Palkkaneuvottelujen lisäksi ammattiliitoilla on perinteisesti ollut merkittävä vaikutus siihen, millainen työttömyyskorvaus- tai työttömyysvakuutusjärjestelmä maahan syn-tyy. Kaikissa tämän tutkimuksen maissa valtio maksaa korvausta työttömilleen, mutta millaista lisäkorvausta työtön saa ammattiliitoltaan, vaihtelee maittain merkittävästi.
Toisin kuin palkat, jotka vaihtuvat ja joista neuvotellaan vähän väliä, on työttömyys-korvausjärjestelmä vakaampi ja sitä muutetaan harvemmin.
Työttömyyskorvausjärjestelmät on yksinkertaista jakaa kahteen ulottuvuuteen: työt-tömyyskorvauksen tasoon sekä työttyöt-tömyyskorvauksen sidonnaisuuteen, joista jäl-kimmäinen on kiinnostavampi ja merkitsevämpi. Työttömyyskorvauksen taso tarkoit-taa yksinkertaisuudessaan sitä, kuinka paljon liiton jäsenelle maksetarkoit-taan korvausta työttömyyden ajalta. Työttömyyskorvauksen sidonnaisuus taas tarkoittaa sitä, miten työttömälle maksettava korvaus määritellään: huomioiko se ennen työttömyyttä alka-neen palkan tason (ansiosidonnainen työttömyyskorvaus) vai ei (kiinteä työttömyys-korvaus). Se, onko työttömyyskorvaus ansiosidonnainen vai ei, vaikuttaa vahvasti ammattiliittojen muihin vaateisiin neuvottelujen aikana. (Goerke & Madsen, 2003)
Ansiosidonnaisen (unemployment insurance, UI) ja kiinteän (unemployment assis-tance, UA) työttömyyskorvauksen lisäksi on olemassa liuta muita tapoja korvata työt-tömyyttä, kuten julkiset työt, mutta kehittyneemmissä maissa UI ja UA ovat tavalli-simpia. Lisäksi valtioilla on tapana jatkaa ansiosidonnaista korvausta kiinteällä
kor-vauksella siten, että määräaikaisen ansiosidonnaisen jälkeen työtön siirtyy kiinteän korvauksen puolelle. (Vodopivec, 2004) Monimutkaisuuden välttämiseksi tässä työs-sä ei kuitenkaan huomioida korvaustyyppien ketjuttamista, vaan työttömyyskorvaus-järjestelmät jaetaan ansiosidonnaisiin ja ei-ansiosidonnaisiin eli kiinteisiin.
Ansiosidonnaisessa työttömyyskorvausjärjestelmässä liitot voivat kokea järjestelmän tukevan heidän jäsentensä tavoitteita, jolloin palkoissa tai muissa ehdoissa voidaan joustaa. Tässä tapauksessa liitot katsovat kokonaishyötyä, joka on liiton jäsenille edullisempi vaikka neuvoteltavat palkat olisivatkin pienempiä. Pienemmät palkanko-rotusvaatimukset ja paineet puolestaan vahvistavat työllisyyden positiivista kehitystä.
(Goerke & Madsen, 2003)
Suomalainen työttömyysturvajärjestelmä kuuluu ns. Gent-mallisiin, joissa ansiosi-donnaisuus on riippuvainen siitä kuuluuko työtön ammattiliittoon vai ei. Tällaisessa järjestelmässä ammattiliitot kantavat suurempaa vastuuta työttömyyskorvauksen jär-jestämisestä kuin valtio. Muissa kuin Gent-mallin maissa on tavallista, että valtio hal-linnoi työttömyyskorvausta ja työntekijä kuuluu automaattisesti työttömyysvakuutuk-sen piiriin. Suomen lisäksi Gent-järjestelmä on käytössä muun muassa Ruotsissa ja Tanskassa. (Ozkan, 2014)
Työttömyyskorvauksen vaikutukset
Schluter (1997) esittää artikkelissaan, että ansiosidonnaisella työttömyysturvalla on työllisyyden kannalta negatiivisia vaikutuksia, mikäli palkkoihin kohdistuva verotus ylittää tietyn kynnyksen. Korkea korvaustaso yhdistettynä korkeaan verotukseen alentaa halukkuutta ottaa vastaan työtä. Samoin vain ansiosidonnainen korvausjär-jestelmä luo näitä työllisyysongelmia, toisin kuin kiinteä korvaus. Tutkimuksessa tosin oletetaan palkansaajan olevan riskineutraali, jolloin heillä ei ole tarvetta työttömyys-vakuutukselle. Riskineutraalius johtaa siihen, että ansiosidonnainen järjestelmä näyt-täytyy tulosten valossa haitallisemmalta kuin mitä se oikeasti on; reaalimaailmassa ansiosidonnaisen haitallisuus on pitkälti kiinni siitä, minkälainen ansiosidonnaisesta työttömyysvakuutuksesta tehtäisiin ja mikä sen taso olisi.
Mitä enemmän työttömyyskorvausjärjestelmässä on tasakorvauksen piirteitä, sitä enemmän se aiheuttaa työttömyyttä kouluttamattomien ja vähän koulutettujen kes-kuudessa. Tämä johtuu siitä, että kiinteässä korvausjärjestelmässä joudutaan tasa-painoilemaan koulutetun ja kouluttamattoman työvoiman etuuksien kanssa. Mitä huonommin työtön on kuitenkin kouluttautunut, olettaen että koulutuksen määrä ja palkka työelämässä korreloivat positiivisesti, on hänen nauttimansa työttömyysetuus suhteellisesti korkeampi. (Bräuninger, 2000)
Empiiriset havainnot osoittavat, että siirtyminen ansiosidonnaiseen työttömyyskorva-usjärjestelmään vähentää työttömyyttä (OECD-maissa). Ja vaikka maassa olisi jo ansiosidonnainen järjestelmä, voi sen vahvistaminen vähentää työttömyyttä ennes-tään. Samalla tämä tarkoittaa, että työttömyysturvan supistaminen, esimerkiksi si-donnaisuuden purkamisella tai korvauspäivien vähentämällä, ei ole tehokas keino työttömyyden supistamiseen, vaan vaikutus on täysin päinvastainen. Tulos pätee kuitenkin vain, jos ammattiyhdistysliike tavoittelee jäsenilleen maksimaalista höytyä;
utilitaristisesti käyttäytyvät liitot puolestaan käyttävät hyväkseen korvauksen sidon-naista piirrettä, sillä korkeampi palkka realisoituu myös korkeampana työttömyyskor-vauksena. Ylihintaa neuvotteleva liittokenttä aiheuttaa täten myös työttömyyttä.
(Goerke & Madsen, 2003)
Maksimaalista hyötyä tavoitteleva liitto käsittelee jäsentensä etuja samalla tavalla kuin ammattiliitot koordinoiduilla työmarkkinoilla, katsoen talouden kokonaiskuvaa ja arvioiden omien toimien vaikutusta siihen. Utilitaristinen liitto taas katsoo maailmaa kuten ei-niin-koordinoitujen työmarkkinoiden ammattiliitto, joka ei näe vaikuttavansa talouden kehitykseen omilla tekemisillään vaan yrittää saada olemassa olevasta po-tista itselleen (jäsenilleen) mahdollisimman suuren, lyhyen tähtäimen, hyödyn.
3 KILPAILUKYKY
Kilpailukyvylle löytyy lukuisia määritelmiä, joissa korostuvat määrittelijän näkemys.
Michael Porter (1990) on todennut että ainoa järkevä kansallisen tason kilpailukyvyn mittari on tuottavuus. World Economic Forum (WEF) (2014) on vuosittaisessa kilpai-lukykymittauksessaan määritellyt kansallisen kilpailukyvyn sellaisten instituutioiden, käytäntöjen sekä tekijöiden summaksi, joka määrittelee maan tuottavuutta. Koska kilpailukyky sellaisenaan on liian laaja käsite käytettäväksi tässä, puhumme sen si-jaan kansallisesta kilpailukyvystä sellaisena ominaisuutena, jolla tarkoitetaan nimen-omaan valtioiden kykyä tuottaa kansainvälisille markkinoille tuotteita ja palveluita, joiden tuottaminen on taloudellisesti järkevää. Valtioiden kyvyllä emme suinkaan tar-koita pelkästään valtioninstituutioiden tai -yritysten kyvykkyyttä, vaan kaikkien maas-sa toimivien organimaas-saatioiden kykyä pärjätä kilpailullisesmaas-sa ympäristössä.
Kansallisen kilpailukyvyn mittaaminen ei ole tarkkaa tiedettä, vaan johtuen valtioiden ja maailmantalouden monisyisyydestä joudutaan mittaristoa rakentaessa miettimään tarkasti mitä kaikkea kansallisen kilpailukyvyn mittaaminen vaatii. Tunnetuimmat ja luotetuimmat mittaristot ovat Institute for Management Developement’n (IMD) sekä World Economic Forum’n (WEF) käyttämät. Mittaristot kattavat kymmeniä muuttujia, mutta ne antavat silti hyvin erilaisia tuloksia: esimerkiksi vuonna 2014 IMD:n mittauk-sissa Suomi on sijalla 18, mutta vastaavasti WEF:n mittaukmittauk-sissa neljännellä sijalla (IMD, 2014; WEF, 2014).
Maiden kilpailukyvyn mittaaminen on myös saanut ankaraa kritiikkiä osakseen. Kan-sallisen kilpailukyvyn mittaamisen - tai mittauksiin luottamisen - kriitikkojen joukkoon kuuluu muun muassa taloustieteen nobelisti Paul Krugman. Krugman (1994) ei alle-kirjoita ajatusta, että valtiot kilpailisivat kansainvälisillä markkinoilla keskenään kuten yritykset tekevät vapailla markkinoilla. Krugmanin mukaan vertailu on mahdoton, sillä valtioiden tuottama lisäarvo päätyy suurimmaksi osaksi tuottajiensa - kansalaisten - omaan käyttöön; yritysten tuottamasta lisäarvosta vain marginaalinen osa päätyy tuottajiensa - työntekijöiden - kulutukseen. Tässä valossa maan tuottavuuden kasvu suhteessa muihin maihin, eli kilpailukyvyn kasvu, ei ole pois muilta mailta eikä sillä kannata kilpailla - kyseessä ei ole nollasummapeli. Hän varoittaakin, että liiallinen
kilpailukykyyn tuijottaminen ja vahtaaminen johtavat kansainvälisen kaupan vääris-tymiseen, kuten protektionismiin ja kauppasotiin, ja ohjaavat päätöksentekoa vää-rään suuntaan.
Kilpailukyvyn mittaamiselle on lukuisia erilaisia variaatioita, jotka huomioivat tai pitä-vät tärkeimpinä sellaisia tekijöitä, joita toisissa mittaristoissa ei mainita sanallakaan.
Voidaan siis todeta, että kilpailukyvyn mittarit eivät ole tarkkaa tiedettä, vaan antavat enintään summittaisen kuvan maan taloudellisesta tulevaisuudesta.
Pragmaattisemman lähestymistavan kilpailukyvyn mittaamiseen tarjoavat Delgado et al. (2012), jotka esittävät kilpailukyvyn mittariksi maan investointikelpoisuutta. Se on pitkälti yhdistelmä IMD:n ja WEF:n omista arvioista, sillä investointikelpoisuus koos-tuu kahdesta elementistä: kilpailukykyiset rakenteet ja kilpailukykyinen kustannusta-so. Jotta maa olisi houkutteleva investointikohde, pitäisi molemmilla kriteereillä pärjä-tä. Investointikelpoisuus on lyhyen ja pitkän aikavälin mittareiden summa.
Weymouth & Feinberg (2011) esittelevät tuottavuuden kasvuun vaikuttavat kolme tekijää: avoimuus kansainväliselle kaupalle (ulkoinen), kilpailua edistävä (lain)säädäntö (sääntely) ja valtiovallan panostukset inhimilliseen pääomaan, turvalli-suuteen ja infrastruktuuriin (julkinen investointi). Nämä tekijät näkyvät sekä teoriassa että käytännössä latinalaisen Amerikan mailla tehdyssä tutkimuksessa. Tosimaail-massa valtiot ovat hybridejä näiden eri tekijöiden summista, joten tutkimukset, joissa kilpailukyky rinnastetaan vapaisiin markkinoihin, ei kerro koko totuutta.
Kansallisen kilpailukyvyn ja kansallisen taloudellisen vapauden indeksit korreloivat keskenään. Talouden kilpailukykyä ei voida rinnastaa tuotantotekijöiden kustannuk-siin, vaan se on seurausta instituutioista ja niiden kyvystä luoda vapaata markkinakil-pailua. Havainnot selittävät, miksi kilpailukyky ja taloudellinen vapaus korreloivat niin vahvasti: näistä jälkimmäinen on seurausta instituutioiden toimintakyvystä. (Thomp-son 2004)
Haitalliset valuuttakurssin liikkeet eivät juuri vaikuta kansalliseen kilpailukykyyn, sillä mikään määrä valuuttamanipulaatioita ei voi korvata toimivia instituutioita (Thompson 2004). Vartiainen et al. (2012) korostavat, että valuuttamanipulaatio menettää
tehon-sa vasta hyvin pitkällä aikavälillä, eli lyhyellä aikavälillä voidaan tehon-saada aikaan tilapäi-nen muutos.
Pienessä EMU-maassa työmarkkinaosapuolien on sitä vastoin otettava huomioon työvoimakustannusten kehitys suhteessa muihin EMU-jäseniin. EMU-maan vientite-ollisuus on tietysti kansainvälisen kilpailun paineen alla, mutta kotimaisen palvelusek-torin järjestäytyneitä palkanmaksajia ei uhkaa yhtä suorasti mikään, mikä madaltaisi palkkavaatimuksia. EMU-maan täytyy siksi olla tietoinen siitä, että esimerkiksi kau-pan toimialasta tai julkisesta sektorista saattaa tulla palkkajohtaja, mikä heikentää kansainväliselle kilpailulle alttiin teollisuuden toimintaedellytyksiä. Tässä valossa on mielenkiintoista, että juuri Suomessa ei ole onnistuttu vakiinnuttamaan palkkaneuvot-teluihin marssijärjestystä, jossa vientiteollisuus määrittelisi lähtökohdat muille sopi-musaloille. Tämä saattaa olla merkki siitä, että kotimaiset palvelusektorit Suomessa (pieni EMU-maa) pitävät neuvotteluasemaansa siinä määrin hyvänä, etteivät halua tyytyä teollisuuden palkkanormeihin. (Vartiainen et al., 2012)
Vaikka tutkimustulokset ovat ristiriitaisia, ei liittojen vaikutusta kasvaneeseen tuotta-vuuteen voida pitää totena; samoin kirjallisuudessa esitetyt väitteet (esim. Freeman, 1983) liittojen haitallisesta vaikutuksesta ovat liioiteltuja. Pitkällä aikavälillä kuitenkin vahvasti järjestäytyneissä yrityksissä ei tehdä fyysisiä investointeja niin paljon kuin vertailuryhmässä, minkä lisäksi T&K-panostukset, muut innovaatiotoiminnat, sekä riskinottohalukkuus ovat pienempiä, jolloin kilpailukyky näiden yritysten kohdalla ra-pautuu (Addison & Hirsch, 1989). Tutkimuksessa on kuitenkin käytetty vain amerik-kalaisdataa: maassa vallitsevat työmarkkinakäytännöt, joissa koordinaatio tapahtuu yritys- tai tuotantolaitostasolla, on toteutettu huomattavasti hajautetummin kuin esi-merkiksi keskimääräisessä länsieurooppalaisessa kansantaloudessa, mikä heikentää tutkimuksen yleistettävyyttä.
Tuoreemmalla ja laajemmalla aineistolla operoivat Asteriou & Monastiriotis (2004) esittävät, että järjestäytynyt työvoima on tuottavampaa kuin järjestäytymätön. Heidän tutkimuksessaan liittoon kuuluva työntekijä on tuottavampi, ja jos ilmiön voidaan olet-taa kumuloituvan, on myös järjestäytynyt työvoima tuottavampaa. Heidän aineistonsa kattaa 18 eri OECD-maata sekä yli 30 vuoden aikajänteen (1960-1992); aineisto on tosin nykytarpeiden valossa vanhahtavaa. Myös Bowdler & Nunziata (2007a)
huo-masivat järjestäytyneen työvoiman positiivisen vaikutuksen tuottavuuteen, mutta Schluter’n (1997) tutkimuksen mukaan verotuksella on myös tapana kasvaa järjes-täytymisen myötä, mikä syö positiivista kokonaisvaikutusta.