Työuupumus

Työuupumus on usein tulkittu pitkäkestoisen stressin seurauksena syntyneeksi stressin erityiseksi muodoksi. Molempien lähtökohtana on yksilön ja työn välinen epäsuhta, mutta kuormituksen kesto ja siihen sopeutuminen erottavat ne kuitenkin toisistaan. Stressissä kuormittava ristiriitatilanne pyri-tään ratkaisemaan omia voimavaroja ja selviytymiskeinoja käyttämällä, minkä jälkeen tilanteesta yleensä palaudutaan. Sen sijaan hitaasti syvenevässä työuupumuksessa selviytymiskeinoja ei ole enää käytettävissä, voimavarat ehtyvät ja lopulta romahtavat kokonaan. Toinen olennainen ero on oireissa, joista ainoastaan uupumisasteinen väsymys on liitettävissä stressioireisiin. Työuupumuksen lähikä-sitteenä nähdään myös masennus niiden osittain yhteisten oireiden, kuten vähäisen energisyyden, vä-symyksen ja keskittymisvaikeuksien, vuoksi. Masennus on kuitenkin yleinen pahoinvoinnin tila, joka

ulottuu kaikkiin elämänalueisiin, kun taas työuupumus on kiinteästi yhteydessä työn kontekstiin.

(Hakanen 2004, 22–23.)

Työuupumus (burnout) määritellään vakavaksi, vähitellen työssä kehittyväksi stressioireyhtymäksi, jonka tyypillisinä piirteinä nähdään kokonaisvaltainen, lopulta uupumisasteiseksi kehittyvä fyysinen ja henkinen väsymys, ammatillisen itsetunnon lasku sekä kyynistynyt asennoituminen työhön (Ha-kanen 2004, 22). Uupumisasteinen väsymys on yleistynyttä, fyysistä tai henkistä väsymystä, joka ulottuu kaikkiin työtilanteisiin yksittäisten työn kuormitushuippujen sijaan eikä se häviä lopulta pi-demmälläkään levolla. Kyynistyneisyyttä kuvaa puolestaan työn ilon katoaminen, epävarmuus työn mielekkyyttä kohtaan sekä työn merkityksen kyseenalaistamisena. Opetustyössä se näkyy erityisesti etäisenä ja kylmänä suhtautumisena työn kohteena oleviin ihmisiin. Pelko siitä, ettei suoriudu työs-tään, hallinnan tunteen katoaminen sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tunteet ovat merkkejä ammatillisen itsetunnon laskusta. Lisäksi usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin organisaatiossa on horjunut. (Hakanen 2006, 31–32.)

Henkilökohtaisen työhyvinvoinnin mallissa työuupumus kuvaa työhyvinvointia kaikkein negatiivi-simpana tilana, jota luonnehtivat masennus ja vähäinen mielihyvä (Manka ym. 2007, 6). Pitkälle edenneessä työuupumuksessa voimavarat ovat ehtyneet, vireystila romahtanut ja kielteiset tunteet syventyneet (Hakanen 2011, 21). Työuupumuksen synty nähdään usein liian tunnollisten yksilöiden ongelmana, jotka uuvuttavat itsensä (Onnismaa 2010, 21). Todellisuudessa se voi kuitenkin viestiä myös koko organisaation tai työyhteisön ongelmista. Ongelmia työpaikalla voivat aiheuttaa esimer-kiksi liiallinen tai liian vähäinen työn määrä, työn vaatimukset, vähäiset vaikutusmahdollisuudet työssä, resurssien ja osaamisen riittämättömyys, työyhteisön ristiriitatilanteet, epäoikeudenmu-kaiseksi koettu johtaminen, työntekijän omien arvojen ja työn arvojen välinen ristiriita tai se ettei työ palkitse. (Kumpulainen 2013, 41.)

Tyypillisen uupumuksen kierteen nähdään kehittyvän vaiheittain. Aiemmat tutkimukset ovat vahvis-taneet, että ensimmäiseksi kehittyy vähitellen kasautuva väsymys. Väsymys nähdään seurauksena liiallisista työn vaatimuksista ja paineista yksilön voimavaroihin ja jaksamiseen nähden sekä lomien ja lepovaiheiden aikana jatkuvasti kesken jääneestä elpymisestä. Väsymyksestä aiheutuu paineita sekä syyllisyyttä ja sen syventyessä työntekijän epäily omasta selviytymisestään vähitellen kasvaa.

Seuraavaksi asennoituminen muuttuu työn merkitystä kyseenalaistavaksi, torjuvaksi ja kyynisty-väksi. Lopulta väsymys ja kyynistyminen yhdessä työntekijän riittämättömyyden tunteiden kanssa

vaikuttavat kielteisesti uupuvan työntekijän minäkäsitykseen, joka voi työuupumuksen viimeisessä vaiheessa johtaa ammatillisen itsetunnon heikkenemiseen ja romahtamiseen. (Hakanen 2004, 23.)

Opettajien kokemaa työuupumusta on tutkittu suhteellisen paljon sekä Suomessa että kansainvälises-tikin. Aiempien tutkimusten perusteella työuupumusta voidaan pitää lähes yleismaailmallisena on-gelmana opetusalalla (Hakanen 2004, 252). Kumpulaisen mielestä (2013, 204) huomiota tulisikin kiinnittää entistä enemmän juuri opettajien antamiin arvioihin työhyvinvoinnin ja johtamisen suhteen.

Näkemystään hän perustelee opettajien perustehtävällä koulutusorganisaatiossa. Pahkinin ja kolle-goiden (2007, 31–32) työhyvinvointia käsittelevään tutkimukseen osallistuneista opettajista suurin osa, yli 80 %, piti työtään henkisesti uuvuttavana. Opettajista nuoremmat kokivat työnsä vanhempia opettajia uuvuttavampana, ja lisäksi moni raportoi tuntevansa olonsa väsyneeksi työpäivän päätty-essä. Tutkimustulosten mukaan myös vakavaa työuupumusta ilmeni jonkun verran, minkä syntymi-seen Pahkinin työryhmän (2007, 4–5) mukaan vaikuttavat ainakin jaksoittainen kiire ja melu sekä se, millaisia opetusryhmät, oppilaat, työtoverit ja esimies ovat. Hakanen (2004, 252) korostaa oppilaiden kohdalla vielä erikseen heidän huonoa käytöstään, jonka hän erityisesti näkee merkittävänä opettajien työuupumuksen taustatekijänä.

Lentillon-Kaestner, Guillet-Descas ja Cécé (2017, 305) havaitsivat ranskalaisten ja sveitsiläisten opettajien työuupumusta ja ammatillista identiteettiä käsittelevässä tutkimuksessaan opettajan am-matillisen identiteetin olevan henkilökohtaisia, kuten sukupuolta tai tilannekohtaisia, kuten maata tai oppiainetta merkittävämpi työuupumuksen syntymiseen vaikuttava tekijä. Tulosten mukaan puutteet pedagogisessa asiantuntijuudessa ja opetustaidossa lisäävät riskiä työuupumukselle. Lentillon-Kaest-ner kollegoineen (2017, 306) näkisivät, että kehittämällä opettajien pedagogista ja didaktista koulu-tusta, voitaisiin työuupumuksen syntymistä mahdollisesti ehkäistä. Työn voimavarojen ja työn vaa-timusten välistä vuorovaikutusta tutkineiden Bakkerin, Demeroutin ja Euweman (2005, 177–179) mukaan työn voimavarat voivat puolestaan estää työuupumuksen syntymistä silloin, kun ne toimivat

”puskurina” työn vaatimuksien aiheuttamille vaikutuksille.

3 OPETUSSUUNNITELMA

Perusopetuksen opetussuunnitelma on opetusta ohjaava pedagoginen asiakirja, jonka tarkoituksena on tarjota jokaiselle oppivelvollisuusikäiselle lapselle mahdollisuus tasavertaiseen, monipuoliseen sekä hänelle oikeutettuun peruskoulutukseen. Suomessa perusopetusta toteutetaan valtakunnallisen opetussuunnitelman mukaisesti. Opetussuunnitelma perustuu Opetushallituksen antamaan valtakun-nalliseen määräykseen ja siinä mainitaan opetukselliset sekä kasvatukselliset perusteet, joilla pyritään tukemaan ja ohjaamaan koulutyötä, opetusta, kasvatusta sekä yhdenvertaista perusopetusta. Opetus-suunnitelma ohjaa opettajan työtä, kertoo opetuksen ja oppimisen tavoitteet sekä oppiaineiden sisäl-töalueet. Nämä eri kokonaisuudet muodostavat perusopetuksen toimintakulttuurin perustan, jota pe-rusopetuksessa pyritään toteuttamaan. (Opetushallitus 2016, 9.)

Valtakunnallinen opetussuunnitelma perustuu yhteiselle arvopohjalle ja siinä määritellään periaatteet, joiden mukaan kouluissa kokonaisvaltaista kasvatus- ja opetustyötä kaikkine sisältöineen tulisi to-teuttaa. Jokaisella opetuksen järjestäjällä on vastuu paikallisesta opetussuunnitelmasta, jossa tarken-netaan, painotetaan ja täydennetään valtakunnallisen opetussuunnitelman määräämiä tavoitteita ja si-sältöjä sekä opetuksen järjestämiseen liittyviä asioita. Paikallinen opetussuunnitelma rakennetaan op-pilasaineksen, oppilaiden tarpeiden, erityispiirteiden sekä muiden tärkeiden tekijöiden pohjalta.

(Opetushallitus 2016, 9–10.)

Opetussuunnitelmalla mahdollistetaan sujuva jatkumo vuosiluokalta toiselle siirryttäessä. Kouluissa opetus toteutetaan aina nojaten opetussuunnitelmassa määriteltyihin tavoitteisiin sekä sisältöalueisiin.

Opetuksessa huomioidaan myös valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteet, arvopohja sekä toi-mintakulttuuri, jotta jokainen oppilas saa yhdenvertaista opetusta. (Opetushallitus 2016, 9.) Perus-opetuksen opetussuunnitelman perusteet päivitetään noin kymmenen vuoden välein, jotta pysytään

ajan hermolla ja voidaan vastata nopeasti muuttuvan ja kehittyvän maailman tarpeisiin. Uusin ope-tussuunnitelma otettiin käyttöön portaittain vuonna 2016 ja sen tavoitteena on, että lapsi saa sellaiset tiedot, taidot ja valmiudet, joita hän tarvitsee pärjätäkseen itsenäisesti vastuullisena jäsenenä moder-nissa yhteiskunnassa. Koulussa tätä varten opiskellaan arjen taitoja, tieto- ja viestintäteknologian käyttöä, vuorovaikutustaitoja, eri oppiaineiden sisältöjä sekä elinikäistä oppimista.

Uusi opetussuunnitelma korostaa nykyisin yhä enemmän oppilaan aktiivista roolia. Myös arviointi sekä erityisoppilaiden asemointi koulussa on muuttunut uuden opetussuunnitelman myötä. On selvää, että uusi opetussuunnitelma on monin tavoin haastanut opettajia muuttamaan toimintatapojansa to-teuttaakseen sen keskeisiä tavoitteita, arvoja ja ihanteita. On todennäköistä, että totutteleminen uuteen opetussuunnitelmaan sekä uusien asioiden omaksuminen, ovat jollakin tasolla vaikuttaneet myös opettajien työhyvinvointiin. Opetussuunnitelmauudistus pitää sisällään monia isoja kokonaisuuksia, joita nostamme esille tässä tutkielmassa.