Tekstin rooli tässä tutkimuksessa

Perhettä koskevat merkitykset rakentuvat teksteissä. Laajan tekstikäsityksen mukaan teksti voi olla puhuttua tai kirjoitettua kieltä. Se on ikään kuin merkityskokonaisuus, jossa kietoutuu yhteen monia aineksia: sanoja, kuvia, kuvatekstejä, ehkä ääniäkin.

(Laajasta tekstikäsityksestä ks. esim. Fairclough 2003: 3; Widdowson 2004: 5–14.) Kun tässä tutkimuksessa puhutaan tekstistä, tarkoitetaan kuitenkin ensisijaisesti kirjoitettua tekstiä. Aapistekstin kuvitus taas lasketaan tekstin kontekstiksi. Se, että teksti on nimenomaan kirjoitettu teksti, on huomioitava merkitysten analysoinnissa. Kirjoitetulla tekstillä on aina muotonsa ja rakenteensa: esimerkiksi asettelut – kuten rivivälit, sanavälit, välimerkit, otsikot ja kappaleet – ja värit sekä kuvat muovaavat tekstiä ja tuovat uutta merkityssisältöä kokonaisuuteen (ks. Heikkinen 2005: 17, 29; myös Fairclough 2003: 12). Aapisten tekstit ovat kuitenkin muodoltaan siinä määrin yhtenäisiä, että ne pyrkivät selkeyteen ja luettavuuteen. Analyysiosiossa tekstin muoto huomioidaan erityisesti, mikäli se jossakin kohdassa on merkityksellinen. Esimerkit on kirjoitettu mahdollisimman samassa muodossa kuin aapisissakin, mutta selvyyden vuoksi esimerkkitekstien fontit ja kirjasinkoot on muutettu yhteneväisiksi. Lisäksi tavutus on poistettu niistä esimerkkiteksteistä, joissa sellainen on ollut.

Tässä tutkimuksessa tekstiä tarkastellaan itse tekstinä, konkreettisena tuotoksena, mutta samalla huomioidaan myös tuottamisen ja vastaanoton näkökulmat, sillä pohjimmiltaan teksti on useamman osallistujan välistä vuorovaikutusta (ks.

Fairclough 1995: 71; 2003: 10–11; Mäntynen 2003: 50). Pääanalyysi lähtee kuitenkin itse tekstistä, johon vuorovaikutus kietoutuu erilaisten tekstiominaisuuksien kautta.

merkityksiä. Aapistekstin tekijä on aapiskirjailija tai aapiskirjailijatyöryhmä. Toiseksi tekstillä on aina vastaanottaja. Aapistekstin vastaanottaja on sen lukija: tavallisesti koululainen, mutta tämän työn kontekstissa tutkija – kielitieteilijä. Vastaanottaja lukee tekstiä oman henkilökohtaisen lukijapositionsa kautta, ja täten se, mitä kirjoittaja tekstillään tarkoittaa, ei ole sama asia, mitä teksti merkitsee lukijalle (ks. Widdowson 2004: 12).

Lisäksi tekstejä tarkasteltaessa on huomioitava se, että tekstillä on aina konteksti tai useita erilaisia konteksteja – yhteyksiä, joissa se esiintyy. Konteksti voidaan lingvistisenä käsitteenä ymmärtää monella tavalla: Sitä voidaan pitää toisaalta konkreettisena kielenkäytön ympäristönä tai sitten abstraktimpana taustana. Se voidaan ymmärtää toisten tekstien joukoksi, tekstiympäristön arvorakennelmaksi tai ainoastaan yksittäisiksi ilmauksiksi jonkun ilmauksen ympärillä. Usein määritelmät ovat suhteellisen abstrakteja: esimerkiksi Leech (1983: 13) pitää kontekstia yleisesti jaettuna taustatietona, joka avustaa ilmaisujen tulkinnassa. Tässä tutkimuksessa kontekstilla tarkoitetaan pelkistetysti tiettyä aapiskirjaa, kirjan osaa tai sivua kuvituksineen.

Kontekstiksi voidaan ymmärtää myös alkuperäinen lukutilanne, joskaan sitä ei voida täysin nykyajasta käsin saavuttaa, tai vaikkapa koko suomalaisten oppikirjatekstien perinne. Toisaalta aapistekstin lukukontekstina voidaan pitää myös tätä tutkimusta.

Kontekstin lisäksi tekstit keskustelevat toistensa kanssa: tällöin on kyse aapistekstien yhteyksistä muihin teksteihin – niin aapisteksteihin, oppikirjateksteihin kuin kaunokirjallisuuteenkin. Intertekstuaalinen¹ jatkumo – aapistekstien sisällöllinen, rakenteellinen, kielellinen ja ulkomuodollinen yhtenäisyys – rakentaa puolestaan tekstilajin². Aapisteksteillä on yhteisiä ominaisuuksia, vaikka toisaalta ne myös muuttuvat yhteiskunnan mukana. Mäntysen (2003: 25) sanoin: ”Teksti on aina osa historiaa, joka aktivoituu nykyisyyden lukuhetkessä.”

1 Intertekstuaalisuutta ja sen tasoja aapisteksteissä pohditaan tarkemmin luvussa 3.3.

Intertekstuaalisuudesta lisää ks. Fairclough 1992, 1995, myös 2003; Solin 2001.

2 Tekstilajista lisää ks. esim. Swales 1990; Bhatia 1993; Mäntynen 2003.

Lisäksi tekstillä on aina jokin tavoite. H. G. Widdowson (2004: 8) ei määrittele tekstiä niinkään sen lingvistisen ulottuvuuden vaan ennemminkin sosiaalisen tarkoituksen kautta. Yksittäisten aapistekstien tavoitteet vaihtelevat, ja välillä niiden määritteleminen on hankalaa. Joskus tavoite on tiedon välittäminen, joskus pohdiskelemaan herättäminen, joskus äänteiden opettaminen. Yhden tekstin tavoitteen sijaan on helpompi pohtia koko aapiskirjan funktioita: tällaisia lienevät lukemaan opettaminen sekä yhteiskunnan jäseneksi sosiaalistaminen (aapisten tavoitteista enemmän luvussa 3.2.). Myös aapisten tavoitteet kytkeytyvät tekstilajin muotoutumiseen.

Sekä Norman Fairclough (1997: 33) että Vesa Heikkinen (1999: 39) ovat sitä mieltä, että eri tavat lähestyä tekstejä risteävät keskenään: risteyksenä on aina konkreettinen kielenkäyttö, teksti. Tässä risteyksessä eri lähestymistavat eivät ole ristiriidassa, vaan ne kaikki ovat olennainen osa tekstin olemusta. Eri lähestymistapojen avulla on mahdollista tehdä erilaisia havaintoja, mutta tekstin kokonaismerkitys eri tilanteissa on aina kompromissi lähestymistapojen, lukijan ja kirjoittajan välillä.

Tekstiin ja niihin merkityksiin, joita teksti tuottaa, vaikuttavat luonnollisestikin sekä tekstin tuottaja että sen vastaanottaja. Aapistekstin tekijä koodaa tekstiinsä merkityksiä, joihin vaikuttavat monet seikat, ja aapistekstin lukija – myös tutkija – lukee tekstejä omasta näkökulmastaan. Näin tekstistä muodostuukin merkityskokonaisuus (Fowler 1996: 7).

Teksti syntyy merkityksiksi lukijan tulkinnoissa, ja täytyykin huomioida, että toinen tutkija eri ajassa ja paikassa löytää teksteistä varmasti erilaisia merkityksiä.

Niinpä tutkijan onkin syytä tiedostaa roolinsa tulkitsijana. Tulkinnat eivät siis ole itse tekstissä suoraan, vaan tekstit mahdollistavat useita tulkintoja (Fairclough 1992: 88–89;

1995: 71; Widdowson 2004: 11). Hiidenmaa (2000: 168) huomioi myös tulkintojen tutkimisen metodiset vaikeudet: ei voida tietää, ovatko tulkinnat todellisten lukijoiden tulkintoja. Kun tutkin vanhoja aapisia, en voi päästä käsiksi siihen, mitä vaikkapa 1950-luvun koululainen on aapisteksteistä ajatellut. Menneisyys on silti läsnä tekstien sisällä, vaikka rakennankin tekstien merkitystä omasta ajastani ja positiostani käsin.

Tekstien analysoiminen ja tulkitseminen, merkitysten etsiminen, tuottaa aina myös uusia merkityksiä. Kun teen havaintoja teksteistä, perheestä ja perheistä teksteissä, rakennan uusia merkityksiä omasta näkökulmastani ja samalla jäsennän

maailmankuvaani. Tutkimustekstissä välitän luomiani merkityksiä lukijoilleni, jotka tulkitsevat kirjoittamaani ja muodostavat uusia, omia merkityksiään. Kielen merkitys ihmiskunnassa on valtava: kieli, tekstit ja tekstien tulkinnat rakentavat tekstejä, vuorovaikutusta ja samalla koko maailmaa (systeemis-funktionaalisen koulukunnan lähtökohta – ks. esim. Halliday 1994; Eggins 1994; myös Fairclough 1992: 64;

Heikkinen 1999: 40).

Tekstin ja diskurssin suhdetta ovat vanhastaan pohtineet Halliday (1978) ja Van Dijk (1977). Michael Stubbs (1983: 9–10) määrittelee heidän näkemyseronsa seuraavasti: Van Dijk käyttää termiä teksti abstraktista, diskurssissa realisoituvasta rakenneosasta. Halliday osoittaa saman eron, mutta hän käyttää teksti-termiä laajemmin.

Halliday ei katso tekstin olevan näkyvää pintatasoa, vaan sen sijaan kieli ja tietty kielenkäyttötilanne aktualisoituvat tekstissä. (Mts.) Stubbsin (1983: 9) omaa, epäselväksi jäävää tekstin ja diskurssin erottelua kritisoi mielenkiintoisesti Widdowson teoksessaan Text, Context, Pretext (2004). Stubbs (mt.) ei tee selkeää eroa diskurssin ja tekstin välille, vaan hän toteaa termien olevan hämäriä ja sekavia. Usein verrataan kirjoitettua tekstiä ja puhuttua diskurssia. Diskurssi-nimitys edellyttää hänen mukaansa pituutta, kun taas teksti voi olla hyvinkin lyhyt. (Stubbs 1983: 9; ks. myös Widdowson 2004: 5.) Widdowson (2004: 6–9) katsoo tekstimäärittelyn riippuvan pituuden sijaan olosuhteista: tietyissä olosuhteissa yksittäisiäkin virkkeitä ja jopa sanoja tai kirjaimiakin voidaan pitää teksteinä. Lingvistisen yksikön pituus ei siis ratkaise sen tekstuaalisuutta.

Diskurssi on Widdowsonille käytännöllinen arjen merkitysneuvotteluprosessi, jonka tuote teksti on. (Mts.) Neuvotteluprosesseissa diskursseista tulee henkilökohtaisia: ne rakentuvat vastaanottajan todellisuuden kautta (mts. 13).

Widdowson (2004) ja Fairclough (2003) eivät kumpikaan rajaa diskurssia puhutuksi. Yksi teksti – niin kirjoitettu kuin puhuttukin – voi Faircloughin (2003: 127–

133) mukaan olla useamman diskurssin kohtauspaikka, ja tällöin diskursseja on mahdollista erotella toisistaan esimerkiksi sanaston, semanttisten suhteiden sekä kielen piirteiden tasoilla. Widdowson (2004: 14) erottaa kirjoitetun tekstin osallistujien diskurssit toisistaan: merkitysneuvottelua ei hänen mukaansa käydä avoimesti, vaan tekijän tarkoitus sekä vastaanottajan tulkinta edustavat eri diskursseja. Aapistekstienkin tarkkailussa diskurssi voidaan ymmärtää monella tapaa: toisaalta tutkitaan aapisdiskurssia, toisaalta sitä, miten erilaiset diskurssit – kuten perhediskurssi tai

-diskurssit – aapisteksteissä realisoituvat. Toisaalta aapiset voidaan taas nähdä kirjoittajien tekstualisoituneina diskursseina, ja toisaalta tässä tutkimuksessa esitettävien tulkintojen voidaan katsoa muodostavan oman diskurssinsa. (Diskurssin määrittelystä lisää ks. esim. Fairclough 1992, 2003; Widdowson 2004; Blommaert 2005.)

Hiidenmaan (2000: 166) mukaan diskurssit sekä ideologiat ovat muunnettavissa teksteiksi. Tekstit kyllä rakentuvat diskursseista (Fairclough 2003: 127–128; ks. myös Fowler 1996: 7; myös Widdowson 2004), mutta muunnettavuuden kannalta asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen: diskurssit ja ideologiat eivät ole aina yksinkertaisia, selvärajaisia ja näkyviä vaan nimenomaan luonnollistuneita, usein implisiittisiä merkityskenttiä ja merkitysmaailmoja (ideologian luonnollistumisesta ks. esim.

Fairclough 1992; Simpson 1993: 6; Heikkinen 1999; Kalliokoski 1996b). Implisiittisten asioiden tietoinen muuntaminen johonkin konkreettiseen muotoon ei ole helppoa.

Aapistenkin tekstien näennäisen yksinkertaisuuden alle piiloutuu paljon sellaista, mikä kirjoitusvaiheessa ei ole ollut tietoisen pohdinnan alla. Propagandistiseen tekstiin Hiidenmaan (mts.) väite sopii siinä määrin, että niissä ohjailu ja samalla ideologian hivuttaminen tekstiin on selvintä. Silti propagandistiseenkin tekstiin on koodautunut asioita, joita kirjoittaja tuskin tiedostaa. Toisin päin muokattuna Hiidenmaan (mts.) väite voisi toimia paremmin: tekstit ovat muunnettavissa diskursseiksi ja ideologioiksi, ja tähän nimenomaan lingvistillä on välineitä. Lingvisti on siis eräänlainen paljastaja.

Tässäkin on silti muistettava, että lingvisti tekee huomioidensa perusteella oman tulkintansa, joka on vain yksi mahdollinen tulkinta muiden joukossa. Se, millaisiksi ideologioiksi ja diskursseiksi tai niiden palasiksi tekstit voivat muuntua, riippuu tutkijasta ja tulkinnan tekijästä.

Pyrin tarkastelemaan tekstejä kokonaisuuksina, en vain yksittäisinä kielellisinä piirteinä. Kuitenkin juuri kielen piirteet – ruohonjuuritaso – on lähtökohtana jonkin suuremman analyysissa. Tämä lähtökohta vastaa Faircloughin (esim. 2003) näkemystä siitä, miten yhteiskunnallisesti orientoituva diskurssianalyysi rakentuu nimenomaan lingvistisen analyysin pohjalle.