Verbiytimet suomen kielessä

Penttilä (2002: 211–214) määrittelee suomen kielen verbit perinteiseen tapaan sanoiksi, joiden taivutus (konjugaatio) poikkeaa nominintaivutuksesta eli deklinaatiosta.²⁵ Verbit ovat joko finiittisiä tai infiniittisiä. Finiittiset verbinmuodot taipuvat myöntö- tai kielto-muodossa, aktiivissa tai passiivissa, persoonan sekä tempuksen ja moduksen mukaan.²⁶ Pääosin taivutus on ”puhtaasti” suffiksaalista, mutta esimerkiksi liittomuodoissa, joihin kieltokin kuuluu, taivutus ulottuu laajemmalle kuin yhteen sananmuotoon. Yleensä ku-takin morfologista piirrettä ilmaistaan omalla suffiksillaan. Ainakin persoonapronominien luku- ja persoonataivutus muodostavat kuitenkin poikkeuksen:

kullakin persoonan ja luvun yhdistelmällä on oma verbintaivutuksen päätteensä:

y1:tule|n, y2:tule|t, y3:tule|e, m1:tule|mme, m2:tule|tte ja m3:tule|vat.

Vilkuna (2000: 37–41) määrittelee verbit samaan tapaan kuin Penttilä, mutta huo-mauttaa, että sanaluokkien erottamiseen tarvitaan myös syntaktisia kriteerejä. Esimer-kiksi infiniittimuodot taipuvat pääosin nominien tapaan, mutta niillä on lisäksi verbin ominaisuuksia ja yleensä ne luetaankin verbeihin kuuluviksi. Hakulinen ym. (2004: 437, 487) mainitsevat verbien piirteiksi tempus-, modus- ja persoonataivutuksen. Tyypilli-sinä verbeinä Hakulinen ym. pitävät lähinnä lauseiden ytiminä toimivia verbien finiitti-muotoja. Infiniittimuotoja pidetään määritelmässä enemmän nominien kuin verbien kaltaisina.

Pajunen (2001: 51–53) jakaa verbit lauseen argumenttirakenteeseen liittyen pri-määri- ja sekundaariverbeihin (ks. myös Dixon 1991: 88–93). Primääriverbejä ovat tilaa (esim. asua), tekoa (tappaa), tapahtumaa (syntyä) ja liikettä (kävellä) ilmaisevat verbit.

Ne kielentävät reaalisia asiaintiloja ja ovat rakenteellisesti samankaltaisia kuin niitä vastaavat asiaintilat. Rakenteellinen samankaltaisuus on suoraa (primääri-A-verbit) tai epäsuorempaa (primääri-B-verbit).

25 Suomen ja muiden suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksessa sanaluokkajako perustuu Pajusen (1998) mukaan edelleen pääosin taivutuskriteereihin: siihen, taipuvatko sanat deklinaatioissa vai konjugaatioissa. (Suomen ja muiden uralilaisten kielten sanaluokkajaosta enemmän esim. Nieminen 1937; Hakulinen 1979 ja Ravila 1943, 1953.)

26 Penttilä mainitsee myös verbien ns. refleksiivimuodot, esim.siirsime ’siirryin’, ’siirsin itseni’ (Penttilä 2002: 214). Hakulinen ym. (2004: 330–331; 717–719) antavat refleksiivisistä taivutusmuodoista esimerkkejä kansanrunoudesta: loi-he lausumaan; [– –] Väinämöinen korjasta kohottele-ksen.

Nykykielessä tällaiset muodot ovat kuitenkin erittäin harvinaisia. Refleksiivisyyttä ilmaistaan suomessa lähinnä leksikaalisesti verbivartalolla tai sitten refleksipronominillaitse.

Sekundaariverbejä ovat puolestaan sellaiset verbit, jotka eivät itse varsinaisesti koo-daa asiaintiloja mutta joiden avulla asiaintiloja joko kvalifioikoo-daan tai suhteutetaan toi-siinsa. Ne esiintyvät usein epäitsenäisinä infinitiivin kanssa. (Pajunen 2001: 52.) Nämä verbit ovat Pajusen mukaan laajemminkin, siis monissa eri kielissä, idiosynkraattisia eli niillä on tyypillisesti taipumus saada seurakseen erilaisia infinitiivirakenteita. Kaikilla sekundaariverbeillä ei enää ole selvää leksikaalista merkitystä, eikä niiden ilmaisemia merkityksiä maailman kielissä aina ilmaistakaan verbikategorian jäsenillä, vaan esimer-kiksi adverbeilla. Hakulinen ym. (2004: 494) mainitsevat, että verbiketjuissa sekundaariverbit ovat usein pääverbeinä.

Suomen kielessä sekundaariverbeihin kuuluu muun muassa mahdollisuutta, pakkoa ja todennäköisyyttä ilmaisevia eli modaalisia verbejä sekä ilmenemistä, alkamista ja loppumista ilmaisevia verbejä. Jälkimmäisiä voidaan kutsua myös aspektuaalisiksi ver-beiksi. (Pajunen 2001: 52; Hakulinen ym. 2004: 494.)

Suomen kielen verbit voivat koostua usean sanan mittaisista rakenteista, jotka mää-ritteineen voivat olla hyvinkin pitkiä konstruktioita. Verbilauseke on kuitenkin hajanai-sempi ja epämääräihajanai-sempi käsite kuin esim. nomini- tai adjektiivilauseke, koska verbin laajennukset voivat muita lauseketyyppejä useammin sijaita pääsanastaan erillään. (Ks.

kuitenkin esim. Vilkuna 2000: 36–37.) Fennistisessä tutkimuksessa puhutaankin mie-luummin esimerkiksi moniosaisista predikaateista (Hakulinen ym. 2004: 433, 442), joista tarkemmin tämän tutkielman luvussa 5. Itse käytän työssäni Laurannon²⁷ tapaan käsitettä verbiydin, jolla tarkoitan finiittisen verbin sisältäviä, toisiinsa liittyvistä ver-beistä koostuvia kiteytyneitä kokonaisuuksia, toisin sanoen predikaatteja (laajasti ym-märrettyinä).

Käsite verbiydin tässä työssä tarkoittaa siis sekä yksinkertaisia finiittisiä verbejä että Hakulisen ym. tarkoittamia moniosaisia predikaatteja. Esimerkiksi verbin ja nominin muodostamat nesessiivirakenteet luen verbiketjuihin ja siten verbiytimiin kuuluviksi, mutta verbin kanssa satunnaisen sanaliiton muodostavat nominit suljen verbiytimen käsitteen ulkopuolelle. Siten ulkopuolelle rajautuvat myös em. ilmauksiin liittyvät infi-nitiivit ja mukaan tarkasteluun tulee vain finiittisesti taipuva verbi. Seuraavan aineisto-näytteen (kokelas 26243) ilmaukset on hyvin vaikeaa saada ja On kyllä aika monimut-kaista sanoa rajautuvat (sisältämiään finiittiverbejä lukuun ottamatta) tutkimuskohteen

27 Verbiydin-käsite tuli esille ohjauskeskusteluissa Yrjö Laurannon kanssa Tampereen yliopiston Suomen kielen ja yleisen kielitieteen jaoksessa mm. 28.11.2007.

ulkopuolelle, sen sijaan rakenteellisesti ja osittain semanttisestikin hyvin lähellä niitä olevat ilmaustyypit on mahdollista tehdä (’voidaan tehdä’, joka esiintyy kokelaan 27202 näytteessä), on pakko tehdä (’täytyy tehdä’) taion mahdotonta tehdä (’ei voida tehdä’) ovat nesessiivi-ilmauksia ja siten kuuluvat tutkimusongelman piiriin.²⁸

Välillä tuntuu, ettäon hyvin vaikeaa saada aikaa lääkärille vaikka tilanne olisi vakavaa.

Huomaa myös, että vanhojien ihmisten tilanne on hyvin vaikeaa. Lähihoitajia on vähän ja on päiviä, kun ei saa apua mistään.

On kyllä aika monimutkaista sanoa, miten voi asiaa kehittää ja muuttaa.(Ylin taso, 26243.)

Onko mahdollista saada yrittäjyyskoulutuksen Joensuun naisliitosta? (Ylin taso, 27202.)

Joissakin yhteyksissä esimerkiksion hyvä tehdä -tyyppinen rakenne voidaan tulkita verbiketjuksi. Seuraavan näytteen ilmaus olisi hyvää onnitella voitaneen tulkita kan-nattaisi onnitella -ilmauksen kanssa lähimerkityksiseksi nesessiivirakenteeksi.

Olisi hyvää onnitella teihän ihan teidän häissä, mutta valietttavasti en pysty tulemaan tärkeistä syistä.(Keskitaso, 27304.)

Suomen kielen verbintaivutuksen tyypillisiä piirteitä ovat siis tempus-, modus- ja per-soonataivutus. Koska kiinnitän tässä tutkielmassa erityistä huomiota verbinmuotojen reaalisuuteen ja irreaalisuuteen, käytän seuraavan ryhmittelyni perusteena muun muassa reaalisuus–irreaalisuuskriteeriä. Suomessa esiintyvät finiittiset verbi-ilmaukset, ts. ver-biytimet, voidaan jakaa esim. seuraavalla tavalla kolmeen eri ryhmään:

V1) TEMPUS+ REAALINEN²⁹ MODUS+ PERSOONA, eli myönteiset indikatiivimuodot eri aika- ja persoonamuodoissa;

28 Aineistossani on toki myös sellaisia ei-nesessiivisiä verbin ja nominin muodostamia sanaliittoja, joita käsittelen verbiytiminä, esim.Olen valmis tulemaan (’voin tulla’).

29 Itkonen (2001: 111–117) käyttää käsitettä faktinen hyvin samaan tapaan. Reaalisuus tai faktisuus tarkoittaa siis ”kielellisen ilmaisun varmuusastetta”.

V2) TEMPUS+ IRREAALINEN MODUS+ PERSOONA, eli kysyvät ja kielteiset indikatiivi-muodot sekä irreaaliset modukset (konditionaali, potentiaali ja imperatiivi) eri aika- ja persoonamuodoissa sekä

V3)VERBIKETJUT JA MUUT MONIOSAISET PREDIKAATIT eli erilaiset infinitiivirakenteet