Vuonna 2008 pankkikriisi rantautui Yhdysvalloista Eurooppaan. Vaikka kriisi tunnus-tettiin heti merkittäväksi, ei moni uskonut, että se heijastuisi Euroopan talouskehityk-seen näin vahvasti vielä seitsemän vuotta myöhemmin laahaavana talouskasvuna.
Suomessa uutisia seuraava ei voi välttyä kuulemasta puhuttavan kilpailukyvystä ja siitä, kuinka sen vaaliminen on talouden kehityksen kannalta ehdottoman tärkeää.
Suomen kilpailukyvystä liikkuu kuitenkin hyvin erilaista tietoa: jotkut väittävät sen voi-van paremmin kuin hyvin, toisten mielestä olemme jääneet auttamatta jälkeen muista maista, etenkin kilpailijamaista kuten Ruotsista ja Saksasta. Keinot, joilla kilpailuky-kyä parannetaan, ja lähteet, joista sitä saadaan, ovat jatkuva keskustelun aihe.
Suomen päättäjät ovat olleet suunnittelemassa ja toteuttamassa erinäisiä työmarkki-nareformeja, joilla kilpailukykyä on tarkoitus parantaa. Näitä reformeja ovat muun muassa paikallisen sopimisen lisääminen sekä työttömyysturvan ansiosidonnaisuu-den karsiminen (YLE, 2015). Suomen kilpailukykyyn ovat julkisuudessa professorit ja akateemikot ottaneet kantaa, mutta heidänkään keskuudessaan ei ole konsensusta keinoista tai edes Suomen kilpailukyvyn nykytilasta (YLE, 2013a; YLE, 2013b).
Kun julkisessa keskustelussa vaikuttaa siltä, että kilpailukykyä käsitellään lähinnä – jopa myyttisenä ja selittämättömänä sellaisena – ideologisena lyömäaseena eikä yh-teiskunnallisia päätöksiä tukevana mittarina, herää kysymys, ymmärretäänkö valtion johtavissa poliittisissa elimissä, mitä kilpailukyky itse asiassa tarkoittaa? Vaikka poli-tiikassa ei voida välttää ideologisia vastakkainasetteluja, joissa faktaa ja fiktioita pys-tytään yhdistelemään sujuvasti, mikäli ne edesauttavat omia tarkoitusperiä, on kum-mallista, että akateemisissakaan piireissä ei kilpailukykyasemasta olla kaikesta tut-kimustiedosta ja -aineistosta huolimatta välttämättä edes etäisesti samaa mieltä.
Ammattiyhdistysliikkeen taustaa
Ammattiyhdistysliikkeellä (AY-liike) ja työvoiman järjestäytymisellä on huomattava asema palkanasetannan historiassa. 1800-luvun lopulla alkanut liikehdintä on ollut vaikuttamassa työehtoihin ja -olosuhteisiin, joihin työstä saatava korvaus, palkka, sisältyy.
Historiallisista ja poliittisista syistä AY-liikkeellä on nykyaikana hyvin erilainen asema eri puolilla maailmaa. Pohjoismaissa olemme tottuneet vahvaan työväenliikkeeseen ja työvoiman kattavaan järjestäytymiseen, kun taas anglo-amerikkalaisissa maissa AY-liike ei ole onnistunut tavoitteissaan samanlaisella menestyksellä. AY-liikkeen historia kussakin maassa on ollut omiaan vaikuttamaan kyseisen maan työvoimapo-liittisiin ratkaisuihin, täten linkittyen makrotalouden rattaisiin (Alvarez et al., 1991).
AY-liikkeen kulta-ajat ovat ohitse ja Euroopassa järjestäytymisasteet (ammattiliittoihin kuuluvien työntekijöiden osuus koko työvoimasta) ovat laskemaan päin (kuva 1).
Sama ilmiö on huomattavissa myös vahvan järjestäytyneisyyden Pohjoismaissa, mutta korkean lähtötasonsa vuoksi pohjoismaisista työntekijöistä lähes kaksi kol-mannesta kuuluu edelleen johonkin ammattiliittoon. Ammattiliitot ovat neuvottelu-asemallisista syistä pyrkineet kasvattamaan jäsenpohjaansa, mutta nykyaikaisilla työmarkkinoilla tämä ei enää toimi, ja liittojen on keksittävä uusia strategioita pitääk-seen neuvotteluvoimaansa yllä (Sullivan, 2010).
On esitetty, että globalisaatio ja maailmantalouksien tiukempi linkittyminen yhteen vaikuttavat systemaattisesti myös järjestäytymisasteiden konvergoitumiseen, mutta tästä on olemassa vielä ristiriitaista tietoa; järjestäytymisasteen kehityksen mega-trendi ei ole ylivoimainen, vaan kunkin valtion sisäiset instituutiot ovat avainasemas-sa ko. kehityksen kannalta (Scruggs & Lange, 2002). Myös lisääntynyt kanavainasemas-sainväli- kansainväli-nen kauppa, monikansallisten yritysten vaikutus, pääoman liikkuvuus, kehittynyt vies-tintä ja teknologiavaihto voivat selittää, miksi järjestäytymisaste vaihtelee maittain niin runsaasti (Blanchflower & Freeman, 1992). On myös esitetty tulevaisuuden skenaa-rioita, joissa AY-liike on raaistuvalle globaalille taloudelle vastavoima, jolta työvoima hakee turvaa ja pysyvyyttä (Scruggs & Lange, 2002).
Kuva 1. Eurooppalaisten maiden järjestäytymisasteet 1990-2012 (OECD, 2015)
Järjestäytyneisyys on vain yksi tapa kuvata AY-liikkeen voimaa. Se ei kuitenkaan ole yksissään autuaaksi tekevä mittari, sillä kussakin maassa AY-liikkeellä on oma ase-mansa yhteiskunnassa ja sen instituutioissa. Esimerkiksi Suomessa AY-liikkeellä ovat olleet omat edustajansa - Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö (SAK), Toimi-henkilökeskusjärjestö (STTK) ja korkeasti koulutettujen työmarkkinajärjestö (Akava) - jotka ovat istuneet työnantajien edustajan, Elinkeinoelämän keskusliiton (EK), ja val-tion kanssa samaan pöytään neuvottelemaan kaikkia aloja koskevista palkoista, työ-ehdoista ja muista vastaavista. Tätä järjestelyä on kutsuttu tulopoliittiseksi kokonais-ratkaisuksi (TUPO) ja se ilmentää AY-liikkeen asemaa Suomessa hyvin: sovitteleva ja konsensushakuinen, mutta vahva, valtiomahti. Historian aikana AY-liike on ollut mukana rakentamassa TUPO-järjestelmää ja se on vakiintunut vallitsevaksi tavaksi ajaa jäsenistönsä etua.
Toisenlaisia esimerkkejä löytyy Länsi-Euroopasta: Ranskassa järjestäytymisaste on hyvin matala, vain noin 8%:a (vertailukohtana Suomi, 75%) (OECD, 2015), mutta AY-liike on silti vahvassa ja näkyvässä asemassa yhteiskunnassa. Keinot vaikuttaa ovat myös radikaalisti erilaiset: AY-liike järjestää näyttäviä ja tehokkaita lakkoja suhteelli-sen tiheään esimerkiksi kuljetusalalla. Historian aikana tämä keino on muovautunut
Ranskassa AY-liikkeen kanavaksi vaikuttaa. Vaikutuskeinojen lisäksi myös liitot it-sessään sekä niiden motiivit ja tavoitteet muovautuvat yhteiskuntansa ympärille.
Yhdysvalloissa työvoiman järjestäytyminen on menettänyt imuaan liittojen toimin-taympäristön muuttuessa vihamielisemmäksi niitä kohtaan: kollektiiviset ja sosialisti-set ideologiat joutuivat kylmän sodan aikoihin epäsuosioon. Myös talouden rakenteel-liset muutokset ja shokit murensivat perustaa AY-liikkeen jalkojen alta, kun vahvasti järjestäytyneen savupiipputeollisuuden osuus taloudessa laski ja vähemmän järjes-täytyneet palvelualojen haarat työllistivät yhä enemmän ja enemmän väestöstä.
Myös 70-luvun öljykriisi ja sitä seurannut talouden hiipuminen tekivät hallaa ammatti-yhdistysliikkeelle. Nykyään kansainvälistyvät työmarkkinat ovat AY-liikkeen suurin uhka, sillä ne ovat tottuneet toimimaan vain kansallisten rajojen sisällä. (Blanchflower
& Freeman, 1992)
Ammattiyhdistysliikkeen rooli taloudessa on historian valossa ollut hyvin kaksijakoi-nen: vanhassa tutkimustiedossa (esim. Bean et al., 1986; Addison & Hirsch, 1989) AY-liike nähdään makrotalouden silmin negatiivisemmassa valossa kuin uudessa tutkimuksessa (esim. Bowdler & Nunziata, 2007a; Chatterji, 2008). Lisäksi anglo-amerikkalainen tutkimus (esim. Addison & Hirsch, 1989; Wilson & Cable, 1991; Gris-wold, 2010; Chen et al., 2011) suhtautuu AY-liikkeeseen penseämmin kuin manner-eurooppalainen (esim. Goerke & Madsen, 2003; Asteriou & Monastiriotis, 2004;
Bowdler & Nunziata, 2007b; Checchi & Nunziata, 2011).