KANTAHENKILÖKUNNAN OHJEISTUKSIA

Ensimmäisen päivän luennolla kerrottiin varuskuntasairaalan toimintaperiaat-teista. Luennoitsija käski varusmiehiä ilmoittautumaan varuskuntasairaalaan heti, jos tunsi olevansa kipeä. Hän jopa kielsi palvelemasta sairaana. Luennon aikana kävi kuitenkin selväksi, ettei kuka vain itsensä sairaaksi kokeva ollut automaattisesti oikeutettu lähtemään varuskuntasairaalaan. Esimerkiksi saira-uksista luennoitsija otti varusmiehen, joka oli ”kuoleman kielissä”:

Luennoitsija kertoo, että ”jos te olette kipeitä, te olette kipeitä, sille ei voi mitään”.

Hyväksyy tämän. Eli jos on ”mies kuoleman kielissä tai nainen” pitää hakeutua vastaanotolle, jossa lääkäri antaa vapautuksen. Kipeänä kieltää olemasta palveluk-sessa. Jos kuitenkin näyttää siltä, että p-kauden [alokasskauden] aikana ”aina sama naama” näkyy varuskuntasairaalassa, kantahenkilökunta seuraa tätä. Lisäksi muis-tutetaan, että 30 vapautuspäivää aiheuttaa palveluksen keskeyttämisen. ”Tämä kat-sotaan tapauskohtaisesti, mutta helposti menee sinne asennepuolen piikkiin.”

(Luentomuistiinpanot 7.7.2008.)

Kantahenkilökunta ei koskaan estänyt varuskuntasairaalaan lähtemistä, mutta ohjeeksi annettiin, ettei jokaisesta pienestä flunssasta tai kipeytyneestä varpaas-ta pitäisi välittää. Sairaalaan ilmoitvarpaas-tautuessa tuli olla ”oikeasti kipeä”. Tämä ilmaisu toistui useita kertoja, kun puhuttiin varusmiesten sairastamisesta. Kan-tahenkilökunnan ohjeet sisälsivät paljon tulkinnallisia ilmauksia, kuten ”liian usein”, ”oikeasti kipeä”, ”liian pienestä”. Näiden ohjeiden perusteella nuor-ten oli vaikea arvioida omaa terveydentilaansa, koska ohjeet eivät olleet yksi-selitteisiä eivätkä kertoneet mitä ”oikeasti kipeä” käytännössä tarkoitti. Lääkäri oli yksi harvoista, joka korosti luennollaan omaa arviota ja ruumiin tuntemus-ten kuuntelua ja niihin luottamista. Hän antoi myös selvän ohjeen: ”jokainen tietää sen oman rajansa ja puoli astetta siihen niin [siinä on sairauden] raja”.

Kantahenkilökunnan puheesta pystyi päättelemään, että ”oikeasti kipeä” va-rusmies oli sellainen, joka ei valittanut pienistä vaivoista, vaan hakeutui varus-kuntasairaalan vain harvoin ja riittävän selvästä syystä.

Kantahenkilökunnan varuskuntasairaalaan liittyviä ohjeistuksia ja käytän-töjä kehysti epäluottamus tai vähintäänkin epäily. Puheessa toistuivat oikean-laisen sairauden lisäksi sairauslomien väärinkäytökset. Jos joku ei ennen ar-meijaan tuloa tiennyt, että vapautuksia voisi käyttää väärin, oppi hän sen viimeistään oppitunneilla. Taustalla oli oletus, että varusmiehet käyttäisivät vapautuksia väärin aina kun siihen ilmaantuisi mahdollisuus. Jos varuskunta-sairaalasta palasi lapun kanssa, jossa luki ”KP” (kykenee palvelukseen), katsot-tiin, että kyseessä oli yritys saada vapautus, vaikka oli terve (ks. myös Pipping 1978, 105; Puska 1973, 24; Ahlbäck 2006, 115–116) ⁶⁰. Tuolloin varusmie-hellä ei erään kantahenkilökunnan edustajan mukaan ”ollut tarpeeksi hyvää tarinaa, vaan on koetettu saada jotain vapaata”. Huoli järjestelmän väärin-käytöstä oli läsnä aina, kun varusmiehille kerrottiin sairastamiseen liittyvistä käytännöistä.

Kantahenkilökunta pyrki estämään liiallisia varuskuntasairaalakäyntejä epävirallisten ohjeistusten lisäksi muistuttamalla varusmiehiä vapautuksiin liittyvistä säännöistä. Tällaisia sääntöjä oli esimerkiksi se, että jos vapautuk-sia kertyisi yli 30 päivää, palvelus keskeytettäisiin ja jäljelle jäävä palvelusaika tulisi suorittaa myöhemmin. Lisäksi isommat harjoitukset, kuten marssit ja kuntotestit, joutui sairaustapauksissa uusimaan ylimääräisenä palveluspäivä-nä. Rästipäivä oli lauantai, joka oli muutoin varusmiehille vapaa. Lievemmillä vapautuksilla (esim. VMTL) oli myös epämiellyttävä maine. Sen lisäksi, että vapautuksen oikeutusta epäiltiin helposti, koulutuksen seuraaminen vierestä tarkoitti useimmiten tuntien seisoskelua koulutuspaikalla ilman mielekästä tekemistä. Lieviä vapautuksia saaneille järjestettävä koulutus taas tarkoitti usein varusteiden huoltoa tai kasarmialueen siivoamista, jotka eivät tuntuneet miellyttävän nuoria. Ääriesimerkki tästä tuli esiin tutkimusprojektini Kajaa-nin kenttätyön aikana. Tutkijakollegat raportoivat useista tapauksista, ”joissa kuumeiset (ruumiinlämpö yli +37 astetta) vmtl-miehet joutuvat lumitöihin sekä erilaisiin sisätöihin kasarmilla” (Hoikkala 2009c, 248). Tulkitsen, että pyrkimyksenä oli valesairastelun estäminen ja kontrollointi. Samalla varmis-tettiin, ettei nuorten keskuuteen syntynyt ryhmiä, joiden arvot ja normit tu-kisivat liikaa tällaista koulutuksen vastaista toimintaa. (Parsons 1951; Freid-son 1972.⁶¹)

Kantahenkilökunta seurasi sairaalakäyntejä ja tarpeen tullen kävi nuorten kanssa keskusteluja sairastelun syistä. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva kertoi

60 Pipping (1978, 105, 149) kirjoittaa valesairastelun johtaneen sodan aikana rangaistukseen. Silti lääkintämiehelle oli hänen mukaansa jonoa etenkin, ”jos sää oli erityisen huono tai päiväohjelma tavallista epämiellyttävämpi”. Puskan (1973, 24) mukaan 1970-luvulla varusmiehet kokivat arvion ”kelpaa palvelukseen” (KP) rangaistuksena, koska kantahenkilökunta helposti katsoi sen merkitsevän aiheetonta käyntiä varuskuntasairaalassa. Ahlbäck (2006, 116) taas kuvaa, etteivät varus-miehet 1920–1930-luvuilla uskaltaneet ilmoittautua varuskuntasairaalaan, koska pelkäsivät terveen papereiden johtavan rangaistukseen.

61 Aiemmissa tutkimuksissa (Parsons 1951; Freidson 1972; Young 2004) sairautta ja sairaana olemista on tarkasteltu fyy-sisen tilan lisäksi sosiaalisena tilana. Tästä näkökulmasta katsottuna sairaana olemiseen liittyy tietynlainen rooli ja odotus käyttäytymisen suhteen. Kun sairaus määrittyy sosiaaliseksi poikkeavuudeksi, yhteisö pyrkii sairauteen liitetyn stigman ja sosiaalisen kontrollin kautta palauttamaan sairaan mahdollisimman pian takaisin terveiden ja työtä tekevien joukkoon.

ensimmäisen viikon luennolla siitä, miten hän pystyi arvioimaan päiväohjel-man ja säätietojen perusteella, milloin varusmiehet hakisivat normaalia enem-män vapautuksia. Tällainen sään ja ohjelman mukaan sairastelu saattoi hänen mukaansa käydä varusmiesten mielessä. Juuri tästä syystä henkilökunta seurasi

”semmosia, kellä homma ei sitten oikein maistu, että aina käydään jotain mu-kamas tuolla sairaalassa [valittamassa] kovin helposti”. Hän lisäsi, että henkilö-kunta keskustelee erikseen myös jälki-ilmoittautumiseen tulevien varusmiesten kanssa siitä, miksi he eivät olleet huomanneet olevansa sairaita heti aamusta ja miksi oireet ilmaantuivat vasta, kun he huomasivat, että ulkona satoi räntää.

Vaikka varuskuntasairaalassa käyntejä valvottiin, vastuu omasta terveydestä oli nuorella itsellään. Sairaana palveleminen oli kiellettyä. Nuoren piti varmis-taa, että oli ”oikeasti kipeä” ennen varuskuntasairaalaan lähtöä, mutta hän ei saanut palvella sairaana. Sairaus täytyi myös huomata heti aamusta. Yksilön vastuu omasta terveydestään totaalilaitoksessa oli monilta osin ongelmallinen, koska yksilö ei voinut useinkaan vaikuttaa siihen, mitä hänellä oli päällä, mis-sä hän oli tai mitä teki (Haahti 1928, 97–99; Salasuo 2009c, 100). Ristirii-taa lisäsi se, että vaikka nuori itse oli vastuussa omien oireidensa arvioinnista, kantahenkilökunta tarkkaili sitä, miten usein nuori kävi varuskuntasairaalassa.

Koska palvelusta käyvät nuoret olivat lähtökohtaisesti perusterveitä, kantahen-kilökunnalla näytti olevan tavoitteena, etteivät nuoret luovuttaisi liian helposti ja ettei vapautuksia käytettäisi väärin. Kestämisen eetosta (Kortteinen 1992) vahvistamalla pyrittiin vähentämään ”turhaa” valittamista.⁶²

Sairauden määrittelyä vaikeutti se, että vaikka kantahenkilökunnan oh-jeet olivat suhteellisia ja vaativat oireiden riittävyyden omaa arviointia, vi-rallisella tasolla sairauksista puhuttiin pääosin selvärajaisina – sairaus joko oli tai ei ollut ihmisessä. Vaikka biomedisiininen näkökulma vetää sairauden ja terveyden välille selvän rajan, erityisesti vähemmän vakavissa sairauksissa raja on hyvin liukuva (ks. Lewis 1980, 115) ja tilannekohtainen ja riippuu myös siitä, miten hyväksyttävää eri tilanteissa on tuoda esille omia sairauksia ja oireita (ks. myös Mechanic 1980, 204–207). Kun sairautta tarkastellaan poikkeavuutena (Freidson 1972), näyttäytyvät ohjeistukset sairauden rajojen kontrollointina.

Kantahenkilökunnan epävirallisissa ohjeissa sairauden ja terveyden rajoja tarkasteltiin ensisijaisesti sotilaskoulutuksen näkökulmasta. Siitä katsottuna nuorten fyysisen rasituksen ja oireiden sietämisen rajaa tuli nostaa, tai vähin-täänkin varmistaa, ettei vapautuksia haettu liian helposti. Kantahenkilökunta opasti, seurasi ja valvoi, että nuorilla oli sotilaskoulutuksen näkökulmasta oikeanlainen suhtautuminen oman kehon tuntemuksiin ja pieniin oireisiin.

62 Se, että varusmiehet ovat perusterveitä eivätkä saa palvella sairaana, ei kuitenkaan poista väärien arviointien mahdolli-suutta. Juuri ennen kenttätyön alkua terveeksi todettu varusmies oli kuollut Cooperin testissä (IS 2008). Ennen Cooperin testiä varusmiehille annettiin poikkeuksellisen yksityiskohtaiset terveysohjeet. Lisäksi jokaista, joka vähänkään epäili ole-vansa kipeä, kiellettiin osallistumasta testiin. Näin suuri varovaisuus rajoittui kuitenkin vain Cooperin testiin.

Epäviralliset ohjeet painottivat oireiden kestämistä ja palveluksessa pysymistä.

Liian pienistä oireista valittaminen, vapautusten toistuva hakeminen ja valesai-rastelu eivät olleet toivottavaa käyttäytymistä. Samaan aikaan sotilastoiminta vaatii silti myös ymmärrystä oman kehon ja mielen rajoista. (Ks. myös Hockey 1986.)