KOKONAISVALTAINEN KENTTÄTYÖ

Etnografisessa metodikirjallisuudessa keskustellaan paljon siitä, miten osallis-tuvaa havainnointia olisi syytä tehdä ja pitäisikö tutkijan osallistua tutkittavien elämään kokonaisvaltaisesti vai pysytellä etäämmällä (mm. Coffey 1999). Itse uppouduin alokkaan rooliin kokonaisvaltaisesti. Totaalilaitos, uusi ympäristö, tarkat säännöt ja niiden rikkomisesta seuraavat sanktiot saivat minut omaksu-maan alokkaan roolin. Yritin pysytellä kokonaisruumiin sisällä, oppia sotilaal-lisen käyttäytymisen säännöt ja varusmiehiä koskevat viralliset ja epäviralliset normit paitsi tutkimusta varten myös sopiakseni kentälle. Sukelsin aineistoon ja kenttätyöhön lähes kokonaan ja etäännytin itseni vasta kenttätyön jälkeen varusmiehen roolista. Osin myös ”väärä” sukupuoleni sai minut aktiivisesti pyrkimään rooliin, jossa en herättäisi kentällä liikaa huomiota. Käytin tietoi-sesti aina kentälle mennessäni löysiä farkkuja ja mieheltäni lainaamaani isoa t-paitaa. Lisäksi omaksuin nopeasti kentällä käytetyn kielen (jatkuva kiroilu ja armeijaslangi) sekä opin, millainen kehon käyttö oli armeijakontekstissa toi-vottavaa. Tein kenttätyötä keholla, ja vaikka koin olevani kentällä oma itseni, muokkasin itseäni sopiakseni varusmiesten joukkoon.

Kenttätyöhön valmistautuminen

Olin raskaana, kun tutkimusprojekti, jossa väitöskirjaani tein, sai myönteisen rahoituspäätöksen Suomen Akatemialta syksyllä 2006. Kiitos kollegoiden jous-tavuuden kenttätyötä voitiin siirtää vuosi eteenpäin, minkä ansiosta pystyin jatkamaan väitöskirjan tekemistä projektissa. Valmistautuminen kenttätyöhön oli lapsen saamisen takia paitsi henkistä myös fyysistä. Ennen kentälle menoa olin jo useita vuosia harrastanut lähes päivittäin astangajoogaa. Vaikka harjoi-tus on fyysisesti haastava ja tiesin pohjakuntoni olevan kohtuullinen, en uskal-tanut luottaa vain tähän, vaan otin yhteyttä tuolloin vielä puolustusvoimissa päivätyötä tehneeseen henkilökohtaiseen valmentajaan Stefan Westerbackiin.

Hänen avustuksellaan aloin valmistautua jo ennen synnytystä siihen, että olisin heinäkuussa 2008 valmis ryömimään nuorten miesten rinnalla. Tavoitteeni ei ollut vain suoriutua palveluksesta, vaan minun oli pystyttävä tekemään kenttä-töissä koko päivän havaintoja ja muistiinpanoja. Kova lihaskuntoharjoittelu teki kehostani lihaksikkaan, kuin panssarin. Jo pelkkä ajatus siitä, etten jak-saisi kentällä, sai minut urheilemaan: en halunnut, että tutkimuksestani olisi haittaa muille varusmiehille (vrt. naisvarusmiehen ideaali, luku 5, 116–122).

Vahveneva keho lisäsi luottamusta siihen, että pärjäisin ja jaksaisin, ja riittävä kunto tuki myös kenttätöissä jaksamista.

Tutkimusprojektin tutkijat toimivat vuoden 2008 tiiviisti yhdessä. Tam-mikuussa Tommi Hoikkala ja Mikko Salasuo aloittivat oman kenttätyönsä Kajaanissa. Samaan aikaan palasin vanhempainvapaalta töihin ja aloitin oman

valmistautumiseni heinäkuun 7. päivä alkavaan kenttätyöhöni Parolannum-mella. Projekti tuotti pikaiseen tahtiin yli 500 sivua pitkän kirjan varusmiesten terveystajusta ja arjesta (Hoikkala & Salasuo & Ojajärvi 2009). Osallistuin kirjan kirjoittamiseen juuri intensiiviseltä kenttäjaksolta palanneena. Teos kä-sitteli laajasti varusmiehen kokemusta: arkea, motivaatiota ja palveluksen kul-kua. Myös terveysnäkökulma oli teoksessa keskeinen. Julkistamisensa jälkeen tutkimus herätti laajaa mediakeskustelua siitä, miten varusmiespalveluksen todellisuus poikkeaa puolustusvoimien virallisista ”tahtotiloista”. Tutkijoiden tiivis yhteistyö tuotti monia oivalluksia, joiden alkuperää on vaikea osoittaa.

Sovimme, että esimerkiksi yhdessä kehitellyt käsitteet (mm. kollektiivinen armeijatarina tai inttistoori, kokonaisruumis) ovat kaikkien tutkijoiden käy-tettävissä. Vaikka tutkimukseni aihepiiri on lähellä yhteisesti tehdyn kirjan teemoja, teen viittauksia projektin kirjaan vain silloin, kun kirjan tekstissä on teemaan suoraan liittyviä kohtia.

Tutkimusprojekti oli osa isompaa tutkimuskonsortiota (ks. Alkusanat, 8–9), jossa silloiset Kansanterveyslaitoksen tutkijat tarkastelivat varusmiesten ruokailua tilastollisten kyselytutkimusten ja kehonmittausten avulla. Viral-listen tutkimuslupien saaminen totaalilaitoksiin voi olla pitkällinen ja vaikea prosessi (ks. Lämsä 2008; Lämsä 2013, 30–31), mutta tutkimuskonsortion valmiit kontaktit armeijaan helpottivat huomattavasti tarvittavien tutkimus-lupien hakemista. Tutkimushankkeemme yhdyshenkilö oli puolustusvoimien pääesikunnassa työskennellyt Olli Ohrankämmen. Hänen avullaan vaadittavat turvallisuusselvitykset ja lupajärjestelyt etenivät sujuvasti ja nopealla aikatau-lulla. Yhteistyö puolustusvoimien henkilökunnan kanssa sujui tutkimuksen kaikissa vaiheissa hyvin. Virallisen tutkimuskäskyn²³ saamisen jälkeen kent-tätyö mahdollistui hierarkkisen käskyjärjestelmän organisaatiossa helposti.

Virallinen lupajärjestely ja organisaatiosta saatu ”tutkimuskäsky” eivät kuiten-kaan riitä tutkijalle. Se, miten kantahenkilökunta ja nuoret ottavat tutkijan ja tutkimusprojektin vastaan epävirallisesti, on vähintäänkin yhtä tärkeä osa kenttätyön onnistumista.

Heti ensikosketuksesta lähtien sain kohdata armeijan tavat. Kokouksien alussa käytiin lyhyt esittelykierros, joka tarkoitti sotilaille lyhyttä kertausta sotilas uran eri vaiheista. Tämä hymyilytti minua joka kerta, koska nopea paik-kojen ja positioiden läpikäynti ei kertonut minulle paljon enempää kuin se, jos joku olisi toistellut minulle tuntemattomien yritysten nimiä peräkkäin. Ym-märsin kuitenkin, että tällä tavoin sotilaat paikantavat toisensa organisaatiossa ja hierarkiassa. Käydessäni ensi kertaa yksikössä pari kuukautta ennen kenttä-työn alkua minulle esiteltiin yksikön henkilökuntaa. Pääosin minut otettiin hyvin vastaan, mutta yksi esittäytyminen erottautui muista ja siitä ilmeni va-rauksellisuutta tutkimusta kohtaan.

23 Saimme tutkimusluvan pääesikunnan henkilöstöosastolta (päätös AD22972/10.9.2007) otsikolla ”Tutkimuslupa – VARU-tutkimushanke, osa II”. Lisäksi Parolannummen tutkimukseen liittyen Panssariprikaatin esikunta antoi käskyn (ME 15368), joka mahdollisti tämän tutkimuksen kenttätyön tekemisen Parolannummella.

Hän tuli paikalle, esittäytyi käskyn mukaan ja kertoi itsestään ”oon täällä töissä”.

Esimies käski kertoa oman sotilashistorian, mutta sekään ei tuottanut kuin yhden lauseen kuvauksen aiheesta. Myöhemmin koetin hänen tuhottoman tylsistyneestä ilmeestään huolimatta kertoa edes osan asioista, joita olin listannut itselleni läpi.

Muut tuntuivat ymmärtävän mistä tutkimuksessani on kyse ja olivat tukena, mut-ta kyseinen henkilö ei joko ymmärrä mut-tai sitten häntä ei vaan yhtään kiinnosmut-ta. Py-rin kehittämään jonkinlaista small talkia, joka ei lähtenyt kyllä yhtään käyntiin.

Unohdin jalkapallon, joka olis voinu iskeä.

(Kenttämuistiinpanot 9.5.2008.)

Intensiivisen kenttätyövaiheen lopussa eräs toinen kantahenkilökunnan edus-taja kertoi minulle, miten oli alun perin suhtautunut hieman varauksellisesti tulooni. Hän oli miettinyt, miten suhtautuisin armeijan arkeen ja ennen kaik-kea miten paljon olisin kantahenkilökunnalle vaivaksi. Hän kertoi aika pian huomanneensa, että olin ”asiallinen”. Tutkimuslupaa hakiessamme ja instituu-tiota lähestyessämme koetimme tutkimusprojektissa painottaa osallistuvan ha-vainnoinnin metodin tarkoittavan mahdollisimman näkymätöntä toimintaa.

Tarkoituksemme oli häiritä kantahenkilökuntaa mahdollisimman vähän, ja saamistani kommenteista tulkitsin tämän onnistuneen.

Alun perin tarkoitukseni oli täydentää kenttätyötä keskittymällä varusmies-ten näkökulman jälkeen kantahenkilökuntaan. Kenttätyön jatkaminen ei kui-tenkaan tuntunut intensiivisen jakson jälkeen mielekkäältä eikä tuolloin tar-kentuneen tutkimuskysymyksen kannalta relevantilta. Toivon kuitenkin, että joskus voisin palata asiaan ja kuvata varusmiespalveluksen arkea tarkemmin kantahenkilökunnan näkökulmasta. Kenttätyön aikana myös varauksellisem-mat kantahenkilökunnan edustajat tuntuivat vähitellen vähintäänkin hyväk-syvän läsnäoloni. Päätin silti eettisyyden nimissä esittää kantahenkilökunnan pääosin yhtenä joukkona: heidän suostumuksensa tutkimukseen perustui va-paaehtoisuuden sijaan pääesikunnan käskyyn (ks. tarkemmin luku 3, 81–82).

Totaalisuuden vaikutus kenttätyöhön

Totaalilaitoksessa oli vaikea pistäytyä. Varusmiehet huomasivat jokaisen siir-tymän, joka erosi heidän omasta aikataulustaan, ja tällaiset siirtymät allevii-vasivat tutkijan erityisoikeuksia varusmiehiin nähden. Totaalilaitos suuntasi tutkimustani niin, että tein viikot kasarmilla ympärivuorokautisesti kenttätyö-tä ja olin vain varusmiehille vapaat viikonloput kotona. Kasarmille saapuessa-ni vaihdoin päällesaapuessa-ni heti kenttätyövaatteet eli sotilasasun. Osallistuin arkeen kenttätyöpäivinä kokonaisvaltaisesti ja jäin pois tutkijatapaamisten tai kenttä-muistiinpanojen kirjoittamisen takia ainoastaan parilta luennolta, yhdestä

sii-vouspalveluksesta²⁴ ja valokuvauksesta. Perheeni muutti viereiseen kaupunkiin kesäksi. Tämä mahdollisti lyhyet tapaamiset heidän kanssaan iltavapaiden ai-kana ja päivinä, jolloin varusmiehillä oli kovapanosammuntoja. Kenttätyötä ennen sovimme näet pääesikunnan yhteyshenkilön kanssa, etten osallistuisi itse ampumalla kovapanosammuntoihin — tämä rajoitus oli kirjattu myös puolustus voimien myöntämään tutkimuslupaan. Olin tyytyväinen rajoituk-sesta, koska se antoi mahdollisuuden kirjoittaa muistiinpanoja rauhassa, eikä minun tarvinnut opetella rynnäkkökiväärillä ampumista muutoin kuin teori-assa ja paukkupatruunoilla. Minulle ase ja ampuminen tuntuivat vierailta, eikä minulla ollut aseita kohtaan erityistä innostusta (vrt. asefasinaatiosta Hoikkala 2009a, 34). Aseet herättivät minussa ennen niihin tottumista pikemminkin epämiellyttäviä tuntemuksia ja levottomuutta.

Asuin kenttätyön ajan tutkimusyksikön naisten tuvassa, jossa minulla oli muiden varusmiesten tapaan oma kaappi, sänky ja armeijavaatteet. Minua kohdeltiin alokkaan tavoin ja minua myös puhuteltiin alokkaana. Yleisen ar-meijasuhteeni tai lähinnä sen puuttumisen takia olin ennen kenttätyön alkua tietämätön armeijan käytännöistä. En ollut koskaan koskenut aseeseen enkä omannut perustietoja armeijan säännöistä. Kaikki armeijan rutiinit alkaen marssimuodosta, marssimisesta, tervehtimisestä ja aseen käsittelystä olivat mi-nulle täysin tuntemattomia. En aluksi edes uskaltanut lähteä kasarmilta lomil-le ennen varusmiehiä, koska pelkäsin, että poissa ollomil-lessani opetettaisiin jokin taito, jota en osaisi. Tietämättömyyteni auttoi pääsemään mukaan arkiseen toimintaan: opettelin ja opin armeijan rutiineja, tapoja ja merkityksiä yhdessä nuorten kanssa. Tein erään varusmiehen kanssa muistilappuja arvomerkeistä, ja kertasimme naisten tuvassa sitä, miten sotilasarvoltaan ylemmälle esittäydyt-tiin häntä puhuteltaessa. Olin kahdella oppimiskentällä samaan aikaan: olin oppimassa alokkaaksi ja tutkijaksi.

Myös alokkaiden ennakoimaton arki vaikutti kentällä olooni. Tutkimus-yksikön ilmoitustaululla oli nähtävillä viikko-ohjelma. Käytännössä aikataulu kuitenkin muuttui päivän aikana usein ilman erillistä ilmoitusta. Olin saanut tutkijahuoneeksi tutkimusyksikön kolmannesta kerroksesta pienen huoneen, joka oli aiemmin toiminut siivouskomerona. Tarkoitukseni oli käyttää tätä huonetta muistiinpanojen tekemiseen. Tila oli ainut paikka koko kasarmil-la, jossa olisin saanut varmasti olla täysin yksin ja muiden silmien ja korvien ulottumattomissa. Epävarman aikataulun takia huoneen käyttö oli kuitenkin hyvin vähäistä. Pulmana oli, että paikkoja, joissa koulutus pidettiin, ei aina lu-kenut viikko-ohjelmassa. Mikäli olisin irrottautunut muista hetkeksi, en olisi koulutuksen alettua ehkä löytänyt heitä. Koulutukseen ei myöskään voinut palata sen alettua ilman, että olisin herättänyt varusmiehissä runsaasti

huo-24Siivouspalveluksessa varusmiehet siivoavat tuvat ja muut annetut vastuualueet tarkasti annetussa ajassa. Siivouspalvelu toistuu useita kertoja päivässä eikä ole varusmiesten keskuudessa kovin pidettyä. Jäätyäni kerran siivouspalvelun ajaksi kir-joittamaan kenttäpäiväkirjaa tutkijahuoneeseen sain kuulla tästä niin useasti, että päätin solidaarisuuden nimissä osallistua siivouspalveluissa aina ollessani kasarmilla.

miota ja ihmetystä. Kenttätyön aikana siirryinkin keskellä päivää vain kerran tutkija huoneeseen tekemään muistiinpanoja. Pääosin tein kenttämuistiinpa-noja päivän lopuksi omalla punkallani maaten.

Kokonaisvaltainen kenttätyö ja sen tuoma kaksoisrooli tutkijana ja alok-kaana vaikuttivat tutkijan position lisäksi hyvin konkreettisesti tutkijaan.

Alkupäivät olin kentällä hyvin ”ahkerasti” ja tein jatkuvasti muistiinpanoja.

Kaikki oli uutta. Tiesin viettäväni armeijassa vain kaksi kuukautta ja koetin imeä kaiken itseeni ja kirjata tapahtumia ahkerasti. Jouduin päivittäin teke-mään ratkaisuja: lähteäkö nuorten kanssa illalla sotilaskotiin puhumaan päi-västä vai jäädäkö tupaan kirjoittamaan kenttämuistiinpanoja. Molempia ei päivän tuntien rajallisuuden takia ehtinyt tekemään. Toisinaan jouduin an-tamaan havaintojen ja muistiinpanojen kirjoittamisen sijaan tilaa omille tun-teille, väsymykselle ja olemiselle. Varsinkin leiriltä tullessani jouduin lepää-mään hetken ennen kuin pystyin palaamaan muistiinpanojen kirjaamiseen.

Väsymys oli toki myös alokkaille tuttua, mutta osa väsymyksestäni johtui kak-soisroolista ja kentällä olon alkuinnostuksesta. (Ks. myös Honkasalo 2008a, 62–65.) Koetin kokea, tuntea ja kysellä mahdollisimman paljon ja kirjoittaa kaiken muistiin. Innostavaa alkua, jonka aikana lähes kaikki vapaa-aika päi-västä meni kenttämuistiinpanojen tekemiseen, seurasi noin kahden viikon kohdalla kentällä olon arkipäiväistyminen. Tämän jälkeen pystyin rauhoit-tumaan kenttätyössä ja suuntaamaan muistiinpanoni kokonaisuuden sijaan tarkemmin tiettyihin tapahtumiin.

Kaksoisrooli tutkijana ja alokkaana uuvutti myös henkisesti. Näiden kah-den roolin painotukset vaihtelivat sen mukaan, mitä olin tekemässä ja millai-nen oli kulloimillai-nenkin henkimillai-nen vireystasoni. Väsyneenä tai täysin uuden asian äärellä jouduin keskittymään enemmän alokkaan rooliin. Tylsissä ja toistuvissa kohdissa taas muistutin itseäni siitä, että tosiaan olin kentällä ja tein ympärillä olevasta todellisuudesta havaintoja (ks. Hoikkala 2009a, 37). Toisinaan siirty-mät roolista toiseen kangertelivat. Lyhytkin keskittyminen pelkästään tutkijan toimeen esimerkiksi tutkijatapaamisten aikana sai minut unohtamaan sotilaal-lisen käyttäytymisen. Astellessani takaisin tutkimusyksikköön kuulin usein va-rusmiesjohtajien huutelevan minulle ohjeistuksia siitä, miten taskuni tuli olla kiinni, kengännauhani piti piilottaa tai lippalakki tuli olla päässä. Tuntui kuin olisin ollut hetken jossain toisessa maailmassa ja palannut pöllähtäneenä sieltä takaisin. Tuolloin jatkuva kontrolli tuntui ahdistavalta.

Välillä varusmiesryhmän toiminnasta poikkeaminen tuntui erityisen vaike-alta. Näin kävi esimerkiksi kun palasin marraskuussa 2008 tutkimusyksikön luokse metsäleirille. Tarkoitukseni oli viettää 4–5 päivää tuttujen varusmies-ten kanssa ja haastatella heitä epävirallisesti palveluksen lomassa. Ensimmäi-sen yön jälkeen sain kuitenkin allergiEnsimmäi-sen reaktion, joka paheni toiEnsimmäi-sena yönä.

Silmä luomeni paisuivat lähes umpeen ja kasvoni olivat punaiset ja kauttaaltaan turvoksissa. Armeijan ulkopuolella ollessani olisin hakeutunut suoraan

lääkä-rille, mutta leirillä mietin pitkään, koska oli oikea aika lähteä pois. Kaksi yötä tuntui kenttätyön kannalta turhan lyhyeltä, ja pelkäsin nuorten arvioivan lyhy-eksi jääneen reissun liittyvän melko epämiellyttäviin sääolosuhteisiin. Nuorten kestäessä pakkasta ja kovaa tuulta tuntui erityisen vaikealta kertoa heille, että olin lähdössä niin nopeasti pois leiriltä. Myös oma terveyskäyttäytymiseni oli muokkautunut noudattamaan ryhmän normia, jonka mukaan poistuminen leiriltä tulkittiin helposti epäsolidaarisuudeksi ryhmää kohtaan (ks. luku 6).

Paikka nuorten joukossa

Armeijassa kaikilla on oma paikkansa hierarkiassa, mutta tutkijan paikkaa ar-meijasta ei löydy. Tutkijana saamani erioikeudet, kymmenen vuotta vanhempi ikäni ja se, että olin todellisuudessa siviili, erottivat minut varusmiehistä. Pyrin osoittamaan nuorille, että tarkoitukseni oli seurata heidän arkeaan, enkä esi-merkiksi ollut poissa ikävältä kuulostavina päivinä. Erityisen varovasti käytin oikeuttani lähteä pois palveluksesta. Lunastinkin tutkijan paikkani hyvin konk-reettisesti – olemalla paikalla niin paljon kuin se vain oli mahdollista.

Tutkijan eriokeudet aiheuttivat aika ajoin muissa varusmiehissä hämmen-nystä. Vaikka kaikki tiesivät, että olin siviilitutkija, ei virallisissa säännöissä lukenut miten siviilitutkijan kanssa tulisi toimia. Varusmiesjohtajat käskivät minut aluksi yksikön johtajan luo joka kerta, kun lähdin kasarmialueelta, kos-ka minulla ei ollut esittää erillistä lupalappua. Vaikkos-ka tutkijan roolini vahvistui haastattelujen alettua seitsemännellä viikolla, varusmiesjohtajat kysyivät vielä kenttätyöni viimeisten päivien aikana, olisinko todella saanut lähteä kasarmilta pois milloin vain halusin. Nuoret eivät edes tuolloin ymmärtäneet, etteivät minua koskeneet heitä sitovat armeijan säännöt – en ollut suorittamassa varus-miespalvelusta.

Tein tarkempia muistiinpanoja naisten tuvan ja yhden miesten tuvan va-rusmiehistä. Tarkemman tutkimuksen kohteena ollutta miesten tupaa kutsun

”tutkimustuvaksi”. Kerroin ensimmäisenä päivänä tutkimuksesta ja pyysin miehiä harkitsemaan, voisinko oleskella heidän tuvassaan ja tehdä erityises-ti heistä huomioita. Tupa oli käytännön syistä lähellä naisten tupaa. Tuvat määrittyivät palveluksen alussa tupalaisten henkilökohtaiseksi alueeksi, min-kä takia toisten tupaan astuminen ei aluksi ollut helppoa tai suotavaa. Tä-hän auttoivat käytännön järjestelyt: olin saanut kantahenkilökunnalta luvan niin sanotusti järjestäytyä tutkimustuvan puolelle. Joka kerta kun olimme siirtymässä palvelukseen tai ruokailuun, tuli ennen lähtöä istua oikea varus-tus päällä ryhdikkäästi tuvan jakkaralla kädet suorana polvien päällä ja katse kohdistettuna edessä olevan seinän ja katon rajaan. Järjestäytymiseen kehot-tavan käskyn kajahdettua suuntasin siis naisten tuvan sijaan tutkimustupani jakkaralle istumaan. Tämä järjestely antoi minulle noin 5–10 kertaa päiväs-sä syyn astua miesten tupaan. Pian miehet alkoivat tottua paikalla olooni, ja

tuvassa oleskelu muinakin aikoina helpottui. Melko nopeasti käytännöstä tuli luonnollinen osa päivää.

Jatkuvan läsnäolon kautta pääsin osaksi nuorten toimintaa. Vaikka olin tutkittavia selvästi vanhempi, yhtenäinen pukeutuminen, käskyt ja päiväryt-mi auttoivat pääsemään hyvin varuspäiväryt-miesryhmään mukaan. Minua pyydettiin sotilaskotiin kahville, tupakalle, heittelemään koripalloa ja punttisalille. Olin mukana epävirallisissa vedonlyönneissä, kuuntelin nuorten tulevaisuuden suunnitelmia ja lähdin vapaailtana heidän mukanaan strippibaariin. Tutki-juuttani ja siihen sisältyvää epätavallista paikkaani käytettiin toisinaan myös hyväksi. Toimin viestinviejänä tutkimustuvan ja naisten tuvan välillä. Miehet halusivat esimerkiksi tietää, oliko joku naisista mahdollisesti saanut heitä pa-remman tuloksen Cooperin testissä tai ampunut heitä tarkemmin tai oliko naisten tuvasta kukaan lähdössä iltavapailla baariin. Kuulin myös tapaukses-ta, jossa tutkimustani oli käytetty tekosyynä myöhästymiselle, koska tutki-mushaastatteluun meneminen antoi mahdollisuuden normaalia vapaampaan liikkumiseen. Toisinaan tutkijuuteni myös unohdettiin. Minulta esimerkiksi kysyttiin, miksen hakenut liikuntamerkintöjä punttisalilla käymisestä, vaikka niitä keräämällä voisi saada ylimääräisen vapaapäivän.

Tutkijan sisäänpääsyä kentälle tuki se, ettei armeijan ulkopuolista elämää juuri ollut ja ensimmäiset kaksi viikkoa olimme jatkuvasti kasarmilla. Siviili-maailma alkoi etääntyä, ja keskustelut kiertyivät armeijan ja päivän tapahtu-mien ympärille.²⁵ Koska olin arjessa mukana, pääsin helposti mukaan keskuste-luihin. Kaikkia yhdistävä kulttuurishokki ja jatkuva yhdessäolo mahdollistivat sen, etteivät muista poikkeava statukseni ja eri sukupuoli tuntuneet alun kan-keuden jälkeen haittaavan. Palatessani intensiivisen kenttätyön jälkeen vielä kerran varusmiehen vaatteissa kentälle marraskuussa 2008 huomasin erityisen selvästi, miten tärkeä osa alokasajan kenttätyötä paikka instituutiossa oli ollut.

Koska olin ollut poissa monta kuukautta, minulle ei löytynyt enää luonnollista roolia instituutiosta tai edes varusmiesten joukosta. Koetin seurailla sivusta ja auttaa, mutta tuntui vaikealta olla paikaton instituutiossa, jossa jokaisella oli tarkkaan määritelty tehtävä.

Etnografiassa tutkija voi ottaa ja saada kentällä monenlaisia positioita.

Itse heittäydyin kentällä melko kokonaisvaltaisesti varusmiehen rooliin (ks.

Tapaninen 2009, 3; vrt. Tolonen 2001, 46), vaikka jokaiselle nuorelle oli sel-vää, etten ollut varusmies. Tutustuin totaali laitoksen arkeen, koin laitosarjen henkilökohtaisesti ja pääsin tutustumaan nuoriin hyvin suhteellisen lyhyen kenttätyöni aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi avoi-mesti keskustellut nuorten kanssa tutkijuudestani tai etten olisi ollut paikalla ensisijaisesti tutkijana. Sen sijaan, että olisin vain tarkkaillut tapahtumia,

koke-25 Huomasin oman maailmani kutistumisen käydessäni kenttätyön puolivälissä sukulaiseni 30-vuotisjuhlissa. Istuimme va-rusmiespalvelusta käyvän sukulaisen kanssa muista juhlijoista erillään ja vertailimme kasarmiemme arkea ja käytäntöjä. En osannut enää keskustella luontevasti muusta kun armeijasta. Aloin ymmärtää, mistä loputtomissa tylsissä armeijatarinoissa oli kyse (ks. Lahelma 2005). Muu elämä tuntui kovin kaukaiselta.

mukseni oli lähempänä Marja-Liisa Honkasalon (1994, 18) kuvausta kenttä-työn maailmaan sosiaalistumisesta. Tutkittavista tuli pian kohteiden sijaan subjekteja, ja myös heidän kasarmin porttien ulkopuolinen elämänsä avautui minulle vähitellen keskustelujen ja tutustumisen kautta. Totaalilaitos antoi mi-nulle tutkittavien kanssa yhtenäisen vaatetuksen, mutta ympärivuorokautisen oleskelun takia yhteistä oli myös laitosarki ja sen rutiinit.

Vaikken erottunut varusmiesten kokonaisruumiista sen liikkuessa paikas-ta toiseen, erotuin nuorispaikas-ta tekemällä avoimesti muistiinpanoja ja kanpaikas-tamalla muistiinpanovälineitä. En myöskään seurannut varusmiesten pienryhmäjako-ja, vaan pyrin keskustelemaan tasapuolisesti kaikkien nuorten kanssa. Parhai-ten tutustuin tutkimustuvan ja naisParhai-ten tuvan nuoriin. Heidät opin tuntemaan mielestäni hyvin, ja huomasin viikkojen kuluessa heidän puhuvan minulle hyvin avoimesti. Erotuin varusmiehistä myös siinä, että kävin ajoittain epävi-rallisia keskusteluja kantahenkilökunnan kanssa. Tässä mielessä sijoituin näi-den kahnäi-den ryhmän väliin, mutta hierarkkisen totaalilaitoksen näkökulmasta määrityin alokkaaksi.

Naisen tutkiessa miesvaltaista armeijaa tulee sukupuolen vaikutusta tut-kimukseen pohtia tarkasti (Higate & Cameron 2006, 222). Ennen kentälle menoa pohdin, miten sukupuoleni vaikuttaisi tutkimuksen tekoon. Sopisin-ko joukSopisin-koon vai erottautuisinSopisin-ko niin, että läsnäoloni Sopisin-koettaisiin häiritseväksi?

Sopeutumista helpotti se, että tutkimusyksikössäni oli varusmiespalvelusta käyviä naisia, minkä takia naisten läsnäolo oli instituution käytännöissä val-miiksi otettu huomioon (mm. naisten vessa, naisten tupa). Sukupuoleni tuntui häiritsevän eniten kenttätyön alussa, jolloin tunkeutuminen tutkimustupaan tuntui kovin luonnottomalta, vaikka olinkin saanut tuvan asukeilta luvan oles-keluuni. Uusi kaikille tuntematon ympäristö, jonka sosiaalinen maailma oli vasta muotoutumassa, helpotti kuitenkin liikkumistani ryhmästä ja tuvasta toiseen. Alun jälkeen oleskeluni tutkimustuvassa ei näyttänyt herättävän eri-tyistä huomiota. Ikäni sekä se, että olin äiti, tuntuivat neutralisoivan mah-dollista naisten ja miesten väliseen vuorovaikutukseen liittyvää seksuaalista jännitettä. Sain position, jossa olin kyllä nainen, mutta en samanlainen kuin tutkimustupaa vastapäätä asustavat naisvarusmiehet. Esimerkiksi piereskely naisten ollessa paikalla ei erään tutkimustupalaisen mukaan ollut soveliasta, mutta minun läsnäoloni ei rajoittanut häntä, koska en hänen mukaansa ollut nainen vaan tutkija (ks. Järviluoma 2002).

Etnografiassa pohditaan sitä, muuttaako tutkija läsnäolollaan kenttää ja sen tapahtumia ja miltä osin. Nykyisin on vakiintunut näkemys, jonka mukaan tutkija vaikuttaa aina paikalla ollessaan tilanteisiin (mm. Davies 2002, 4–10).

Koska tutkija ei voi havainnoida tapahtumia silloin, kun ei itse ole paikalla, on muutoksen suuntaa ja määrää vaikea arvioida. Naistutkijan läsnäolo vaikutti hyvin todennäköisesti esimerkiksi avoimeen piereskelyyn tai

Koska tutkija ei voi havainnoida tapahtumia silloin, kun ei itse ole paikalla, on muutoksen suuntaa ja määrää vaikea arvioida. Naistutkijan läsnäolo vaikutti hyvin todennäköisesti esimerkiksi avoimeen piereskelyyn tai