KASAANTUVAT HAASTEET JA VAN- HEMMUUDEN KOETTELEMUKSET Äidin stressitekijät ja lapseen kohdistuva väkivalta
Kristiina Kivilohkare Pro gradu -tutkielma Sosiologia
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Toukokuu 2017
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
2 ÄITIEN LAPSIINSA KOHDISTAMA VÄKIVALTA ... 7
2.1 Äitien lapsiinsa kohdistama ja kotona tapahtuva henkinen sekä lievä ja vakava fyysinen väkivalta ... 7
2.2 Lapseen kohdistuvan väkivaltaan vaikuttavat riskitekijät ... 10
2.3 Stressaavat asiat äitien elämässä ja lapsiin kohdistuva väkivalta ... 12
2.4 Äitien stressiä ja väkivaltaa käsittelevät tutkimukset ... 15
3 SOSIOLOGINEN STRESSITUTKIMUS JA VÄKIVALTA ... 18
3.1 Pearlinin stressiprosessimalli ja äidin lapseensa kohdistama väkivalta ... 18
3.2 Äidin stressitekijät ja lapseen kohdistuva väkivalta ... 23
3.2.1 Äidin kokemaan stressiin vaikuttavat demografiset tekijät ... 23
3.2.2 Ensisijaiset stressitekijät ja lapsiin kohdistuva väkivalta ... 24
3.2.3 Toissijaiset stressitekijät ja lapsiin kohdistuva väkivalta ... 28
3.3 Ensisijaisten stressitekijöiden epäsuorat vaikutukset äitien lapsiinsa kohdistamaan väkivaltaan ... 32
3.4 Sosiaalinen tuen rooli äidin stressin ja väkivaltaisen käyttäytymisen välisessä suhteessa ... 34
3.5 Tutkimusasetelma ... 37
4 AINEISTO JA MENETELMÄT ... 41
4.1 Aineiston kuvaus ja kerääminen ... 41
4.2 Henkisen sekä lievän ja vakavan fyysisen väkivallan mittarit ... 42
4.3 Analyysissä käytettyjen selittävien muuttujien kuvaukset ja niille tehdyt muunnokset ... 44
4.4 Tutkimuksessa käytettävät menetelmät ... 47
5 TULOKSET... 51
5.1 Taustatietoja äideistä ... 51
5.2 Äidin väkivallan käytön yleisyys eri väkivaltaisten tekojen mukaan ... 53
5.3 Stressitekijöiden ja sosiaalisen tuen jakaumat ... 54
5.4 Stressitekijöiden jakaumat taustamuuttujien mukaan ... 57
5.5 Sosiaalisen tuen jakaumat taustamuuttujien mukaan ... 60
5.6 Ensisijaisten stressitekijöiden yhteydet toissijaisiin stressitekijöihin ... 62
5.7 Stressitekijöiden vaikutus sosiaalisen tuen tarpeeseen ... 65
5.8 Äitien lapsiinsa kohdistamaa väkivaltaa selittävät tekijät ... 66
5.9 Stressitekijöiden ja sosiaalisen tuen vaikutus äitien lapsiinsa kohdistamaan väkivaltaan ... 75
6 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 78
6.1 Johtopäätöksiä tutkimustuloksista ... 78
6.2 Tutkimuksen luotettavuuden arviointia ... 84
6.3 Tutkimuksen keskeiset päätelmät, yhteiskunnallinen merkitys ja jatkotutkimusaiheita ... 88
LÄHTEET ... 92
KUVIOT KUVIO 1. Merkittävimpien tekijöiden yhteydet stressiprosessimallissa. ... 22
KUVIO 2. Muuttujien väliset suhteet äidin stressiprosessissa, jonka lopputuloksena on väkivalta. ... 40
KUVIO 3. Ensisijaisten stressitekijöiden yhteys toissijaisiin stressitekijöihin ja näiden yhteys äidin lapseensa kohdistamaan henkiseen, lievään ja vakavaan väkivaltaan. ... 76
KUVIO 4. Sosiaalisen tuen tarve välittävänä tekijänä stressitekijöiden ja väkivallan välisessä suhteessa. ... 77
TAULUKOT TAULUKKO 1. Taustatietoa äideistä (% ja n). ... 52
TAULUKKO 2. Niiden äitien osuus (% ja n), jotka ovat käyttäneet eri väkivallan muotoja. ... 54
TAULUKKO 3. Selittävien tekijöiden jakaumat äideillä (% ja n)... 56
TAULUKKO 4. Äidin ensisijaiset stressitekijät taustamuuttujien eri luokissa. Niiden äitien osuus (%), joilla esiintyy seuraaviin asioihin liittyviä stressitekijöitä. (Ristiintaulukointi, χ2-testi.) ... 58
TAULUKKO 5. Äidin toissijaiset stressitekijät taustamuuttujien eri luokissa. Niiden äitien osuus (%), joilla esiintyy seuraaviin asioihin liittyviä stressitekijöitä. (Ristiintaulukointi, χ2-testi.) ... 60
TAULUKKO 6. Äidin sosiaalisen tuen tarve ja saaminen taustamuuttujien eri luokissa (%). (Ristiintaulukointi, χ2-testi.) ... 61 TAULUKKO 7. Äidin ensisijaisten stressitekijöiden yhteys toissijaisiin
stressitekijöihin. (Logistinen regressioanalyysi.) ... 64 TAULUKKO 8.. Demografisten tekijöiden sekä ensisijaisten ja toissijaisten
stressitekijöiden yhteys äidin sosiaalisen tuen tarpeeseen. (Logistinen
regressioanalyysi.) ... 66 TAULUKKO 9. Demografisten tekijöiden, ensisijaisten ja toissijaisten stressitekijöiden
sekä sosiaalisen tuen yhteys äidin henkisen väkivallan käyttöön. (Lineaarinen regressioanalyysi.) ... 69 TAULUKKO 10. Demografisten tekijöiden, ensisijaisten ja toissijaisten
stressitekijöiden sekä sosiaalisen tuen yhteys äidin lievän väkivallan käyttöön.
(Lineaarinen regressioanalyysi.) ... 71 TAULUKKO 11. Demografisten tekijöiden, ensisijaisten ja toissijaisten
stressitekijöiden sekä sosiaalisen tuen yhteys äidin vakavan väkivallan käyttöön.
(Logistinen regressioanalyysi.) ... 74
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Yh- teiskuntatieteiden laitos
KIVILOHKARE, KRISTIINA: Kasaantuvat haasteet ja vanhemmuuden koettelemukset -äidin stressitekijät ja lapseen kohdistuva väkivalta
Pro gradu -tutkielma, 103 sivua, 1 liite (25 sivua)
Tutkielman ohjaajat: Professori Anna-Maija Castrén, Professori Juho Saari, Professori Pertti Töttö
Toukokuu 2017_________________________________________________________
Avainsanat: äiti, väkivalta, lapsi, stressi, sosiaalinen tuki
Äidin hyvinvoinnilla on vaikutusta lapsen hyvinvointiin. Äidin paha olo saattaa pahim- millaan purkautua lapseen kohdistuvana väkivaltana. Suomessa äidin lapseen kohdista- maa väkivaltaa on tutkittu hyvin vähän, mutta olemassa olevat tutkimukset antavat viit- teitä siitä, että väkivaltaa käyttävät äidit elävät monin tavoin kuormittuneissa elämänti- lanteissa. Kansainvälisissä tutkimuksissa äitien kokemalla stressillä ja stressiä aiheutta- villa ympäristötekijöillä onkin todettu yhteys lapsiinsa kohdistamaan väkivaltaan.
Tässä tutkimuksessa selvitetään erilaisten stressitekijöiden vaikutusta äitien lapsiinsa kohdistamaan henkiseen, lievään sekä vakavaan fyysiseen väkivaltaan. Analyysissä hyö- dynnetään Leonard Pearlinin stressiprosessimallia. Stressitekijöiden vaikutuksista ote- taan huomioon sekä suorat että epäsuorat yhteydet. Epäsuorat vaikutukset tarkoittavat eräiden ensisijaisiksi määriteltyjen stressitekijöiden toissijaisten stressitekijöiden kautta tulevia vaikutuksia. Huomioon otetaan lisäksi se, miten stressitekijät voivat aiheuttaa van- hemmuuden ongelmiin liittyvää ammatillisen sosiaalisen tuen tarvetta ja miten riittävän tuen saaminen voi edelleen vähentää tai estää äidin väkivaltaista käytöstä.
Aineistona käytetään Noora Ellosen vuonna 2011 Poliisiammattikorkeakoulussa keräämä Lasten turvallisuus –kyselyä (N=3146), josta otos rajattiin koskemaan ainoastaan äitejä (n=2752). Kyselyn tutkimuskohteena ovat 0-12-vuotiaat lapset, joiden puolesta vanhem- mat ovat vastanneet kyselyyn. Analyysissä käytetään suorien jakaumien ja ristiintaulu- koinnin lisäksi lineaarista, logistista ja multinominaalista regressioanalyysiä.
Tulosten mukaan stressitekijöillä on merkittävä vaikutus äitien lapsiinsa kohdistamaan väkivaltaan. Osa stressitekijöistä vaikutti suoraan äitien väkivaltaiseen käytökseen, mutta useimmat vaikutukset olivat epäsuoria. Stressitekijät sekä aiheuttivat uusia stressiteki- jöitä, että heikensivät äidin vanhemmuuden voimavaroja, mitkä olivat edelleen yhtey- dessä äidin käyttämään väkivaltaan. Äidin ammattilaisilta saama sosiaalinen tuki ehkäisi vain hieman hänen henkisen ja lievän fyysisen väkivallan käyttöä.
Tulokset vahvistavat aiempaa tietoa stressin ja stressaavien olosuhteiden vaikutuksesta äitien väkivaltaan. Kyse voi olla monien eri tekijöiden keskinäisistä vaikutuksista ja haas- teiden kasaantumisesta. Taustalta saattaa löytyä niin elämäntilanteeseen liittyviä vaikeuk- sia kuin vanhemmuuden kuormitusta. Aihepiiristä tarvitaan lisää suomalaista, etenkin kvantitatiivista, tutkimustietoa. Tutkimuksissa olisi hyvä kartoittaa erilaisia mekanis- meja, jotka vaikuttavat äitien väkivaltaiseen käyttäytymiseen.
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Stud- ies, Department of Social Sciences
KIVILOHKARE, KRISTIINA: Cumulative strains and parenting problems –mothers’
stressors and the use of violence towards the child Master's thesis, 103 pages, 1 appendices (25 pages)
Advisors: Professor Anna-Maija Castrén, Professor Juho Saari, Professor Pertti Töttö
May 2017 ______________________________________________________
Keywords: mother, violence, child, stress, social support
Mother´s wellbeing affects the child. When the mother is not feeling well it can have negative consequences for the child. There´s are few Finnish studies about violent behav- ior from mothers towards their children, but the existing studies show that violent mothers experience multiple life burdens. International studies show that both mother´s stress and stressful life circumstances have a positive association with violence towards children.
The purpose of this study is to investigate how the different stressors in mother´s life can have an impact on her psychological, minor- and severe physical violence towards the child. Leornard Pearlin´s stress process paradigm is used as the theoretical framework for the analysis. The study examines how the stressors are connected to mother´s violent be- havior both directly and indirectly. The indirect effects indicate the of primary stressors impact on mother´s use of violence through secondary stressors. In addition the study takes into consideration how the different stressors affects mother´s need for professional social support for parenting problems and how adequate social support can buffer against mother´s violent behaviour.
The data used in the study derive from a survey called ”The safety of children 2011”
survey (N=3146), which has been gathered by Noora Ellonen in 2011 for the Police Uni- versity College. The sample was restricted to mothers only (n=2752). The research sub- jects for the survey were 0-12 years old. The parents answered the survey on the behalf of the children. Besides descriptive methods the analyses were carried out using linear, logistic and multivariable regression analyses.
The study confirms that the different stressors in mother’s life have a substantial effect on their violent behavior toward children. Some of the stressor strongly predicted mother’s use of violence independently, but most of the connections were indirect. The stressors had the ability to both generate new stressors and diminish mothers parenting resources. Professional social support only slightly reduced mother´s use of emotional and minor physical violence.
The findings suggest that mother´s use of violence toward children derive from complex interactions of different factors in which cumulative hardship play an important part in.
These could be explained by difficult life circumstances and parenting problems. The topic demands more quantitive future research in Finland.
1 JOHDANTO
8-vuotiaan Eerikan karu kohtalo järkyttää varmasti monia. Tytön isä ja hänen naisystä- vänsä olivat jo pitkään kohdistaneet Eerikaan toistuvaa, ajoittain rajuakin, psyykkistä ja fyysistä väkivaltaa. Väkivalta johti lopulta tytön kuolemaan. Pahoinpitely näkyi myös ulospäin ja useat eri tahot, muun muassa koulu ja naapurit, tekivät asiasta lastensuojeluil- moituksia. Tilanteeseen puuttuminen ja tapahtuman ehkäisy kaatuivat kuitenkin viran- omaisten yhteistyön puutteeseen. (Tutkintaryhmä & Kumpula 2013.) Tämä on toki ääri- esimerkki lapseen kohdistuvasta väkivallasta, mutta yksi monista tapauksista ja toisaalta harvoista sellaisista tilanteista, jotka ovat kantautuneet myös ulkopuolisten tietoon. Ta- paus kertoo jotain Suomen palvelujärjestelmän ja viranomaisten kyvyttömyydestä puut- tua lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan.
Lapsen oikeuksiin kuuluu hyvinvoinnille tarpeellisen huolenpidon ja suojelun mahdollis- taminen (Yleissopimus lapsen oikeuksista 60/1991, artikla 3, 2). Tähän sisältyy suojelu kaikenlaiselta häneen kohdistuvalta väkivallan käytöltä (emt., artikla 19, 1). Suomessa lasten oikeudet eivät tämän asian suhteen ole täysin toteutuneet. Tuoreimmassa lasten kaltoinkohtelun tunnistamiseen liittyvässä Hoitosuosituksessa peräänkuulutetaankin lap- seen kohdistuvan väkivallan paremman ehkäisemisen ja tunnistamisen tarvetta (ks. Paa- vilainen, Flinck, Komulainen, Lahtinen, Pörtfors, Pösö, Rautakorpi, Tuovinen 2015).
Asiasta on herännyt myös kansainvälistä huolta. YK:n ihmisoikeusneuvoston Suomea koskevissa määräaikaistarkastuksissa naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy on todettu riittämättömäksi ja Suomea on kehotettu ryhtymään tehokkaampiin toimenpitei- siin ja tiedon lisäämiseen asiassa (ks. A/HRC/8/24 Add.1, kohta 14.1, A/HRC/WG.6/
13/FIN/1, kohdat 83-912, ref. Pirjatanniemi 2017, 87-88).
Lapseen kohdistuva väkivalta voidaan katsoa olevan sellaista aikuisen harjoittamaa lap- seen kohdistuvaa toimintaa, jolla on tai voi olla mahdollisia negatiivisia vaikutuksia lap- sen kehitykselle ja hyvinvoinnille (ks. Straus, Arnold, Gelles & Steinmetz 1980, 22; THL
1 A/HRC/8/24. 23 May 2008. Universal Periodic Review, Report of the Working Group on the Universal Periodic Review, Finland.
2 A/HRC/WG.6/13/FIN/1. 7 March 2012. Universal Periodic Review, Working Group on the Universal Peri- odic Review, National report submitted in accordance with paragraph 5 of the annex to Human Rights Council resolution 16/21.
2015). Tämä toiminta voi olla monen tyyppistä kattaen niin henkisen kuin fyysisen väki- vallan (ks. esim. THL 2015). Vakavamman lapsiin kohdistuvan väkivallan haitalliset seu- raukset eivät liene yllätys kenellekään. Sen sijaan tietty ryhmä ihmisistä saattaa edelleen ajatella, että kasvatukseen liittyvä lievä väkivalta, niin sanottu kuritusväkivalta, on jopa hyväksi lapselle (ks. esim Lattu 2016, 127). Tutkimusten mukaan niin vanhemman käyt- tämällä lievällä fyysisellä väkivallalla kuin myös henkisellä väkivallalla voi kuitenkin olla monia haitallisia seurauksia lapseen, joista osa esiintyy vielä aikuisiällä. Ne voivat muun muassa vaurioittaa itsetuntoa pysyvästi. (ks. Coates, Dinger, Donovan, Phares 2013; Gershoff & Grogan-Kaylor, 2016.)
Mitä nuorempi lapsi on kyseessä, sitä yleisemmin lapseen kohdistuvan väkivallan teki- jänä on lapsen oma äiti tai isä (Finkelhor 2007, 24). Yhteiskunnassamme mies väkivallan tekijänä on yhä normi ja väkivaltaisia naisia pidetään poikkeustapauksina (esim. Venä- läinen 2013, 34-35). Äideissä ihannoidaan muuan muassa lempeyttä ja kärsivällisyyttä (Perälä-Littunen 2004, 88-106). Näihin mielikuviin ei väkivalta sovi ja äidin väkivaltai- nen käyttäytyminen nähdään yhä tabuna (ks. Janhunen & Oulasmaa 2008, 20; Venäläinen 2013, 31). Suomalaisissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että äidit ja isät kohdistavat lapsiinsa suunnilleen yhtä paljon väkivaltaa (Fagerlund, Peltola, Kääriäinen, Ellonen, Sa- riola 2014, 137) Jotta ilmiö leviäisi laajempaan tietoisuuteen, on sen tutkiminen merkit- tävässä roolissa.
Äitien lapsiinsa kohdistaman väkivallan selittämiseksi on tärkeä pyrkiä ymmärtämään niitä tekijöitä, joita löytyy äidin väkivallan käytön taustalla. Väkivaltaa käyttävät äidit saattavat voida myös itse huonosti: lapsi voi olla kohde, johon omaa pahaa oloa puretaan.
Väkivaltaiset äidit perustelevatkin käytöstään usein vaikeiden olosuhteiden aiheuttamalla väsymyksellä (Hentilä, Ellonen, Paavilainen, Kääriäinen, Koivula 2010, 270; Lattu 2016, 121; Nykyri 1998, 130-132). Erilaisten elämän vaikeuksien lisäksi väkivaltaisten äitien on todettu kärsivän mielenterveysongelmista (ks. esim. Nair, Schuler, Black, Kettinger, Harrington 2003; Stiht, Liu, Davies, Boyken, Alder, Harris, Som, McPherson, Dees 2009;). Usein kyseessä onkin monien erilaisten vaikeuksien kasautuminen (ks. Hentilä ym. 2010, 270; Nair ym. 2003).
Kaikkien väkivaltaa käyttävien äitien elämää ei kuitenkaan varjosta pysyvät vaikeudet.
Lapsiin kohdistuvat lievän väkivallan teot, kuten tiuskiminen ja tukistaminen, ovat varsin
yleisiä (Ellonen 2012, 77-78, 82). Stressi ja paine voivat saada hermostumaan, jolloin äiti käyttäytyy ei-toivotulla tavalla. Tällöin kiukuttelevalle lapselle voidaan esimerkiksi huu- taa, vaikkei olisi ollut tarkoitus. On muun muassa havaittu, että erilaisia negatiivisia tun- teita kokevat vanhemmat käyttävät muita äitejä enemmän psyykkistä väkivaltaa kasva- tuksessaan (Aunola, Viljaranta, Tolvanen 2016). Lisäksi monissa tutkimuksissa on ha- vaittu yhteys äidin kokeman stressin ja niin lievän kuin vakavammankin fyysisen väki- vallan välillä (esim. Taylor, Guterman, Lee, Rathouz 2009; Whipple & Webster-Stratton 1991).
Tässä pro gradu –tutkielmassa tutkitaan äitien elämässä esiintyvien stressaavien ympäris- tötekijöiden vaikutusta heidän alle 13-vuotiaisiin lapsiinsa kohdistamaan henkiseen sekä lievään ja vakavaan fyysiseen väkivaltaan. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana käy- tetään Leonard Pearlinin stressiprosessimallia, jossa sekä stressiä aiheuttavat ympäristö- tekijät, eli stressitekijät, että voimavarat vaikuttavat yhdessä ja erikseen erilaisten vahin- gollisten seurausten syntyyn (Pearlin, Menaghan, Lieberman, Mullan 1981; Pearlin 1989;
Pearlin 1999a; Pearlin & Bierman 2013). Mallia sovelletaan tässä niin, että äidin lap- seensa kohdistama väkivalta nähdään stressin haitallisena lopputuloksena (ks. Turner 2007, 260).
Tutkimuksessa tarkastellaan niin stressitekijöiden suoria kuin epäsuoria, eli uusien stres- sitekijöiden kautta tulevia, vaikutuksia äitien lapsiinsa kohdistamaan väkivaltaan. Ensiksi ilmaantuneita, niin sanottuja ensisijaisia stressitekijöitä, ovat taloudellinen tilanne, lapsen sairaus tai terveysongelma sekä äidin lapsuudessa ja nuoruudessa kokema ruumiillinen kuritus. Toissijaiset stressitekijät liittyvät lapseen, työhön ja yleiseen elämäntilanteeseen.
Lisäksi selvitetään sosiaalisen tuen merkitystä stressitekijöiden ja väkivallan käytön vä- lisessä suhteessa: miten stressitekijät aiheuttavat sosiaalisen tuen tarvetta ja miten sosiaa- linen tuki voi tällaisessa tilanteessa ehkäistä äitien väkivallan käyttöä. Sosiaalisella tuella tarkoitetaan ammattilaisilta saatua apua ja neuvoa vanhemmuuden ongelmiin. Kyse on sellaisesta tuesta, jonka äiti kokee auttavan hänen tilannettaan eli niin sanotusta koetusta sosiaalisesta tuesta (ks. House & Kahn 1985, 95; Turner &Turner 2013, 342).
Tutkimuksessa käytetään Noora Ellosen Poliisiammattikorkeakoululle vuonna 2011 ke- räämää Lasten Turvallisuus 2011 –aineistoa, joka suunnattiin alle 13-vuotiaiden lasten
vanhemmille. Kyselyssä yhtenä keskeisenä teemana oli lasten kasvatus: vanhemmilta ky- syttiin heidän käyttämistään rauhanomaisista sekä väkivaltaisista keinoista, joilla he oli- vat ratkaisseet lapsen kanssa tulleen erimielisyyden. (Lasten turvallisuus 2011.) Tämän kyselyn pohjalta on tehty Kurinlaiset –raportti, jossa tarkasteltiin äitien kasvatukseen liit- tyviä näkemyksiä, erilaisia ristiriidan ratkaisukeinoja sekä lapsen kotona näkemää väki- valtaa (Ellonen 2012). Ellosen ja kollegoiden jatkotutkimuksessa kartoitettiin äitien va- kavan väkivallan esiintyvyyttä ja riskitekijöitä (ks. Ellonen, Pösö, Peltonen 2015; Pelto- nen, Ellonen, Pösö, Lucas 2014).
Ellosen (2012, 77-78) tutkimuksessa kävi ilmi, että äidin henkisen väkivallan käyttö oli varsin yleistä: jopa 84 prosenttia äideistä oli kiroillut tai äyskinyt lapselle, ja noin neljän- nes äideistä loukannut lasta sanoin tai kutsunut tyhmäksi. Henkisen väkivallan käyttö oli yleisintä niissä perheissä, joissa oli useampia lapsia. Lisäksi 3-6 vuotiaisiin lapsiin koh- distettiin muita ikäryhmiä enemmän joitakin henkiseen väkivaltaan liitettyjä tekoja.
(emt.) Lievää väkivaltaa käytti hieman alle puolet vanhemmista. Nämä äidit olivat suu- rimmalla todennäköisyydellä nuoria ja asuivat ydinperheessä. Poikia ja 3-6-vuotiaita lap- sia kuritettiin muita enemmän. (emt., 81-82.) Kaikkein vakavammat väkivallan teot olivat puolestaan hyvin harvinaisia: niitä raportoi puolesta prosentista prosenttiin äideistä. (emt., 84.)
Ellosen ja hänen kollegoidensa (2015) toisessa tutkimuksessa vakavaa väkivaltaa mitat- tiin hieman eri lailla kuin edellisessä tutkimuksessa. Tällä kertaa siihen otettiin mukaan myös lapsen lyöminen. Tutkimuksen mukaan viisi prosenttia äideistä oli käyttänyt vaka- vaa väkivaltaa lapsiansa kohtaan. Äidin vakavan väkivallan suurimmiksi riskitekijöiksi osoittautui äidin käyttämä kuritusväkivalta, lapsuudessa ja nuoruudessa koettu ruumiilli- nen kuritus, stressi ja vanhemmuuden ongelmiin liittyvä ammattiavun puute. (emt.)
Tämä tutkimus eroaa edellä mainituista tutkimuksista erityisesti siinä, että tarkemman huomioon kohteena ovat yleisten riskitekijöiden sijaan äidin väkivaltaa selittävät stressi- tekijät. Ellosen (2012) tutkimuksesta poiketen tässä ei tyydytä selittämään äitien väkival- lan käyttöä ainoastaan kuvailevia menetelmiä käyttäen. Toisin kuin ainoastaan vakavaan väkivaltaan keskittyvä Ellosen ja hänen kollegoidensa (2015) tutkimus, äitien väkivallan käyttöä tarkastellaan laajasti ottamalla mukaan niin henkinen, lievä kuin vakava väki- valta.
Vanhempien lapsiinsa kohdistamaan väkivaltaan vaikuttavia riskitekijöitä on tutkittu suh- teellisen paljon kansainvälisesti (Paavilainen & Flinck 2013, 213), mutta Suomessa vä- hemmän. Tietoa vanhempien väkivallan käytöstä on saatu pääasiassa lasten ja nuorten kautta. Lasten ja nuorten väkivaltakokemuksiin keskittyviä uhritutkimuksia on toteutettu kolme kertaa (Fagerlund, Peltola, Kääriäinen, Ellonen, Sariola 2014, 25–26). Näiden tut- kimusten lisäksi lasten ja nuorten väkivaltakokemuksia on selvitetty Nuorisorikollisuus – ja Koululaisterveyskyselyissä (ks. emt., 24). Vanhemmille suunnatut kyselyt ovat keskit- tyneet vain yhteen väkivallan osa-alueeseen, kuritusväkivaltaan, tosin sisältäen myös henkisen väkivallan elementtejä. Lastensuojelun keskusliitto alkoi seurata vanhempien kuritusväkivaltaan liittyviä asenteita vuonna 1981 (Sariola 2014, 3). Vuodesta 2004 al- kaen kyselyihin sisällytettiin myös vanhempien kuritusväkivallan käyttö (Sariola 2012, 2). Viimeisin kysely tehtiin vuonna 2014 (ks. Sariola 2014).
Edellä mainituissa tutkimuksissa ei olla eroteltu äitien ja isien käyttämää väkivaltaa. Kat- tavaa tietoa äitien käyttämästä väkivallasta löytyy tällä hetkellä ainoastaan tässä tutki- muksessa käytössä olevasta aineistosta. Tämän lisäksi selityksiä äidin väkivallan käytölle on kartoitettu muutamissa laadullisissa tutkimuksissa (Hentilä ym. 2010; Koivula, Paavi- lainen, Ellonen, Kääriäinen, Salin, Hentilä 2010; Nykyri 1998; Lattu 2016). Muutamat järjestöt ovat myös selvittäneet äitien väkivallan käyttöön liittyviä tekijöitä (ks. Janhunen
& Oulasmaa 2008; Perheentupa & Karhunen 2010; Törrönen 2009a).
Tutkimukselle olisi kuitenkin tilausta sillä, lapsiin kohdistuva väkivalta on edelleen var- sin yleistä Suomessa. Tuoreimmassa lapsiuhritutkimuksessa kuudesluokkalaisista lap- sista neljännes ilmoitti kokeneensa henkistä väkivaltaa, kymmenes lievää valtaa ja reilu prosentti vakavaa väkivaltaa vanhempiensa taholta 11 ensimmäisen elinvuotensa aikana (Fagerlund ym. 2014, 152). Yhdeksäsluokkalaiset raportoivat paljon suurempia väkival- lan käytön lukemia 13 ensimmäisen elinvuotensa aikana: lähes puolet enemmän sekä hen- kistä että lievää väkivaltaa ja kolme kertaa enemmän vakavaa väkivaltaa (emt., 145).
Vanhemman väkivaltaa voidaan tarkastella myös yksittäisten tekojen osalta. Vaikka vuonna 2014 enää vain 8% vanhemmista hyväksyi kasvatuksessa käytettävän ruumiilli- sen kurittamisen (Sariola 2014, 7), ovat tietyt ruumiilliseen kurittamiseen kuuluvat teot varsin yleisiä. Lastensuojelun keskusliiton mukaan jopa neljännes vanhemmista ilmoitti
joskus käyttäneensä tukistamista lastensa kasvattamisessa. Kiinnitarttuminen oli seuraa- vaksi yleisin kuritusväkivallan muoto: viidennes vanhemmista ilmoitti tarttuneensa jos- kus lapseen kiinni kovakouraisesti tai retuuttaneensa häntä. Sormille näpäyttäminen ja väkivallalla uhkailua oli käyttänyt reilu kymmenes vanhemmista. Läimäyttäminen oli tätä vähän harvinaisempaa. (emt., 10.) Ellosen (2012, 78, 82) tutkimuksessa äidit raportoivat tukistaneensa, läimäyttäneensä ja uhanneensa lasta väkivallalla tätä harvemmin. Yleisin kuritusväkivallan muoto oli töniminen ja kiinnitarttuminen. (emt.)
Tämän perehdytykseen pohjalta voidaan todeta, että ollaan äärimmäisen tärkeän ja tar- peellisen tutkimusaiheen äärellä. Se, että yhteiskunnassamme esiintyy lapsiin kohdistu- vaa väkivaltaa, on valitettava tosiasia. Kieltää ei voi myöskään sitä, ettei tekijänä voisi olla lapsen oma äiti. Jotta äitien lapsiinsa kohdistavaa väkivaltaa voidaan ehkäistä parem- min, tarvitaan lisää tietoa väkivaltaiseen käytökseen vaikuttavista tekijöistä. Käsillä oleva tutkimus pyrkii täyttämään tätä tiedonvajetta.
2 ÄITIEN LAPSIINSA KOHDISTAMA VÄKIVALTA
Tämän tutkimuksen keskeisenä huomion kohteena on äitien lapsiinsa kohdistama väki- valta, joten kirjallisuuskatsaus aloitetaan perehtymällä tähän aihepiiriin liittyviin käsittei- siin ja aiempiin tutkimuksiin. Ensimmäiseksi pohditaan, mitä äitien lapsiinsa kohdistama väkivalta on. Tämän jälkeen käydään läpi äitien harjoittamaan väkivaltaan liittyviä riski- tekijöitä. Sitten suunnataan huomio äidin elämän stressaavuuden ja väkivallan käytön yh- teyden tarkastelemiseen. Lopuksi keskitytään tarkemmin äidin kokeman stressiin ja vä- kivallan käytön yhteyttä käsitteleviin tutkimuksiin.
2.1 Äitien lapsiinsa kohdistama ja kotona tapahtuva henkinen sekä lievä ja vakava fyysinen väkivalta
Tässä tutkimuksessa äitien lapsiinsa kohdistama väkivalta käsittää niin henkisen kuin lie- vän ja vakavan fyysisenkin väkivallan. Lapsen kaltoinkohtelu (child maltreatment) ja – pahoinpitely (child abuse) –termit liittyvät olennaisesti aihepiiriin. Niitä käytetään yläkä- sitteenä monille eri haitallisille toiminnoille, joita aikuinen voi kohdistaa lapseen. Tämä voi olla muun muassa psyykkistä-, fyysistä- ja seksuaalista pahoinpitelyä sekä laimin- lyöntiä. (Butchart, Harvey, Fürniss 2006, 9-10; Paavilainen ym. 2015; Paavilainen &
Pösö 2003, 15; THL 2015.) Usein näitä termejä käytetään kuvaamaan lapseen kohdistu- vaa fyysistä väkivaltaa (ks. esim Stiht ym. 2009, Whipple & Webster-Stratton 1991).
Tutkimuksen kohteena oleva vanhempien lapsiinsa kohdistama väkivalta on läheissuh- teissa ja perheessä tapahtuvaa väkivaltaa. Siihen liittyvätkin käsitteet läheissuhde- ja per- heväkivalta. (Paavilainen & Pösö 2003, 18.) Näitä käsitteitä on kuitenkin kritisoitu muun muassa siitä, etteivät ne ota huomioon lapsen erityistä uhriasemaa perheessä (ks. emt., 2003, 19). Jotkut tutkijat haluavatkin mieluummin käyttää termiä kotiväkivalta (ks. esim.
Forsberg 2005, 83).
Lapsen kaltoinkohtelun tutkimuksessa on tärkeä huomioida missä kontekstissa kaltoin- kohtelu tapahtuu, kuka on kaltoinkohtelun tekijänä ja minkä ikäinen lapsi on kyseessä (ks. Buchart ym. 2006, 7). Lapseen kohdistuvan väkivallan ympäristö on koti. Koti on
lapseen kohdistuvassa väkivallan tutkimuksessa tärkeä asia, sillä kodin tehtävänä on tar- jota lapselle turvaa ja kiintymistä. Lisäksi koti on yksityisaluetta, joten ulkopuolisten on vaikea puuttua kotona tapahtuneeseen väkivaltaan. (Paavilainen & Pösö 2003, 11.) Tut- kimuksessa lapseen kohdistuva väkivallan tekijänä on lapsen oma vanhempi. Oman van- hemman tekemä väkivalta voi asettaa lapsen hyvin haavoittuvaiseen asemaan erityisesti siitä syystä, että lapsi on riippuvainen vanhemmastaan. Mitä nuorempi lapsi on kyseessä, sitä suurempi on riippuvuusaste ja sitä vahingollisempaa väkivalta on. (Finkelhor 2007, 24-25.)
Väkivalta voidaan määritellä monella tavalla. Määritelmät eroavat toisistaan muun mu- assa siinä, keskitytäänkö niissä väkivaltaisiin tekoihin vai väkivallan aiheuttamiin seu- rauksiin (Straus & Hamby 1997, 4). Esimerkiksi Suomen viranomaistyötä ohjaavassa Lasten kaltoinkohtelun hoitosuosituksessa (Paavilainen ym. 2015) ja Terveyden ja hyvin- voinnin laitoksen ohjeissa (THL 2015) painopiste näyttäisi olevan väkivallan aiheutta- missa seurauksissa. Murray Strausin ja kollegoiden (1980, 22) määritelmä puolestaan keskittyy väkivaltaisiin tekoihin: siinä väkivalta nähdään toimintana, jolla voi olla mah- dollisia negatiivisia vaikutuksia sen kohteena olevaan henkilöön, mutta seuraukset eivät ole väkivallan edellytys. Tällaista näkemystä voidaan perustella muun muassa sillä, ettei teon ja vamman yhteys ole suoraviivainen. Vamman muodostumiseen voi esimerkiksi vaikuttaa sattuma. (emt.) Näkökulma sopii hyvin myös tähän tutkimukseen, jossa pyrki- myksenä on löytää selityksiä äidin väkivallan käytölle.
Tässä tutkimuksessa fyysinen väkivalta jakautuu lievään ja vakavaan väkivaltaan saman- tapaisin luokitteluperustein kuin aiemmissa suomalaisissa tutkimuksissa (ks. Ellonen 2012 82-84; Fagerlund 2014, 47-48). Lievästä fyysisestä väkivallasta käytetään nykyään suomenkielessä myös sanaa kuritusväkivalta (ks. esim. Ellonen 2012, 31-32; Sariola 2014). Termi otettiin käyttöön Lastensuojelun keskusliiton vuonna 2006-2007 toteutta- man mediakampanjan seurauksena. Kuritusväkivalta –käsitteen käyttö havaittiin viesti- vän paremmin lasten kasvatuksessa käytettävän väkivallan vahingollisuutta ja ei-hyväk- syttävyyttä: sillä ei voi samalla tapaa oikeuttaa lapseen kohdistuvaa väkivaltaa kuin ”ruu- miillinen kuritus” ja ”kuritus” -käsitteillä. (Sariola 2007.) Kasvatuksessa käytettävän ruu- miillisen kurituksen kieltävä lakipykälä tuli voimaan vuonna 1984 (ks. Laki lapsen huol- losta ja tapaamisoikeudesta 361/1983). Lapsen ruumiillinen kuritus voidaan luokitella pa- hoinpitelyrikokseksi (emt., 1 §, 3).
Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisussa (2010,16) kuritusväkivalta on määritelty seu- raavasti: ”Kuritusväkivalta on toimintaa, jolla aikuinen pyrkii fyysistä ylivoimaa käyttäen aiheuttamaan lapselle kipua tai epämukavan olon mutta ei fyysistä vammaa, rangaistak- seen, tai säädelläkseen lapsen käyttäytymistä.” (emt.) Pyrkimys aiheuttaa kuritettavalle kipua erottaa kuritusväkivallan muusta toiminnasta jossa aiheutetaan kipua, esimerkiksi sairauden hoidosta. Lisäksi siinä painotetaan nimenomaan toiminnan tarkoituksellista luonnetta. (Straus 1994, 4-5.) Yleisiä kuritusväkivaltaan liitettyjä tekoja ovat muun mu- assa tukistaminen, luunapin antaminen, töniminen ja läimäyttäminen (ks. Ellonen 2012, 82; Fagerlund 144; THL 2015).
On olemassa tilanteita, jolloin aikuinen joutuu käyttämään fyysistä voimaa lasta kohtaan, esimerkiksi silloin kun on kyse arjen välttämättömyyksien hoitamisesta tai lapsen/toisen henkilön suojelusta. Näissä tapauksissa ei pyritä aiheuttamaan kipua, joten kyse ei ole kuritusväkivallasta. (Ks. STM 2010, 37.) Jotkut ihmiset saattavat myös virheellisesti aja- tella, että kuritusväkivallan kielto tarkoittaa, ettei lapselle saa asettaa rajoja. Rajojen aset- taminen on suotavaa, vaan ei väkivaltaisia menetelmiä käyttäen. (Ks. Ellonen 2012, 23- 24.)
Vakava väkivalta on sellaista toimintaa, jossa vamman aiheuttamisen todennäköisyys on suuri eikä sitä voi enää pitää lievänä väkivaltana (Straus ym. 1980, 20-21). Tällaisia te- koja ovat muun muassa potkaisu sekä esineellä tai nyrkillä lyöminen (ks. esim. Ellonen 2012, 84; Ellonen ym. 2015, 75; Fagerlund 2014, 144). Eronteko lievän ja vakavan vä- kivallan välillä ei aina kuitenkaan ole helppoa (ks. STM 2010, 36). Joskus samanlainen teko, kuten lyöminen, voidaan laskea kuuluvan niin lievään kuin vakavaan väkivaltaan (ks. Ellonen 2012, 82; Ellonen 2015, 75). Tällöin näitä tekoja voidaan katsoa erottelevan niiden vakavuusaste (ks. Straus & Hamby 5-6). Läimäyttäminen voi siis olla lievempää väkivaltaa kuin kovempi lyöminen taas jo vakavampaa väkivaltaa.
Vissing, Strauss, Gelles ja Harrop (1991, 224) määrittelevät henkisen väkivallan kommu- nikointitavaksi, jolla pyritään satuttamaan toista henkisesti tai jota pidetään tällaisen ai- komuksen sisältävänä kommunikointitapana. Henkinen väkivalta voi olla joko aktiivista tai passiivista toimintaa. Se voi myös olla joko verbaalista, eli sanallista, tai symbolista, eli ei-sanallista, toimintaa. Esimerkiksi oven paiskominen on aktiivista, ei-verbaalista toi-
mintaa ja mököttäminen passiivista, symbolista toimintaa. (emt.) Muita henkisen väki- valtaan laskettavia tekoja voivat olla muun muassa huutaminen, nimittely (ks. STM 2015), nöyryyttäminen sekä vähättely (Paavilainen & Pösö 2003, 14). Tällaiset teot voi- vat heikentää lapsen henkistä hyvinvointia ja kehitystä (emt.).
On hyvä muistaa, että vanhemman käyttämät eri väkivallan muodot esiintyvät usein yh- dessä. Esimerkiksi vanhemman käyttämä lievä väkivalta on todettu olevan suurella to- dennäköisyydellä yhteydessä myös vakavamman väkivallan käyttöön (Ellonen ym. 2015;
Gershoff & Grokan-Kaylor 2016). Fyysinen väkivalta sisältää poikkeuksetta myös hen- kistä väkivaltaa (Paavilainen & Pösö 2003, 14). Väkivaltaa on myös mitattu tutkimuk- sissa hyvin eri lailla (ks. esim. Fagerlund, 47-48; Stiht ym. 2011, 16; Taylor, Guterman, Lee, Rathouz 2009, 176). Tämän vuoksi eri väkivallan muotoja käsitellään tämän tutki- muksen teoriaosuudessa yhdessä. Mukaan on kuitenkin pyritty ottamaan monipuolisesti eri väkivallan muotoja, jos niistä löytyy tutkimustietoa. Henkistä väkivaltaan on tutkittu kaikkein vähiten. Seuraavaksi siirrytään tarkastelemaan vanhempien väkivaltaan liittyviä riskitekijöitä.
2.2 Lapseen kohdistuvan väkivaltaan vaikuttavat riskitekijät
Tutkimuksissa on tunnistettu useita vanhemman tai äidin väkivallan käytön riskitekijöitä.
Nämä voivat liittyä niin lapseen, vanhempaan kuin perheeseen. Merkittävimpiä riskiteki- jöitä ovat erilaiset äidin elämässä esiintyvät vaikeudet. (Ks. Paavilainen ym. 2015.) Muun muassa erään amerikkalaisen meta-analyysin mukaan suurimpia vanhemman fyysisen vä- kivallan riskitekijöitä olivat vanhemman ja lapsen suhteessa esiintyvät ongelmat, lievem- män väkivallan käyttö, vanhemman mielenterveysongelmat sekä perheessä esiintyvä konflikti ja yhteenkuuluvuuden ongelmat. (Stith ym. 2009.) Positiiviset asenteet ruumiil- lista kurittamista kohtaan ovat suurella todennäköisyydellä yhteydessä etenkin lievän vä- kivallan käyttöön (Ellonen 2012, 86-87; Lapsiin kohdistuva väkivalta 2006, 14).
Suomalaisissa tutkimuksissa on tarkasteltu pääasiassa erilaisten demografisten tekijöiden yhteyttä vanhemman lapseensa kohdistamaan väkivaltaan. Yleisimpiä näistä on koulutus ja perhemuoto. (Ks. Ellonen 2012, 77-78, 82, 84; Fagerlund ym. 2014, 149-150, 154, 156). Tässä tutkimuksessa analyysin taustamuuttujiksi on näiden tekijöiden lisäksi otettu
mukaan äidin ikä. Kuten alla käy ilmi, on näillä tekijöillä havaittu olevan jonkinlaista yhteyttä äidin käyttämään väkivaltaan. Lisäksi, kuten myöhemmin tullaan esittämään, ovat ne myös yhteydessä äidin kokemaan stressiin.
Sandra Stihtin ja kollegoiden tutkimuksessa (2009) tuli esiin vanhemman iän käänteinen yhteys lapseen kohdistuvaan fyysiseen väkivallan käyttöön: nuoremmat vanhemmat käyttivät sitä enemmän (emt.). Lisäksi muissa tutkimuksissa tulee ilmi äidin nuoren iän ja lapsen kaltoinkohtelun todennäköisyyden yhteys (Brown, Cohen, Johnson, Salzinger 1998; Nair ym. 2003; Whipple & Webster-Stratton 1991). Kanadalaisessa vanhempien lievän väkivallan riskitekijöitä kartoittavassa tutkimuksessa ei vanhemman iän ja väki- vallan käytöllä sen sijaan löytynyt yhteyttä (Perron, Lee, LaRoche, Chan, Ateah, Clement 2014). Suomalaisissa tutkimuksissa äidin iän yhteyttä lapseen kohdistuvaan väkivaltaan on kartoitettu hyvin vähän. Ellosen (2012, 82) tutkimuksessa nuoremmat äidit raportoivat enemmän lapsiinsa kohdistamaa lievää väkivaltaa. Sen sijaan äidin ikä oli yhteydessä henkiseen väkivaltaan vain joidenkin tekojen osalta (emt., 77-78). Ellosen ja hänen kol- legoiden (2015) suorittamassa toisessa tutkimuksessa ei äidin iällä havaittu olevan yh- teyttä vakavaan väkivaltaan.
Kansainvälisissä tutkimuksissa matalasti koulutetuilla vanhemmilla on todettu muita suu- rempi todennäköisyys kaltoinkohdella lapsiaan (Brown ym. 1998; DiLauro 2004;
Whipple &Webster-Stratton 1991). Yhteys on havaittu myös tarkemmin matalan koulu- tuksen ja lievän väkivallan käytön välillä (Perron ym. 2014). Suomessa ei koulutuksen ja äidin väkivallan käytöllä ole havaittu selvää yhteyttä. Viimeisen lapsiuhritutkimuksen mukaan lievän väkivallan ja äidin matalan koulutuksen välillä oli kuitenkin jonkinlainen yhteys kuudesluokkalaisten kohdalla, sillä vain peruskoulun, ammatillisen koulutuksen tai lukion käyneet äidit käyttivät jonkin verran enemmän väkivaltaa kuin korkeakoulute- tut äidit. Yhdeksäsluokkalaisten kohdalla erot eivät olleet huomion arvoisia (Fagerlund ym. 2014, 150, 156.) Äidin koulutuksen ja henkisen väkivallan käytön välillä ei puoles- taan löytynyt mitään yhteyksiä niin lapsiuhritutkimuksessa (emt. 149, 154) kuin Ellosen (2012, 77-78) tutkimuksessakaan. Samoin oli asian laita äidin vakavan väkivallan koh- dalla (Ellonen ym. 2015).
Joissakin kansainvälisissä tutkimuksissa yksinhuoltajuuden on havaittu olevan yhtey- dessä vanhemman lapseensa kohdistamaan väkivaltaan (Brown ym. 1998; Nair ym. 2003;
Stiht ym. 2009), mutta joissakin tutkimuksissa perhemuodolla taas ei ole havaittu yhteyttä (Clément & Bouchard 2005; Perron ym. 2014). Suomessa perhemuodon ja vanhemman väkivallan käytöllä on havaittu joitakin, tosin ristiriitaisia, yhteyksiä. Lapsiuhritutkimus- ten mukaan sekä kuudes- että yhdeksäsluokkalaisilla lievää sekä henkistä väkivaltaa esiintyi enemmän sekä yksinhuoltaja -että äidin ja isäpuolen muodostamissa perheissä kuin ydinperheissä. Erot olivat lievän väkivallan kohdalla aika pieniä, mutta henkisen väkivallan kohdalla suuremmat. (Fagerlund ym. 2014, 149-150, 154, 156.) Ellosen (2012, 82) tutkimuksessa puolestaan ydinperheen äidit käyttivät eniten, yksinhuoltajat toiseksi eniten ja uusperheen äidit vähiten tätä väkivallan muotoa. Sen sijaan perhemuodolla ei hänen tutkimuksessaan ollut yhteyttä henkiseen väkivaltaan (emt. 77-78). Ellosen ja hä- nen kollegoidensa (2015) tutkimuksessa perhemuodolla ei ollut vaikutusta äidin vakavan väkivallan käyttöön.
2.3 Stressaavat asiat äitien elämässä ja lapsiin kohdistuva väkivalta
Tässä tutkimuksessa äitien lapsiinsa kohdistamalle väkivallalle pyritään löytämään seli- tyksiä niistä olosuhteista, joissa he vanhemmuuttaan toteuttavat. Väkivalta nähdään stres- saavien ympäristötekijöiden seurauksena. Ennen aihepiiriin tarkemmin perehtymistä huomio keskitetään siihen, mitkä asiat aiheuttavat stressiä äitien elämässä ja miten nämä asiat vaikuttavat heidän lapsiinsa kohdistamaan väkivaltaan. Suomessa ei löydy syste- maattista tutkimusta vanhempien stressistä tai stressitekijöistä eikä näiden asioiden yh- teydestä heidän lapsiinsa kohdistamaan väkivaltaan. Tämän vuoksi tässä huomioidaan tutkimukset, jotka antavat viitteitä näistä asioista. Lisäksi otetaan huomioon kasautuvien vaikeuksien ja sosiaalisen tuen puutteen vaikutus äitien väkivaltaiseen käytökseen.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisuista on saatu tietoa vanhempien hyvinvoin- nista. Tässä hyödynnetään vuoden 2012 Lapsiperhekyselyä (Lammi-Taskula & Karvonen 2014) sekä vuonna 2009 tehtyä lasten ja perheiden palveluun liittyvää tutkimusta (Perälä, Salonen, Halme & Nykänen 2011). Näissä molemmissa tutkimuksissa vanhemmilta ky- syttiin heidän kokemistaan huolista liittyen lapseen, vanhemmuuteen tai perheeseen (Halme & Perälä 2014, 119-220; Perälä, 2011, 38-39). Tässä perehdytään tarkemmin van- hemmuuteen liittyviin huoliin, sillä muut stressitekijät otetaan tarkempaan tarkasteluun
myöhemmin. Lisäksi, kuten myöhemmin tulee ilmi, on useilla vanhemmuuteen liittyvillä haasteilla yhtymäkohtia äitien käyttämään väkivaltaan (ks. esim. Lattu 2016, 121-125).
Vuoden 2012 Lapsiperhekyselyssä kohderyhmänä oli alle 18-vuotiaiden lasten äidit ja isät. Äidit kokivat lähes kaikkia huolia isiä enemmän. (Halme & Perälä 2014, 119- 220.) Vanhemmuuteen liittyvistä huolista äidit kokivat eniten syyllisyyttä vanhempana olemi- sen riittämättömyydestä: jopa kaksi viidesosaa heistä ilmoitti kokevansa näin. Myös riit- tämättömyyden tunne liittyen omiin vanhemmuuden taitoihin, huoli oman maltin menet- tämisestä ristiriitatilanteissa lapsen kanssa sekä yksinäisyys ja vastuun kantaminen yksin vanhemmuudessaan olivat varsin yleisiä. Noin kolmannes äideistä ilmoitti kokevansa näitä huolia. (Halme & Perälä 2014, 220.) Lasten ja perheiden palveluihin liittyvässä ky- selyssä vanhemmat raportoivat edellä mainituista asioista samanlaisia prosentteja lukuun ottamatta yksinäisyyttä ja vastuun kantamista yksin: siitä kertoi vain noin kymmenes van- hemmista (Perälä 2011, 39). Toisaalta tässä kyselyssä ei isiä ja äitejä oltu eroteltu. Lisäksi siinä oli otettu huomioon vanhempien jaksaminen: jopa yli puolella vanhemmista oli jon- kinlaista huolta siitä. (emt.) Jaksaminen luultavasti koskettaa eniten äitejä, joilla on nuo- rempia lapsia.
Tämän lisäksi molemmissa tutkimuksessa tarkasteltiin äitien huolien kasaantumista. Äi- deillä esiintyi usein monia lapseen ja vanhemmuuteen liittyviä huolia samaan aikaan.
(Halme & Perälä 2014, 221; Perälä 2011, 39.) Lapsiperhekyselyssä äidit ilmoittivat ko- kevansa keskimäärin 6 huolta mukanaolevasta 21 huolesta (Halme & Perälä 2014, 221).
Lasten ja perheiden palveluun liittyvässä kyselyssä äidit kokivat aavistuksen vähemmän näitä huolia. Huolia kokeneista äideistä suurella enemmistöllä (70%) oli enemmän kuin yksi huoli (Perälä 2011, 39). Neljänneksellä äideistä oli yli kymmenen huolta (Halme &
Perälä 2014, 220).
Suomalaisten tutkimusten mukaan äitien lapsiinsa kohdistama väkivallan käyttö näyttäy- tyy ilmiöltä, jossa on kaksi erilaista puolta. Yhtäältä väkivallan käyttö on harkittua, kas- vatuksen nimissä tapahtuvaa toimintaa, ja toisaalta hallitsematonta, vaikeista olosuhteista peräisin olevaa toimintaa. Näin käy ilmi sekä Emmi Latun (2016, 114, 120) että Tuija Nykyrin (1998, 132-133, 139-142) tutkimuksista. Latun (2016, 114-132) tutkimuksessa
tarkasteltiin äitien kertomuksia lapsiinsa kohdistamasta väkivallan käytöstä perheneuvo- lahaastatteluiden ja kirjeaineiston perusteella. Nykyrin (1998, 130-152) tutkimus keskit- tyi kuvamaan äitien aggressioita ja väkivaltaisuutta.
Tarkasteltaessa stressaavien ympäristötekijöiden vaikutusta äitien väkivallan käyttöön huomio kiinnittyy äidin väkivallan käytön hallitsemattomaan puoleen. Tähän liittyy olen- naisesti väsymys. Tutkimuksissa äidit selittävät väkivaltaista käytöstään usein kokemal- laan väsymyksellä (Hentilä 2010, 270; Lattu 2016, 120-121; Nykyri 1998, 130). Tällainen väsymys liittyy useimmiten äidin elämän yleiseen kuormittuneisuuteen ja lapsen kanssa koettuihin hankaluuksiin (Lattu 2006, 121-126; Nykyri 130-132). Äidit kertoivat menet- täneensä kontrollin tällaisen tilanteen seurauksena (Hentilä 2010, 270; Nykyri 1998, 139- 140). Lähes aina äidit kokivat huonommuutta ja syyllisyyttä väkivallan käytön jälkeen (Lattu 2016, 117; Nykyri 1998, 144).
Usein yksi riskitekijä ei kuitenkaan yksinään selitä äidin lapseensa kohdistamaa väkival- taa riittävästi (ks. Paavilainen ym. 2015). Stressitekijöiden suurempi määrä onkin havaittu olevan yhteydessä suurempaan äidin väkivallan käytön riskiin. Neuvolaikäisten turvalli- suuskyselyssä (2010, 270), joka oli tosin vain pilottitutkimus, vanhemmat selittivät usein käyttämäänsä fyysistä väkivaltaa monien erilaisten vaikeuksien kasaantumisella. Myös kansainvälisissä tutkimuksissa tulee esiin, kuinka monien eri stressitekijöiden olemassa- olo lisää äidin väkivallan käytön riskiä. Jocelyn Brownin ja kollegoiden (1998) tutkimuk- sessa kävi ilmi, että mitä useampia riskitekijöitä vanhempi koki, sitä todennäköisemmin hän käytti fyysistä väkivaltaa lastansa kohti. Prasanna Nairin ja kollegoiden (2003) tutki- muksessa yksi keskeinen tutkimustulos oli, että hyvin vaikeassa elämäntilanteessa ole- vien äitien todennäköisyys kaltoinkohdella lastaan nousi esille silloin kuin äiti koki use- ampia stressitekijöitä.
Vanhemmuuden haasteet voivat johtaa lapseen kohdistuvaan väkivaltaan erityisesti sil- loin, kun äiti ei saa tarvitsemaansa sosiaalista tukea. Sosiaalisen tuen puutteella onkin todettu vahva positiivinen yhteys äidin lapseensa kohdistamaan väkivallan käyttöön (Stiht ym. 2009). Suomalaiset tutkimukset antavat myös viitteitä sosiaalisen tuen puut- teesta ja äidin väkivallan käytön yhteydestä. Usein väsymys ja yksinäisyys liittyvät äitien kokemuksissa toisiinsa. Äidit kokevat väsymystä silloin kun vanhemmuus tuntuu olevan liikaa heidän harteillaan. (Ks. esim Lattu 2013, 122; Törrönen 2009b, 81.) Latun (2016,
122) tutkimuksessa väkivaltaiset äidit kokivat sekä yksinäisyyttä ja liiallista vastuuta van- hemmuudestaan ja toivovat enemmän apua ja tukea puolisoltaan (emt.). Myös järjestöjen työssä yksinäisyyden ja tukiverkon puuttumisen on havaittu yhdistävän väkivaltaisia äi- tejä (Perheentupa & Karhula 2010, 74; Törrönen 2009b, 81).
2.4 Äitien stressiä ja väkivaltaa käsittelevät tutkimukset
Ennen tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin siirtymistä kartoitetaan hieman sitä, miten äidin stressin ja väkivallan käytön yhteyttä on yleensä tutkittu. Vanhemman stressin ja väkivallan yhteyden selittämiseksi on olemassa monia teorioita ja malleja (ks. esim. Abi- din 1992; Belsky 1984; Rodgers 1998). Jay Belskyn (1984) prosessimalli on näistä tun- netuin. Siinä lapseen kohdistuva väkivalta nähdään negatiivisena, normaalista poik- keavana vanhemmuutena. Sekä positiiviseen että negatiiviseen vanhemmuuteen vaikut- tavat hänen mukaan samat mekanismit. (emt.) Muissa malleissa ammennetaan tätä samaa ajatusta, joten niissä selitetään stressin vaikutusta yleensä vanhemmuuteen (ks. Abidin 1992; Rodgers 1998).
Malleissa vanhemman väkivaltainen käyttäytyminen nähdään monien erilaisten tekijöi- den, suorien ja epäsuorien vaikutusten, lopputuloksena. Huomioon otetaan niin erilaiset ympäristötekijät kuin vanhempaan liittyvät psyykkiset tekijät (emt.). Richard Abidin (1992) mallissa on pyritty huomioimaan mahdollisimman monipuolisesti erilaisten teki- jöiden vaikutuksia vanhemman väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Näitä ovat muun muassa yhteiskunnalliset rakenteet sekä vanhemman käyttäytyminen ja persoonallisuus. An- toinette Rodgersin (1998) mallissa puolestaan keskitytään vanhemmuuden rooliin liitty- vään stressiin.
Tässä tutkimuksessa käytettävä Pearlinin stressiprosessimalli eroaa edellisistä malleista siinä, ettei sitä ole suunniteltu vanhemman stressin ja väkivallan yhteyden kartoitta- miseksi. Sen avulla voidaan ylipäätään tutkia sosiaalisesta ympäristöstä peräisin olevien stressitekijöiden vaikutusta erilaisiin haitallisiin seurauksiin eri ihmisryhmillä. (Ks. Pear- lin ym. 1981; Pearlin 1989; Pearlin 1999a; Pearlin & Bierman 2013) Heather Turner (2007, 260-268) tuo artikkelissaan kuitenkin esille, kuinka Pearlinin stressiprosessimallia voidaan hyödyntää myös vanhemman lapseen kohdistuvan väkivallan tutkimuksessa.
Vanhemman käyttämä väkivalta voidaan nähdä stressin lopputuloksena. (emt.) Tässä tut- kimuksessa sovelletaan tätä ajatusta. Pearlinin malli nähdään vertailukelpoisena muiden mallien kanssa, sillä siinäkin stressin haitalliset lopputulokset syntyvät monien erilaisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Sosiologisena mallina siinä ei kuitenkaan kiinnitetä huo- miota psyykkisiin tekijöihin. (Ks. Pearlin ym. 1981; Pearlin 1989; Pearlin 1999a; Pearlin
& Bierman 2013.)
Vanhemman stressiä käsittelevissä tutkimuksissa keskitytään välillä niin sanottuun van- hemmuuden stressiin. Kirby Deatard-Deckard (2004, 6) määrittelee vanhemmuuden stressin (parenting stress) sellaiseksi fyysiseksi tai psyykkiseksi reaktioksi, joka juontaa juurensa vanhemmuuden rooliin kuuluvista vaatimuksista. Vanhemmuuden stressiin kä- sitetään kuuluvan kolme eri osa-aluetta: vanhemman ominaisuuksiin liittyvä osa-alue, lapsen ominaisuuksiin liittyvä osa-alue sekä vanhemman ja lapsen suhteeseen liittyvä osa-alue. Vanhemman ominaisuuksiin liittyvä osa-alue liittyy vanhemman omaan toimin- taan, lapseen liittyvä osa-alue lapseen liittyviin ominaisuuksiin sekä lapsen ja äidin suhde heidän keskinäiseen konfliktiinsa. (emt., 7-8.)
Vanhemman kokeman stressin ja väkivaltaisen käytöksen yhteys on todettu monissa kan- sainvälisissä tutkimuksissa (ks. esim Janson, Jernbro & Långberg 2011; MacKenzie ym.
2011; Stiht ym. 2009; Taylor ym. 2009; Whipple &Webster-Stratton 1991). Stressiä on tutkimuksissa mitattu monella tavalla. Suurin osa tutkimuksista keskittyy vanhemmuuden stressin ja väkivallan käytön yhteyden selvittämiseen (esim. MacKenzie, Nicklas, Brooks-Gunn, Waldfogel 2011; Nair ym. 2003; Taylor ym. 2009; Whipple & Webster- Stratton 1991). Joissakin tutkimuksissa on myös otettu huomioon stressaavat elämänta- pahtumat (Nair 2003; Whipple & Webster-Stratton 1991). Stressaavien ympäristötekijöi- den vaikutuksia on tutkittu lähinnä yksitellen keskittyen tiettyihin stressaaviin ympäris- tötekijöihin, kuten vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen (ks. esim Cadzow, Susan, Arm- strong, Kenneth, Fraser, Jennifer 1999; Khamis 2000).
Vanhemmuuden stressin on havaittu lisäävän niin äidin käyttämän fyysisen väkivallan kuin psyykkisen väkivallan käytön riskiä (MacKenzie ym. 2011; Taylor ym. 2009). Stih- tin ja kollegeiden (2009) tutkimuksessa kävi kuitenkin ilmi, että vanhemman henkilökoh- tainen stressi oli enemmän yhteydessä lapseen kohdistuvaan väkivaltaan kuin vanhem-
muuteen liittyvä stressi (emt.). Ruotsalaisessa tutkimuksessa oli eritelty äidin stressin läh- teet: niin äidin yleiseen elämäntilanteeseen, lapseen kuin työhön liittyvä stressi oli yhtey- dessä hänen lievän väkivallan käyttöön (Janson ym. 2011, 86).
Vaikka tutkimuskirjallisuudessa on käynyt ilmi erilaisten stressiä ja kuormitusta aiheut- tavien asioiden sekä stressi -kokemusten yhteys äidin väkivaltaiseen käytökseen, tarkem- min sosiaalisten ympäristöstä peräisin olevien stressitekijöiden suoria ja epäsuoria yh- teyksiä äidin lapseensa kohdistamaan väkivaltaan ei ole tarkasteltu. Käsillä oleva tutki- mus paneutuu asiaan hyödyntäen Pearlinin stressiprosessimallia. Tähän siirrytään seuraa- vaksi.
3 SOSIOLOGINEN STRESSITUTKIMUS JA VÄKIVALTA
Tässä luvussa äitien lapsiinsa kohdistamaa väkivaltaa käsitellään sosiologisen stressitut- kimuksen näkökulmasta. Ensiksi perehdytään tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivaan Pearlinin stressiprosessimalliin ja siihen liittyviin keskeisiin käsitteisiin (ks.
Pearlin ym. 1981; Pearlin 1989; Pearlin 1999a; Pearlin & Bierman 2013). Sitten huomion kohteena on tutkimuksessa mukana olevien stressitekijöiden yhteys äidin lapseensa koh- distamaan väkivaltaan. Sen jälkeen tarkastellaan stressitekijöiden kasaantumista ja sosi- aalisen tuen roolia stressitekijöiden ja väkivallan välisessä suhteessa. Lopuksi esitetään teoriaan pohjautuva tutkimusasetelma tutkimuskysymyksineen.
3.1 Pearlinin stressiprosessimalli ja äidin lapseensa kohdistama väkivalta
Tässä tutkimuksessa keskeisenä kiinnostuksen kohteena on äidin elämässä esiintyvien stressaavien ympäristötekijöiden vaikutus hänen lapseensa kohdistamaan väkivaltaan. Li- säksi tarkastellaan miten äidin ammattilaisilta saama sosiaalinen tuki vaikuttaa stressite- kijöiden ja väkivallan käytön välisessä suhteessa. Tätä pyritään selittämään Leonard Pear- linin stressiprosessimallin (stress process paradigm) avulla (ks. Pearlin ym. 1981; Pearlin 1999a; Pearlin & Bierman 2013). Malli on tunnetuin ja käytetyin sosiologisen stressitut- kimuksen malli (Avison &Thomas 2013, 242-244; Thoits 2010; Pearlin & Bierman 2013;
Wheaton 2013). Pearlin ja hänen kollegansa julkaisi alkuperäisen version mallista vuonna 1981. Mallia on sen jälkeen hieman uudistettu (Pearlin 1989; 1999a; Pearlin & Bierman 2013). Stressiprosessimalliin liittyvän teorian lisäksi tässä tuodaan esiin muita tärkeitä aihepiiriin liittyviä tutkimuksia ja teorioita.
Stressi ei ole aivan tyypillinen sosiologinen tutkimuskohde, vaikka stressiä on tutkittu sosiologiassa aika paljon (ks. esim. Wheaton ym. 2013, 308-318). Pearlin (1989) näkee kuitenkin, että sosiologia ja stressitutkimus voivat hyötyä paljon toisistaan. Sosiologia tuo esiin stressin yhteiskunnallisen luonteen kiinnittämällä huomiota erityisesti stressin sosiaaliseen alkuperään. Stressi on hänen mukaan normaalin sosiaalisen elämän sivu- tuote. Yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat oleellisesti ihmisten kokemaan stressiin ja näin
ollen myös heidän hyvinvointiinsa. (emt.) Jotkut amerikkalaiset tutkijat pitävätkin stres- siprosessi -mallia tärkeänä eri väestöryhmien terveys- ja sairauserojen selittäjänä (ks.
esim. Avison &Thomas 2010, 242; Thoits 2010). Tutkijoiden mukaan usein juuri kaikista heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat henkilöt altistuvat helpoiten stressin haitallisille seurauksille ( Pearlin 1989, 242; Thoits 2010, 43-44).
Stressi on moniulotteinen ilmiö, josta on sosiaalisen ulottuvuuden lisäksi tarpeellista huo- mioida myös biologinen ja psykologinen puoli. Sosiaalitieteellisessä näkökulmasta stres- siä pidetäänkin ulkoisten stressitekijöiden aiheuttamaksi sisäiseksi reaktioksi (Aneshen- sel 1992, 16; Pearlin & Bierman 2013, 327). Näin ollen stressi voidaan nähdä yksilön biologisena ja psyykkisenä reaktiona ulkoisiin vaikeuksiin (Ahola & Lindholm 2012, 21- 26, Lazarus & Folkman 1984, 22, Toivio & Nording 2009, 187-188). Carol Aneshensel (1992, 16) huomauttaa, että vaikka stressi onkin sisäinen reaktio ei se kuitenkaan ole si- säsyntyinen reaktio. Sosiaalinen ympäristö on osaltaan vaikuttanut yksilön ominaisuuk- sien, kuten erilaisten tarpeiden, arvojen, näkemysten, resurssien ja taitojen kehittymiseen.
(emt.)
Stressireaktio on fysiologinen ja psyykkinen valmiustila, jonka tehtävänä on parantaa yk- silön suorituskykyä haastavan tilanteen tullessa esiin. Stressillä voi siis olla myös positii- vinen vaikutus yksilön toimintaan. Stressireaktion pitkittyessä stressin erilaiset haitalliset vaikutukset tulevat kuitenkin paremmin esiin. (Toivio & Nording 2009, 187-188.) On kuitenkin hyvä muistaa, että stressitekijät eivät aina aiheuta stressireaktiota. Erityisesti näin on usein asian laita kroonisten stressitekijöiden kohdalla. (Wheaton ym. 2013, 302.)
Pearlinin stressiprosessimallissa stressi nähdään kehittyvän monimuotoisena ja ajallisesti muotoutuvana prosessina, johon vaikuttavat useat eri, usein keskenään vuorovaikutuk- sessa olevat, tekijät (Pearlin 1981; Pearlin & Bierman 2013, 325-326). Mallin avulla ei toki ole mahdollista kuvata kaikkia stressiprosessissa osallisina olevia asioita, mutta se voi auttaa havainnollistamaan ja käsitteellistämään stressiprosessia ja sen kulkua (ks.
Pearlin 1999a, 396; Pearlin & Bierman 2013, 325-326,). Erilaisilla stressiprosessin ele- menteillä on usein kausaalinen yhteys toisiinsa, eli yhden tekijän muuttuessa toinen teki- jäkin voi muuttua (Pearlin 1999a, 396; Pearlin & Bierman 2013, 326). Keskeisiä stressi- prosessin osa-alueita ovat stressitekijät (stressors), voimavarat (resources) ja stressin lopputulokset (outcomes of stress) (Pearlin 1981, 337; Pearlin & Bierman 2013, 326).
Kuten Pearlinin (1989, 1999a) stressiprosessimallissa ja sosiologisessa stressitutkimuk- sessa muutenkin (ks. esim. Wheaton ym. 2013), tässä tutkimuksessa kiinnitetään enem- män huomiota stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuin itse stressi -kokemukseen. Blair Whea- tonin (1999a, 177) suhteellisen kattavassa määritelmän mukaan stressitekijä (stressor) on ympäristöstä peräisin oleva, tietyn olosuhteen tai tilanteen aikaansaama uhka, vaatimus tai rajoite, jolla voi olla erilaisia negatiivisia vaikutuksia yksilön toimintakyvylle. Uhka viittaa haasteeseen, jolla on mahdollisuus aiheuttaa henkilökohtaista haittaa tai vauriota.
Vaatimukset tarkoittavat muun muassa sosiaalisista rooleista peräisin olevia odotuksia ja velvoitteita. Rajoitteet ovat sosiaaliseen asemaan liittyviä mahdollisuuksien ja valinnan puutteita. (emt.)
Nykytutkimuksissa on identifioitu monia eri stressitekijöitä (ks. esim. Wheaton ym. 2013, 304-307). Yleisimmin tutkitut stressitekijät ovat elämäntapahtumat (life-events) ja kroo- niset stressitekijät (chronic stressors) (ks. Pearlin 1981, 338-339; Wheaton 1999a, 183).
Elämäntapahtumat viittaavat yksittäisiin muutosta aiheuttamiin tapahtumiin, jotka kuulu- vat normaaliin elämään sekä sellaisiin, jotka ovat harvinaisempia tapahtumia (Holmes &
Rahe 1967; Thoits 1983, 34). Kroonisia stressitekijöitä kuvataan kirjallisuudessa myös hankaluudet (strains) -sanalla (ks. esim Pearlin 1981, 339). Ne ovat luonteeltaan pysy- vämpiä ongelmia, jotka ovat usein kehittyneet hiljalleen ja huomaamatta jatkuvaan muo- toonsa (Wheaton 1999a, 183).
Stressitekijät ovat usein yhteydessä toisiinsa ja voivat muodostaa pienempiä ryhmiä ja laajempia ryhmittymiä keskenään. (Pearlin 1989, 247). Pearlin, Aneshensel ja LeBlanck (1997, 223) käyttävät termiä stressin kasaantuminen (stress proliferation) kuvaamaan il- miötä, jossa alkuperäisten stressitekijöiden vaikutuksesta syntyy uusia stressitekijöitä.
Nämä stressitekijät voivat joko ilmaantua alkuperäisen tilanteen sisälle tai sen ulkopuoli- selle alueelle. (emt.) Sekä elämäntapahtumat että krooniset stressitekijät voivat aiheuttaa toisia stressitekijöitä, jotka voivat myös olla joko elämäntapahtumia tai kroonisia stressi- tekijöitä. Alkuperäisiä stressitekijöitä kutsutaan usein ensisijaisiksi stressitekijöiksi ja uu- sia stressitekijöitä toissijaisiksi stressitekijöiksi. (Pearlin & Bierman 2013, 328.)
Stressiprosessimallissa yksilön hallussa tai saatavilla olevat voimavarat (resources) vai- kuttavat, muiden tekijöiden rinnalla, siihen minkälaisia stressin lopputuloksia stressiteki-
jät saavat aikaan (Pearlin & Bierman 2013, 330). Voimavarat siis auttavat yksilöä selviy- tymään stressaavista ja vaikeista tilanteista (Lazarus & Folkman 1984, 157-159; Pearlin
& Schooler 1978, 5). Stressiprosessimallissa keskeisellä sijalla on kolme voimavaraa:
stressinhallintakeinot (coping), elämänhallinta (mastery) ja sosiaalinen tuki (social sup- port) (Pearlin & Bierman 2013, 330). Tässä tutkimuksessa huomion kohteena on äidin ammattilaisilta saama sosiaalinen tuki. Sosiaalinen tuki kuuluu sosiaalisiin voimavaroi- hin, jotka ovat peräisin erilaisista ihmisten keskinäisistä verkostoista (Pearlin & Schooler 1978, 5).
Voimavarat voivat toimia stressiprosessissa joko muuntajina (moderators) tai välittäjinä (mediators). Voimavarojen toimiessa muuntajina ne vaikuttavat stressitekijöiden ja lop- putulosten väliseen suhteeseen vähentäen tai lisäten stressitekijöiden haitallisia seurauk- sia. Voimavarojen toimiessa välittäjinä ne vaikuttavat siihen, miten stressitekijät vaikut- tavat voimavaroihin ja nämä edelleen stressin lopputuloksiin. (Pearlin & Bierman 2013, 330.) Äidin saamaa sosiaalista tukea tarkastellaan tässä tutkimuksessa välittäjänä äidin kokeman stressin ja lapseen kohdistuvan väkivallan käytön välillä. Stressitekijöiden ole- tetaan vaikuttavan äidin sosiaalisen tuen tarpeeseen ja ammattilaisilta saatu tuki, tai sen puute, edelleen äidin väkivaltaiseen käytökseen.
Stressin lopputulokset ovat stressiprosessin eri osa-alueiden ja muiden tekijöiden yhteis- vaikutuksesta yksilölle aiheutuvia seurauksia (Pearlin 1999b, 409). Sosiologisessa stres- situtkimuksessa ei stressin lopputuloksiin kiinnitetä niin paljon huomiota, koska pääpaino on stressiä aiheuttavissa tekijöissä. Kliinisestä näkökulmasta poiketen stressin lopputu- loksia ei siksi usein ole tarpeen luokitella joksikin häiriöksi tai sairaudeksi. Tärkeintä on ylipäätään huomioida, että stressi aiheuttaa erilaisia ja eriasteisia haitallisia seurauksia.
(Pearlin 1999b, 172-173.) Stressin haitalliset seuraukset voivat näkyä muun muassa yk- silön käyttäytymisessä, tunteissa ja hyvinvoinnissa (Ahola & Lindholm 2012, 13). Tässä tutkimuksessa tarkastellaan väkivaltaa äidin stressin lopputuloksena.
Alla olevassa kuviossa havainnollistetaan stressiprosessin eri tekijöiden suhdetta toisiinsa (Kuvio 1). Ensisijaiset stressitekijät käynnistävät stressiprosessin. Ne voivat aiheuttaa suoraan erilaisia stressin lopputuloksia, kuten psyykkistä kuormitusta tai väkivaltaista käyttäytymistä. Ne voivat myös saada aikaan uusia, toissijaisia stressitekijöitä, jotka voi- vat edelleen aiheuttaa haitallisia seurauksia. Voimavarat, kuten sosiaalinen tuki, voivat
joko lisätä tai vähentää stressitekijöiden aiheuttamia haitallisia seurauksia. Välittäjinä toi- miessaan ne vaikuttavat stressitekijöiden ja stressin lopputulosten väliseen suhteeseen epäsuorasti, jolloin stressitekijät ovat yhteydessä stressin lopputuloksiin niiden kautta.
ENSISIJAISET STRESSITEKIJÄT
STRESSIN LOPPUTULOS -psyykkinen kuormitus -väkivaltainen ja aggres- siivinen käyttäytyminen
VÄLITTÄJÄ
-stressinhallintakeinot -elämänhallinta -sosiaalinen tuki TOISSIJAISET STRESSI- TEKIJÄT
KUVIO 1. Merkittävimpien tekijöiden yhteydet stressiprosessimallissa.
3.2 Äidin stressitekijät ja lapseen kohdistuva väkivalta
Seuraavaksi perehdytään syvemmin tutkimuksessa mukana oleviin stressitekijöihin.
Aluksi kartoitetaan yleisesti ketkä äideistä, demografisten tekijöiden mukaan määritel- tynä, kokevat eniten stressiä. Sen jälkeen keskitytään tarkastelun kohteeksi valittuihin stressitekijöihin. Ensiksi tuodaan esiin näiden eri tekijöiden yhteyttä stressiin ja siihen viittaaviin oireisiin, eli syitä siihen, että ne voidaan määritellä stressitekijöiksi. Sen jäl- keen kartoitetaan niiden yhteyttä äitien lapsiinsa kohdistamiin eri väkivallan muotoihin, sen mukaan miten niistä löytyy tutkimustietoa.
3.2.1 Äidin kokemaan stressiin vaikuttavat demografiset tekijät
Äidin stressin taustatekijöiksi on tähän tutkimukseen valittu äidin ikä, koulutusaste ja per- hemuoto. Tässä otetaan huomioon koko väestön kokemaan stressiin vaikuttavat tekijät, sillä suomalaisia tutkimuksia nimenomaan vanhempien stressin taustatekijöistä on ole- massa hyvin vähän. Suomalaisten hyvinvointi ja palvelut (HYPA)- kyselyiden mukaan nuoremmat ikäluokat kokivat vanhempia ikäluokkia enemmän stressiä. Vuonna 2013 lä- hes kolmannes 18-29-vuotiaista naisista ilmoitti kokevansa vähintään melko paljon stres- siä, 30-64-vuotiaista naisista neljännes ja yli 65-vuotiasta naisista ainoastaan 6%. (Mar- telin, Murto, Pental, Linnanmäki 2014, 78-79.) Näin voisi ajatella olevan myös äideillä.
Nuoremmilla äideillä on ehkä nuorempia lapsia, joiden hoitaminen ja kasvattaminen voi kuluttaa paljon voimavaroja. Lisäksi heillä ei ehkä muutenkaan ole yhtä tasainen elämän- tilanne kuin vanhemmilla äideillä.
Väestötason tutkimuksissa on havaittu, että korkeammin koulutetut naiset ja miehet ko- kivat matalasti koulutettuja enemmän stressiä (Martelin ym. 2011; Talala, Martelin, Haukkala, Härkänen, Prättälä 2012). Eräässä suomalaisessa pitkittäistutkimuksessa kar- toitettiin sosioekonomisten tekijöiden vaikutusta 25-64-vuotiaiden kokemaan stressiin.
Kaikista korkeimmin koulutetut vastaajat kokivat matalammin koulutettuja enemmän stressiä. (Talala ym. 2012.) Myös HYPA-kyselyissä naisten stressitasot nousivat tasai- sesti sen mukaan mitä korkeamman koulutusasteen he olivat käyneet. Erot eri koulutus- asteiden välillä olivat kuitenkin vain muutaman prosentin luokkaa. (Martelin ym. 2014, 78.) Toisaalta vuoden 2012 Lapsiperhekyselyssä ei eri koulutusryhmien välillä löytynyt
merkitseviä eroja lapseen ja vanhemmuuteen liittyvien huolien lukumäärän suhteen (Halme & Perälä 2014, 222).
Tutkimusten mukaan yksinhuoltajat ja uusperheen vanhemmat kokevat enemmän stressiä kuin ydinperheen vanhemmat (ks. Halme & Perälä 2012, 222; Broberg 2010, 116). Vuo- den 2012 Lapsiperhekyselyssä yksinhuoltajilla ja uusperheen vanhemmilla esiintyi enem- män lapseen ja vanhemmuuteen liittyviä huolia kuin ydinperheen vanhemmilla (Halme
& Perälä 2012, 222). Samanlaisia viitteitä antaa Mari Brobergin (2010, 116) tutkimus, jossa yksinhuoltajat kokivat vanhemmuuden kuormittavammaksi kuin muut vanhemmat.
Myös uusperheelliset kokivat vanhemmuuden yhtä kuormittavaksi niissä tilanteissa, joissa toinen puolison ei jakanut vanhemmuutta lainkaan. Muuten uusperheiden ja ydin- perheiden vanhempien välillä ei ollut eroa. (emt.) Yksinhuoltajuuden raskautta voi selit- tää esimerkiksi sillä, että lapset saattavat olla liian paljon läsnä vanhemman elämässä, eikä omaa aikaa ole tarpeeksi (ks. Hokkanen 2005, 114-115). Vuoden 2012 Lapsiperhe- kyselyssä yksinhuoltajat raportoivatkin muita äitejä enemmän niin väsymystä ja uupu- mista kuin myös alakuloa ja surua (THL 2017).
3.2.2 Ensisijaiset stressitekijät ja lapsiin kohdistuva väkivalta
Tutkimuksessa ensisijaisiksi stressitekijöiksi on valittu taloudellinen tilanne, lapsen pit- käaikaissairaus tai terveysongelma sekä äidin lapsuuden ja nuoruuden aikaiset kuritusko- kemukset. Toissijaiset stressitekijät liittyvät lapseen-, työhön- ja yleiseen elämäntilantee- seen. Kaikki ensisijaiset stressitekijät ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden voidaan kat- soa ilmaantuneen ennen toissijaisia stressitekijöitä. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut kurituskokemukset juontavat selvästi juurensa pitemmän ajan takaa. Lapsen sairaus tai terveysongelma on selvästi pysyvä asia. Taloudelliseen tilanteeseen liittyvä stressi on myös usein pidempiaikainen ongelma, joka voi aiheuttaa muita stressitekijöitä (ks. Lantz, House, Mero, Williams 2005). Aivan varmoja kausaalisuhteista ei toki voi olla. Toissi- jaiset stressitekijät puolestaan viittaavat nimenomaan stressi -kokemukseen, jolloin on todennäköisempää, että kyseessä on lyhytaikaisempi kokemus.
Stressiprosessimallissa taloudellinen asema nähdään yhtenä merkittävänä stressin aiheut- tajana, sillä se on yksi olennaisista yhteiskunnallisista asemista (esim. Pearlin & Bierman
2013, 326). Myös Lapsiperhekyselyssä kävi ilmi, että äitien kaikista yleisin huolenaihe liittyi perheen taloudelliseen tilanteeseen. Yli puolet äideistä ilmoitti olevansa vähintään lievästi huolissaan asiasta. (Halme & Perälä 2014, 220.) Alhaiset tulot ovat usein yhtey- dessä taloudelliseen huolestuneisuuteen, mutta ne eivät ole kuitenkaan sen edellytys. Esi- merkiksi eräässä tuoreessa australialaisessa pitkäaikaistutkimuksessa kävi ilmi, että vaikka pienituloiset äidit olivat eniten huolestuneita taloudellisesta tilanteestaan, eivät kaikki heistä kokeneet taloudellista ahdinkoa. Lisäksi taloudellista huolta koettiin myös korkeimmissa tuloluokissa. (Lee & Lee 2016.)
Eräässä kanadalaisessa pitkäaikaistutkimuksessa havaittiin, että talouteen liittyvät huolet olivat yhteydessä niin koettuun stressiin kuin muihin psyykkisiin ja fyysisiin terveyson- gelmiin (Frank 2014). Myös vanhempien taloudellinen huoli on havaittu olevan yhtey- dessä erilaisiin stressiin viittaaviin oireisiin. Jenni Leinosen, Tytti Solantausen ja Raija- Leena Punamäen (2002) tutkimuksessa lama-ajan taloudelliset vaikeudet olivat yhtey- dessä äidin masennukseen ja ahdistukseen. Aiemmin mainitussa australialaistutkimuk- sessa vanhemman taloudelliset vaikeudet olivat yhteydessä äidin masennukseen (Lee &
Lee 2016). Eräässä amerikkalaistutkimuksessa vanhemman taloudellinen huolestunei- suus oli yhteydessä masennukseen, ahdistukseen ja vihamielisyyteen (Neppl, Senia, Don- nellan 2016).
Tutkimuksissa keskitytään usein kartoittamaan vanhemman sosioekonomisen aseman tai yleisesti taloudellisen tilanteen yhteyttä vanhemman väkivaltaiseen käytökseen (ks. esim.
Antai, Braithwaite, Clerk 2016; Brown ym. 1998; Dietz 2000; MacKenzie ym. 2011; Stiht ym. 2009; Whipple & Webster-Stratton 1991). Esimerkiksi Stihtin (2009) ja kollegoiden meta-analyysissä vanhemman lapseen kohdistuvan fyysisen väkivallan käytön ja huonon sosioekonomisen aseman välillä havaittiin positiivinen yhteys. (emt.) Nimenomaan van- hemman taloudellisen tilanteeseen liittyvän stressin ja lapseen kohdistuvan väkivallan käytön yhteyksiä on tutkittu vähemmän. Eräässä australialaisessa tutkimuksessa tutkittiin muun muassa sosiaalisekonomisten tekijöiden vuoksi riskiryhmään kuuluvien alle 18- vuotiaiden äitien todennäköisyyttä käyttää fyysistä väkivaltaa vauvaansa kohtaan. Talou- dellinen stressi lisäsi näiden äitien lapseensa kohdistaman fyysisen väkivallan riskiä. Sen sijaan tuloilla ei ollut vaikutusta asiaan. (Cadzow, Armstrong, Fraser, 1999.)
