Tutkimuseettiset näkökohdat

Ensimmäisen puhelinkontaktin yhteydessä potentiaalisia haastateltavia etsittäes-sä esittelin sekä oman että kollegani tutkimuksen teeman, tarkoituksen sekä sen, mitä haastattelu arvioni mukaan vaatii siihen suostuvalta.²⁷⁶ Kunkin haastattelun aluksi esittelin vielä itseni. Kerroin olevani koulutukseltani teologi sekä opiske-levani myös pari- ja perheterapiaa. Kerroin haastateltaville, että tutkimusraportti joskus aikanaan tullaan kirjoittamaan sillä periaatteella, että haastateltavien anonymiteetti säilyy.²⁷⁷ Kerroin, että anonymiteetin säilyttämiseksi annan tutkit-taville ja heidän läheisilleen uudet nimet. Muutan myös paikkakuntiin ja ajan-kohtiin liittyviä tietoja tunnistamisen estämiseksi. Sen jälkeen totesin, että näistä varotoimenpiteistä huolimatta kukin haastateltava saa itsenäisesti arvioida ja päättää, millä tasolla hän esittämiini kysymyksiin haluaa vastata. Kerroin aina myös, että on tietenkin mahdollista myös kieltäytyä vastaamasta johonkin kysy-mykseen, jos se tuntuu liian arkaluontoiselta syystä tai toisesta. Sanoin myös, et-tä mikäli haastattelumme kuluessa on tullut puhetta joistakin asioista, jotka haas-tattelun jälkeen tuntuvat sellaisilta, että niitä ei toivoisi sittenkään tutkimusrapor-tista löytävänsä, siitä on mahdollista sanoa. Huolehdin sitten puolestani, että näi-tä kohtia ei väitöskirjaan laiteta näkyviin. Haastattelun lopuksi kysyin haastatel-tavilta, miltä haastatteluun osallistuminen oli tuntunut. Sen jälkeen pyysin haas-tateltavia allekirjoituksellaan varmentamaan suostumuspaperin (ks. liite 10).²⁷⁸ Tässä yhteydessä kerroin myös siitä, että paperissa mainittu luottamuksellisuus koskee paitsi itseäni ja tutkimusryhmää yliopistolla myös litteroijaa, jolle annan nauhat purettaviksi. Kaikkien haastateltavien mielestä tämä asetelma tuntui hy-vältä ja selhy-vältä, ja he allekirjoittivat paperin mielellään.

Ennen toista haastattelua otin yhteyttä ensimmäisessä haastattelussa olleisiin ajan sopimiseksi. Tässä yhteydessä yksi neljästätoista tutkimukseen lähteneestä ilmaisi epäröivänsä toiseen haastatteluun tuloa erilaisiin syihin, muun muassa työkiireisiin, viitaten. Kerroin hänelle, että tutkimukseen osallistuminen on va-paaehtoista, mutta että toivoin tietenkin myös toisen haastattelun järjestyvän.

275 Haastattelujen kestot on esitetty liitteissä 9.

276 Ks. Lewis 2003, 66–67.

277 Ks. Lewis 2003, 67–68

278 Haastateltavan kanssa tehtävästä sopimuksesta ks. Legard, Keegan & Ward 2003, 146–147.

Sovimme, että hän ottaa minuun yhteyttä myöhemmin toisen haastattelun sopi-miseksi. Kun soittoa ei kuulunut lähetin hänelle vielä tekstiviestin, jossa kertasin haastattelun vapaaehtoisuuden sekä tarpeen omalta kannaltani. Pyysin häntä ot-tamaan minuun yhteyttä ajan sopimiseksi, mikäli hän oli halukas vielä osallistu-maan. Kun soittoa ei kuulunut, jätin asian sikseen. Yllä kuvatuilla periaatteilla toimiessani koin yleisesti haastattelujen sujuvan hyvin ja asianmukaisesti.

Litteroijalta vaadin tutkimusmateriaaliin liittyvän vaitiolositoumuksen mo-lempien haastattelujen litteroinnin yhteydessä (ks. liite 11). Ulkopuolisen litte-roijan käyttäminen herättää kysymyksen siitä, onko hän osannut tulkita oikein haastateltavien puhetta. Tästä syystä kuuntelin kaikki nauhat tekstin kanssa läpi ja tarkistin samalla litteroinnin oikeellisuuden. Tietyissä kohdin litteroijalla oli ollut vaikeuksia kuulla haastateltavia oikein. Näissä kohdin korjasin oikeat sa-namuodot litteroituun tekstiin.

Yhden haastateltavan kohdalla tajusin vasta toisen haastattelun yhteydessä, miten dramaattisessa tilanteessa ensimmäinen haastattelu oli tehty. Tajuttuani asian kysyin häneltä siitä.

Jari: No, mitä sä ajattelet elämänarvoista? Onko lapsen syntymä merkinnyt siinä jotain tai onko tapahtunut muutosta?

Atro-2:²⁷⁹ Kyllä siinä varmaan pitää vähän ryhdistäytyä ja katsoa peiliin aina vähän, mutta oikeastaan enemmänkin oma terveys on alkanut kiinnostaa. Se on yks juttu elämänarvoista. Monet kysyvät sitä, mikä on tärkeää elämässä, niin kun sais olla terveenä ja niin poispäin. Mä olen ajatellut niin, että kun se lapsi tarvitsee nyt vanhempiaan ja niin, että miten tässä saisi organisoitua itselleen enemmän elinvuosia. Oma isä on kuollut, niin ne asiat oli sen verran pinnalla vielä siinä vaiheessa, että niistä oli tuskallista puhua.

Jari: Okei. Eli, silloin hän oli vielä elossa, kun me viimeksi juteltiin, mutta hän kuoli heti sen jälkeen, vai?

Atro-2: Niin, se oli juuri sinä yönä, juuri silloin kun me juteltiin. Mä sanoin sulle sil-loin, että mä tiesin, mitä se lääkäri sanoi mulle. Mä tiesin, ettei tässä ole kel-lossa enää paljon aikaa. Niin oli tosiaan se tilanne, että sai skarpata, että sai sanottua sulle ne asiat. Ja sitten äiti lähetti joskus vähän jälkeen yhden yöllä viestin, että isä on kuollut. Mä vielä juttelin sinne kymmenen maissa puhe-limessa, mä kuulin sen käydessäni. Mä olin viikkoa aikaisemmin käynyt siellä ja huonossa kunnossa hän oli, mutta silloin oletettiin, että hän pääsee pois. Ja käytännössä kuuli hengityksestä, että sä vedät viimeisillä voimilla ilmaa sisääsi. Se oli aika rankan kuuloista – – Silloin mä mietin, että pitää panna elämässä asioita tärkeysjärjestykseen. Mä ajattelin, että okei, mulle on tulossa lapsi, mun isä kuolee, työhommissa menee näin. Ei se sitten ollut niin hirveän vaikeaa kertoa niitä työasioita, se oli vaan aika yksinäistä reissa-ta, lähteä lentämään pitkiä reissuja. Isä kuoli tuossa yöllä, nyt pitäisi vähän

279 Atro-2 viittaa Atron kanssa tehtyyn toiseen haastatteluun. Vastaavasti Atro-1 viittaa Atron ensim-mäiseen haastatteluun.

laittaa vedenjakajaa päässä. Sen takia mun piti muutaman kerran nielaista silloin illalla, ettei tahtonut pystyä käsittelemään niitä asioita. Siinä oli niin tunteet pinnalla sen kanssa, kun aina mietti, että mitähän mä siitä isästä just nyt ajattelen.

Jari: Mä kysyn sitä, että oliko se huono vai hyvä tilanne siinä, kun mäkin tyhmä-nä kyselen sulta kaikkea?

Atro-2: Ei, siis asiathan pitää osata ottaa asioina. Mistäpäs sinä niistä tiedät. Mä olen aina ollut sellainen, että sovitut asiat hoidetaan, ei siinä mitään. Mä tykkään puhua näistä asioista ja se on ihan ok, mä halusin tehdä sen. Se oli mielen-kiintoista ja aihe oli kiva, mutta se oli silloin harvinaisen tuskallinen. Siinä oli vaikea antaa syvällistä analyysiä muutamista asioista, kun ei pystynyt kunnolla käsittelemään sitä asiaa. Mutta se oli hyvä musta, että se tehtiin.

Mä tulen muistamaan sen haastattelun lopun ikääni ihan sillä tavalla, että muistan että sinä iltana just puhuttiin näistä asioista. Näin se joskus menee.

Haastateltavien kipeiden elämänkohtaloiden äärellä jouduin pohtimaan, onko tutkimuksen nimissä oikein kysellä tällaisista asioista. Ajattelen, että ongelmaa voi ainakin lieventää tutkimuksen selkeillä puitteilla ja kysymyksiin vastaamisen vapaaehtoisuuden korostamisella. Kaiken tämän jälkeenkin tutkimuksen tekoon ja ihmisten asioiden kyselemiseen jäi edelleen eettisiä kysymyksiä elämään. Oli-siko jotain voinut tehdä toisin? OliOli-siko jotain pitänyt kysyä ja jotain jättää kysy-mättä? Olinko riittävän herkkä ja kunnioittava haastattelutilanteessa? Muun mu-assa tällaisia kysymyksiä huomasin tutkimusraporttia kirjoittaessani kyseleväni.

Iiron ja Eetun kriisitarinoiden (ks. tarkemmin alaluku 4.4) äärellä huomasin miettiväni eettisiä kysymyksiä aivan erityisesti. Iiron toinen haastattelu oli ly-hyin tekemistäni haastatteluista (28 minuuttia). Tajuttuani asetelman vaikeuden Iirolle en halunnut lisätä hänen kärsimystään enempää kuin hän itse tuntui ha-luavan asiasta puhua. Terapiakoulutuksesta oli hyötyä erityisesti tuossa haastat-telussa, vaikka itse haastattelu säilyikin hyvin selvästi tieteellisenä haastatteluna.

Keskustelin sekä Iiron että Eetun kanssa toisen haastattelun jälkeen vielä eri-tyisesti haastattelun käytöstä. Sovimme yhteisesti hyväksytyn käytännön mo-lempien kanssa, että ennen tekstin julkaisemista näytän heille sen, mitä toisesta haastattelusta ja heidän kriisistään kirjoitin ja miten sen kirjoitin. Tällöin mo-lemmilla on mahdollisuus tarkistaa anonymiteetin säilyminen ja kerronnallisen otteen sopivuus omalta kannaltaan.

Näiden eettisten ongelmakohtien vastapainona lähes kaikki haastatellut kui-tenkin pitivät tutkimukseen osallistumista mielekkäänä ja positiivisena koke-muksena.

Jari: No, miltä on tuntunut tää haastatteluun osallistuminen?

Jyri-2: Ihan hyvältä. Mä tykkään kuitenkin käydä näitä läpi, asioita, joita on pyöri-tellyt päässä. Mun mielestä se on kiva niin, että kun joku haastattelee, niin

siinä joutuu vähän käymään niitä asioita uudestaan läpi. Ja mun mielestä ne on kuitenkin tärkeitä asioita, niin mun mielestä se on ihan kivaa, että niitä käydään läpi ja niitä asioita lähtee miettimään. Aina tekis hyvää käydä ker-ran vuodessa psykologilla ja jutella vähän asioita, että asiat tulee sydämeltä pois. Mutta onneks kotona on sen verran hyvä emäntä, että senkin kanssa tu-lee ruodittua asioita. Siinähän sitä psykologiaa on koko vuodeksi.

Kuten edellä ja jatkossa olevista esimerkeistä huomaa, erityisesti hyppäyksel-lisen siirtymän tarinoihin luokitellut isät (ks. alaluku 5.2) kertoivat haastattelujen palvelleen itseään ja omaa isyyttään.

Toni-2: Ihan hyvältä. Tuo myöhästyminen johti siihen, ettei ehtinyt kauheesti val-mistautua, mutta onhan tätä juttua tullut nytkin. Ei ne ois valmistautumalla sen parempia juttuja ollu. Viime kerrasta jäi mieleen se, että sitten rupes ajat-teleen niitä asioita. Siinä oli sellasia kysymyksiä joihin ei osaa vastakaan, millaista on olla hyvä isä. Sitten oli paljon sellasia juttuja, joita rupee funt-simaan. Kyllä tää on hyödyllistä haastateltavallekin.

Keskustelu sukupuun äärellä tuntui toisille jopa siinä määrin tärkeältä jutulta, että useampi haastateltava ehdotti sen liittämistä osaksi perhevalmennusta.

Atro-2: – – Tää [sukupuun äärellä pohdinta] vaatii sitä, että sä pysähdyt ajattelemaan niitä hetkeksi aikaa ja osaat tehdä objektiivista analyysiä sen suhteen tai että sulla on intoa miettiä näitä juttuja. Jos miettii sitä, miten ne ihmiset käyttäy-tyvät ja miten ne muuttuvat, niin se olisi varmaan itse asiassa aika monelle-kin tervettä käydä tämä läpi. Ehkä yks sellainen asia, minkä vois sinne per-hevalmennukseenkin päin heittää, on se, että ei tämä ole kovin raskas pro-sessi piirtää tällainen. Samalla, kun tehdään se tukiverkosto, niin antaa isälle pienen kimmokkeen siihen, että funtsi vähän näitä juttuja.

Jari: Ja nimenomaan ehkä sukupolvia ajatellen, vai?

Atro-2: Niin. Kun sä mietit sitä omaa sukupuuta, niin se on se jonka sä parhaiten tunnet ja sä tulet lapsilleskin selittämään, että ketä nämä ihmiset oli. Niin mieti vähän, että mieti, mitä ne on sulle olleet ja onko siellä sellaisia asioita, mitä säkin siinä ekassa haastattelussa kysyit: mitä mä haluaisin siirtää lapsel-le vai onko jotain mitä mä en haluaisi siirtää? Niin, se ehkä coachaa sua aika paljon siinä omassa isäroolissa, mitä sä oikeasti haluat viedä eteenpäin. Se olisi sinne päin varmaan ihan hyvä palaute. Mä en sitä muistaakseni minne-kään laittanut.

Osin sukupuun äärellä tapahtunut tiedon kerääminen ja pohdinta koettiin siis jopa terapeuttiseksi, vaikka mistään terapeuttisista haastatteluista ei ensi sijassa ollutkaan kysymys.

Jari: No, miltä tää haastattelu tai keskustelu on susta tuntunut?

Ilpo-2: Ihan kuin viimeksikin, että avaa se siinä mielessä paljon, että puhuu asioista.

Jari: Minkälaisia asioita sulla jäi siitä viime kerrasta mieleen?

Ilpo-2: No, siinä huomasi jotain, minkä tiesi mutta ei vaan ollut sitä huomannut.

Ehkä sitä jälkeenpäin tosiaan aatteli, niin tosiaan, niinhän ne asiat on. Esi-merkiks toi, kun sen kolmen ja kymmenen ikävuoden välillä ei periaatteessa ollut edes isää. No, oikeastaan kymmenenkään ei riitä. No, jos ihan totta pu-hutaan, niin ei mulla ollut kakskymppisenäkään sen enempää isää kuin kol-mivuotiaana. Periaatteessa vasta, kun oma lapsi on saanut alkunsa, on alka-nut tuntua että on mulla faija.

Jari: Tuntuks se [kysely] pahalta?

Ilpo-2: Ei se pahalta tuntunut. Se vaan pisti ajattelemaan, että ei vaan oman lapsen tarvitsis koskaan miettiä tuollasta samanlaista asiaa. Ei se mua huonommaksi ole saanut millään lailla, ehkä jopa toiseen suuntaankin. En mä usko, että sii-tä misii-tään haittaa on ollut, eikä se tuntunut pahalta. Ehkä haittaa on, mutta ei se pahalta tuntunut, kun sen vasta viime haastattelun jälkeen tajusi. Kyllä se tiedossa on koko ajan ollut, mutta en mä ole sitä ajatellut. Jäi siinä monetkin asiat mietityttämään pitkäksi aikaa. Vaikka siinä puhuikin omasta elämäs-tään, niin jostain syystä niitä kaikkia ei tahdo oikein muistaa. Hyvä hetki.

Joskus kipeitä asioita haluttiin kertoa myös siksi, että ne voisivat tulla avuksi ja esimerkiksi muille tai herättämään keskustelua tietyistä itse koetuista ongel-makohdista.

Jari: Jutellaan siitä kohta. Mutta mä haluan vielä kysyä sulta, miltä on tuntunut osallistua tähän haastatteluun?

Eetu-2: Mun mielestä ihan mukavaa, että saa puhua ja tää on kuitenkin ihan uraauur-tavaa tutkimusta. Mä näen, että sitä tarvitaan. Kuten mä vihjasin, niin jonkun ois varmaan hyvä tutkia, kun lehdistäkin saa lukea näistä kummallisista ca-seista, että on paljon miehiä jotka kokevat, ettei niitä ole kuultu tietyissä tär-keissä tilanteissa. Ei ne kaikki voi olla väärässäkään, siellä voi joku pieni tarvekin olla. Jos joku tutkisi, miten tämmöset huoltajuusasiat voitas ratkais-ta, oisko useampia malleja. Kun kaikki ei mee hyvin, oisko useammanlaisia toimintamalleja jakaa sitä sitten, äitiyttä, äidin oikeuksia polkematta. Mutta pitäisi etsiä niille isillekin etsiä vähän monipuolisempia tapoja nähdä lapsia ja elämä ei ole aina niin yksoikoinen, harmaa tai mustavalkoinen. Aina on vaihtoehtoja…

Tutkimuksen tekeminen ja ihmisten vaikeiden elämänkokemusten äärellä oleminen ei siis ole pelkästään eettisesti ongelmallista toimintaa. Haastattelutut-kimukseen ja omasta elämästä kertomiseen voi sisältyä myös paljon positiivisia mahdollisuuksia paitsi tutkimuksen tekijöille ja lukijoille myös haastatelluille it-selleen.