt muutamiin yleismaailmallisiin moraaliarvoihin. Helkaman (2009) mukaan sosiaalipsykologian arvotutkimusta hallitsee Shalom Schwartzin (1992) teoria perusar- voista. Schwartzin teoriassa on kymmenen arvoa: valta, suoriutuminen, hedonismi, vi- rikkeisyys, itseohjautuvuus, universalismi, hyväntahtoisuus, perinteet, yhdenmukaisuus ja turvallisuus. Näihin arvoihin sisältyy neljäkymmentä hierarkkisesti alemman tason arvo-osiota, jotka ovat universaaleja. Suuri osa arvoista on suhteellisia, joten niiden tär- keys vaihtelee kulttuureittain, maittain ja ikä- ja koulutusryhmittäin. Moraalilla on uni- versaali ydin, mutta arvoja ei voida asettaa universaalisti tärkeysjärjestykseen.
(Schwartz 1992, ref. Helkama 2009, 34–39.) Myös Pirttilä-Backman (2009) painottaa Schwatzin arvoteorian universaalia luonnetta. Arvot ovat yleismaailmallisia, koska kaikkialla maailmassa ihmisillä on samoja biologisia ja psykologisia tarpeita. Arvot takaavat jatkuvuutta ja turvaa ihmisten kanssakäymiseen ja tarpeiden tyydytykseen.
(Pirttilä-Backman 2009, 283.)
Sosiaalipsykologiassa on tutkittu paljon käyttäytymisen muutosta ja miten käyttäytymi- seen voidaan vaikuttaa. Moraalitutkimuksen myötä moraalin tehtävät ovat kiteytyneet kolmeen alueeseen: ristiriitojen ratkaisu, hyvän edistäminen ja pahan estäminen. Se, miten moraali vaikuttaa käyttäytymiseen, voidaan erottaa kaksi perusoperaatiota. Tilan- teissa, joissa oikea toimintatapa on selvä, tarkoituksena on tahdonvoiman avulla toteut- taa tehtävä ja välttää houkutuksia. Tahdonvoima liittyy yksilöiden itsekuriin ja yhden- mukaisuusarvoihin. Tilanteessa, jossa usea arvo, moraalisääntö tai odotus on ristiriidas- sa, joudutaan turvautumaan roolinottoon. Tällöin joudumme tarkastelemaan tilannetta useasta näkökulmasta ja valitsemaan mahdollisimman hyvän vaihtoehdon kaikkien kannalta. Roolinotto liittyy hyväntahtoisuuden ja oikeudenmukaisuuden arvoihin. Ih-
misten välisessä vuorovaikutuksessa ei voi välttää ristiriitoja, joten oikeudenmukaisuus on olennaista ristiriitojen ratkaisussa. (Helkama 2009, 18–21.)
Schwarzin arvoteoria korostaa arvojen motivoivaa ja ohjaavaa vaikutusta toimintaan.
Sellaiset henkilöt, jotka ovat sitoutuneita työyhteisöön ja muutosvalmius on heille tär- keä arvo, tulevat todennäköisemmin kehittämään työyhteisöään. Kaikki arvot eivät en- nusta toimintaa yhtä hyvin. Toiminta voi olla normiohjautunutta, jolloin työntekijä nou- dattaa yrityksen normia, vaikka hän ei koe sitä tärkeäksi omien arvojensa perusteella.
Toiminta voi myös olla arvo-ohjautunutta. Arvo-ohjautuneille työntekijöille yhdenmu- kaisuus ei ole tärkeä arvo. Arvojen pitää olla henkilökohtaisesti tärkeitä, jotta ne johta- vat toimintaan. (Helkama 2009, 46–49.)
Protestanttinen etiikka on muovannut vahvasti suomalaisten arvomaailmaa. Protestantti- sen etiikan arvoiksi on yleisesti mainittu: ahkeruus, pitkäjänteisyys, täsmällisyys, järjes- telmällisyys, tunnollisuus ja usein myös kohtuullisuus. Kaikkien tulee pyrkiä elämään vastuullisesti, rehdisti ja oikeudenmukaisesti. Nämä työn arvot ovat toimineet moraali- sina tavoitteina mm. suomalaisessa työelämässä. (Helkama 2009, 102, 224.) Millenni- aali-sukupolvi eli 1980-2000 syntyneet eivät ole yhtä pitkäjänteisiä ja sitoutuneita kuin aikaisemmat sukupolvet. He vaativat työpaikoiltaan yksilöllistä kohtelua, mielekkäitä työtehtäviä ja itsensä kehittämisen mahdollisuutta. Perinteisen protestanttisen etiikan arvoista erottuu edelleen tärkeiksi oikeudenmukaisuus, avoimuus ja läpinäkyvyys. Mer- kityksellinen työ ja vapaa-ajan tasapaino on heille tärkeämpää kuin korkea palkka. Ym- päristökysymykset, sosiaalinen vastuu ja mielenterveyden haasteet nousevat entistä sel- vemmin arvokeskustelun keskiöön. (Mellanen & Mellanen, 2020.)
Kinnunen ym. (2019) tähdentävät, että jokainen ammattilainen tarvitsee työorganisaati- on, joka tunnistaa toimintansa kannalta keskeiset arvonsa. Organisaation arvot ovat abstrakteja, joten jokainen saattaa tulkita ne omalla tavallaan. Siksi on tärkeää, että joh- tajat viestivät sovitut arvot toiminnassaan ja kommunikaatiossaan, ja esimiehet osaavat tulkita työntekijöiden arvotulkintoja päivittäisessä työssä. Arvojen tulkinnalla on yhteys kosketuksen ja koskematta jättämisen vaikutuksen ymmärtämiseen ja käyttöön työyh- teisössä. Vallalle saattavat päästä piiloarvot, jotka ovat ristiriidassa sovittujen arvojen kanssa. (Kinnunen, Parviainen, Haho & Jolkkonen 2019, 121-124.)
3.5 Hoitotyö tutkimuskohteena
Vuonna 2013 tuli voimaan vanhuspalvelulaki, jossa velvoitetaan, että sosiaali- ja ter- veyspalvelun tulee olla laadukasta ja palvelun on turvattava hyvä hoito ja huolenpito.
Hoppania, Karsio, Näre, Olakivi, Sointu, Vaittinen & Zechner (2016) kertovat, ettei vanhuspalvelulaki kuitenkaan määrittele mitä tämä hyvä hoiva on. Heidän mukaansa se viittaa lähinnä kustannustehokkuuteen. Kirjoittajat tarkentavat, että hyvä hoiva koostuu tavoitteellisesta toiminnasta, järjestä ja tunteesta. Laadukas hoiva tarkoittaa tilannekoh- taista harkintaa ja kykyä ymmärtää, mikä on tarpeen kussakin tilanteessa. Jos hoivan laadun määrittää vain hinta, hoivan arvot kuten läsnäolo, kiireetön keskustelu ja yhdes- säolo tai vaikka kädestä kiinni pitäminen eivät välttämättä taivu kustannustehokkaaksi palveluksi. Hoiva muodostuu ihmissuhteissa, vaivaisuuteen vastaamisessa. Hoivan psyykkinen ja ruumiillinen todellisuus on hankalasti mitattavissa. Kirjoittajien mukaan vaivaisuus ja hoivan tarve muutetaan asiakkuudeksi ja kuluttajuudeksi, ja tavoitteena on vanhushoivasysteemi, jossa ei ole tilaa vanhusten vaivoille. Tällaisten laatumääritel- mien mukana katoaa ihminen hoivan keskipisteestä. Tuotetaan vääränlaisia palveluja, mutta tehokkaasti liukuhihnalta. (Hoppania, Karsio, Näre, Olakivi, Sointu, Vaittinen &
Zechner 2016.)
Vehko, Sinervo & Lehtoaro toteuttivat tutkimuksen yhdistämällä vanhuspalvelulain seurantatietoja ja henkilöstökyselyn tietoja. Henkilöstökyselyllä selvitettiin vanhusten- huollon rakennemuutokseen liittyvää hoitotyön kuormitusta, rasitusoireita, työyhteisön toimintaa, johtamista sekä hoidon laatua. Kuntien hoiva-alan palvelurakenteella todet- tiin olevan yhteys kuormitukseen, rasitusoireisiin tai työpaikanvaihtohalukkuuteen. Jos kunnassa oli runsaasti laitospalveluita, henkilöstön kuormitus oli vähäisempää sekä lai- tos- että kotihoidossa. Tutkimuksen mukaan hyvät vaikutus- ja kehittymismahdollisuu- det voivat suojata työstressiltä, koska työntekijän hallinnan tunne lisääntyy. Itseohjautu- vuuteen ja hallinnan tunteeseen liittyy kokemus siitä, että työmäärää voi kontrolloida itse. Työperäiseltä stressiltä näyttää suojaavan myös työssä oppiminen. Silloin työssä vastaan tulevat vaatimukset eivät ole ainoastaan rasite vaan tarjoavat mahdollisuuden uuden taidon omaksumiseen. Itseohjautuvuudessa pyritään hyödyntämään sitä, että työntekijät tuntevat asiakkaansa ja pystyvät siten sopeuttamaan toimintaansa asiakkaan
tarpeiden mukaisesti. Tämä edellyttää asiakasmäärältään riittävän pieniä tiimejä. (Veh- ko, Sinervo & Lehtoaro 2018, 3-4.)
Vehkon ym. tutkimusten mukaan hoitajat kokivat jatkuvien keskeytysten katkaisevan päivän hoitotehtäviä. Kun työntekijä huolehtii esimerkiksi asiakkaan aamutoimista, työ saattaa keskeytyä soittokellon hälytykseen tai toisaalla kaatuneen asiakkaan nostamisen takia. Kiireen kokeminen liittyy työmäärään ja riittämättömään työntekijämäärään, mut- ta kiireen kokemukseen vaikuttaa myös työn organisointi. Pienemmät hoitoyksiköt aut- tavat katkaisemaan työpäivän liukuhihnamaista rytmiä ja aamutoimet voitiin järjestää joustavammin. Kun asiakkaita oli vähemmän, asiakkaisiin oli mahdollisuus tutustua paremmin ja sovittaa työtavat asiakkaiden mukaisesti. Kun työntekijöillä on enemmän valtaa päättää aikatauluista ja työtavoistaan, kiirettä koetaan vähemmän. Laitoshoidossa kiire painottuu aamupäivään, vaikka välttämättä tähän ei ole selkeää syytä, koska osan aamutoimista voi sijoittaa muuhunkin ajankohtaan. Tämän tutkimuksen mukaan hoita- jista 25 % koki, että he eivät ehdi tehdä töitä kunnolla melko usein ja 14 % koki näin käyvän erittäin usein. Jatkuva priorisointi välttämättömien ja muiden työtehtävien välil- lä voi olla kuormittavaa. Tutkimuksen mukaan, 30 % vastaajista ehti tehdä vain välttä- mättömät tehtävät melko usein ja 15 % vastaajista tämä tilanne toistui usein. (Vehko ym. 2018, 28-33.)
Robotiikka on lisääntynyt terveydenhuollossa helpottamaan rutiininomaisia tai fyysises- ti kuormittavia tehtäviä. Kotihoidon puolella niitä voidaan käyttää lääkeannosteluun asiakkaan kotona tai ottamalla etäyhteys asiakkaan kotiin. Etäyhteyksien kääntöpuolena Kinnunen ym. havaitsivat hoitajien haastatteluista, että roboteilla säästynyttä aikaa ei käytetä seurusteluun asiakkaan kanssa, vaan varsinaisia kotikäyntejä saatetaan vähentää, ja asiakas on entistä yksinäisempi omassa kodissaan. Sosiaalisesta robotiikasta puhu- taan, kun on tarkoitus aktivoidia asiakasta robottien kuten Paro-hylkeen tai Zora-robotin avulla. Paro-hylje on keinoturkkinen pieni robotti, joka värähtelee ja ääntelee kosketuk- sesta asiakkaan sylissä. Zora on neliraajainen ihmismäinen puolimetrinen robotti, johon voi ohjelmoida liikkeitä ja puhetta. Sitä on käytetty neuvonnallisissa tehtävissä sekä vetämään liikuntahetkiä iäkkäille. Tässäkin palataan siihen keskusteluun, käytetäänkö säästetty aika asiakkaan kanssa seurusteluun vai vähennetäänkö henkilökohtaista palve- lua. Hälytysrannekkeen käyttö lisää muistisairaan turvallisuutta, koska ranneke hälyttää,
jos muistisairas vaikka poistuu kotoaan, mutta vähentääkö se myös hoitajien kotikäynte- jä. Päättäjien tasolla voidaan ajatella, ettei yksin asuva tarvitse useita kotikäyntejä, jos häntä valvotaan teknisesti, mutta silloin asiakkaan ihmiskontaktit vähenevät ja yksinäi- syys lisääntyy. (Kinnunen ym. 2019, 103-107.)
Vanhuutta ja vaivaisuutta karsastetaan suomalaisessa yhteiskunnassa yleisesti, joten vanhushoivatyö ei välttämättä houkuttele pienipalkkaiselle ja raskaalle alalle. Suomessa hoitotyöntekijän vastuulla on lähes kaksinkertainen määrä potilaita verrattuna muihin Pohjoismaihin. Kirjoittajien mukaan pitäisi puuttua hoiva-alan työoloihin, jaksamiseen ja alalla pysymiseen, mutta usein on haettu apua työvoimaperusteisesta maahanmuutos- ta. Myös Suomessa asuvia maahanmuuttajia on ohjattu hoiva-alalle aikaisemmasta kou- lutuksesta riippumatta. Ulkomailla hankittu hoiva-alan koulutusta ei hyväksytä ilman lisäkoulutusta ja usein tutkinnot ovat kansallisesti hyvin spesifejä, joten hoitaja voi jou- tua tekemään koko koulutuksen uudestaan vaikka suostuisi työskentelemään aikaisem- paa alemmalla tehtävätasolla. Alalle on luotu myös lyhyitä hoiva-avustajan koulutuksia.
Se on työnantajalle taloudellisesti kannattavampaa pienten koulutuskustannusten ja al- haisemman palkan takia. Hoppania ym. epäilivät, että mukana saattaa olla myös ajatus, että hoiva-ala ei vaadi tietotaitoa vaan ainoastaan hoivavietin ja empaattisen luonteen- piirteen. (Hoppania ym. 2016.)
Sinervon vuonna 2005 tekemän tutkimuksen mukaan esimiehen toiminnan ja päätök- senteon oikeudenmukaisuudella on työn rasitustekijöiltä puskuroiva vaikutus. Lisäksi hän huomasi, että työntekijöiden näkemyksillä organisaation oikeudenmukaisuudesta on vaikutusta heidän terveyteensä, hoidon laatuun ja hoitotyön tuottavuuteen. Jos työnteki- jät kokevat tulleensa oikeudenmukaisesti kohdelluiksi työpaikallaan, työssä vastaan tulevat kielteiset asiat siedetään paremmin. Toisin sanoen oikeudenmukaisesti johde- tuissa työyksiköissä vähäinen henkilöstömäärä, määräaikaisuus, päivystys, epävarmuus tai vuorotyö siedetään paremmin, kuin sellaisissa työyksiköissä, jossa johtamisen oi- keudenmukaisuudessa on puutteita. (Sinervo 2005 ref. Vehko ym. 2018, 38.)
Kymmenen vuotta Sinervon tutkimuksen jälkeen tilanne on muuttunut huonompaa.
Pohjoismaisessa NORDCARE2-tutkimuksessa selvisi, että Suomessa vanhustenhoidos- sa hoitajalla on hoidettavia asiakkaita keskimäärin 20–50 prosenttia enemmän kuin
Ruotsissa, Norjassa tai Tanskassa. Kotihoidossa on tapahtunut vuosien 2005 ja 2015 välillä enemmän muutoksia kuin laitoshoidossa. Asiakasmäärät ovat nousseet työvuo- roissa merkittävästi ja tämä on nostanut kotihoidon työntekijöiden työpaineet Pohjois- maiden korkeimmalle tasolle. Työntekijät ovat kokeneet vaikutusmahdollisuuksiensa ja esimiehen tuen vähentyneen, joten luottamus kotihoidon työntekijöiden ja heidän esi- miestensä välillä on kärsinyt. Raportointi ja työhön kohdistunut kontrolli on hoitajien vastausten mukaan lisääntynyt. Kotihoidon työntekijät ovat aiempaa huolestuneempia turvallisuudestaan, koska väkivallan uhka on noussut Suomen kotihoidossa selvästi muita Pohjoismaita yleisemmäksi. Hoitajat eivät mielestään pysty tarjoamaan laadukas- ta ja yksilöllistä hoivaa, joten työntekijöiden riittämättömyyden tunteet ovat myös kas- vaneet. (Kröger, Van Aerschot & Puthenparambil 2018.) Professori Teppo Kröger pitää hallituksen suunnitelmaa kirjata 0,7 vähimmäishenkilöstömitoitus lakiin hyvänä alkuna, mutta riittämättömänä vanhustenhoidon ongelman ratkaisemiseksi. Valtio ja kunnat rikkovat tällä hetkellä Suomen perustuslakia, koska eivät pysty tarjoamaan riittävästi sosiaali- ja terveyspalveluita. Kröger on huolissaan tulevasta, koska hoitajamitoitus ei lisää palveluiden tarjontaa, joten se on riittämätön keino ratkaista tilanne. (Heima 2020.)
3.6 Hoiva-alan ammattietiikka
Suomalaista kosketuskulttuuria voidaan kuvailla varsin pidättyväksi. Siihen on vaikut- tanut Suomen historiassa tapahtuneet pitkät sorto- ja nälkävuodet ja vuosia kestäneet sodat. Sotien jälkeen kaikkien piti tehdä töitä suomalaisella sisulla, joten hellyyden ja sen tarvitsemisen osoittaminen jäi taka-alalle. Perheiden talous on ollut niukkaa talous- laman aikana ja 1900- luvun alkupuolella levisi lasten kasvatusnormi, jonka mukaan lapsia ei saanut liikaa helliä ja pitää sylissä. Tämä silloisen neuvolajärjestelmän jakama oppi poistui vähitellen käytöstä vasta 1970-luvulle tultaessa. Ammatillista kosketuskult- tuuria ei voi erottaa yleisistä kosketusnormeista. Paljon kosketusta vaativat alat ovat edelleen vahvasti sukupuolittuneita ja vanha uskomus, että naiset sopivat luonnostaan hoiva-aloille miehiä paremmin, elää edelleen. Viime vuosikymmeninä suomalainen kosketuskulttuuri on muuttunut sallivammaksi ja halailukulttuuri on lisääntynyt toisten iloksi, toisten kiusaksi. Halaaminen on sitä yleisempää, mitä nuoremmista henkilöistä on kyse. (Kinnunen ym. 2019, 73-78.)
Vehko ym. päättelivät, että hoiva-alan työyhteisön ryhmätyön toimivuus on keskeinen elementti vanhuspalveluiden toteutuksessa. Ryhmätyöhön vaikuttavat erityisesti yhteiset tavoitteet ja turvallinen vuorovaikutus. Usein ryhmissä ei ole julkilausuttuja tavoitteita ja organisaatiossa voi olla hyvin erilaisista näkemyksiä, miten asiakkaita pitäisi hoitaa.
Ryhmän tulisi olla tavoitteista ja eettisistä periaatteista yksimielisiä, ja tavoitteet pitäisi olla saavutettavissa. Ryhmän olisi hyvä keskustella työstään ja arvioida kriittisesti toi- mintaansa. Johdon tulisi varata aikaa ryhmän toiminnan kehittämiseen. Ryhmällä on oltava valmius uusien asioiden ideointiin, työstämiseen ja kokeiluun. Tarvittaessa johto hyväksyy tai hylkää ideat, ja päätöksistä pitää tiedottaa koko ryhmää. (Vehko ym. 2018, 34.)
Ammattieettiset ohjeet korostavat ihmisarvon vaalimista, ihmisen kunnioittamista, pyr- kimystä totuudellisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoiseen kohteluun ja asiak- kaan itsemääräämisoikeuden huomioimiseen. Kosketukseen liittyvät eettiset pohdiskelut ovat liittyneet lähinnä kaltoinkohteluun, väkivaltaan ja seksuaaliseen häirintään. Amma- tillisen kosketuksen etiikkaa tulisi lähestyä myös hyvää tekemisen näkökulmasta. Koh- taaminen ja koskettaminen tulisi toteuttaa asiakkaan inhimillisen ja yksilöllisen kohte- lun sekä yksilöllisten arvojen, taitojen ja voimavarojen kautta. Hoitajan tulee hallita tunteensa ja välttää niiden siirtämistä kosketuksen avulla asiakkaisiin. Eettinen kosket- taminen sisältää tahtoa ja taitoa inhimilliseen kohtaamiseen, ja sen lisäksi tarvitaan läs- näoloa, vastavuoroisuutta, empatiaa, harkintakykyä, herkkyyttä ja vastuullisuutta. Kin- nunen ym. päättelevät, että liian pieni henkilökunnan määrä tai puutteelliset ja päällek- käiset toiminnot estävät henkilökunnan mahdollisuutta kohdata ja olla läsnä asiakkail- leen. Levollinen läsnäolo rauhoittaa levotonta asiakasta ja asiakas voi luottaa, että hän saa apua, jos sitä tarvitsee. Kosketus on edullinen tapa kohentaa hoitotyön laatua. (Kin- nunen ym. 2019, 114-118.)
Vehkon, Sinervon & Lehtoaron tutkimuksessa ei kysytty suoraan eettistä kuormittumis- ta, mutta tutkijat huomioivat, että henkilökunnasta koki, että he eivät pysty vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin niin hyvin kuin he haluaisivat. Oman työn jatkuva priorisointi ja suhteuttaminen työyhteisön julkisiin ja piilonormeihin aiheuttaa ristiriitatilanteita.
Työntekijä saattaa joutua ristipaineeseen sen suhteen asettaako etusijalle omat, järjes- telmän vai asiakkaan tarpeet. Asiakkaan yksilöllisten tarpeiden huomioiminen vaatii
aikaa. Korkean eettisen työmoraalin omaavalle ammattilaiselle asiakkaan yksilöllisyy- den ohittaminen voi muodostua kuormittavaksi. Asiakkaisiin liittyvä kuormitus oli suu- rinta vanhainkodeissa työskentelevillä, mutta arviot asiakasrasituksesta olivat kaikissa palvelumuodoissa samansuuntaisia. Asiakkaisiin liittyvällä rasituksella tarkoitetaan asi- akkaan motivoitumattomuutta hoitoon, vastustelua ja huutelua. Työntekijän rooliristirii- dat viittaavat tilanteeseen, jossa hän kohtaa työssään ristiriitaisia vaatimuksia. Kotihoi- dossa työskentelevät kokivat muissa palvelumuodoissa työskentelevää henkilökuntaa enemmän rooliristiriitoja. (Vehko ym. 2019, 28-33.)
Hoitajan työhön kuuluu pakollisia toimenpiteitä, joihin asiakas ei joskus halua suostua.
Toimenpiteet on kuitenkin suoritettava terveyden ylläpitämiseksi. Esimerkiksi pesuun ja muuhun puhtauteen liittyvissä tilanteissa välillä tarvitaan erilaisia keinoja, jotta asia- kas saadaan suostumaan toimenpiteeseen. Siihen liittyvä kosketus ja alastomuus voivat tuntua asiakkaasta häpeälliseltä, kiusalliselta tai pelottavalta. Ennen tehtävää toimenpi- dettä pitäisi asiakkaalle kertoa, mitä tehdään ja suostutella ja yhdistää tilanne lempeään ja turvalliseen kehonkieleen ja kosketukseen. Kaikki hoitajat eivät kuitenkaan malta näin tehdä. Osa perustelee, ettei resurssipulan takia rauhoittelulle ole riittävästi aikaa.
Joidenkin kohdalla kovakourainen ja poissaoleva toimintatapa viestii asenteesta hoidet- tavia kohtaan. Pakollisten toimenpiteiden tekeminen ja mahdollinen pakottaminen voi- vat muodostaa eettisen ongelman. Toisaalta henkilökunnalla on velvollisuus huolehtia asiakkaista, mutta toisaalta asiakkailla on itsemääräämisoikeus. Näiden kahden rajanve- to voi joskus olla haasteellista. (Kinnunen ym. 2019, 42-45.)
Rooliristiriidat ovat ilmiö, jota on harvoin huomioitu erityisen hyvin. Perinteisesti rooli- ristiriidat ovat olleet suhteellisen matalalla tasolla, mutta silloin kun niitä koetaan, ne kuormittavat työntekijöitä varsin voimakkaasti. Rooliristiriidoissa kyse on toisaalta laa- dullisesta ilmiöstä, jolloin työn tavoitteet, vastuut ja velvollisuudet ovat ristiriitaisia tai eri tahoilta tulee ristiriitaisia ohjeita tai vaatimuksia. Voi olla esimerkiksi niin, että työ- yhteisössä on erilaisia kulttuureja, joissa painotettaan erilaisia työtapoja tai esimiehen määräykset ja käytännön mahdollisuudet ovat ristiriitaisia. Toisaalta rooliristiriidat ovat määrällisiä, eli työntekijöiltä vaaditaan mahdottomia, jolloin työntekijät kokevat, että heidän on rikottava sääntöjä, jotta he ehtivät tehdä työnsä. Kotihoidossa rooliristiriitoja näyttäisi olevan melko selkeästi enemmän kuin muissa palvelumuodoissa. Kotihoidossa
lähes 40 % vastasi, että heidän oli rikottava sääntöjä saadakseen tehtävät suoritettua ja 50 %, että he saavat tehtäviä ilman, että niiden suorittamiseen on resursseja. (Vehko ym.
2018, 66.)
Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaiden ikä, terveydentila ja mahdollisesti taloudelli- nen tilanne tekevät heidät haavoittuvaisiksi. Hoitaja on valta-asemassa hoidettavaan nähden ja väkivaltaiset otteet, kivun aiheuttaminen, välinpitämättömyys, kaltoinkohtelu, hyväksikäyttö tai peräti kuoleman aiheuttaminen ovat vakavassa ristiriidassa hoitoalan eettisten toimintatapojen kanssa. Käytös voi liittyä tiedostamatta työidentiteettiin, jonka hoitaja omaksuu työyhteisössä. Kinnusen ym. (2019) tekemissä haastatteluissa monet terveydenhuollon ammattilaiset korostivat, että asiakas pitää kohdata kunnioittavasti, luoda vaikutelma asiakkaan tärkeydestä ja tasavertaisuudesta. Kosketuksella muistisai- raan henkilöön saa paremmin ymmärtämään, että hoitaja puhuu juuri hänelle. Tehoste- tun palveluasumisen hoitajat ovat haastattelujen mukaan huomanneet, että kosketus ja tuntoaisti säilyvät ihmisellä pisimpään, jos muut kommunikaatiotavat ovat jo heikenty- neet. Eettisessä ammatillisessa kosketuksessa hoitaja tunnistaa mahdollisen ristiriidan oman arvomaailmansa ja työyhteisön välillä ja toimii eettisesti työyhteisöön arvojen mukaisesti. (Kinnunen ym. 2019, 33-37, 121 -124.)
