VARUSMIESTEN SIEDÄTYSHOITOA

Sotilaskoulutuksen näkökulmasta sairauden ja terveyden sosiaalisesti määritty-neet rajat opettivat oikeanlaista suhtautumista omaan kehoon ja sen viesteihin.

Nuoria siedätettiin, jotta he eivät antaisi pienille oireille periksi. Tämä liittyy terveyden sijaan ensisijaisesti sotilaskoulutukseen (Janowitz & Little 1965;

Little 1971; Aikko 2010). Koska sota on kovaa, myös koulutuksen ja sotilaan tulee olla kovia. Kovuudella viitattiin sotilasharjoitusten lisäksi mielentilaan, joka auttoi kestämään erilaisia kehon ja mielen epämukavia tiloja. Tällaisia olivat esimerkiksi väsymys, uupumus, märkä, kylmä, kipu. (Hockey 1986, 34–

35.) Rauhan ajan varusmiespalvelus jää silti henkiseltä rasitustasoltaan kauaksi todellisen sodan aiheuttamasta stressistä. Tämä ero katsotaan sotilaspedagogii-kan näkökulmasta koulutuksen haasteeksi (Halonen 2007, 126–132). Nuoril-le pyritään silti antamaan fyysisesti ja henkisesti rankkoja kokemuksia, joiden katsotaan olevan oleellinen osa sotilaskoulutusta. Se, opettaako väsyneenä har-joittelu tekemään terveyden kannalta hyviä ratkaisuja, on aivan toinen kysy-mys (ks. Hoikkala 2009c, 288–289).

Nuorten kesken epämiellyttävien tilanteiden ja olotilojen siedätyshoito näyttäytyi kasvatuksellisena tapahtumana. Taitoa kestää ja olla luovuttamat-ta katsoluovuttamat-taan luovuttamat-tarvitluovuttamat-tavan varusmiespalveluksen lisäksi myöhemmin elämässä ja työelämässä (ks. myös Aikko 2010; Ojajärvi 2012). Työelämässä korkea kyn-nys pitää sairauslomaa yhdistyy työn arvostukseen, yksin pärjäämisen eetok-seen ja kunniaan. Sairastuminen tai työstä pois jääminen nähdään silloin luo-vuttamisena ja häpeänä. (Oikarinen 2008, 132; Kortteinen 1992.) Sama ilmiö on yhdistetty maskuliinisuuteen – tosimies ei jää sairauslomalle (Courtenay

2000b). Varusmiesten opettaminen kestämään pieniä sairauksia ja välttämään turhaa valittamista kasvattaa näin ollen suomalaiseen työkulttuuriin. Varus-miespalvelus on työtä, josta tulee olla pois vasta kun on todella riittävän sairas.

Aineistoni pohjalta palveluksen ei voida ainakaan sanoa lisäävän nuorten mies-ten herkkyyttä hakeutua hoitoon tai avoimesti tunnustaa henkisiä ja fyysisiä oireita. Kovuus, kasvu ja koulutus yhdistyivät itsen ylittämiseen ja vastuun kantamisen kunniaan. Niiden kääntöpuoleksi määrittyivät keskeyttäminen ja heikkous sekä näihin liitetty häpeä. (Vrt. Pietilä 2013.)

Myös nuorten miesten omissa kaveriporukoissa fyysinen vahvuus, kestä-minen ja tasavertaisuus näyttäisivät olevan tärkeitä arvoja (ks. Prout 1989;

Hoikkala 1996; Tolonen 2001; Paju, P. 2011). Työmaailmassa ja varusmies-koulutuksessa vallitseva protestanttisen etiikan työeetos (Weber 1980) tuntuu olevan ainakin osittain yhdenmukainen nuorten arvomaailman kanssa. Varus-miesten terveyskäsityksen yksinkertaistaminen pelkkään kestämisen eetokseen ei kuitenkaan kertoisi koko totuutta. Vaikka varusmiespalveluksessa painotet-tiin yleisesti fyysistä kestämistä, varusmiehet antoivat toisilleen paljon tukea ja apua (ks. Virtanen & Isotalus 2010). Myös vaikeista asioista keskustelu oli nuorten kesken avointa. Se, miten nuoret hyväksyivät valesairastelun henki-sesti liian vaikeilta tuntuvissa tilanteissa, tuo uudenlaisen näkökulman keskus-teluun nuorten miesten terveyskäyttäytymisestä. Avoin keskustelu henkisesti vaikeista tilanteista, toisten varusmiesten tuki ja apu sekä valesairauden käyt-täminen henkisenä varaventtiilinä olivat kaikki mielenterveyden ja jaksamisen kannalta tärkeitä asioita.

Ideaalinen varusmies ei varusmiesyhteisön näkökulmasta ollut vain kunnol-linen ja kiltti, vaan pikemminkin tyylikkäästi valesairastelun ja särmän sotilaan roolin välillä tasapainoileva. Sairauden rajat rakensivat varusmiesten sosiaalis-ta identiteettiä ja määrittelivät, oliko nuori turhassosiaalis-ta valitsosiaalis-taja vai sinnittelijä.

Rankan sotilaan ideaalin mukaisesti toimiva lähti sairastuvalle vasta kun muut käskivät (ks. myös O’Brien ym. 2005, 514). Jatkuvan tarkkailun ja kontrol-loinnin tilanne muodostui, kun kantahenkilökunnan lisäksi myös varusmie-het arvioivat omia ja muiden varusmiesten oireita ja niiden todenmukaisuut-ta (vrt. Foucault 1980, 227–229; Scott 2011, 89). Yksilöllisistä tulkinnoistodenmukaisuut-ta ja erilaisista palvelusmotivaatioista syntyi lopputuloksena omien fyysisten ja psyykkisten rajojen haastamista ja ylittämistä, valesairastelun vähentymistä tai yhtä lailla sairaana palvelemista. Varusmiesyhteisön normit ja ideaalit pääosin nostivat kynnystä hakea vapautusta. Herrasmiesvarusmiehen ideaalin mukaan palvelus haluttiin suorittaa mahdollisimman hyvin, mikä saattoi johtaa siihen, ettei vastaanotolle lähdetty edes silloin, kun se olisi ollut tarpeellista. Sairaa-na voitiin palvella varmuuden vuoksi, jottei oma maine varusmiesyhteisön ja kantahenkilökunnan silmissä vaarantuisi. Erityisesti rankan sotilaan ideaalin mukaan varuskuntasairaalaan lähtö tulkittiin helposti fyysiseksi heikkoudeksi

ja kestämisen eetosta vastaan toimimiseksi. Kaiken kestävä rankka sotilas ei sairauslomia kaipaa.

Vaikka varusmiesideaalit tuntuvat toistavan vuosikymmenten takaista kes-tämisen eetosta, se näyttäisi joiltain osin myös rakoilevan (ks. Siltala 2013, 400–403). Yksin pärjääminen ei ollut ainut tapa selvitä vaikeista tilanteista (vrt. Kortteinen 1992). Vaikka monet viralliset ja epäviralliset toimet pyrkivät nostamaan kynnystä hakeutua vastaanotolle, nuoret osaavat, uskaltavat ja ym-märtävät hakeutua varuskuntasairaalaan. Näyttäisi siltä, etteivät nuoret mie-het yksioikoisesti niele aiempien sukupolvien miehisyyden mallia, vaan voivat ja osaavat hakea apua fyysisiin ja psyykkisiin ongelmiinsa (mm. Emslie ym.

2006).

Kyse on siitä, miten sukupuoli, identiteetti, arvot ja sosiaalinen konteksti yhdessä määrittelevät ideaaleja miesten terveyskäyttäytymiselle (Galdas 2009).

Hyväksyttävä sairastelu ja avun hakeminen voivat määrittyä hyvin eri tavalla eri pienryhmissä. Koska kyse ei varusmiespalveluksessa useinkaan ole vakavista taudeista, sairauden ja terveyden väliin jäävä harmaa alue on suuri. Jos nuori kokee hoitoon hakeutumisessa olevan vaara leimautua tai vahingoittaa omaa mainetta, voi pienessä flunssassa palveluksessa oleminen näyttää tähän verrat-tuna pieneltä riskiltä (ks. Pietilä 2008, 113–117; O’Brien ym. 2005). Ryh-män ulkopuolelle ajautuminen ja vähäinen yhteisöllinen tuki voivat vaikeuttaa varusmiehen tukeutumista lähiyhteisöön (ks. tarkemmin luku 5; Ojajärvi &

Salasuo 2011).

Sairauden ja terveyden rajat ovat osa monitasoisia ja monimerkitykselli-siä arjen toimintoja (Honko 1994, 23–28). Merkitykset ja rajat, joita sairau-delle annetaan, syntyvät lääketieteen ja terveysvalistuksen lisäksi paikallisen yhteisön arjessa (Honkasalo 2008a, 19). Raja sairauden ja terveyden välillä ei ole dikotominen, vaan oireiden, yhteisöllisen neuvottelun ja tilanneteki-jöiden summa. Sairauden rajat ja merkitykset ilmentävät yksilön ja yhteisön arvoja (Nichter 1981; Honkasalo 1988; Young 2004). Erityisesti lievempien sairauksien tapauksessa myös oireiden tunteminen ja itsearviointi näyttäisivät liittyvän sosiaaliseen identiteettiin, tietyn ryhmän jäsenyyteen ja oireille an-nettuihin merkityksiin (ks. myös St. Claire & Clucas 2012). Tämä tulisi ottaa jatkossa huomioon, kun tarkastellaan nuorten hoitoon haketutumista ja sen esteitä.