KENTTÄTYÖAINEISTO

Kentällä olemisen tapa ja rajattu aika määrittivät paljon aineistoa, joka kenttä-työn aikana kertyi. Aineisto koostuu kenttämuistiinpanoista, tutkijadialogeista ja -monologeista, spontaaneista kenttähaastatteluista, valokuvista ja kenttätyön aikana tehdyistä yksilöhaastatteluista.

Keskeisen osan kenttäaineistoani muodostavat käsin kirjoitetut kenttä-muistiinpanot. Omaksuin sellaisen muistiinpanotekniikan, että kirjasin avain-sanoja ja tapahtumia pieneen muistivihkoon. Kannoin tätä A5-kokoista vihkoa maastohousujen reisitaskussa koko päivän (ks. kuva 2), mikä mahdollisti parin

sanan tai lauseen kirjaamisen lyhyidenkin taukojen aikana. Jos muistikirjaa ei ehtinyt tai voinut ottaa esille, kirjasin havaintoja kännykän tekstiviesteihin tai luento papereihin ja kerran myös teepussin käärepaperiin. Palveluksen pidem-millä tauoilla, luennoilla ja iltaisin avasin avainsanoja kokonaisiksi lauseiksi ja tapah tumiksi. Pyrin arkirutiinien lisäksi huomioimaan ja kirjaamaan erityisesti terveyskäyttäytymiseen ja laajemmin terveystajuun liittyviä teemoja koulutuk-sessa, nuorten puheissa ja toiminnassa.

Kenttätyöpäiviä, joiden aikana olin ympärivuorokautisesti kentällä, kertyi yh-teensä 44. Aktiivinen muistiinpanojen tekeminen ja havainnointi ei toki ollut mahdollista ympärivuorokautisesti, mutta myös nukkuminen ja lepääminen kentällä auttoivat kokemuksen ja ymmärryksen karttumisessa (vrt. Pekkala &

Salmela 2013). Minulla ei ollut mahdollisuutta palata takaisin tarkentamaan havaintoja kenttätyön jälkeen, vaan suurin osa havainnoista piti tehdä kahden kuukauden aikana. Kenttätyön jälkeen minulla oli vihoissa 195 sivua muis-tiinpanoja ja pää täynnä erilaisia huomioita, kokemuksia ja muistoja kentältä.

Niitä kävin läpi tarkemmin työhuoneella. Pitkän kenttätyön sijaan minut oli kokonaisvaltaisesti uitettu armeijan arjessa. Tiheän kuvauksen (Geertz 1973) ohella koin kenttätyöni olevan tiheää kokemista.

Kirjoitin päivisin kenttämuistiinpanoja monessa osassa, enkä aina tiennyt miten paljon aikaa huomioiden tekemiseen kulloinkin olisi. Siksi päädyin muistiinpanotekniikkaan, jossa pidensin tapahtumien kuvausta sitä mukaa kun aikaa oli. Palasin usein samana päivänä täydentämään tiettyjä muistiinpanoja ja huomioita. Muistiinpanojen hajanaisuuden takia (ks. alla oleva esimerkki) päädyin tutkimusta kirjoittaessani muodostamaan kenttähuomioista, -analyy-seista ja haastatteluista tekstin, jossa havainnot ja haastattelupätkät esiintyvät vain ajoittain täysin autenttisina lainauksina. Analyysiosioiden leipäteksti on kuitenkin koottu näistä muistiinpanoista. Tutkimuksen kenttävaiheen inten-siivisyyden vuoksi osa muistiinpanoista vaati tutkimuksen kirjoitusvaiheessa selvennystä ja avaamista luettavampaan muotoon. Jos tällaisia muokkauksia Kuva 2. Muistivihko kulki aina tutkijan mukana.

Valokuvan ottanut tutkittava.

on tehty, se on merkitty lainauksen loppuun (esimerkiksi väitöskirjan aloitus-lainaus, s. 13). Muistiinpanoihin ei ole lisätty analyysiä tai havaintoja, vaan lausejärjestystä on muutettu ja tekstiin on lisätty luettavuutta parantavia lau-seita. Lainauksissa käytetään litteroinnissa käytettyjä merkintöjä. Näistä (…) tarkoittaa pidempää taukoa, ## puhumista päällekkäin ja kolme pistettä lau-seen jäämistä kesken tai sen jatkamista edellisestä puhejaksosta. Hakasulkeisiin on lisätty kenttätyön jälkeen tai myöhemmin kentällä muistiinpanoihin tehdyt lisäykset, selvennykset ja täydennykset.

Seuraava esimerkki on alokasajan kolmannelta päivältä, jolloin päivän oh-jelma oli hektinen ja mahdollisuudet muistiinpanojen kirjoittamiseen olivat vain lyhyitä hetkiä. Lainauksesta tulee hyvin ilmi se, miten kenttätyön toteut-tamistapa käytännössä muovaa myös lopullista kirjallista etnografista työtä (ks.

myös Tapaninen 2009, 3).

Oppitunti: Kantahenkilökunnan edustaja: ”yksilö väistyy tästä lähtien, tilalle tulee ryhmä”, käskyn ehdottomuus, ei vaihtoehtoa käskyn täyttämättä jättämisestä, ei edes saa miettiä sitä.

Oppitunti: Vihollinen: historiasta opittu näkökulma ”eipä se juuri ole muualta tullut” (ei mainita itää tai Venäjää).

Oppitunti: Kantahenkilökunnan edustaja: ”kun mennään baariin otta-maan kebuskia eli keskiolutta, joka on oikein herkullista minunkin mielestä, niin normaali kotoa opittu käyttäytyminen unohtuu”.

Oma huomio: Aina kun alkoholi tulee puheeksi hän kertoo sivulauseessa että vaikka hänestäkin kaljan juonti on mukavaa, koettakaa pitää järki päässä. Painottaa omaa juomista ja nuorten juomisen ymmärtämistä.

Taustaoletuksena on (vanhanaikainen?) oletus siitä, että dokaaminen on nuorista hienoa, haluaa painottaa tämän näkökulman & nuorten ymmär-tämistä, mutta onko koko oletus vanhanaikainen (?!).

Oppitunti: Kertoi tapauksen, jossa iltavahvuuden aikana ennen ryömitet-tiin alasti muiden päältä ja lisäsi ”perusheterona tämä ei kuulosta hyvältä”, lisäksi lupaa vetää ”takas pataan”, jos joku tulee lyömään (sanktioiden lisäksi).

Marssilaulut: ”Tiku, Taku, Tiku, Taku, Iines ja Aku, Iines leipoo pullia ja Aku...VASEN, VASEN…” [Toinen versio oli: tikutaku tikutaku iines ja aku, Iines on pomo ja Aku on…vasen, vasen.]

(Kenttämuistiinpanot 9.7.2008.)

Hieman toisenlainen kenttämuistiinpanon muoto olivat äänitetyt tutkijata-paamiset, joita oli kenttätyön aikana yhteensä viisi. Tapaamiset järjestettiin niin, että tutkimusryhmäni jäsen Mikko Salasuo tuli Parolannummelle. Ker-ran mukana oli myös tutkimusavustaja Jenni Wessman. Tapasimme kasarmin ulkopuolella sijaitsevan sotilaskodin läheisyydessä. Jottei minun olisi tarvinnut

miettiä, kuuliko joku ulkopuolinen keskustelumme, istuimme joko Mikon au-tossa tai sotilaskodin läheisyydessä nurmikolla. Usein keskustelut olivat lähes monologeja, ja jos viikonloppu oli tulossa, ne jatkuivat koko matkan Parolan-nummelta Helsinkiin. Äänitin nämä tapaamiset nauhalle (yhteensä noin 6 tuntia), ja niistä muodostui kenttämuistiinpanojen ohella tärkeä muistiinpa-no- ja muistelun väline. Toisen tutkijan tuki ja apu sekä korvat, jotka kuunte-livat, tulivat myös kenttätyön aikana tarpeeseen. Sain tauon kentältä, tärkeää apua havaintojen suuntaamiseen ja tarkentamiseen sekä tilan, jossa purkaa kentällä kohtaamiani tunteita (ks. myös Tolonen 2001, 45). Tapaamiset toi-mivat myös työnohjauksena, ja niiden avulla jaksoin kenttätyön intensiivistä arkea paremmin.

Äänitiedostoihin tallentuivat keskustelujen ja muistiinpanojen lisäksi myös puheen eri sävyt, äännähdykset ja vähemmän pohditut lausahdukset. Kenttä-työn herättämä hämmennys, ihmetys ja tarinoiden sävyt tulivat tallennetuksi autenttisemmin kuin olisin pystynyt kuvaamaan niitä kenttämuistiinpanoissa.

Keskusteluista tuli esille alun innostuksen lisäksi väsymys, turhautuneisuus ja oman tilan puutteen ahdistavuus. Erityisesti kirjoitusvaiheessa äänitiedostojen kuuntelu toi koetut tunteet konkreettisesti takaisin mieleen.

Tutkijadialogeilla oli myös metodologinen puolensa. Ne ikään kuin lisä-sivät yhden analyysikerroksen ja reflektointitason tutkimukseeni. Tutkimus-projekti, jossa kahdella muulla tutkijalla oli takanaan kenttätyöjakso Kajaanin varuskunnassa, tuki ja haastoi omassa kenttätyössäni tekemiäni havaintoja ja pohdintojani. Muodostimme tutkimusryhmän kanssa yhdessä kenttätöiden pohjalta käsitteitä, jotka myös suuntasivat havaintoja ja analyysia. Tutkija-dialogien ja tutkimusryhmän tapaamisten aikana saatoimme toisinaan käydä kiivaita keskusteluja yksittäisen kenttähavaintoni yleisyydestä ja mahdollisis-ta tulkinmahdollisis-tamahdollisis-tavoismahdollisis-ta. Jouduin perustelemaan näkökulmaani useaan otteeseen, koska vastassa oli juuri oman kenttätyönsä tehnyt armeijaetnografi, joka osasi kysyä yksityiskohtaisia ja osuvia kysymyksiä. Kenttämuistiinpanojen kirjoit-taminen vihkoon oli oman pään, kokemuksen, muistin ja pohdinnan varassa, kun taas tutkijadialogeissa havaintojani pohti myös toinen tutkija. Palattua-ni keskustelujen jälkeen kenttätyöhön saatoin kiinPalattua-nittää tiettyyn keskustelua herät täneeseen aiheeseen tarkempaa huomiota. Vaikka etnografinen tutkimus ei koskaan ole toistettavissa tai vertailtavissa suoraan, kahden muun armei-jaetnografin kanssa puhuminen auttoi, ja erityisesti kenttätyön aikana käydyt tutkijadialogit terävöittivät tekemiäni havaintoja. Keskusteluissa konkretisoi-tui myös se, miten eri näkökulmia hyvin samankaltaisissa tilanteissa olevilla tutkijoilla saattoi olla. Jopa samaan aikaan samalla tutkimuskentällä olleet kollegat olivat erimielisiä oman kentän tapahtumista ja siitä, miten tutkijan tuli reagoida yllättäviin tilanteisiin (ks. Hoikkala 2009a, 36–41). Tutkijan tulkinnat ja ymmärrys tapahtumista eivät etnografiassa ole tutkittavista riip-pumattomia, vaan ne tuotetaan yhdessä tutkittavien kanssa käytyjen

keskuste-luiden, pohdintojen ja kokemusten nojalla. Tutkijadialogit auttoivat samaan tapaan muodostamaan käsityksiä yhdessä tutkijaryhmän kanssa. (Ks. Davies 2002, 8–16; Gordon ym. 2007.)

Toinen ääniaineisto muodostui leireillä tekemistäni suullisista muistiin-panoista. Koska leireillä oli mahdotonta sanoa, olisiko tiedossa minuutin vai tunnin tauko, kirjoittamisen sijaan oli helpompi kävellä hieman muista syrjään ja sanella muistiinpanoja nauhuriin. Olin leireillä useimmiten myös liian väsynyt kirjoittamaan. Yöunet olivat metsässä lyhyitä ja päivät fyysisesti aivan eri tavalla rasittavia kuin kasarmilla. Leireillä äänitetyt muistiinpanot olivat pääasiallinen muistiinpanotekniikkani, jota täydensin leirin jälkeen ka-sarmilla tehdyillä kenttämuistiinpanoilla. Nauhurista oli paljon apua, mutta en lopulta kokenut itsekseen puhumista samalla tavalla luonnollisena tapana tehdä muistiinpanoja kuin kollega Salasuo (Hoikkala 2009a, 31). Tein ääni-muistiinpanoja itsekseni yhteensä vain reilun tunnin verran. Niiden lisäksi käytin nauhuria leireillä yhden spontaanin ryhmähaastattelun ja yhden tutki-mushaastattelun tekemiseen.

Samaan kokonaisvaltaiseen muistiinpanotekniikkaan kuului valokuvaus kenttätyön aikana. Kuljetin kameraa aina mukana ja säilytin sitä taisteluvyön sivutaskussa. Aluksi kuvaaminen herätti huomiota ja tuntui korostavan liikaa tutkijan läsnäoloa. Vasta kenttätyön keskivaiheilla kuvaaminen helpottui ja otin kameran aktiivisemmin käyttöön. Kuvatessani nuoria kysyin siihen mah-dollisuuksien mukaan erikseen luvan. Sanoin myös, että jos käyttäisin kuvia, joista heidät voitaisiin tunnistaa, pyytäisin tähän myöhemmin erikseen luvan.

Tutkimustuvan ja naisten tuvan nuoria kuvasin hieman vapaammin, koska olin pyytänyt heiltä jo aiemmin kuvaamiseen luvan ja he tiesivät mihin tar-koitukseen kuvia käyttäisin. Pääosin kuvaamiseni otettiin positiivisesti vas-taan. Poikkeuksena oli tapaus, jossa tutkimustuvan nuori leikin varjolla vältteli kameraa ja työnsi kätensä ristiin kasvojensa eteen. Myöhemmin sama nuori suhtautui kuvaukseen kuitenkin myönteisesti, ja tulkitsin tapauksen haluksi kyseenalaistaa silloista kuvaushetkeä. Toisinaan kameran esiin ottaminen sai nuoret poseeraamaan kameralle²⁶.

Kuvat toimivat kolmessa eri tarkoituksessa. Kuvien avulla ihmisten, tapah-tumien ja paikkojen muistaminen helpottui. Lisäksi otin kuvia, joissa nuoret eivät ole tunnistettavissa, jotta voisin mahdollisesti käyttää niitä tutkimusra-portissa tai luennoilla kenttä-äänen tukena. Tutkimustarkoitusten lisäksi an-noin joitain valokuvia myös nuorille itselleen. Vaikka nuoret kuvasivat arjessa toisiaan melko paljon, ei kuvien ottaminen ollut heille sallittua palveluksen ai-kana. Koostin haastatteluihin osallistuneille nuorille omista kuvistani DVD:n.

26 Tästä hyvä esimerkki oli aamupäivä, jolloin vietimme lyhyttä taukoa rastiharjoittelusta varuskunta-alueella. Olimme kokoontuneet tienristeykseen, jossa meidän tuli odottaa käskyä siirtyä seuraavaan paikkaan. Kuin automaattisena taukotoi-mintana useat varusmiehet sytyttivät tupakan. Ilma täyttyi savusta, ja koetin pikaisesti ottaa kuvan tapahtumasta. Kun nuo-ret huomasivat kamerani, he asettautuivat kuitenkin kaulakkain riviin ja pyysivät minua ottamaan heistä kuvan. Tupakat huulessa ja aseet kaulassa nuoret näyttivät aivan amerikkalaisten elokuvien sotilailta. Nuoret katsoivat ottamaani kuvaa ja olivat lopputuloksesta hyvin innoissaan. He pyysivät erityisesti tätä kuvaa muistoksi itselleen armeija-ajasta.