2.2.1 Kertomisen kautta muovautuva narratiivinen identiteetti
Narratiivinen identiteetti on kerronnallisuutensa vuoksi luonteeltaan identiteetin muutosta ja kehitystä korostava. Tässä se poikkeaa perinteisestä psykologisesta identiteettikäsityksestä, joka korostaa identiteetin pysyvyyttä muutoksenkin kes-kellä.20 Myöhemmin esittelen sisäisen tarinan teorian avaaman narratiivisen identiteettikäsityksen. Tulemme huomaamaan, että se ei ole täysin yhtenevä ylei-sen narratiiviylei-sen identiteettikäsitykylei-sen kanssa, jota kuvataan lyhyesti tässä alalu-vussa.
Narratiivisen identiteetin tutkimuksessa ei siis yleisesti ole kysymys siitä, mi-kä on itsen tosi olemus, vaan siitä, miten itsestä puhutaan ja kuinka itseä tuote-taan kielen käytön yhteydessä.21 Aina kun ihminen kertoo elämästään, hän
17 Heikkinen 2001, 118–126.
18 Polkinghorne 1995, 6–8, 15.
19 Heikkinen 2001, 118–126. Ks. myös Freedman & Combs 1996.
20 Sintonen 1999, 51–53. Ks. myös Vuorinen 1998 ja Rönnholm 1999.
21 Crossley 2000, 9. Ks. myös Hall 1999.
taa identiteettiään kertomiensa kertomusten kautta. McAdamsin mukaan identi-teetti voidaan määritellä elämäntarinaksi, joka elää meissä ja kehittyy aina van-huuteen saakka.22
Elämänmuutoksien kohdalla (kuten on tilanne omassa tutkimuksessani) tämä kertomisen ja sitä kautta identiteetin muokkaamisen ja selvittämisen tarve on eri-tyinen. Elämän muutos on tarinanäkökulmasta katsottuna juonen käänne, johon päähenkilön on tuotettava jatko. Juonellistaminen sitoo elämän monimuotoiset sattumukset kerronnallisiksi tapahtumiksi, jotka ovat kertomuksen integraation perusta. Kertomusten henkilöhahmot kokevat ja toimivat, ja näistä toiminnoista syntyy ajallinen jatkumo, kertomuksen juoni. Koska henkilöhahmolle tapahtuvat tapahtumat muodostavat ajallisen jatkumon, voidaan Ricouerin mukaan sanoa, että henkilöhahmoon itsessään sisältyy juoni. Hänen vaiheitaan ja pohdintojaan voidaan seurata kertomuksen edistyessä. Mitä enemmän kerrotaan, sitä enem-män henkilöhahmo kehittyy.23 Kertoessaan elämästään ihmisestä tulee kerto-muksensa henkilöhahmo, ja narratiivinen identiteetti ymmärretään nimenomaan tuon henkilöhahmon identiteettinä. 24 Näin tulkittuna identiteetti on jatkuvassa liikkeessä oleva konstruktio, joka koostuu kerronnallisista suhteista eli kertomus-ten henkilöhahmojen, tapahtumien ja tarinan rakenteiden välisistä suhteista.25
Elämän kertominen ei tapahdu tyhjiössä, vaan ihminen muovaa tarinallisen kiertokulun teorian mukaan omaa elämäntarinaansa suhteessa kulttuurisesta ta-rinavarannosta ja omasta kokemusmaailmastaan löytämiinsä juonen kulun tyyp-peihin.26 Isyyden näkökulmasta kulttuuristen mallitarinoiden ohella keskeistä materiaalia narratiivisessa identiteetin muovausprosessissa ovat kunkin miehen suvusta ja oman perheen kokemusten kautta tulevat muut isyyteen ja miehisyy-teen liittyvät tarinat. Isät muovaavat isäidentiteettiään lapsuudestaan lähtien näi-den erilaisten mallitarinoinäi-den keskellä eläen ja niihin itseään peilaten. He joko hylkäävät nämä tai liittyvät eri tavoin näihin tarinoihin. Sisäisen tarinan teorian taustalla on siten ajatus tarinallisesta yksilönkehityksestä. Kuvaan sitä muuta-masta näkökulmuuta-masta ennen siirtymistä tutkimukseni kannalta keskeisen narratii-visen peruskäsitteen ”mallitarina” esittelyyn ja sisäisen tarinan teorian tarkem-paan kuvaamiseen.
22 McAdams viittaa tähän elämäntarinaan termillä henkilökohtainen myytti (personal myth). Ks. McA-dams 1993, 5–12.
23 Sintonen 1999, 143.
24 Ks. esim. Taylor 1989 ja Macintyre 1981.
25 Sintonen 1999, 138, 142; Kearney 2002, 4.
26 Hänninen 1999, 93, 94. Tässä kohdin narratiivinen ajattelu yleensä ja sisäisen tarinan näköala (josta enemmän luvussa 2.3) on saanut vaikutteita sosiaalis-konstruktivistisesta (termi tulee Gergeniltä) lähes-tymistavasta, jonka keskeisiä edustajia ovat G.H. Mead, L.S. Vygotski ja Jerome Bruner. Hänninen 1999, 26.
2.2.2 Tarinallinen yksilönkehitys
Tarinan yleisiksi kriteereiksi narratiivisessa lähestymistavassa asetetaan sen kolme vaihetta: alku, keskikohta (muutos) ja loppu. Tarina koostuu erilaisista ta-pahtumista, jotka on juonen avulla koottu kronologiseen järjestykseen. Kertomus on Teppo Sintosen mukaan tarinaa laajempi kokonaisuus, joka sisältää tarinan li-säksi henkilöt, kertojan tai kertojat sekä jonkin materiaalisen olomuodon tai ker-rontatilanteen. Tarina samastuu juoneen Sintosen määrittelyssä.27 Käytän käsitet-tä Sintosen kuvaamassa merkityksessä käsitet-tässä tutkimuksessa.
Dan McAdams on luonut Erik H. Eriksonin elämänvaiheita koskevan teorian pohjalta mielenkiintoisen narratiivisen mallin tutkia ihmisen elämänkaarta.
McAdamsin teorian yhtenä keskeisenä ajatuksena on tarkastella sitä, miten ihmi-sen elämäntarina kehittyy elämänkaaren eri vaiheissa lapsuudesta myöhäiseen aikuisuuteen.28
Myös sisäisen tarinan (sosiaali)psykologisena29 taustana on ajatus tarinoiden merkityksestä yksilönkehityksessä. Vilma Hänninen viittaa tähän puhumalla ta-rinallisesta yksilönkehityksestä. Keskeisenä tausta-ajattelijana tässä tarinallisen yksilönkehityksen näkökulmassa on venäläinen sosiaalipsykologi Lev Vygotski, jonka ajatusta sisäisen ja ulkoisen puheen suhteesta Hänninen soveltaa kerto-muksen ja sisäisen tarinan suhteen hahmottamiseen.30
Kertomuksia kuuntelemalla lapsi voi eläytyä tapahtumasarjoihin, joissa hän ei itse ole mukana. Samalla hän saa käsityksen erilaisiin tilanteisiin liitetyistä kult-tuurisista odotuksista, säännöistä ja arvostuksista sekä oppii ymmärtämään toisen ihmisen tunteita, aikomuksia ja uskomuksia. Tarinoiden kuulemisen kautta lap-sen mieleen syntyy abstrakteja tarinallisia malleja, joiden avulla hän pystyy seu-raamaan, toistamaan ja tuottamaan kertomuksia. Näin syntyvän ”narratiivisen kieliopin” kehittyminen sekä edellyttää että edistää tapahtumien välisten syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä. Kulttuurisia tarinamalleja ei omaksuta mekaa-nisesti ja mielivaltaisesti, vaan yksilö seuloo niistä sellaisia, jotka hän kokee (jo-ko tiedostaen tai tiedostamatta) itselleen sopiviksi, sekä muokkaa niitä tarvittaes-sa. Tarinoita kuullaan siis ensin muiden kertomina, sitten niitä opitaan kerto-maan myös itse ja lopulta tarinallista muotoa kyetään hyödyntämään myös oman ajattelun ja toiminnan ohjaajana.31 Juuri viimeksi mainitussa roolissa tarinalli-suus on sisäisen tarinan teoriassa.
27 Sintonen 1999, 63.
28 McAdams 2003. Mcadamsin teorian kuvaus tiiviisti: ks. Sugarman 2001, 100–108.
29 Käytän sosiaalipsykologia -termiä näin merkittynä siitä syystä, että Vygotskista juontuva traditio pyrkii yhdistämään ja ylittämään vastakkaisuuksia kuten menneisyys ja tulevaisuus sekä yksilö ja yh-teisö. Ks. Hänninen 1999, 58–60.
30 Vygotskista lisää ks. myös Hänninen 2001.
31 Hänninen 1999, 45–46.
2.2.3 Mallitarinat
Tässä luvussa lavennan kuvaa tutkimukseni kannalta keskeisestä käsitteestä mal-litarina. Mallitarinat voivat vaihdella konkreettisista kertomuksista ”tuttavasta, jolle kävi samalla tavalla” sellaisiin narratiivisiin moraliteetteihin kuin ”paha saa palkkansa” tai ”vaikeuksien kautta voittoon”.32 Mallitarinat kertovat kulttuurisis-ta ideaaleiskulttuurisis-ta ja arvostuksiskulttuurisis-ta. Perhe ja suku ovat keskeisiä kulttuurisis-tarinallisia yhteisöjä, joissa kertomusten kautta tuotetaan yhteistä merkitysmaailmaa. Tässä mielessä sukupuu on hyvä apuväline näiden perheen ja suvun jaettujen kokemusten ja merkitysten tutkimiseen.33 Myös muut laajemmat yhteisöt muovaavat mallitari-noita. Erilaiset elämän ja ongelmatilanteiden hallintaan liittyvät ryhmät tuottavat yhteistä mallitarinaa siitä, miten ongelmat tulisi tulkita ja miten niistä voi selvi-tä.34 Myös Raamattu, kirjallisuus yleensä sekä tiede – varsinkin mediassa popu-larisoitu sosiaalitiede – muodostavat hedelmällisen kasvualustan mallitarinoille.
Tutkimuksesta julkisuudessa esitetyt abstraktit elämänkulun kausaliteetit muut-tuvat ihmisten mielissä tarinoiksi.35 Tätä asiaa voi kuvata kiven heittämisellä ve-teen ja siitä syntyvillä aalloilla, kuten kuviossa 2 on näytetty.
Kuvio 2: Sosiaalitieteiden synnyttämien mallitarinoiden muovautuminen
32 Hänninen 1999, 94.
33 Niemelän mukaan nimenomaan varhaisaikuisuudessa ihminen käy läpi varhaisia muistoja ja vertaa itseään vanhempiinsa sekä pelkää itse toistavansa samoja virheitä, joita nämä ovat tehneet. Tuolloin eri-tyisesti tietyt kriisit ja elämän käännekohdat aktivoivat pohtimaan omia vanhempia. Ensimmäisen lap-sen syntymä on näiden merkkipaalujen joukossa vielä erityinen. Niemelä 1992, 144–146. Ks. myös Itä-puisto 2001, 31.
34 Hänninen 1999, 52.
35 Hänninen 1999, 95.
Tutkimusraportti Tutkimuksen popularisointi
Mallitarinat
Ensimmäisessä vaiheessa tietty tutkimus ilmestyy (kivi iskeytyy veteen). Tä-män jälkeen tutkimuksen tuloksia referoidaan pelkistäen ja popularisoiden medi-assa (ensimmäinen aalto). Popularisoidut tutkimuksen teemat ja väitteet alkavat elää pelkistettyinä mallitarinoina ihmisten mielessä ja heidän välisessä vuorovai-kutuksessaan (toinen ja sitä seuraavat aallot). Vastaava kehitys voi tapahtua yk-sittäisen tutkimuksen lisäksi myös metatasolla esimerkiksi tietyn tutkimuspara-digman suhteen.
Yksi isyyteen liittyvä keskeinen mallitarina on ollut puhe ns. pehmoisästä, jo-ka on ilmeisesti yleensä mielletty lähinnä autoritaarisen isän vastakohdaksi.36 Tutkimukseni seuraavassa eli kolmannessa luvussa sovellan edellä kuvattua teo-reettista näkökulmaa mallitarinoiden synnystä. Esitän silloin tutkimuskirjallisu-den ja lehdistä löydettyjen esimerkkien avulla konstruoimani isyytutkimuskirjallisu-den kulttuuri-set mallitarinat – esimodernin, modernin ja postmodernin isyystarinan – sekä miehisyyteen liittyvät vastaavat mallitarinat. Uskonnollisuutta erityisesti käsitte-levässä tutkimukseni kuudennessa luvussa esitän miehisen uskonnollisuuden mallitarinat, joiden teoreettinen tausta pohjautuu myös juuri edellä esitettyyn.
Mallitarinoiden suhteen on olennaista huomata, että ajatus mallitarinoista ei operoi paradigmaattisesti totuuden vastaavuusteorian (korrespondenssiteorian) kategoriassa37, vaan narratiivisen ”todentunnun” kategoriassa. Todentunnussa on kyse siitä, että kertomuksen juoni tai siinä olevien asioiden suhteet koetaan mah-dollisiksi yleistää ainakin jossain määrin (narratiivisesti). ”Minunkin elämässäni voisivat asiat mennä noin”. Mallitarinat voivat siksi olla hyvinkin vaikuttavia, vaikka ne sisältäisivät paradigmaattisesta näkökulmasta katsottuna virheitä, epä-tarkkuuksia ja väärintulkintoja. Mallitarinan tärkein kriteeri ei ole niiden täsmäl-linen oikeellisuus (paradigmaattisesti), vaan niiden puhuttelevuus, elämänkaltai-suus (lifelikeness) ja todentuntu (narratiivisesti).38
Mahdollisia mallitarinoita luovina yksikköinä tarkkaan omassa tutkimukses-sani kunkin haastateltavan perheen ja suvun lisäksi myös Espoon perhekeskuk-sen perheryhmiä. On kiintoisaa pohtia, millaisia isyyteen liittyviä mallitarinoita perheryhmät synnyttävät ja käyttävät ja miten isät mahdollisesti hyödyntävät nii-tä isäidentiteetin muovaamisessaan.
Tiettyyn mallitarinoiden kokonaisuuteen voidaan viitata termillä persoonalli-nen käsikirjoitus39 tai perhekäsikirjoitus.40 Molemmissa ajatuksena on, että yksi-lön, perheen tai suvun kokemushistorian merkittävät ja perusrakenteeltaan
36 Huttunen 2001, 185. Viime vuosikymmenien isätutkimusten synnyttämiä mallitarinoita analysoi ja pohtii myös Aalto. Ks. Aalto 2004a ja 2004b. Työttömien isyyteen liittyvistä mallitarinoista ks. Kok-konen 2004.
37 Totuuden vastaavuusteorian (korrespondenssiteoria) ohella muita vaihtoehtoisia episteemisiä totuus-teorioita ovat koherenssi- eli yhtäpitävyysteoria, praktinen totuusteoria sekä konsensus- eli yksimie-lisyysteoria. Ks. Puolimatka 2002, 59–67.
38 Bruner 1986, 11–14.
39 Hänninen 1999, 53.
40 Perheterapian piirissä perhekäsikirjoitusteoriaa on kehitellyt John Byng-Hall kirjassaan ”Rewriting the Family Scripts”. Ks. Byng-Hall 1995.
manlaiset tunnekokemukset muodostavat abstrahoituja tilanteita koskevia käsi-kirjoituksia, joiden pohjalta uusiin vastaaviin tilanteisiin reagoidaan tai niitä tul-kitaan joko enemmän tai vähemmän tietoisesti. Näiden käsitteiden ero on siinä, että persoonallinen käsikirjoitus keskittyy lähinnä yksilöön, kun taas perhekäsi-kirjoitus hahmottaa yksilön enemmän osana perhettä ja sukua systeemisesti.41
Tarinoita voidaan tutkimuksessa lähestyä, hyödyntää ja arvottaa kahdella eri-laisella tavalla. Arthur Frankin mukaan tänä postmodernina aikana tapahtuva ta-rinoilla ajattelu (jota tässäkin tutkimuksessa harjoitetaan) kantaa yhä mukanaan modernin ajan vaikutuksia. Tämä näkyy hänen mukaansa juuri siinä, että kerrot-tavat tarinat sijoitetaan analyyttisiin viitekehyksiin, joiden avulla käsiteltäviä ta-rinoita myös tulkitaan (kuten kuviossa 3 ilmenee).42 Tämän tutkimuksen teoreet-tiset kehykset tulevat psykologiasta ja siellä erityisesti perheterapiasta sekä so-siologiasta ja teologiasta. Näkökulmani on siten monitieteinen.
Kuvio 3: Tutkimuksen narratiivisen materiaalin tarkastelu paradigmaattisesti Tutkimuksessa esittämäni tarinat ovat kuitenkin itsessään ensisijaisia, vaikka pyrinkin katselemaan niitä myös erilaisista teoreettisista viitekehyksistä moder-nille ajattelulle tyypilliseen tapaan. Arthur Frankin mukaan postmodernin raja-linja on ylitetty silloin, kun tarinat itse ovat primäärejä, eivätkä sekundäärejä.43 Tutkimukseni keskeisin lähtökohta on narratiivinen analyysi, jota narratiivien analyysi täydentää. Narratiivista analyysia suoritan käytännössä kahdella erilai-sella, mutta myös toisiinsa liittyvällä tavalla. Narratiivinen analyysi konkretisoi-tuu toisaalta isyyteen, miehisyyteen ja uskonnollisuuteen liittyvien mallitarinoi-den konstruoinnissa (luku 3 sekä alaluvut 6.1 ja 6.3.3). Toisaalta narratiivista analyysia toteutetaan myös haastateltujen henkilökohtaisten isätarinoiden ja us-konnollisuustarinoiden konstruoinnissa ja luokittelussa (luku 5 sekä alaluvut 6.2 ja 6.3). Henkilökohtaisia isä- ja uskonnollisuustarinoita reflektoidaan paitsi
41 Ks. Byng-Hall 1995 johdanto. Ks. Myös McDougall 2003, joka hyödyntää skripti- ja teatterimetafo-raa psykoanalyyttisesta lähestymiskulmasta.
42 Ks. myös Eskola 2001, 138
43 Frank 1997, 7, 24.
tarina
teoria
teoria
teoria teoria
teoria
näisinä yksikköinä, myös kulttuuristen mallitarinoiden taustaa vasten, kuten ku-vioista 4 ja 6 käy ilmi.
Kuvio 4: Isätarinoiden tarkastelu kulttuuristen mallitarinoiden viitekehyksessä