Tarinallisen kiertokulun teoriassa sisäisen tarinan avaama identiteetti hahmottuu narratiivisesti, mutta ei yhteensovittamattomasti minän psykologian tai sosiaali-psykologian näkökulman kanssa.44 Tarinallisen kiertokulun teoria suhteuttaa toi-siinsa kolme tarinallisuuden ulottuvuutta: kertomuksen, sisäisen tarinan ja draa-man. Samalla käy ilmeiseksi, miten sisäisen tarinan tutkiminen eroaa kertomus-ten yleisestä tutkimisesta.
2.3.1 Sisäinen tarina, kertomus ja draama – miten sisäistä tarinaa voi tutkia?
Kuten muissakin tarinallisissa tutkimuksissa sisäiseen tarinaan pohjaava tutki-mus on ensisijaisesti kohdistunut tapahtumaketjujen merkitysten analyysiin.
Tutkittaessa kertomusta kertomuksena ei yleensä tehdä oletuksia sen tuottaneesta mielensisäisestä prosessista. Tällainen lähestymistapa on tyypillinen tiukalle so-siaaliselle konstruktionismille.45 Sisäistä tarinaa tarkasteltaessa sen sijaan ei ole
44 Minän psykologian identiteetistä ks. Vuorinen 1998, 55–57, 62, 73. Sosiaalipsykologian identiteetti-käsityksestä katso Rönnholm 1999, 62–67.
45 Konstruktivismin tietokäsityksen mukaan keskeistä on, että jokainen yksilö rakentaa itse tiedollisen maailmansa. Konstruktivistisia tietoteorioita voi tarkastella kahdessa osassa sen mukaan puhutaanko yksilön muodostamista tietorakenteista vai yhteisöllisistä tiedollisista järjestelmistä kuten tieteellisestä tiedosta. Ensimmäiseen liittyvät sellaiset konstruktivistiset teoriat, jotka pyrkivät tekemään selkoa yksilön tiedollisten rakennelmien kehityksestä. Esimerkkinä tästä lähestymistavasta on Jean Piaget ja hänen konstruktivistinen teoriansa yksilön kehityksestä. Jälkimmäisessä keskitytään tutkimaan yksilön tiedollisten rakenteiden kehittymisen yhteisöllisiä ehtoja. Hänninen erottaa tästä ryhmästä kolme eri suuntausta: 1) Sosiaaliskonstruktivistinen lähestymistapa (Esimerkiksi Mead, Vygotski, Bruner)
tar-isätarina
kulttuuriset mallitarinat
kulttuuriset mallitarinat
kulttuuriset mallitarinat
kulttuuriset mallitarinat
kulttuuriset mallitarinat
tarkoitus tutkia kertomusta sosiaalisena tuotteena, vaan nimenomaan tuon ker-tomuksen taustalla olevaa mielensisäistä prosessia. Sisäisellä tarinalla tarkoite-taan siis prosessia, jossa ihminen tulkitsee elämäänsä tarinallisten merkitysten kautta.
Tiukan tai vahvan sosiaalisen konstruktionismin lähestymistapa herättää kui-tenkin epistemologisen kysymyksen siitä, mikä on ihmisten elämästään kertomi-en tarinoidkertomi-en suhde heidän sisäisekertomi-en todellisuutekertomi-ensa. Vaikka kielkertomi-en ja sisäiskertomi-en todellisuuden välinen suhde perustellusti problematisoituu sosiaaliseen konstruk-tionismiin nojaavassa tutkimuksessa, jää silti vielä useampia mahdollisuuksia siihen, miten syntyneeseen tietoteoreettiseen ongelmaan suhtaudutaan.46
Perinteisessä psykologian tutkimuksessa identiteettiä on tarkasteltu psyyken sisäisenä substanssina tai rakenteena, jota kieli sitten vain heijastaa.47 Tätä
kastelee ihmisen mielen kehittymistä sosiaalisena prosessina. 2) Edellä olevaa lähelle tulee poststruk-turalistinen suuntaus, jossa tarkastellaan subjektiviteetin muodostumista kielellisten käytäntöjen ja subjektiivisen kokemuksen välisenä vuorovaikutuksena. Suuntaus vastustaa humanistisen psykologian essentialistista ajatusta yksilöpsyyken sisäsyntyisyydestä, autonomisuudesta ja kiinteydestä ja korostaa sen sijaan subjektia prosessinomaisena, hajanaisena ja fragmentaarisena sekä alisteisena kulttuurisille diskursseille. Kielen ja vallan suhde on siis korostetusti tarkastelussa. 3) Diskursiivinen sosiaalinen konstruktionismi tarkastelee sitä, miten sosiaalista todellisuutta rakennetaan kielellisillä käytännöillä.
Sosiaalisen konstruktionismin kritiikin pääkohde on perinteisen tiedekäsityksen oletus kielestä riippu-mattoman sosiaalisen todellisuuden olemassaolosta. Edellä mainittujen käsitteiden käyttö ei ole tutki-muksen kentällä täysin eksaktia ja vakiintunutta, vaan eri henkilöt voivat viitata samoilla termeillä hieman eri asioihin. Lisäksi on tärkeää huomata, että useimmista edellä kuvatuista käsitteistä löytyy se-kä heikko että vahva tulkinta, jotka poikkeavat toisistaan. Vahvassa tarkastellaan sosiaalisia konstrukti-oita sinänsä irrotettuina viittaussuhteestaan kielen ulkoiseen todellisuuteen. Heikko eli kontekstuaali-nen konstruktionismi taas lähtee siitä, että kielellisillä rakennelmilla on perustansa reaalisessa käyttö-kontekstissaan. Siksi erilaisten konstruktioiden osuvuutta voidaan arvioida empiirisin perustein. Hänni-nen 1999, 26–27 Ks. myös Puolimatka 2002, 47–48, 54, 73.
46 Voidaan aiheellisesti kysyä vaihtoehtoa sellaiselle äärimmäiselle poststrukturalistiselle ajattelulle, jossa tunnettavan todellisuuden katsotaan rajoittuvan kielen loputtomasti toisistaan erkaneviin tulkin-toihin. Itseäni ihmetyttää erityisesti se, miksi tähän tapaan ajattelevat (terapeutitkin) kuitenkin kirjoitta-vat ajatuksistaan kirjoja. Tällainen kysymys itselleni heräsi esimerkiksi De Shazerin kirjan äärellä. Hän sanoo, että ”kirjoittamisen ja lukemisen kontekstissa väärinymmärtäminen on todennäköisempää kuin ymmärtäminen”. Ks. De Shazer 1995, 84. Kukaan tuskin kiistää väärinymmärtämisen yleisyyttä. Silti vaikeutena tällaisessa korostuksessa on se, miten tältä pohjalta on selitettävissä ihmisen kyky paitsi tul-la väärinymmärretyksi, myös tultul-la ymmärretyksi ja selvitä elämässä toisten ihmisten kanssa. Puolimat-kan mukaan radikaalia postmodernia hermeneutiikkaa (esim. Derrida) voidaan kritisoida siitä, että se haluaa elää yhtä aikaa kahdessa maailmassa. Yhtäältä se kieltää sellaisen tulkinnan mielekkyyden, jos-sa pyritään jos-saamaan selville tekijän merkitys. Toijos-saalta edelliset kieltäjät kuitenkin haluavat myös, että heidän teoksiaan luetaan ja tulkitaan pyrkien pääsemään selville, mitä he todella tarkoittavat. Derrida esimerkiksi arvostelee kriitikkojaan siitä, että he eivät ole ymmärtäneet oikein, mitä hän tarkoittaa.
Puolimatka 1999, 191. Vrt. Nikanderin selostus Gadamerin ja Derridan kiistakeskustelusta 1981: ”Ga-damer pyyteli ironisesti anteeksi, että hän yrittää ymmärtää Derridaa. Hän näki Derridan valitsemassa tiessä performatiivisen ristiriidan, sillä Derridakin puhuu ja kirjoittaa tullakseen ymmärretyksi.” Nikan-der 2005, 246. Ks. myös Vainio 2006, 168–179.
47 Stuart Hall esittelee kolme eri käsitystä identiteetistä. Perinteisen psykologisen tutkimuksen identi-teettikäsitys on Hallin jaottelussa lähinnä valistuksen subjektia. Kaksi muuta vaihtoehtoa ovat sosiolo-gian subjekti ja postmoderni subjekti. Sosiologisessa subjektissa on Hallin mukaan edelleen yhtymä-kohtia valistuksen individualistisen subjektin kanssa, vaikka onkin jo monimuotoisempi ja
interaktiivi-teisen psykologisen tutkimuksen suhdetta kieleen on arvosteltu epäkriittiseksi.48 Tiukan (tai vahvan) sosiaalisen konstruktionismin lähestymistavassa mielen si-säisen maailman tutkiminen torjutaan epistemologisesti, koska tutkijalla ei ole pääsyä ihmisen mieleen muuten kuin kielellisten ilmausten kautta. Kielenkäyttö (diskurssit) taas tulkitaan yleensä de Saussuren ajatuksen mukaisesti viittaamise-na toisiin merkkeihin eikä asioihin tai objekteihin. Näin kielelliset ilmaukset tul-kitaan pikemminkin sosiaalisen tilanteen funktiona kuin ilmauksina ihmisten
”todellisista” ajatuksista.
Tiukan sosiaalisen konstruktionismin mielekkyyttä voidaan kuitenkin epäillä.
Heikon sosiaalisen konstruktionismin lähtökohtana on, että kielellisillä raken-nelmilla on perustansa reaalisessa käyttökontekstissa.49 Jos ajatellaan, että sekä kieli että mieli ovat merkitysten liikettä, ei sisäisen ja ulkoisen ero näyttäydy yh-tä absoluuttisena. 50 Sisäisen tarinan tutkimisessa lähdetään siitä oletuksesta, että vaikka kielelliset ilmaukset eivät olekaan täysin läpinäkyvä ja vääristämätön ik-kuna mielen sisäiseen maailmaan, jonkinlaisena ikik-kunana niitä voidaan kuiten-kin pitää. Tähän oletukseen perustuu ihmisten keskuiten-kinäinen ymmärrys arkielä-mässä – miksei siis myös tutkimuksessa.51
Tässä sisäisen tarinan teoriaa hyödyntävässä tutkimuksessa lähtöoletuksena on, että sisäinen tarina on eräänlainen ikkuna mielen maailmaan, ja sitä suhteute-taan sellaisiin psykologisiin ilmiöihin kuin emootioihin ja toiminnan intentioi-hin.52 Sisäisen tarinan ontologisesta näkökulmasta katsottuna voidaan sanoa, että elävä elämä ei ole tarinoiden edeltäjä, vaan jo itse elämisen prosessi muovautuu tarinoiden ohjaamana ja merkityksellistämänä niin kuin tarinallisen yksilönkehi-tyksen kohdalla edellä esitettiin. Kokemukset ja kerronta nähdään tarinallisen muodon mukaisesti jäsentyneiksi, ja tarinan ja elämän välillä on siten kiinteä ra-kenteellinen yhtäläisyys.
Edellä sanotun jälkeen on toisaalta todettava myös, että sosiaalisen konstruk-tionismin viitekehyksessä korostetaan aivan oikeutetusti tiettyjä tietoteoreettises-ti kriittietoteoreettises-tisiä näköaloja. Tutkimushaastattelussa ei ole koskaan kysymys haastatel-tavan objektiivisesta elämäkerrasta, vaan kahdesta eri aikana haastattelijan kans-sa vuorovaikutukseskans-sa tuotetusta puheesta, joiden kokonaisuuteen tässä viitataan siis termillä elämänkertomus. Tuo termi sisältää tässä tutkimuksessa koko
sempi. Postmodernista subjektista Hall toteaa, ettei sillä ole kiinteää, olemuksellista tai pysyvää identi-teettiä, vaan identiteetistä tulee ”liikkuva juhla”. Hall 1999, 21–44.
48 Sintonen 1999, 138. Crossley 2000, 9.
49 Hänninen 1999, 27.
50 Sintonen 1999, 51; Hänninen 1999, 28-29.
51 Hänninen 1999, 29. Ks. myös Crossley 2000, 30–32. Snape & Spencer kutsuvat saman tapaista posi-tiotaan hienovaraiseksi realismiksi. Ks. Snape & Spencer 2003, 19–20. Realismista ks. myös Puolimat-ka 2002, 68–74; Stiver 1996, 197–204 ja Vainio 2006.
52 Hänninen 1999, 20, 31.
rovaikutustilanteen mukaan luettuna omat puheenvuoroni ja kysymykseni sekä haastateltavien suorittamat isyyteen liittyvät kirjalliset etukäteistehtävät.53
Haastatteluissa syntynyt elämänkertomus on vain yksi hetkellinen ja hypo-teettinen konstruktio haastateltavan elävän elämän draamasta.54 Elävän elämän draamaan ei ainakaan kahdesta syystä voi koskaan täydellisesti päästä käsiksi tutkimuksen keinoin. Ensimmäinen syy on siinä, että draama kehittyy ja muuttuu ajan kuluessa. Kun elämänkertomus haastatteluissa ensin nauhoitetaan ja sitten litteroidaan, saadaan teksti, joka on kuin yksittäinen still-kuva dynaamisesti muuttuvasta identiteetistä. Luemme tarinan tekstinä ja tulkitsemme sen staattise-na tuotoksestaattise-na, vaikka se todellisuudessa heijastaakin sisäisesti olemassa olevaa identiteettiä, joka on tosiasiassa jatkuvassa liikkeessä.55
Toiseksi emme voi koskaan saada tutkimuksessa elävän elämän draamaa sel-laisenaan täysin haltuun siksi, että kukin hankittu elämänkertomus saa vaikuttei-ta siitä kontekstisvaikuttei-ta vaikuttei-tai tilanteesvaikuttei-ta, jossa se kerrovaikuttei-taan. Siihen mitä elämästä kul-loinkin kerrotaan, vaikuttavat muun muassa haastattelijan pyrkimykset, kertojan mieliala, yleisön luonne tai sen suhteen laatu, joka kertojan ja kuuntelijan välille on syntynyt. Siten kukin yksittäinen elämänkertomus sisältää yhden tai useampia näkökulmia kaikkien eletyn elämän draamaan sisältyvien mahdollisten näkö-kulmien polyfoniasta ja niistä mahdollisista konstruktioista tai esityksistä, joita ihmiset voivat tai voisivat elämästään kertoa.56
Tutkimuksessani katsotaan kahden ajallisesti noin puolentoista vuoden välein otetun still-kuvan (haastattelut) kautta haastateltavien elämää, isäidentiteettiä ja sen muovautumista. Siten on ymmärrettävää, että analyysin pohjalta syntyvät tulkinnat haastateltavien isätarinoista ja niiden avaamista isäidentiteeteistä ovat hypoteettisia, tutkijan tekemiä konstruktioita. Seuraavassa kuviossa 5 asemoi-daan eri henkilöiden roolit sekä tiettyjen avainkäsitteiden (elämänkertomus ja isätarina) suhde haastattelu- ja tutkimusprosessiin sekä sen toimijoihin. HVA viittaa tässä haastateltavaan, JK viittaa allekirjoittaneeseen ja L litteroijaan.57
Elämänkertomus Isätarina
Elämä <=> kokemus => Haastattelu => Litteraatio => Analyysi => Tulkinta => Esitys HVA HVA HVA+JK L+ JK + (HVA) JK+ (HVA) JK JK
Kuvio 5: Tutkimusprosessin vaiheet
53 Tähän tapaan myös Kokkonen 2004, 59. Vrt. Linde 1993, 11, 21. Etukäteistehtävistä katso luku 4.3.2.
54 Termi ”elävän elämän draama” tulee Hännisen tarinallisen kiertokulun teoriasta. Hänninen 1999, 20, 24, 94.
55 Lieblich & Tuval-Mashiach & Zilber 1998, 8. Tämä myötäilee filosofi Herakleitoksen ajattelua, joka korostaa kaiken liikkeellä olemista paikallaan olemisen vastakohtana. Ks. Copleston I, 1993, 39.
56 Lieblich & Tuval-Mashiach & Zilber 1998, 8.
57 Vilma Hänninen esitti hieman eri muodossa tässä soveltamani mallin Sari Kokkosen väitöstilaisuu-dessa 12.12.2003. Vastaavantyyppisen mallin esittää myös Paavo Kettunen suomalaista rippiä koske-vassa tutkimuksessaan. Ks. Kettunen 1998, 99.
2.3.2 Ulkoinen kertomus ja sisäinen tarina
Kertomuksen tutkimisessa on kyse kielellisten kokonaisuuksien tarkastelusta sel-laisenaan. Tällöin kertomukset ovat aina empiirisiä ja selvärajaisia kokonaisuuk-sia. Toisin kuin kertomus, sisäinen tarina ei ole tutkimuskohteena selvärajainen empiirinen kokonaisuus. Se on hypoteettinen kokemuksen organisoija, joka voi-daan jäljittää erilaisista kielellisistä ja muista ilmauksista. ”Sisäinen tarina on yk-silön mielen sisäinen, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja kulttuurista juontuva, mutta yksilölliseen kokemushistoriaan ankkuroituva, luova ja muuttuva elämän-tilanteen jäsennysprosessi, joka kytkeytyy motiiveihin ja emootioihin”.58
Ulkoisen kertomuksen ja sisäisen tarinan välillä on laadullinen ero. Ulkoisen kertomuksen funktio on kommunikaatio toisille. Sisäisen tarinan muotoileminen ulkoiseksi kertomukseksi vaatii ajatusten muuntamista merkitykseksi ja merki-tysten ilmaisemista esimerkiksi sanoilla. Kertomus välittää kokemuksia paitsi eksplisiittisten merkitysten myös metaforisten, tyylillisten ja rytmisten piir-teidensä kautta sekä kertomuksen kokonaisuuden ilmaisevan ajatuksen kautta.59 Kaikissa näissä ulottuvuuksissaan sen voidaan ajatella kommunikoivan nimen-omaan sisäisen puheen ja siten myös sisäisen tarinan mieliä.Samalla on kuiten-kin syytä muistaa, että sisäinen tarina on luova prosessi, joka etenkuiten-kin mielien ta-solla on dynaaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että myös sisäisen tarinan tarinallisia aineksia on mahdollista edelleen muuttaa ja yhdistellä uutta luovalla tavalla. 60
Sisäisen tarinan funktio on siis omien psyykkisten prosessien ja toiminnan ohjaaminen. Koska se on tarina vain itseä varten, sen muoto voi olla hyvin tiivis-tetty, henkilölle luonteenomainen ajattelun muoto ja elämäntilanteiden tulkinnan tapa. Sisäisen tarinan muodostumisen kannalta merkittäviä ovat voimakkaasti
58 Hänninen 1999, 31, 49. Vrt. ”We shape life stories as psychosocial constructions that are jointly au-thored by the indidual whose life is being told and the culture within which the individual lives, from which he or she gathers the narrative resources and frameworks that shape storytelling itself. Different cultures provide different rules for how to tell a story about a life.” McAdams 2002, 29. Kuten sitaatista on nähtävissä McAdamsin ”elämäntarina” -käsitteen ympärille kiertyvä psykologinen narratiivinen teo-retisointi tulee monin paikoin lähelle Hännisen tarinallisen kiertokulun teoriaa, vaikka erojakin on.
Mcadamsin malli on elämänkaaripsykologinen elämänvaiheita korostava näkökulma. Sisäisen tarinan avaamassa identiteetissä korostuu voimakkaammin omien psyykkisten prosessien ja toiminnan ohjaa-misen näkökulma, mikä painopiste juontunee ennen muuta Vygotskin ajattelusta. Vygotskista tarkem-min ks. Hänninen 2001.
59 Lieblich & Tuval-Mashiach & Zilber erottelevat kertomusten eri puolien narratiivista tutkimista seu-raavilla perusakseleilla: holistinen – kategorinen ja muoto – sisältö. Ks. Lieblich & Tuval-Mashiach &
Zilber 1998, 12–18. Oma perusvalintani tässä tutkimuksessa sijoittuu lähinnä kategoriaan holistinen si-sällön analysointi.
60 Hänninen 1999, 48–49. Hänninen käyttää termiä ”mieli” Vygotskia ja Eugen Gendliniä seuraten viit-taamaan paitsi kognitiivisiin mielensisältöihin, kuten merkityksiin, myös elämyksellisiin ja emotionaa-lisiin mielensisältöihin, joita kaikkia sisäiseen tarinaan kuuluu. Tämä sisäisen tarinan kohdalla toteutu-va tunteiden ja ajattelun yhteys ja toistensa läpäisevyys ilmenee usein myös esimerkiksi terapiatilan-teessa ihmisten kertoessa (ulkoista) elämänkertomustaan. Ks. myös Hänninen 2001. Myös oman haas-tattelututkimukseni yhteydessä tämä näköala todentui, vaikka tutkimuksellinen haastattelu eroaakin monin tavoin terapeuttisesta haastattelusta.
mieleen jääneet ydinkokemukset. Ne toimivat prototyyppisinä tarinamalleina, joiden pohjalta elämäntilanteita hahmotetaan. Yksittäinen kertomus tai kokemus ei voi koskaan esittää sisäistä tarinaa kokonaan, vaan ainoastaan katkelmia siitä, mutta yksittäinen kertomus voi kuitenkin heijastaa laajempaa ja yleisempää si-säisen tarinan tematiikkaa.61 Tähän huomioon pohjautuu oman tutkimukseni läh-tökohta.
Isätarina viittaa tässä tutkimuksessa kunkin haastateltavan elämänkertomuk-sesta konstruoimaani isyyteen liittyvään henkilökohtaiseen tarinaan. Lähtökoh-tanani on, että haastatteluissa syntyneistä elämänkertomuksista konstruoidut isä-tarinat sisältävät keskeisen vastauksen tutkimustehtävääni siitä, miten haastatel-tujen espoolaisten isien isäidentiteetti muovautuu isäksi tulemisen yhteydessä.
Kuten seuraavasta kuviosta 6 käy ilmi, oletan konstruoimani isätarinan heijasta-van (ainakin jossain määrin) tutkittaheijasta-van sisäistä isätarinaa (eli isyyteen liittyvää sisäistä tarinaa) ja näin avaavan näköalaa myös haastateltujen miesten sisäiseen isäidentiteettiin. Narratiivisen ajattelutavan ja siitä nousevan narratiivisen tutki-musotteen (narratiivinen analyysi) mukaisesti vastaus isäidentiteetin muovautu-mista koskevaan tutkimustehtävään on ensisijaisesti tarinan muodossa. Näin avautuva tämän tutkimuksen perustava asetelma esitetään seuraavassa kuviossa.
Kuvio 6: Perustava tutkimusasetelma
61 Hänninen 1999, 53–55.