IDEAALIT TOIMINNAN RAJAAJINA

Varusmiesideaalit loivat yhdessä raamit, joiden sisällä oli pysyttävä, jos halusi esittää uskottavasti varusmiestä. Tutkija Barrie Thorne (1993, 98–99) kritisoi stereotypioihin parhaiten sopivien poikien olemisen tavan yleistämistä kaik-kiin poikaik-kiin. Tällöin muut tavat olla poika jäävät helposti lyhyiksi kuvauk-siksi marginaalista. Vaikka tämä tutkimus keskittyy paljolti nuoriin, joilla ei näyttänyt olevan suuria ongelmia varusmiesroolin esittämisessä, vaikuttivat ideaalit myös heidän käyttäytymiseensä. Vaikka varusmiehen ideaalit näyttäy-tyivät arjessa liikkuvina, ne kiteyttivät yhdessä hegemonisen varusmieheyden.

Hegemonisen varusmiehen ideaali on lähellä hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä (Connell 1995, 75; Ojala & Pietilä 2013, 24). Yhden mallin sijaan varusmiehen ideaali oli kuitenkin moninainen. Ideaalien perusteella varus-miehen oletettiin olevan lähtökohtaisesti terve, kestävä, suomalainen, hetero ja mies.

Varusmiehen ideaalit liitettiin ensinnäkin mieheyteen. Varusmiespalvelus kasvattaa pojista miehiä, ja siksi ideaalit olivat sukupuolisidonnaisia. Armeijan koulutuksessa ja kasvatuksessa sukupuoli oli sekä jatkuvasti läsnä että täysin

piilossa. Tämä johtui siitä, että mies on armeijassa normi. Koska naisia on varuskunnissa vähän, sukupuolikysymys näyttäytyy aina kysymyksenä naisten sopeutumisesta armeijaan tai armeijan sopeutumisesta naisten siellä olemiseen.

(Ks. Kronsell 2006.) Koska varusmies on mies, keskeiseksi tulee rajan vetämi-nen miehisen ja ei-miehisen välille (Barrett 2001). Tämä takia väärällä tavalla (muiden mielestä) omaa miehisyyttään esittävät nuoret ja naisvarusmiehet jou-tuivat kamppailemaan hyväksytyksi tulemisesta.

Kaikki kolme ideaalia sisälsivät myös oletuksen varusmiehen terveydestä ja kestämisestä. Palvelukseen astuva nuori on lähtökohtaisesti terve. Kestämisellä tarkoitetaan oletusta fyysisesti ja henkisesti vaativan koulutuksen läpikäymi-sestä ilman valittamista tai luovuttamista. Kestämisen eetokseen ja siihen liit-tyviin tulkintoihin palataan tarkemmin myöhemmissä luvuissa. Terveysoletus tulee esille erityisesti luvussa kuusi, jossa tarkastellaan sairauden ja terveyden yhteisöllisiä rajoja.

Varusmiespalvelus liittyy vahvasti myös suomalaisuuteen. Tutkimusprofes-sori Tommi Hoikkala kutsuu armeijaa ”suomalaisuuden identiteettikoneeksi”

(Hoikkala 2009b, 128; Salasuo 2009d, 224). Tällä hän viittaa palvelukseen kokemuksena, jonka avulla nuoret (miehet) ansaitsevat paikkansa miesyh-teisössä. Myös ulkosuomalaiset kertovat kansalaisuuden lunastuksen olleen yksi syy tulla pysyvästi ulkomailla asuvana Suomeen varusmiespalvelukseen (Kenola-Krusberg 2012). Kenttätyössä suomalaisuus oli taustaoletus, joka tuli esille erityisesti viholliskuvassa. Vaikka vihollinen ilmaistaan varusmies-palveluksessa virallisesti vain värein (mm. keltainen vihollinen idässä), käsitti varusmiesjoukko melko nopeasti viholliseksi Venäjän. Kenttätyön aikana käy-tiin Venäjän ja Georgian välinen sota, joka mahdollisesti vahvisti entisestään vanhan viholliskuvan uusintamista. Varusmiesjohtajat ja alokkaat hyökkäsivät Venäjää vastaan keskenään metsäleireillä, kun taas luennoilla sama toistet-tiin hienovaraisemmin sanoilla ”eipä se [vihollinen] juuri ole muualta tullut”, millä viitattiin idästä hyökkäävään Venäjään. Samalla kun vihollinen määri-teltiin Venäjäksi, rakennettiin rajaa ”meidän suomalaisten” ja ”heidän venä-läisten” välille.

Kasarmilla oli palvelustaan suorittamassa jonkin verran venäläistaustaisia nuoria, jotka kertoivat minulle ymmärtävänsä viholliskuvan luomisen, mutta miettivät samaan aikaan omaa paikkaansa armeijassa. Alla oleva lainaus on anonymisoitu, mutta se tuo kiteytyneesti esille sen, miten historiasta nouseva viholliskuva luo rajaa, joka saa venäläistaustaisen nuoren pohtimaan, sopiiko hän, ja miltä osin, varusmiespalvelukseen.

Kun kuulee et ryssä kuolee tai jotain vastaavaa, se ei lisää sitä motivaatioo (...) Mä en ota sitä koskaan henkilökohtaisesti (...) [joskus silti] mietin et mitä helvettiä mä täällä teen.

(Anonyymi haastateltava.)

Jos nuori poikkesi ideaaleista liikaa, hänen piti tehdä aktiivista työtä, jottei hänen varusmiehen roolin esityksensä uskottavuus kyseenalaistuisi. Esimerkik-si nainen pystyi määrittymään kompetentikEsimerkik-si varusmiehekEsimerkik-si, mutta uskottava esitys vaati naisvarusmiehen ideaalin lisäksi myös muiden varusmiesideaalien uskottavaa hallintaa. Naisideaali sisälsi oletuksen hoivasta, seksuaalisesta vas-tuusta, pehmeydestä ja ulkoisen naiseuden säilyttämisestä. Uskottava esitys vaati toisinaan myös erottautumista naissukupuolesta. Varusmiesideaalin liittyessä (fyysisesti kompetenttiin) mieheen ei nainen mielellään esiintynyt heikomman sukupuolen edustajana, vaan painotti yksilöllisyyttään. Nainen ei silti saanut olla liian miesmäinen, ja myös naiseutta tuli säädellä armeijaan sopivaksi. Keskeistä naisvarusmiehen ideaalissa oli sen alisteinen suhde kah-teen muuhun varus miesideaaliin – naiset olivat altavastaajan roolissa. Naisen varusmiesesitystä ei suoraan uskottu, mutta oikeanlainen esitys mahdollisti naisille uskottavan varusmiehen roolin. Tämä tarkoitti kuitenkin jatkuvaa sukupuolten välisen rajan ylitystä ja rajoihin liittyvää neutralointia (Thorne 1993, 64–66). Miesten pyrkiessä välttämään feminiinisyyttä naiset tasapai-nottelivat oikeanlaisen ja hyväksyttävän naiseuden ja uskottavan varusmies-roolin esittämisen välimaastossa.

Kaikki nuoret tekivät enemmän tai vähemmän töitä pitääkseen varus-miehen roolinsa uskottavana. Ideaalien rajat eivät siis koskeneet vain margi-naaliin kuuluvia nuoria, vaan nuoret kävivät tilannekohtaisesti neuvotteluja oman esityksensä uskottavuudesta. Aina esitys ei ollut vakuuttava tai ideaalista poikettiin muiden mielestä liikaa. Seuraava pitkähkö esimerkki kertoo siitä, miten varusmiesyhteisö voi suhtautua liikaa ideaaleista poikkeavaan nuoreen.

Esimerkki kertoo kollektiivisesta kiusaamisesta, joka on itsessään kiinnostava ilmiö⁵⁰. Samalla avautuu mahdollisuus tarkastella varusmiesryhmän suhtautu-mista erilaisuuteen ja nuoren miehen vastarintaa varusmiesideaalien rajoilla.

Varusmies Kosonen oli sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut. Vaikka Ko-sonen hoiti varusmiespalvelukseen liittyvät tehtävät hyvin, hän joutui nopeasti yleisen vitsailun kohteeksi. Kysyessäni mikä Kososessa häiritsi muita, vastaus liittyi joko hänen mahdolliseen homoseksuaalisuuteensa tai yleisemmin vain

”olemukseen” (ks. Salmivalli 1998, 85, 102–104). Naismaisella käytöksellä tarkoitettiin eleitä, jotka olivat joidenkin varusmiesten mielestä liian sieviä, tai ääntä, joka oli miehelle liian korkea tai heikko. Vain varusmies Pakkala viittasi haastattelussa siihen, että Kosonen oli tehnyt hänen mukaansa samoja virheitä useaan otteeseen. Yksi haastateltava sanoi Kososen pilaavan tuvan maineen, ja toista häiritsi hänen osallistumisensa oman tuvan keskusteluihin.

50 Kyselyn mukaan noin joka kolmas varusmies ja yli puolet naisvarusmiehistä kokee kiusaamista palveluksena aikana (Leinonen ym. 2012, 35; ks. myös Laitinen 2010, 188). Kiusaamista esiintyy kaikissa yhteisöissä, ja usein se kertoo jotain oleellista yhteisöstä ja sen määrittämistä sosiaalisesti hyväksytyistä rajoista. Tämä yhteisöllisyyden puoli voi olla varusmies-palveluksessa kantahenkilökunnalle lähes näkymätöntä, mutta varmasti ainakin jossain muodossa jokaiselle varusmiehelle tuttua ja näkyvää.

Kysyessäni tarkemmin, mikä toisen nuoren mahdollisessa homoseksuaali-suudessa oli vaikea hyväksyä, sain vastaukseksi: ”Ne on semmosia hintelöitä, ei niitä voi laskee ees ihmisiks eikä, ei ainakaan miehiks voi”. Sama argumentti ei-miehisyydestä tuli vastaan puhuttaessa siviilipalvelusmiehistä (ks. Hale 2008;

Goldstein 2001, 265)⁵¹. Tiivistäen voisi siis sanoa, että mies on varusmiesten mukaan sotilaskoulutuksen käynyt hetero. Miesryhmien sisäiseen solidaarisuu-teen ja identiteettityöhön liittyvä homofobia on tullut esiin myös muissa mies-tutkimuksissa (mm. Lehtonen, J. 2003; Leyser 2003; Huuki 2010). Homo fobia liitetään miesvaltaisissa yhteisöissä miesten väliseen tiiviiseen yhteisöllisyyteen, homososiaalisuuteen, jossa heteronormatiivisuuden rikkoja koetaan uhkaksi yhteisöllisyydelle. Seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät kommentit voi tul-kita myös varusmiesten huumoriksi, joka oli täynnä heteronormatiivisuutta vahvistavia homovitsejä (McCann & Plummer & Minichiello 2010). Ryh-mässä toteutuvaa vahvaa heteronormatiivisuutta ja ei-miehisyyden karttamis-ta vitsailu ei kuitenkaan muukarttamis-ta. Pienikin naismaiseksi mielletty piirre, liike tai teko saattoi kyseenalaistaa varusmiehen roolin uskottavuuden (ks. Thorne 1993; Barret 2001; Leyser 2003; Connell & Messner 2005). Homottelu ja heteronormatiivisuus olivat tutkimusyksikön arjessa vahvasti läsnä, usein juuri Kososen kiusaamisen kautta. Vaikka Kosonen toteutti varusmiesideaaleja mo-nilta osin hyvin (hoiti tehtävänsä, ei valittanut, kesti), ei hänen silti katsottu sopivan ideaaleihin.

Heteronormatiivisuus on ainakin pinnalla ja vahva. Hyvin pienet asiat lei-maavat homoksi. Homo ei ole pelkästään haukkumasana, vaan viittaa spesifisti seksuaaliseen suuntautumiseen. Kosonen on omassa tuvassaan yleisen vitsailun kohde naismaisuutensa takia, vaikka muuten hoitaa asiat hyvin (tämäkin kyllä huomattu) eikä valita. Tänäänkin hän söi yksin ruokalassa ja varmasti saa kuulla kuittailuja pitkin päivää. Edes hänen aktiivista urheilulajien harrastamista ei noteerata minään⁵².

(Kenttämuistiinpanot 17.7.2008.)

Naljailu tapahtui pääosin Kososen selän takana. Haastatteluissa kysymys kiu-saamisesta johti usein automaattisesti Kososesta puhumiseen. Tämä kertoo nuorten ymmärtäneen Kososeen kohdistuneen naljailun kiusaamiseksi. Vä-hintään he ymmärsivät, että voisin tulkita kohtelun kiusaamiseksi. Yllätyin siitä, miten myös varusmiehet, jotka muutoin toimivat muut huomioiden,

51 Siviilipalvelusmiesten eroa varusmiehiin rakennettiin myös homoseksuaalisuuden kautta. Oletus siviilipalvelusmiesten homoseksuaalisuudesta liittyi seksuaalisen suuntautumisen sijaan vahvemmin ei-miehisyyteen. Ei-miehisyyttä korostivat jopa naisvarusmiehet: ”Naisvarusmies Koski kommentoi sivariin siirtymistä pohtivalle kaverille ruokapöydässä sen olevan

’homojen hommaa’. Minun oli pakko lisätä näiden olevan kuitenkin jokaisen henkilökohtaisia valintoja, eikä hyviä tai oikeita valintoja ole. Mietin itse juuri eilen aseahdistuksissani sitä, miten tämä [palvelus] todella on pakollinen kaikille miehille ja sivari ei välttämättä ole edelleenkään kaikille vaihtoehto.” (Kenttämuistiinpanot 17.7.2008.)

52 Poikien on aiemmissa tutkimuksissa katsottu määrittelevän miehisyyttä ja maskuliinisia identiteettejä juuri ruumiin kompetenssin ja urheilun kautta (mm. Swain 2004; Berg 2010).

osallistuivat naljailuun tai olivat vähintään passiivisen suvaitsevaisia kiusaa-mista kohtaan (rasiskiusaa-mista ks. Souto 2011, 66–67). Esimerkiksi yleensä hyvin solidaarinen Pakkala poikkesi linjastaan Kososen tapauksessa. Haastattelussa hän myönsi suoraan: ”Ei mulla omaa mielipidettä siit [Kososesta] oo. Sama kun kaikilla muilla – homoidiootti.” Vaikka muiden varusmiesten arviointi⁵³ oli toisinaan karskia, kommentit olivat hyvin harvoin siviilielämään liittyviä.

Kosonen oli poikkeus, ”jota on kyllä dissattu niin paljon ku pystyy” (Pakkalan 1. haastattelu 18.8.2008).

Epäsuora kiusaaminen ylettyi Kososen lähellä oleviin. Vitsin osaksi liitet-tiin myös muita varusmiehiä, varsinkin jos he olivat hiljaisia, kuten Korpi.

Tänään Korpi joutui Kososen kanssa samaan pöytään lounaalla, eikä pöydässä ollut muita. Hakala huikkasi Korvelle: ”Romanttinen deitti teillä”, mikä sai Korven syömään 2 minuutissa ja nousemaan pöydästä. Hakala jatkaa vittuilua myöhemmin puhumalla Korvelle Kososesta hänen poikaystävänään.

(Kenttämuistiinpanot 29.7.2008.)

Kommentointiin osallistui lopulta jopa kaikista hiljaisin varusmies. Kososen huutaessa keittäjille kiitokset hiljainen varusmies kommentoi minulle ilkku-vaan sävyyn ”huomaa heti missä Kosonen on, kuulee äänestä”. Kommentti viittasi korkeaan, naismaiseen ääneen. Myös naiset osallistuivat kiusaamiseen, vaikka he reflektoivat haastatteluissa enemmän sitä, miten ”Kososella on kova paikka”. Naisvarusmies Janatuinen tutustui Kososeen lähemmin koulutukses-sa, mikä sai hänet ymmärtämään Kososen olevan ”ihan tavallinen ihminen”.

Hän pohti haastattelussa sitä, miten kiusaaminen liittyi mahdollisesti ryhmän yhdenmukaisuuden paineeseen ja siihen, ettei Kosonen edes pyrkinyt muuttu-maan tai muuttamuuttu-maan käytöstään ryhmän tahdon mukaiseksi. Hän ei sopinut ideaaleihin, mutta ei suostunut kiltisti marginaaliin tai keskeyttänyt palvelusta.

Janatuinen: Kosonen on oma ittensä ja se on se kynnyskysymys kun tää on niin sellanen, mun mielestä nykyään semmonen yhteiskunta ainakin nuorilla että semmonen parvi, parveillaan, ollaan parvina, niin jos et sä sopeudu siihen parveen ni sä et oo mitään. Ni, ei vaan uskalleta jotenki, semmosia niinku jotka on omia itsejään, niitä vaan vieroksutaan niin paljon. Jätkät, jätkille varsinkin tommone niinku et oot vähän tommonen neitimäinen poika, se on ihan kauhee niinku kynnyskysymys.

(2. haastattelu 16.6.2009.)

53 Erityisen rajuja kommentit olivat sikavihossa, joka oli varusmiesten oma epävirallinen palautevihko varusmiesjohtajille.

Tämän vihon olemassaolosta kantahenkilökunta ei ollut tietoinen. Varusmiesjohtajien mielestä sikavihon palaute oli viral-lista palautetta rehellisempää. Osan mielestä alaisten runsas negatiivinen palaute kertoi parhaiten siitä, että varusmiesjohtaja osasi pitää alaisilleen kuria.

Kun yhdestä ihmisestä tehdään pilkan kohde, kaikki mitä hän tekee nähdään erilaisuuden kautta. Vitsailua kyseenalaistettiin hyvin harvoin. Kuulin ainoas-taan kerran erään nuoren kyseenalaistavan muiden tavan kategorisoida Koso-nen negatiivisesti (ks. Juhila 2004, 29). TällaiKoso-nen vastapuhe oli mahdollista vain kyseiselle varusmiehelle, joka oli muiden silmissä kunnioitettu ja jolla oli sosiaalisten resurssiensa takia runsaasti liikkumavaraa (Thorne 1993, 123;

vasta puheesta ks. Juhila 2004, 28–30). Hän oli kotoisin pääkaupunkiseudulta ja oli aktiivinen konemusiikkipiireissä. Hänellä oli varusmiesten joukossa kor-kea status (ks. Huuki 2010), jonka takia hänellä oli varaa murtaa kiusaamiseen liittyvää puuttumattomuuden normia.

Kosonen pysyi silmätikkuna koko kenttätyöni ajan. Toisinaan pyrin sa-nallisesti puuttumaan varusmiesten puheeseen ja kyselin heiltä, oliko reilua kohdistaa nälviminen aina samaan henkilöön. Tähän sain vastaukseksi kor-keintaan tuhahduksen ”Ojajärvi on tollanen YK [Yhdistyneet Kansakunnat]”, jolla viitattiin sovitteluyrityksiini.⁵⁴ Kävin useita keskusteluja Kososen kanssa ja haastattelin häntä kahdesti. Sain kuvan, että hänen suhtautumistapansa jat-kuvaan naljailuun oli, että muut ovat lapsellisia.

Vasta kun Kososesta tuli varusmiesjohtaja, katsoi tutkimustuvan varusmies, kokelas Hakala, tarpeelliseksi puuttua asiaan. Hän ei pyrkinyt lopettamaan kiusaamista sen takia, että olisi ajatellut kiusaamisen olevan itsessään väärä toimintatapa, vaan liitti puuttumisen haastattelussa armeijan johtamisoppiin.

Oppien mukaan johtajat eivät saa haukkua toisiaan tai antaa vertaisistaan huo-noa kuvaa alaisille. Vertaisia tulee tukea, eikä alaisille saa näyttää esimerkkiä huonosta käytöksestä. Hakala toimi tältä osin sääntöjen mukaisesti, mutta alle viivasi haastattelussa, ettei henkilökohtaisesti silti erityisesti välittänyt Ko-sosesta. Alikersantit olivat kommentoineet Hakalan asiaan puuttumisen ole-van ”sitä rukkipaskaa”.

Hakala: Koska, sillon ku meikäläinen, tai kun me tultiin rukista, niin mä en muista oliks se eka vai toka ilta, eiku se oli ollu valokuvaus, meil oli valokuvaus ja sitten tota noin, meil oli tietysti Kosonen... Kosonen siel valokuvauksessa ja sitten noi niinku johtajat nauro sille, ja sitä myötä sitten alaiset nauro sille, ja sitten noi johtajat naureskeli muutamalle alaisellekin meiän omasta yksiköstä. Ni mä sitten otin noi meiän johtajat ja sanoin niille että vittu tämmönen ei toimi, että vaikka Kosonen nyt on mitä on, ja kaikilla on siitä oma mielipide, meikäläisen mielestä se on aivan täys hintti koko äijä, mutta kuitenkin, ei sitä alaisille voi sanoa.

(2. haastattelu 6.6.2009.)

54 Mietin kenttätyön aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin, olisiko minun pitänyt puuttua asiaan tiukemmin tai ilmoittaa kiusaamisesta kantahenkilökunnalle. Tämä oli kenttätyön kohta, jossa jäin pisimpään miettimään läsnäoloni eettisiä ulot-tuvuuksia ja sitoumuksia. Teinkö oikein kun vain toisinaan sanallisesti puutuin toimintaan? Olisiko eettisesti ollut oikein ilmoittaa asiasta eteenpäin, vaikkei kiusattu sitä olisi välttämättä halunnut tai ilmaissut koskaan olevansa muita yleisemmin kiusaamisen kohteena? Vai olisiko se mahdollisesti pahentanut suljetussa laitoksessa olevan nuoren tilannetta? (Ks. kenttä-työssä tapahtumiin puuttumisesta Hoikkala ym. 2009, 14–22.)

Tapahtuma on mielenkiintoinen varusmiesideaalien näkökulmasta. Hakala pyrki virallisella puuttumisellaan (johtajien ojentaminen) toteuttamaan her-rasmiesvarusmiehen ideaalia eli toimimaan sääntöjen mukaisesti. Samaan ai-kaan hän kuitenkin erotteli sotilasasemaan liittyvän oikeanlaisen käyttäytymi-sen omasta henkilökohtaisesta mielipiteestään. Kososta ei saa kiusata, koska säännöt kieltävät sen, mutta epävirallisesti hän painotti, että itsekin katsoi Ko-sosen olevan ”täys hintti koko äijä”.

Ryhmäilmiönä kiusaaminen näyttäytyi kenttätyössä muiden samankaltai-suuden korostamisena yhden kustannuksella. Ei ole vain sattumaa, että erilai-seksi valikoitui mies, joka muiden mielestä käyttäytyi naismaisesti, ei suostu-nut muokkautumaan muiden mukaiseksi ja oli kaikesta huolimatta sosiaalinen ja ystävällinen muita kohtaan. Epäilyt Kososen homoudesta liittyivät siihen, miten hän esitti tai ei suostunut esittämään tietynlaista varusmiehen (ja mie-hen) roolia. Muista esitys ei ollut vakuuttava, vaan sisälsi liikaa piirteitä vastak-kaiselle sukupuolelle ominaisista tavoista olla ja elehtiä (Thorne 1993, 111).

Miehen feminiinisyys ja homoseksuaalisuus näyttivät puheissa määrittyvän usein synonyymeiksi (mt., 117). Jos esitys ei ollut uskottava tai sen sisältö oli vääränlainen, kyseenalaistuivat esityksen uskottavuuden lisäksi kaikki muut-kin yksilön esittämät roolit.

Yhdenmukaistavat sosiaaliset käytännöt samankaltaistavat käyttäytymistä ja vahvistavat oletusta, jonka mukaan varusmiehet muodostuvat ”meistä” ja me yhtenäisestä joukosta. Oletettu samankaltaisuus vetää myös puoleensa.

Vaikka palveluksen edetessä ryhmien yhdenmukaisuuden paine vähenee, näyt-tivät nuoret kahdessa kuukaudessa (alokasaika) monilta osin yhdenmukaista-van myös itse omaa käyttäytymistään. Tämä on kiinnostavaa, koska ryhmä ei ole nuorten itsensä valitsema, vaan ulkoapäin pakotettu ja määrätty (Napier &

Gershenfeld 1999, 72–74). Tutkimustupalaisia yhdisti sukupuolen ja löyhästi asuinalueen lisäksi sama sukunimen ensimmäinen kirjain. Silti he muodostivat nopeasti ryhmän, jossa oli ajoittain vahva me-henki. Ryhmäilmiöitä kuvaavat sosiaalipsykologian klassikot tuovat esille sen, miten ihmiset eivät halua kokea itseään ryhmässä erilaiseksi, vaan mieluiten mukautuvat ryhmän näkemykseen (mm. Asch 1961; Sherif 1961). Samalla halutaan säilyttää autonomia ja tehdä ajoittain ryhmästä poikkeavia ratkaisuja.

Keskeistä kiusaamistapauksen ymmärtämisessä on se, miten naljailu, huu-mori ja kiusaaminen sekoittuivat varusmiehillä helposti keskenään. Tulkinnat siitä, mistä oli kyse, määrittyivät tilanteen, kohteen ja puhumisen tavan kaut-ta⁵⁵. Tulkintoihin vaikuttivat myös näkökulma ja subjektiivinen kokemus (ks.

55 Pekka Leimu (1985) esittelee väitöskirjassaan Pennalismi ja initiaatio suomalaisessa sotilaselämässä kaverisorron pitkiä historiallisia juuria Suomen armeijassa. Vanhemmat varusmiehet testasivat alokkaita ja opettivat heitä talon tavoille julmal-ta kuulosjulmal-tavin julmal-tavoin. Leimun (mt., 91) mukaan julmal-tausjulmal-talla oli pyrkimys opetjulmal-taa nuoremmille itsehillintää ja sotilaskuria.

Viime vuosikymmenen lopulla puolustusvoimat otti pennalismiin (kaverisorto) ja erityisesti simputukseen (esimiesaseman väärinkäyttö) nollatoleranssin. Samoihin aikoihin myös palveluksen alkua pehmennettiin, jolloin palveluksen alun ”shokki-hoitoa” ja siihen liittyviä initiaatioriittejä pyrittiin vähentämään (ks. Salo 2004, 70–71).

Paju, P. 2011, 188). Huumori oli tärkeä osa varusmiesten yhteisöllisyyttä (ks.

myös McCann ym. 2010). Vaikealta tai tylsältä tuntuvat hetket täytettiin vit-sailulla ja toisten viihdyttämisellä (ks. myös Hockey 1986, 56–57). Ympäri-vuorokautinen yhteiselo tiivistyi toisinaan suoriin sanallisiin yhteenottoihin, mutta hienovaraisempaa nahistelua tai ilkeämielistä toisen pilkkaa harrastet-tiin huumorin varjolla (ks. Thorne 1993, 79). Se mikä oli huumoria ja mikä pilkkaa, oli vaikeasti määriteltävissä, varsinkin ulkopuolisille⁵⁶. Vaikka huu-mori lisäsi varusmiesten yhteisöllisyyttä, yhteen varusmieheen kohdistuessaan se työnsi huumorin kohdetta samalla yhteisön rajojen ulkopuolelle (ks. myös Huuki 2010, 62; McCann ym. 2010, 519).

Varusmiesten kesken vallitsi epävirallinen sääntö, jonka mukaan muiden naljailua ja vitsailua tuli kestää. Tutkija Petri Paju (2011, 179–180) puhuu samasta ilmiöstä koulussa läpänsieto-oletuksena eli velvollisuutena ”kestää tai ainakin olla kestävinään verbaalista väkivaltaa” ja suhtautua sanomiseen pila-na. Tällainen läpänsieto-oletus näyttäisi olevan erityisesti miesryhmien tapa rakentaa sosiaalista identiteettiä, lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kerätä muiden hyväksyntää (ks. Barrett 2001; Collinson 1988; McCann ym. 2010;

Nielsen 2011). Normi vaikeuttaa kuitenkin kiusatun asemaa, koska naljailua ei saa ottaa tosissaan (Paju, P. 2011, 180). Myös kiusaamisen antaminen ilmi rikkoo epävirallisia sääntöjä ja mitä todennäköisimmin johtaa kiusatun eristä-miseen vielä kauemmas yhteisöstä (Thorne 1993, 77–78; Salmivalli 1998, 83).