Vaatimukset

Kuten edellä tuli ilmi, vaatimukset ovat ilmauksia, joissa puhujalla ei ole puhuteltavaan nähden institutionaalista määräysvaltaa. Siten vaatijan rooliin asettuvat – ainakin muodollisesti – perheenjäsenistä aina lapset, jotka ilmoittavat ”velvoittavasti”

tahtovansa jotakin. Vaadittaessa ei – toisin kuin pyydettäessä – jätetä puhuteltavalle kielellistä toiminnasta kieltäytymisen mahdollisuutta. (Matihaldi 1979: 157–158.)

Nuoren tasavallan ja sotien ajan (1917–1945) aapisissa vaatimuksia ei ole juuri ollenkaan. Lasten tulee olla kiitollisia ja tyytyväisiä siihen, mitä he saavat van-hemmiltaan. Hyvä lapsi ei pyydä äidiltä rahaa edes omenoiden ostamiseen, koska hän tietää, etteivät äidin rahat siihen riitä.

Ainoa tuon ajan aapisten vaatimus näkyy tekstissä Syntymäpäiväni. Tekstissä (esimerkki 33) pojalla on syntymäpäivä, ja silloin hänen sisaruksensa vaativat äidiltä – eivät tavaraa – vaan yllätyksen sanomista. Vaatija, joka lienee yksi sisaruksista, käyttää vaatimuksessaan imperatiivia. Temporaalinen partikkeli jo osoittaa käskyssä vaatijan kärsimättömyyttä.

(33) ”Äiti, sano sille jo!”

”Mitä, mitä?”

”Panehan nyt ensin housut päällesi.”

Sitten hän sukii tukkaani ja sanoo viimein:

”Jos nyt sitten menisit talliin.”

(Meidän lasten aapinen 2005 [1935]: 95, Lasten oma aapinen 2001 [1958]: 140)

Äiti ei kerro pojalle suoraan yllätystä, vaan ensin hän lämpimämmin kehottaa pukeutumaan ja sitten poikaa menemään talliin. Syntymäpäivän kehotusten pehmeys näkyy liitepartikkelissa -han/-hän, runsaassa adverbien käytössä (nyt, sitten), imperatiivia kohteliaammassa konditionaalimuodossa ja konjunktiossa jos, joka tavallisesti ilmaisee ehtoa mutta jota tässä ennemminkin käytetään kehottavana täytesanana tai vaihtoehdon antamisen ilmoittajana.

Sama vaatimus on ainoana vaatimuksena myös sodan jälkeisen nousun aikana (1946–1968) ilmestyneessä Lasten omassa aapisessa. Ajan aapisryhmän toinen vaatimus on Suomena lasten aapisen Sirkun esittämä.

(34) Sanopas – sanopas – Sirkka mietti ja koetti keksiä kysyttävää, että saisi äidin viipymään luonaan.

– Äiti, sano, mikä on kirjanoppinut ja fariseus.

(Suomen lasten aapinen 2000 [1951]: 75)

Vaatimuksessa käytetään imperatiivia, sillä tässä tilanne mahdollistaa sen käytön.

Alussa, kun lapsi miettii sanottavaansa, hän lisää imperatiivimuotoiseen verbiin liitepartikkelit -pA ja -s. Tässä niiden avulla voi ajatella myös kulutettavan aikaa, sillä keksittyään kysymyksensä lapsi käyttää suoraa imperatiivia. Kyseessä on siis ilmaisun pehmennys ennen varsinaista imperatiivia. Sävypartikkelit saavat verbin kuulostamaan vähemmän ehdottomalta, vaikka se muuttuukin velvoittavaksi lopullisen ilmaisun imperatiivissa. Ison suomen kieliopin (Hakulinen ym. 2004: 1581) mukaan -pA toimii yleensä sosiaalisesti katsoen ylhäältä alaspäin. Tässä kuitenkin on toisin, kun Sirkku kohdistaa sanottavansa äidilleen.

Suuren murroksen ajan (1969–1989) aapisissa vaatimusten määrä on lisääntynyt. Esimerkeissä 35–37 lapsi vaatii lyhyillä ja ytimekkäillä ilmaisuillaan vanhempiaan toimimaan. Esimerkin 36 ilmausta voisi pitää myös määräyksenä, sillä tilapäisen määräysvallan voi saavuttaa esimerkiksi vaaran uhatessa (ks. Matihaldi 1979:

155). Annen varoituksen tulkitsemista määräykseksi tukevat myös imperatiivimuoto ja puhuttelu, jonka tarkoituksena on herättää juuri vaarassa olevan huomio. Yleisimpiä keinoja varoituksen ilmaisuun ovat esimerkissä käytetty varoa-verbi sekä ole varovainen / olkaa varovaisia -rakenne, jota käytetään esimerkissä 14 sivulla 125 (ks.

Kangasniemi 1992: 143). Varoitus jää perustelematta puhuteltavalle, vaikka perustelu voisi lieventää sitä. Toisaalta, jos vaaratilanne on myös puhuteltavalle selvä, ei perustelua tarvita. Esimerkissä perustelu esitetään vain lukijoille. Kaikki esimerkit (35–

37) on tulkittavissa sävyiltään vaativiksi, sillä lapsella ei ole institutionaalista määräysvaltaa. Esimerkin 37 kohdalla kannattaa pohtia, voisiko ilmauksen tulkita luvan antamisena tietyssä tilanteessa. Kangasniemen (1992: 95) mukaan vastaavia ilmauksia voidaan pitää lupaavina imperatiiveina silloin, kun määrätään vastaanottajaa tekemään jotakin sellaista, mitä hän todella haluaa tehdä. Aapiskontekstista ei kuitenkaan käy sen tarkemmin ilmi, haluaako äiti pullan vai ei.

(35) – Katso äiti! Minä osaan jo luistella. Ihan kaatumatta! Hupsista!

(Aikamme aapinen 1969 [1968]: 111)

(36) – Varo, isä, huusi Anne, joka pelkäsi isän putoavan minä hetkenä tahansa siltä ohutjalkaiselta tuolilta. – Kuule, isä, sinä olet nyt ihan sirkuspellen näköinen, kun otit tuon knallihatun ja ruudulliset pöksyt.

– Sano housut, kultaseni, vaihdetaanpa vauvelille housut, huomautti äiti siihen.

(Peruskoulun aapinen 2 1980 [1972]: 137) (37) – Ota, äiti, pulla.

(Aapiskirja1987 [1986]: 40)

Vaatimukseksi voisi tulkita myös Sinin passiivimuotoisen lukemispyynnön (esimerkki 38). Tässä passiivia käytettäneen monikon ensimmäisen persoonan muotona, mikä on puhekielessä tavallista. Monikon ensimmäisen persoonan imperatiivi (lukekaamme) onkin harvinainen puhekielessä. Toisen vaatimuksen verbi on imperatiivissa. Vaatimuksen perusteluksi voisi katsoa seuraavan lauseen.

(38) Sini: Äiti, luetaan satu.

Äiti: Lue sinä tämän nimi.

Sini: Sen nimi on Lintu sininen.

Äiti: Tässä on laulu linnusta.

Sini: Äiti, laula se. Se on iloinen laulu.

Äiti: Niin on.

(Aapiskirja1987 [1986]: 39)

Tietoyhteiskunnan ajalla (1990–2006) vaatimukset ovat lisääntyneet.

Uudemmissa aapisissa lapset uskaltavat vaatia, vaikkakaan vaatimuksia ei ole juuri määräyksiä enemmän. Esimerkit 39 ja 40 voidaan katsoa vaatimuksiksi, tosin niiden tulkinta määrääviksi (40) tai kehottaviksi (39) on mahdollista, mikäli lasten tilanteisen aseman katsotaan oikeuttavan määräämisen. Esimerkissä 39 Nupukaisten lapsista Elli vaatii äitiä pyörittämään hyppynarua. Vaatiminen tulee esiin modaalisen adjektiivin sisältävässä ilmauksessa on parasta. Esimerkissä 40 Salli komentaa mummoaan, kun tämä liikkuu samaan aikaan, kun Salli yrittää irrottaa lettua hänen hiuksistaan.

(39) – Nyt on parasta, että sinä harjoitat välillä käsivarsiasi, nauroi Elli ja ojensi pitkän narun toisen pään Liinulle.

(Aapinen: satulakka – viestivakka – tietopakka 2003 [1994]: 119) (40) – Älä heilu, Salli voihki.

(Tammen kultainen aapinen 2003 [2002]: 135) (41) – Elli! Pue nopeasti. Ulkona sataa uutta lunta.

(Aapinen: satulakka, viestivakka, tietopakka 2003 [1994]: 70)

Myös esimerkki 41 on kehottava, mikäli puhujan katsotaan huomanneen säätilan ennen puhuteltavaa ja tämän oikeuttavan hänen kehotuksensa. Mikäli ilmaus taas katsotaan ehdottoman velvoittavaksi, sen sävy on vaativa.

Esimerkeissä 42 ja 43 lapsi käskee aikuista. Lasten vaatimuksia ei juurikaan perustella. Esimerkissä 42 äiti ja isä reagoivat heti. Tästä voidaan päätellä vaatimuksen velvoittavuus. Esimerkissä 43 koira on hävinnyt, ja mummo on paistanut lettuja löytöpalkkioksi.

(42) – Äiti, tuo torttua!

– Torttua tulee.

– Isä, tuo omenoita!

– Omenoita. Täältä tulee.

(Aapisten aapinen 1995 [1993]: 163)

(43) – Lisää lettua pöytään. Kevät on tullut, Salli huusi.

(Tammen kultainen aapinen 2003 [2002]: 134)

Määräyksen ja vaatimuksen erottaminen on näiden esimerkkien kohdalla hankalaa.

Mikäli molemmissa esimerkeissä katsotaan olevan kyse erityisestä juhlaksi tulkittavasta ruokailutilanteesta, tällainen tilanne voi oikeuttaa lapsen määräämään. Mikäli tilanteen ei katsota oikeuttavan lasta määräämään, on kyse vaatimuksista (ks. Matihaldi 1979:

158). Tässä olen luokitellut ilmaisut vaatimuksiksi, koska kyse ei kuitenkaan ole esimerkiksi lapsen syntymäpäivästä, jota juhlana voisi pitää senlaatuisena, että se oikeuttaisi lapsen päivänsankarina komentamaan vanhempiaan. Puhuttelu kohdistaa esimerkissä 42 vaatimuksen juuri tietylle henkilölle. Esimerkissä 43 taas esitetään vaatimus, jonka odotettu toteuttaja selviää vasta laajemmasta kontekstista. Mummo on paistanut lettuja, joten hänen voi olettaa niitä tarjoilevankin.

Näistä tietoyhteiskunnan ajan vaatimuksista näkyy kiinnostavasti se, miten lasten ja vanhempien roolit ovat lähentyneet toisiaan. Lasten puhetapa on muuttunut:

lapset voivat vaatia vanhemmiltaan monenlaisia asioita sen kummemmin vaatimuksiaan perustelematta.