6. KOKOAVAA TARKASTELUA
6.2. Tarkastelu päätyypeittäin
Yki-aineiston kvantitatiivinen tarkastelu osoittaa, että S2-oppijoiden kielitaidon paran-tuessa myös oppijoiden tuottaminen verbinmuotojen kompleksisuus lisääntyy. Odotuk-senmukaisesti V1-ryhmän verbiytimiä esiintyy perustasolla suhteessa enemmän kuin keski- ja ylimmällä tasolla. V1-muotojen osuus kaikista verbiytimistä on perustasolla 68, keskitasolla 62 ja ylimmällä tasolla 67 prosenttia (ks. Taulukko 10). Kaikkein yk-sinkertaisimpia verbiytimiä esiintyy siis kielitaidon perustasolla eniten. Kuitenkin myös V2-ryhmään kuuluvia verbiytimiä on (ehkä odotusten vastaisesti) suhteessa eniten pe-rustasolla. 72
Taulukko 10: Verbiytimien esiintymät päätyypeittäin eri tasoilla.
Päätyyppi p-taso % k-taso % y-taso %
v1 68 62 67
v2 14 12 10
v3 14 24 22
vx 4 2 1
Yht. 100 100 100
Sekä keski- että ylimmällä tasolla oppijat tuottavat useampia ja monimutkaisempia verbiytimiä kuin perustasolla, mutta kaikkein monipuolisimmin verbiytimiä tuotetaan hieman yllättäen keski- eikä ylimmällä tasolla. Keskitasolla esiintyy prosentuaalisesti ylintä tasoa enemmän sekä V2- että V3-luokkaan kuuluvia verbiytimiä. Mikäli komp-leksisuuden mitta-asteikkona pidetään tässä tutkielmassa käytettyä jaottelua V1, V2 ja V3, niin kvantitatiivisen vertailun perusteella voidaan päätellä S2-oppijoiden verbin-taivutuksen olevan monipuolisimmillaan73 ja kompleksisimmillaan nimenomaan kielitaidon keskitasolla.
Se, että V2-ryhmän verbejä tuotetaan eniten perustasolla ja se, että keskitasolla tuo-tetaan ylintä tasoa enemmän V2- ja V3-ryhmän verbejä, saattavat osittain selittyä opet-tamisjärjestyksellä ja kielenoppimisen yleisillä suuntauksilla. Kielenoppijat ovat
taipu-72 Tämä tulos on hieman ristiriidassa myöntö-, kielto-, ja kysymysrakenteista sekä moduksista esitettyjen lukujen kanssa. Vääristymä saattaa johtua osittain prosenttilukujen pyöristyksistä ja osittain siitä, että taulukossa 10 ovat mukana myös vx-muodot eli puuttuvat verbiytimet. Puuttuvista verbiytimistä ei tietenkään voi laskea, mitä modusta tai lausetyyppiä ne edustavat, joten taulukoissa 7 ja 8 niitä ei ole huomioitu.
73 Monipuolisuudella viittaan tässä ainoastaan V1-, V2- ja V3-ryhmien suhteisiin, enkä esim. eri leksikaalisten verbien esiintymiseen.
vaisia tuottamaan runsaasti niitä muotoja, joita kulloinkin opettelevat (ks. Ellis 2000:
11).74 Sama pätee ilmeisesti sekä luokkahuoneessa opittavaan että kohdekielisessä ympäristössä omaksuttavaan kieleen. Myös lapsenkielessä on nimittäin havaittu kie-lenoppijan esimerkiksi tuottavan runsaasti kieltoja siinä vaiheessa, kun hän havaitsee affirmaatio–negaatio-opposition mahdollisuudet kielessä (ks. esim. Kauppinen 1982).
Negaation ilmaisemismahdollisuus on oleellinen asia kielessä ja siksi se suomi toisena kielenä -oppiaineessakin kuuluu verbintaivutuksessa ensimmäisten opeteltavien asioi-den joukkoon. Kun S2-oppijat opettelevat kiellon ilmaisemista jo perustasolla, on luon-nollista, että kieltomuotoja esiintyy erityisen runsaasti heidän verbituotoksissaan perus-tasolla (ylioppimisilmiö). V2-ryhmän verbien määrästä juuri kieltomuodot muodostavat suuren osuuden.
Ylimmällä tasolla erilaisissa verbirakenteissa tehdään vähiten virheitä (ks. Taulukko 11). Esimerkiksi V1-ryhmän verbeistä ylimmällä tasolla virheellisiä on vain 9 prosenttia tuotoksista, kun perustasolla virheitä on 20:ssä ja keskitasollakin vielä 19 prosentissa saman ryhmän verbejä. Virheiden määrä kaikissa verbityypeissä (V1-, V2 ja V3) vähe-nee hieman perustasolta keskitasolle siirryttäessä, mutta huomattavasti keskitasolta ylimmälle tasolle siirryttäessä. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että vaikka erilaisia verbirakenteita käytetään tietystä näkökulmasta katsottuna kaikkein monipuolisimmin keskitasolla, kielitaidon harjaantuminen vähentää kuitenkin verbintaivutuksen virheiden määrää vielä keskitasolta ylimmälle tasolle siirryttäessä.75
Taulukko 11: Virheellisten tuotosten prosenttiosuudet eri verbityyppien kaikista tuotoksista.
p-taso k-taso y-taso
v1 20 % 19 % 9 %
v2 43 % 36 % 18 %
v3 40 % 36 % 21 %
Vx-ryhmän verbejä eli lauserakenteesta puuttuvien verbiydinten tapauksia on odo-tuksenmukaisesti eniten perustason ja vähiten ylimmän tason tuotoksissa (ks. Taulukko 10 aiemmin). Kun lauseesta puuttuu predikaattiverbi, on usein vaikea päätellä varmasti, mikä verbi rakenteesta puuttuu. Joskus tällainen päättely on mahdollinen, mutta
epä-74 Ellis tosin viittaa lähinnä siihen, että kielenoppijat tuottavat juuri oppimiaan muotoja myös väärissä yhteyksissä, niin että ne tekevät ilmauksesta epäkieliopillisen. Itse tarkoitan hieman eri asiaa.
75 Sitä paitsi ylimmällä tasolla tuotetaan erilaisia V3-ryhmän rakenteita monipuolisemmin kuin keskitasolla, . ks. edellä.
varmojen tapausten vuoksi tilastollinen vertailu on mahdotonta. Aineiston kvalitatiivinen tarkastelu antaa kuitenkin viitteitä siitä, että valtaosa puuttuvista ver-biytimistä olisi korvattavissa jollakin olla-verbin finiittimuodolla. Tämä johtaa siihen varovaiseen päätelmään, että nimenomaan kopulaverbin tehtävässä oleva verbiydin on kaikista verbilekseemeistä taipuvaisin jäämään kokonaan pois S2-oppijoiden kirjoitta-mista lauseista.
7. POHDINTAA
S2-oppijoiden verbintaivutus on laaja käsite ja sen tutkiminen pro gradu -kontekstissa haastavaa. Erilaisia verbiydintyyppejä esiintyy tämänkin tutkielman aineistossa valtava määrä. Tämän tutkielman tarkoituksena oli kuvailla, minkä tyyppisiä verbiytimiä S2-oppijat tuottavat missäkin kielenoppimisen vaiheessaan ja miten oppijoiden kielitaidon kehittyminen näkyy heidän verbintaivutuksessaan. Yksittäisten kielenkäyttäjien kehit-tymistä ei Yki-aineiston perusteella ollut mahdollista seurata, mutta aiheen poikittais-tutkimukseen aineisto antoi hyvät mahdollisuudet.
Koska tutkimusnäkökulmani kohdistui nimenomaan S2-oppijoiden (finiitti)verbintaivutukseen kokonaisuutena, en pystynyt tässä tutkielmassa perehtymään kovin seikkaperäisesti mihinkään yksittäiseen taivutusmorfologian alueeseen. Tutkiel-maa tehdessä esille nousi monia kiinnostavia kysymyksiä, joihin ei tässä yhteydessä ollut mahdollisuutta paneutua, mutta joihin olisi joskus mielenkiintoista löytää lisävalaistusta.
Jossakin muussa yhteydessä olisi kiinnostavaa tutkia esimerkiksi sitä, esiintyykö tiettyjä verbinmuotoja erityisen paljon tietyllä kielitaidon tasolla. Yksinkertaisia finiitti-verbejä morfologisesti monimutkaisempien verbiryhmien V2 ja V3 yhteisosuus kasvaa perustasolta keskitasolle siirryttäessä, mutta laskee keskitasolta ylimmälle tasolle siir-ryttäessä. Ylimmällä tasolla niiden määrät ovat kuitenkin suhteessa suuremmat kuin perustasolla. Keskitasolla kyseessä saattaa olla jonkinlainen tiettyjen verbirakenteiden ylioppiminen. Samoin yleiskielessä melko harvinainen imperatiivin yksikön kolmannen persoonan eli jussiivin muoto olkoon tuli esille erityisesti keskitason tehtävässä 2.
On todennäköistä, että tiettyjen piirteiden esiintyminen erityisen runsaana tietyssä kielenoppimisen vaiheessa johtuu ylioppimisesta, siitä, että ko. rakenteita juuri sillä hetkellä opetellaan ja ne ovat kielenkäyttäjällä aktiivisena muistissa. Myös se, että jois-sakin jo aiemmilla kielitaidon tasoilla hyvin hallituissa asioissa esiintyy seuraavilla ta-soilla runsaasti virheitä, saattaa kertoa kielitaidon edistymisestä: kun ko. asian tarkat kielioppisäännöt eivät ole enää tuoreessa muistissa, oppijan mieli prosessoi asiaa ”omin päin”. Aktiivisen opettelun alla on ehkä jokin muu asia.
Vx-ryhmä eli puuttuvien verbiytimien ryhmä jäi tässä tutkielmassa ehkä aiheetto-mankin vähälle huomiolle. Odotuksenmukaisesti predikaattiverbejä puuttui eniten
pe-rustason ja vähiten ylimmän tason lauseista. Loogista on myös se, että verbiydin puuttui usein juuri sellaisista lauseista, joissa puuttuva verbi tuntui kantavan aika vähän omaa merkitystä ja verbin mahdolliset merkitykset saattoivat olla luettavissa lauseen nomi-naalisista jäsenistä. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, onko suomen kielen olla-predikaatillisten lausetyyppien oppimisessa eroa eri lähtökielen puhujilla.
Tässä työssä en toteuttanut yksityiskohtaista virhetyyppianalyysia, joka sekin olisi varmaan tuonut mielenkiintoista lisätietoa siitä, mikä verbintaivutuksen piirre milläkin kielitaidon tasolla koetaan hankalaksi. Aineiston kvalitatiivisen tarkastelun perusteella vaikuttaa ainakin siltä, että taivutusvartalon valinnassa ja taivutuksen edellyttämässä astevaihtelussa kokelailla on jonkin verran hankaluuksia. Ongelmia tuntuisi tuottavan osalle kokelaista myös se seikka, että suomen kielen lähitarkoitteiset verbit ja substan-tiivit ovat usein myös leksikaalisesti toisiaan muistuttavia. Verbitaivutuksessa S2-oppi-jat käyttävät ainakin Yki-aineiston perusteella jonkin verran nominivartaloita tai no-mini- ja verbivartaloiden kontaminaatioita.
Vaikuttaa siltä, että suomen verbien persoonataivutus on S2-oppijoille suhteellisen helposti omaksuttavissa: persoonataivutus sujuu pääpiirteittäin jo alimmilla kielitaidon tasoilla. Yksittäinen melko selvästi esille nouseva piirre Yki-aineiston teksteissä oli kuitenkin preesensin yksikön kolmannen persoonan persoonapäätteen runsas kato niissä verbeissä, joissa yksikön kolmannen persoonan preesenspääte muodostetaan vokaalin-pidennyksellä. Ilmiö on yleisin keskitasolla, mutta persoonavirheistä yleisin kaikilla tasoilla. On mahdollista, että lähtökielen malli aiheuttaa osalle kokelaista vaikeuden havaita merkityseroa lyhyen ja pitkän vokaalin välillä, mikä selittäisi ainakin osan mai-nituista katotapauksista.
Persoonataivutuksen virheitä esiintyi paitsi yksikön kolmannen persoonan (ja toisi-naan muidenkin persoonien) päätteen puuttumisena myös persoonamuotojen sekoittu-misena. Yleisin tapaus oli odotuksenmukaisesti yksikön kolmannen persoonan käyttö monikon kolmannen persoonan sijasta. Ilmiö on erittäin yleinen puhekielessä. Myös toisin päin yksikön ja monikon kolmannet persoonat sekoittuivat toisinaan aineistossa:
monikon kolmatta persoonaa käytettiin silloin tällöin yksikön kolmannen sijasta. Toisi-naan kyseessä oli yksiköllisen subjektisanan kollektiivimerkityksisyys: esimerkiksi sana perhe laukaisi joidenkin kokelaiden tuotoksissa verbintaivutuksen monikon.
Yksikön kolmannen persoonan taivutusta esiintyi aineistossa kaikkien muiden per-soonien funktioissa. Se on joissakin taivutustyypeissä päätteetön ja siksi se varmaan mielletään sekä muodostukseltaan yksinkertaisimmaksi että taajafrekvenssisyytensä takia helpoiten opittavaksi persoonamuodoksi. Yksikön kolmannen persoonan verbin-taivutusta käytetään paitsi perustehtävässään myös yksi- ja nollapersoonaisissa ilmauk-sissa. Myös muut persoonat sekoittuivat silloin tällöin keskenään verbintaivutuksessa.
Yksikön persoonamuodot sekoittuivat monikon muotoja herkemmin muihin persooniin.
Puhekielen vaikutusta kieleen kokelaiden teksteissä esiintyi persoonataivutuksen osalta samoissa kielenpiirteissä kuin muillakin suomenpuhujilla: passiivia käytettiin herkästi monikon ensimmäisen persoonan sijasta, samoin yksikön kolmatta monikon kolmannen persoonan sijasta. Viime aikoina kovasti keskusteltua nk. sä-passiivia esiintyy tämän tutkielman aineistossa keski- ja ylimmän tason teksteissä. Esiintymät keskittyivät kummallakin tasolla muutaman puhujan tuotoksiin. Sä-passiivia on kuiten-kin käyttänyt 12 eri kirjoittajaa, joten mikään yksittäinen erikoisuus se ei aineistossa ole. Ko. puhekielisyys esiintyy kirjoitelmissa pääosin vähemmän puhekielenomaisessa muodossaan, siis ilmans(in)ä-pronominia.
Sä-passiivin ja muiden puhekielisyyksien osalta olisi erityisen mielenkiintoista tut-kia, miten ko. kielenpiirteiden esiintyminen eroaa S1- ja S2-oppijoilla.
Oppimisympäristössä näillä kahdella voi olettaa oleva eroja, kun ottaa huomioon, että ensikieli opitaan pääpiirteissään noin 1–4-vuotiaana. Leikki-ikäinen lapsi liikkuu siellä, minne vanhemmat häntä mukanaan kuljettavat ja viettää suurimman osan ajastaan useimmiten kotona ja päivähoitopaikassa. Se, kuinka paljon lapsi saa vaikutteita esim.
kirjakielestä, riippuu suurelta osin siitä, luetaanko lapselle ääneen kirjoja jne. Kielenop-pimisiässä olevalle lapselle tuskin kuitenkaan kovin usein on tarjolla monipuolisesti erilaisia kirjoitetun kielen lajityyppejä (kuten uutistekstejä, mielipidekirjoituksia jne.), joihin monet S2-oppijat puolestaan tutustuvat suomen kieltä oppiessaan. S2-oppijoiden keski-ikä on varmasti huomattavasti korkeampi kuin S1-oppijoiden, koska S2-oppijoita on kaikissa ikäryhmissä. Jo kouluikäiset suomen kielen oppijat (ja maahanmuuttaja-taustaisista varsinkin kouluikäiset) ovat tekemisissä valtavan lajityyppikirjon kanssa, onpa kyseessä sitten puhuttu tai kirjoitettu suomi. S1- ja S2-oppijoilla (ja yleisemmin L1- ja L2-oppijoilla) lienee tosin keskimäärin jo iänkin tuomaa eroa kyvyssä oppia ja ymmärtää esimerkiksi kirjoitetun kielen eri lajityyppien konventiota.
Kiellon muodostaminen näyttäisi olevan haasteellista monille perus- ja keskitason oppijoille. Yleisin virhe negaation muodostamisessa on leksikaalisen verbin taivuttami-nen persoonamuodossa. Kokelaat siis käyttävät suomen negaation muodostamisessa usein symmetrisempää lausekieltotapaa kuin suomen verbimorfologian säännöt edel-lyttävät. Toisinaan kieltoverbi on jäänyt taivuttamattomaksi (tai yksikön kolmannen persoonan mukaan taivutetuksi) ei-muodoksi. Oikean taivutusvartalon valinta on myös osalle kokelaista tuottanut ongelmia erityisesti kiellon yhteydessä. Joillakin kokelailla on myös taipumus sijoittaa kieltoverbi lauseeseen vasta pääverbin jälkeen, kun sen pitäisi edeltää pääverbiä.
Kysyvät verbinmuodot eivät näyttäisi tuottavan kokelaille kovin suuria ongelmia.
Kysyvän kO-suffiksin liittäminen verbivartaloon tuottaa joskus vartalonvalintaongel-mia: kuten muissakin yhteyksissä, myös kysymyksiä muodostettaessa joillakin koke-lailla oli taipumus valita vartaloksi vokaalivartalo siitä huolimatta, että kysymysmor-feemi liitetään normin mukaan vastaavaan myöntömuotoon sellaisenaan. Esim. oleko-muodon (’onko’) tuottajan logiikkana onkin saattanut olla verbin kieltomuodon ole-vartalon käyttö. Kysymyssyffiksin ja muiden liitepartikkelien paikka verbiytimessä ei myöskään ollut kaikille kokelaille selvä. Liitepartikkelia varten ilmaukseen saatettiin jopa lisätä ylimääräinen olla-verbi, jonka perään kysymysmorfeemi tai muu liitepartik-keli lisättiin.
Irreaalisten modusten käyttö lisääntyy aineiston perusteella kielitaidon parantumisen myötä. Imperatiivia ja konditionaalia käytetään jonkin verran jo perus- ja keskitasolla.
Potentiaali sen sijaan on erittäin harvinainen kaikilla kielitaidon tasoilla. Irreaaliset modukset esiintyvät erilaisissa verbi-ilmauksissa sitä monipuolisemmin, mitä paremmasta kielitaidon yleisestä tasosta on kysymys.
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että kielitaidon perustasolla suomen verbien tai-vutusmorfologia jää vielä monilla S2-kielenoppijoilla melko epämääräiseksi kokonai-suudeksi. Verbeistä käytetään jo perustasolla morfologisesti monenlaisia muotoja, mutta niiden muodostaminen tuntuu olevan vielä haasteellista. Perustason S2-oppijoiden tuottamat verbinmuodot ovat vielä yleisesti ottaen niin eriytymättömiä, että virheellisten tai monitulkintaisten muotojen tulkinta on ongelmallista. Joskus aiotun muodon voi päätellä kontekstista, mutta aina kontekstikaan ei auta.
Puhutun kielen tuotoksessa ainakin päivittäisessä arkielämässä riittää usein prag-maattinen toimivuus eli riittävän hyvin ymmärretyksi tuleminen. Kirjoitetussa tekstissä lukijan on mahdollista palata aiemmin luettuun ja tarkistaa, millaisen muodon kirjoittaja todella on tuottanut. Kielenkäyttäjällä ei ole kirjoittamaansa tekstiin nähden samanlaista välitöntä korjaamismahdollisuutta kuin kasvokkaisessa suullisessa keskustelussa (lu-kuun ottamatta joitakin lähes reaaliaikaisia vuorovaikutteisia kirjallisesti käytäviä kes-kusteluja esim. Internetissä). Kielen tuotosten muodolla on siis jossain mielessä enem-män merkitystä kirjoitetussa kuin suullisessa tekstissä.
Erilaisten verbinmuotojen esiintymistä S2-oppijoiden teksteissä ja verbeissä tuotet-tuja virhetyyppejä olisi kiinnostavaa ja hyödyllistä tarkastella suhteessa syntyperäisten suomenpuhujien tuotoksiin kielenomaksumisvaiheessa. Tällaisesta vertailusta saataisiin parhaimmillaan tarpeellista tietoa siitä, mikä suomen verbijärjestelmässä on yleisesti ottaen hankalasti opittavaa S2-oppijoille.
L2-oppijoiden erityisvaikeutena kielen syntyperäisiin puhujiin verrattuna lienee usein sana- ja ilmaisuvaraston niukkuus. Vaikka jokin ilmaus tuntuisi epäkieliopilliselta, sille saattaa olla vaikea löytää sopivampaa ilmausta sanavaraston pienuuden vuoksi.
Sama koskee tietysti muita kielenoppijoita, myös äidinkieltään omaksuvia lapsia. L1-oppijoilla on kuitenkin puolellaan se etu, että heillä suurin osa kielitietoutta tulee opitta-van kielen muodossa eikä heillä ole ”painolastinaan” mallia muiden kielten ilmaisuta-voista. Esimerkiksi kelpaa jo luvussa 1.2.1. esillä ollut palaa-verbin passiivin tehtävää suorittavapalataan-muoto.
Ja siitä nykyaijan ilmio - "palataan" töissä. "Teho"yhteiskunnassa misä vaaditaan ennemmän ja enemmän ihminen usein joutuu taistelemaan yksin.(Ylin taso, 26986.)
Mikäli syntyperäiselle suomenpuhujalle tulisi tarve esittää passiivimuoto palaa-verbistä, hän todennäköisesti pyörittelisi mielessään muotoja *paletaan ja palataan.
Sitten hän toteaisi, että kumpikaan ei kelpaa –palataan siksi, että se viittaa palata-verbiin ja ”oikeammalta” kuulostava paletaan siksi, että se tuntuu oudolta. Siinä vai-heessa S1-puhuja miettisi keinon ilmaista asia toisin, joko verbiä tai persoonamuotoa vaihtamalla. Hän saattaisi ilmaista asian esimerkiksi jommallakummalla seuraavista tavoista.
Ja siitä nykyajan ilmiö – töissäpalaa helposti loppuun.
(NOLLAPERSOONALAUSE. VERBI PYSYY SAMANA, MUTTA PERSOONAMUOTO MUUTTUU.)
Ja siitä nykyajan ilmiö – töissäsaa helpostistressiä.
(PERSOONAMUOTOISEN VERBIN MORFOLOGINEN MUOTO PYSYY SAMANA, MUTTA VERBI PALAA VAIHTUU SANALIITOKSI SAADA STRESSIÄ. SAMALLA MERKITYS MUUTTUU HIEMAN ENEMMÄN KUIN EDELLISESSÄ VAIHTOEHDOSSA.)
Yleisesti ottaen S2-kielitutkintokokelaiden teksteissä näkyy oppijoiden pyrkimys toiminnalliseen suomen kielen taitoon. Vaikka kieliopillisia ja oikeinkirjoitusvirheitä teksteissä olisi paljonkin, niissä on kuitenkin useimmiten käytetty kielen sanastoa ja rakenteita helposti tulkittavalla tavalla. Kokelaat saavat siis itsensä ymmärretyksi puut-teellisellakin kielitaidolla.
Saattaa olla, että toisen kielen oppiminen verrattuna vieraan kielen oppimiseen edellyttää oppijalta kokonaan toisenlaista asennetta. Toisen kielen oppiminen yleensä L2-kielisessä ympäristössä lähestulkoon pakottaa oppijat tarttumaan kielen olennaisiin piirteisiin ja pyrkimään tuottamisessaan ymmärretyksi tulemiseen kieliopillisen vir-heettömyyden sijasta. S2-oppijoiden tekstit, joihin olen tämän tutkielman yhteydessä tutustunut, vaikuttavat rohkeasti tuotetuilta. Niiden kirjoittajat tuntuvat pyrkineen tuot-tamaan tekstiä juuri siitä asiasta, josta haluavat, eivätkä ole ilmaisussaan rajoittuneet siihen, minkä tietävät virheettömästi osaavansa.
LÄHTEET:
AALTIO, MAIJA-HELLIKKI1985:Finnish for Foreigners 1. 2. painos. Keuruu: Otava.
ALAMOLHODA, MORTEZA1996: Persian kieli suomeen verrattuna. – Geber, Erik (toim.), Suomen kielen kontrastiivinen opas, s. 57–71. Helsinki: Opetushallitus.
BYBEE, JOAN 1985:Morphology. Amsterdam: Benjamins.
BYBEE, JOAN – PAGLIUCA, WILLIAM 1985: Cross-linguistic comparison and the development of grammatical meaning, 59–83. – Fisiak, Jacek (toim.), Historical semantics, historical word formation. Berlin.
CANNELIN, KNUT 1930: Kielteisyyden ilmaiseminen suomenkielessä, s.238–244.
–Virittäjä1930.
DIXON, R. M. W. 1991: A New Approach to English Grammar, on Semantic Principles.
Oxford: Clarendon Press.
ELLIS, ROD 2000: Second Language Acquisition. Neljäs painos. Oxford: Oxford University Press.
FLINT, AILI1980:Semantic Structure in the Finnish Lexicon: Verbs of Possibility and Sufficiency. SKST 360. Helsinki.
GEBER, ERIK (toim.) 1996: Suomen kielen kontrastiivinen opas. Helsinki:
Opetushallitus.
GIVÓN, TALMY 2001:Syntax: An Introduction: Volume I. Amsterdam: Benjamins.
HAKULINEN YM. 2004 = Hakulinen, Auli & Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen ja Irja Alho (toim.), Iso suomen kielioppi.
Toinen painos. Helsinki: SKS.
HAKULINEN, LAURI 1979 [1941]: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava.
HALONEN, MIA 2007: Kielitaitotesti kielitaidon mittarina, s. 27–30. –Virke 4/2007.
HASSINEN, SIRJE2004: Kaksikielinen lapsi luokkahuoneessa, s. 15–27. Latomaa, Sirkku (toim.), Äidinkieli ja toiset kielet. Pohjoismainen kaksikielisyystyöpaja Tampereella 18.–20.10.2002. Tampere Studies in Language, Translation and Culture, Series B. Tampere University Press.
http://www.stat.fi/til/vaerak 2006 (Tilastokeskuksen verkkosivut, luettu 18.1.2008)
HÄMÄLÄINEN, EILA 1995: Aletaan! Suomen kielen oppikirja vasta-alkajille. 10., uudistettu painos. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
IKOLA, OSMO 1970: Kieltoverbin ellipsistä, s. 193–196. –Virittäjä 74.
ITKONEN, ESA 2001: Maailman kielten erilaisuus ja samuus. Toinen, uudistettu ja laajennettu painos. Yleisen kielitieteen julkaisuja 4. Turun yliopisto.
JANHUNEN, JUHA 1977: Samojedischer Wortschatz. Gemeinsamojedische Etymologien.
Castrenianumin toimitteita 17. Helsingin yliopisto.
JÖNSSON-KORHOLA, HANNELE – WHITE, LEILA 1999: Tarkista tästä. Suomen sanojen rektioita suomea vieraana kielenä opiskeleville. Toinen, korjattu ja lisätty pai-nos. Helsinki: Oy Finn Lectura Ab.
KANGASNIEMI, HEIKKI 1992: Modal expressions in Finnish. Studia Fennica Linguistica 2. Helsinki: SKS.
KARLSSON, FRED 1983: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.
KAUPPINEN, ANNELI1977:Mikon kielioppia: havaintoja 3 vuoden 4 kuukauden ikäisen pojan kielen kehityksestä vuoden aikana. Lisensiaatintutkielma. Helsingin yli-opiston suomen kielen laitos.
––– 1982: Kuinka negaatio kasvaa, s. 140–165. –Virittäjä 1982.
KOTILAINEN, LARI 2007: Kiellon lumo. Kieltoverbitön kieltokonstruktio ja sen kiteyty-minen. Suomi 193. Helsinki: SKS.
Kotouttamislaki 1999 = Laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoi-den vastaanotosta 493/1999.
LAALO, KLAUS 2001: Suomi kielikunnassaan II -kurssin luento 12.9.2001 Tampereen yliopistossa.
LAITINEN, LEA 1993: Nesessiivirakenne, kieliopillistuminen ja subjektiivisuus, s. 149–
170. –Virittäjä 97.
LAURANTO, YRJÖ 1995:Elämän suolaa. Suomen kielen alkeita 1. Kielikeskusmateriaa-lia n:o 112. Jyväskylän yliopisto: Soveltavan kielentutkimuksen keskus.
____ (tulossa): Imperatiivi, käsky, direktiivi. Toimintaan kehottamisen syntaksia suomessa toisena kielenä. Väitöskirjakäsikirjoitus.
LEPÄSMAA, ANNA-LIISA –SILFVERBERG, LEENA 1992: Suomen kielen alkeisoppikirja.
Helsinki: Oy Finn Lectura Ab.
MARTIN, MAISA 1999a: Mikä on keskeisintä suomen kielessä? s. 155–181. – Pekkola, Seppo (toim.), Sadanmiehet. Aarni Penttilän ja Ahti Rytkösen juhlakirja s.
155–181. Suomen kielen laitoksen julkaisuja 41. Jyväskylän yliopisto.
–––– 1999b: Suomi toisena ja vieraana kielenä, s. 157–178. – Sajavaara, Kari &
Arja Piirainen-Marsh (toim.), Kielenoppimisen kysymyksiä. Jyväskylän yliopisto: Soveltavan kielentutkimuksen keskus.
MCALESTER YM. 1987 = McAlester, Gerard & Synnöve Nyberg, Liisa Oksanen, Raimo Olkkonen, Lasse Pylkki, Paavo Pääkkönen ja Eeva Tuokko: New Deal Grammar. Kurssimuotoisen lukion kielioppi.Neljäs painos. Porvoo: WSOY.
MIESTAMO, MATTI 1998: Affirmaation ja negaation asymmetriasta maailman kielissä, s.
182–216. – Pajunen, Anneli (toim.), Kieliopillistumisesta, analogiasta ja ty-pologiasta. Suomi 185. Helsinki: SKS..
–––– 2004: Suomen kieltoverbikonstruktio typologisessa valossa, 364–388.
–Virittäjä3/2004.
NIEMINEN, KAARLO 1937: Huomioita suomen kielen sanaluokista, s. 267–278.
–Virittäjä 41.
NIIRANEN, LEENA 2004: Oppimisen kohteena suomen verbit. Kaksikielisten oppilaiden ja luokkahuoneoppijoiden verbisanaston ja verbintaivutuksen vertailua, s. 79–
96. Latomaa, Sirkku (toim.), Äidinkieli ja toiset kielet. Pohjoismainen kaksi-kielisyystyöpaja Tampereella 18.–20.10.2002. Tampere Studies in Language, Translation and Culture, Series B. Tampere University Press.
NS =Nykysuomen sanakirja 1980. Seitsemäs painos. Porvoo: WSOY.
NUUTINEN, OLLI 1983:Suomea suomeksi 1. Helsinki: SKS.
OJANIEMI, SIRKKA 1996: Venäjän kieli suomen oppimisen kannalta, s. 15–35. – Geber, Erik (toim.),Suomen kielen kontrastiivinen opas. Helsinki: Opetushallitus.
PAJUNEN, ANNELI1998: Pääsanaluokkien eriytymättömyydestä uralilaiskielissä, s. 59–
109. – Pajunen, Anneli (toim.), Kieliopillistumisesta, analogiasta ja typologi-asta. Suomi 185. Helsinki: SKS.
–––– 1999:Suomen verbirektiosta: verbin argumenttirakenteen jäsenten valinnasta.
Yleisen kielitieteen julkaisuja. Turun yliopisto.
____ 2001: Argumenttirakenne: asiaintilojen luokitus ja verbien käyttäytyminen suomen kielessä.Helsinki: SKS.
PEKKARINEN, HELI 1997: Kieliopillistuva olla tehtävissä -tyyppi lokatiiviadverbista mahdollisuusrakenteeksi, s.66–88. – Lehtinen, Tapani ja Lea Laitinen (toim.), Kieliopillistuminen: tapaustutkimuksia Suomesta. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
PEKKOLA, SEPPO (toim.) 1999: Sadanmiehet. Aarni Penttilän ja Ahti Rytkösen juhla-kirja. Suomen kielen laitoksen julkaisuja 41, Jyväskylän yliopisto.
PENTTILÄ, AARNI 2002:Suomen kielioppi. Kolmas painos. Vantaa.
PIITULAINEN, MARJA-LEENA 1998:Saksan kielioppi.Helsinki: Otava.
RAVILA, PAAVO 1943: Uralilaisen lauseen alkuperästä, s. 247–263. –Virittäjä47.
–––– 1953: Sanaluokat, erityisesti uralilaisia kieliä silmällä pitäen, s. 41–50.
–Virittäjä57.
RÄISÄNEN, ALPO 1975: Havaintoja lastenkielestä, s. 251–266. –Virittäjä 79..
SAMMALLAHTI, PEKKA 2003: Lauserakenteen kuvaamisesta II, s. 46–67. –Virittäjä 1/2003.
SAVIJÄRVI, ILKKA 1977: Itämerensuomalaisten kielten kieltoverbi. I Suomi. Joensuun Korkeakoulun Julkaisuja Sarja A No 8. Helsinki: SKS.
SKS = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
SKST = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia.
SUNI, MINNA 1996: Maahanmuuttajaoppilaiden suomen kielen taito peruskoulun päät-tövaiheessa. Monistesarja 11/96. Helsinki: Opetushallitus.
VILKUNA, MARIA 2000: Suomen lauseopin perusteet. Toinen, korjattu painos. Helsinki:
Edita.
VAN DER WOUDEN, TON 1997: Negative Contexts. Collocation, polarity and multiple negation. London: Routledge.
YKT 2005 = Yhteistyössä kotoutumiskoulutusta toteuttamaan. Työ- ja opetushallinnon työryhmän raportti. Työhallinnon julkaisu 2005.
Yleisten kielitutkintojen perusteet. Opetushallitus 2002.