Aioni (m.kreik. αίών) – ”pitkä (satoja tai tuhansia miljoo-nia vuosia pitkä) geologinen aikajakso.”111
”Kun kirjailijanne kirjoittavat tulevaisuudesta,
he kuvaavat jonkinlaista utopiaa – jossa heidän kaltaisensa oliot elävät autuudessa.
Sellaista paratiisia ei ole ollut, niiden aionien aikana,
jotka erottavat meidät.
Sen sijaan olemme nähneet ilon ja surun vaihtelua, joka ei johdu vain ympäristön muutoksesta –
vaan myös muutoksen virtaavasta luonteesta.”
111 Tieteen termipankki
— 82 —
Nämä sanat kertoja, näyttelijä Tilda Swinton lausui rauhoittavalla, toteavalla äänellään elokuvan Last and First Men (2020)112 ensimmäisten minuuttien aikana. Brittiläisen filosofin ja tieteiskirjailijan Olaf Stapledonin samanni-miseen kirjaan perustuva tarina kertoo viimeisistä ihmisistä, niin kutsutusta
”kahdeksannestatoista lajista” (meidän edustaessa ensimmäistä), jotka pu-huttelevat meitä 2 miljardin (2000 000 000) vuoden päästä tulevaisuudesta.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1930.
Elokuva on poeettinen, näennäisdokumentaarisella otteella kuvattu teos, jonka aikana ei nähdä yhtään ihmistä, mutta heistä kerrotaan tarinaa läpi elokuvan. Swintonin koruttomalla tavalla kertovaan, muttei missään tapauk-sessa tunnekylmään ääneen voi katsojana projisoida juuri sellaisen kerronnan sävyn kuin itse haluaa. Viesti tulevaisuudesta on selkeä, mutta ei helposti pureksittava: ihmiskunnan tarina on tulossa päätökseen, 2 miljardin vuoden kuluttua meidän ajastamme. Ajatus on samaan aikaan huojentava, mutta haikea. Kuten aiemmin todettua, tulevaisuuteen sijoittuvissa tarinoissa on usein havaittavissa viitteitä tekijän omalla aikakaudella vallitsevista asenteista ja tapahtumista. 1930-luvulla teknologinen kehitys (joka toimii polttoai-neena monissa tieteiselokuvissakin) on vasta ottamaisillaan uusia suuria harppauksia, poliittisesti tulenarassa paikassa oleva maailma on ajautumassa kohti Toista Maailmansotaa eikä esimerkiksi ilmastokeskustelu tule olemaan laajemmalla kansainvälisellä tasolla vielä vuosikymmeniin. Silti ydin ihmi-syydestä ja sen tulevaisuudesta ovat relevantteja pohdintoja lähes sata vuotta myöhemmin, olkoonkin, että niitä on kerrottu hyvin erilaisesta kehyksestä käsin.
Tunnin mittaisen elokuvan aikana havaitsin jotain itsestäni katsojana; kun antautuu kuvavirran ja tarinan vietäväksi, on helppoa sopia itsensä kanssa, että malttaa olla miettimättä sitä, mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua. Täs-sä kohtaa mietin jälleen sitä, miten tiukassa elokuvakerronnan konventiot ja lajityyppien omat dramaturgiset normit minussa istuvat. Etsin kuvasta tie-dostamattani ihmistä. Ihmisillä on universaali taipumus nähdä jotain
inhi-112 Ohj. Jóhann Jóhansson
millistä, jopa ihmiskasvoja, liikkumattomissa tai elottomissa objekteissa. Et-simme ja haemme jopa tiedostamatta ympäriltämme kaltaisiamme – tuttuja silmäpareja. Samankaltaisia havaintoja taipumuksesta nähdä ympäristössään kasvoja oli jo 1700-luvulla eläneellä skotlantilaisella filosofilla ja historioit-sijalla David Humella.113 Kyseessä on psykologinen ilmiö, jota kutsutaan pareidoliaksi (vapaa suomennos: kreik. para=paitsi, huolimatta ja eidōlon
=muoto, kuva).114
Vaikka katselen luontodokumenttia, jossa esiintyy toislajinen eläin, kuval-lisen ja musiikilkuval-lisen tarinankerronnan ja dramaturgian keinot kumpuavat ihmiskeskeisistä tarinoista. Jos havaitsen olevani teoksen äärellä, joka ei noudata jotain kategorisoimani elokuvan lajityypin muotoa, jonka säännöt luulen tietäväni, minun täytyy tietoisesti päästää irti, antautua. Tämä ei kui-tenkaan ole se kiinnostavin havainto. Kiinnostavaa ei ole se, mitä luulisin voivani tulla näkemään elokuvassa. Sen sijaan kiinnostavaa on, miten oikeas-taan näen elokuvan sillä hetkellä.
Lähes kokonaan mustavalkoisen elokuvan kuvallisen kerronnan ytimessä on monumentaaliset, hitaat kamera-ajot anonyymillä, tulevaisuuden maa-pallon ei-kenenkään maalla sijaitsevien brutalististen betonimonumenttien äärellä. Läpisävelletyn teoksen musiikki (mm. Arrivalin musiikin säveltänyt elokuvan ohjaaja Jóhann Jóhansson toimi myös tämän elokuvan toisena säveltäjänä) toi minulle olon, kuin kuuntelisin maailmaa verhon takaa. Ku-ten Swintonin äänen kohdalla, tunnen olevani omien tulkintojeni varassa.
Äänellinen ja musiikillinen kerronta näyttää suunnan, rajaa näkökenttäni, mutta rajat ovat oman mielikuvitukseni tuotetta. Mikäli haluan raottaa ver-hoa, siellä minulle näyttäytyvä maailma on vain omani, ei se ole sitä samaa jollekin toiselle.
113 Hume 1757-1777
114 Chalup, Hong & Ostwald 2009
— 84 —
Kirjoitin elokuvan nähtyäni muun muassa nämä ranskalaiset viivat:
– Minkä värisenä näen mustavalkoisen maailman – Monumenttien mittakaavat häipyvät, etäisyyksiä ei osaa arvioida
Nyt ajateltuna, nuo listaamani ajatukset elokuvasta resonoivat ajatusteni kanssa subjektiivisesta elokuvan maailman kokemuksesta. Elokuvan maa-ilma näyttää juuri niin kuumalta, kylmältä, vehreältä tai kuivalta kuin sen tulkitsen. Selvitin, missä elokuva oli tosiasiassa kuvattu. Kävi ilmi, että ku-vausmiljöönä toimivat Balkanvuoret, katselin elokuvaa varten rakennetun tulevaisuusvision sijaan todellisia muistomonumentteja Toisesta Maailman-sodasta, brutalistisia 1950–1960-lukujen aikana entisen Jugoslavian toimesta pystytettyjä betonipatsaita. Tunsin outoa, mutta kiehtovaa puistatusta siitä, että nämä rakennelmat ovat olemassa todellisuudessa, meidän ajassamme.
Jóhanssonin irrottaessa monumentit niiden alkuperäisestä kontekstista, ollaan jonkin hyvin kiinnostavan asian äärellä. Brutalismi115 näyttäytyy itselleni pahaenteisen futuristisena, dystooppisena arkkitehtuurina.
Sen betonisen epäsäännöllinen ja jotenkin motivoimaton muotokieli etäännyttää minut kiehtovalla tavalla kauemmas ihmisestä. En näe ihmistä hyödyntämässä näitä rakennelmia mihinkään. Ne eivät esitä mitään konkreettista, jälleen kerran katsojana voin nähdä niissä juuri sitä mitä haluankin nähdä.
Tutkin hieman tieteiselokuvan suhdetta brutalistiseen arkkitehtuuriin, ja törmäsin aiheesta kirjoitettuun artikkeliin. Arkkitehti David Fortin on poh-tinut samankaltaisia asioita betonista, ja osasi kiteyttää havainnon hyvin;
betoni ei ole sidoksissa mihinkään aikaan tai paikkaan. Mikään kulttuuri ei voi väittää betonin kuuluvan alun perin osaksi ainoastaan juuri heidän omia rakennusperinteitään.116 Tämä on oleellinen asia ottaa huomioon
115 Brutalismi oli arkkitehtuurisena suuntauksena voimissaan 1950–1970-luvuilla 116 Liebling 2018
tulevaisuuteen sijoittuvan maailman luomisessa. Pelkistetyn betonipinnan yksi ominaisuus on sen elementtejä yhdistävässä luonteessa, se toimii usein kontrastina ihmishahmoille ja ihmisen toiminnalle tilassa. Betonilla ei ole mittakaavaa, toisin kuin vaikka puulla. Siksi betonirakenteiden mittakaavaa on hankalaa arvioida, jos vertailupisteenä ei ole mitään orgaaniseen tai inhimilliseen maailmaan viittaavaa.
Kun elokuvan tarinassa kerrottiin ilmakehään asti ulottuvista rakennuksista, epätietoinen olo näkemieni rakennusten koosta ja sitä myöten koko maail-masta toi visuaalisuuteen kiinnostavia jännitteitä.
Kuva: Sturla Brandth Grøvlen (elokuvasta Last and First Men, 2020)
— 86 —
Tätä lukua kirjoittaessani, aloin pyöritellä mielessäni ajatusta liittyen nyky-hetkeen sijoittuvien elokuvien posthumanistiseen näkökulmaan, ja siihen millä keinoin kuluva nykyhetki voi näyttää kertovan myös tulevasta. Doku-mentaarinen elokuvakerronnan keino ja ihmisen rooli tarinassa ovat tässä pohdinnassa asian ytimessä. Tärkeä esimerkki aiheesta on vuonna 1982 ensi-iltansa saanut kokeellinen dokumentti Koyaanisqatsi: Life Out of Balan-ce.117 Elokuva on tullut tunnetuksi sekä sen nerokkaasta musiikista (jonka on säveltänyt Philip Glass), että sen ajastettua kuvausta (engl. time lapse) hyödyntävästä kuvaustyylistä. Eri puolilla Yhdysvaltoja kuvattu dokumentti esittelee etenkin urbaanin ihmisen elämänrytmiä New Yorkissa.
Elokuvan ohjaaja, Godfrey Reggio on kertonut elokuvastaan vapaasti suo-mennettuna näin:
”Yritin näyttää [elokuvassa], että päivän päätapahtumat eivät ole nähtävissä heille, jotka elävät niiden keskuudessa. Me näemme pintaraapaisun sano-malehdistä ja ilmiselvät konfliktitilanteet, yhteiskunnallista vääryyttä, mark-kinataloutta, pilkahduksia kulttuurista. Mutta minulle, suurin ja kaikista tärkein tapahtuma kenties koko historiassamme, on perustavanlaatuisesti kaikonnut näkyvistä: siirtymä vanhasta luonnosta – tai luonnollisesta ym-päristöstä, joka toimii elinpiirinä ihmiselämälle – teknologiakeskeiseksi mil-jööksi, massateknologian tullessa ympäristöksi elämälle.”118
Siinä missä Last and First Menin majesteettiset, staattiset laajakuvat avautui-vat ulottuvuuksiltaan katsojalle hitaasti, Koyaanisqatsissa ajastettu kuvaus sai staattisenakin pysyvän kuvan tuntumaan olevan täynnä vauhtia ja liikettä.
Lähes jokainen elokuvan kuva on myös taaksepäin kelaava, tapahtumat ete-nivät lopusta alkuun. Molemmat näistä keinoista etäännyttivät kauemmas ihmisnäkökulmasta, me emme yksinkertaisesti pysty havaitsemaan eloku-van maailman kaltaisia asioita paljain silmin. Elokueloku-van New York ei nuku, vaikka vuorokaudenajat vaihtuvat. Kamera havainnoi näkemäänsä silmiään
117 Ohj. Godfrey Reggio 118 Hickman 2011
räpäyttämättä. Ihmiset ovat lähes taukoamatta liikkeessä, menossa ja tulossa, mutta toiminta vaikuttaa päämäärättömältä. Rakennuksia puretaan ja pys-tytetään ja tehtaiden linjastoilla vyöryy loputtomasti tavaraa eteenpäin (tai kuvassa taaksepäin). Vaikka kaikki tuntuu kasvavan ja lisääntyvän, tuntuu ettei elokuvassa mikään tule koskaan valmiiksi. En edelleenkään tiedä, mitä
”valmis” voisi ikinä tarkoittaakaan.
Aiemmin miettiessäni ihmisen tapaa hahmottaa maailmaa dualismien kaut-ta, myös Koyaanisqatsissa oltiin tällaisen havainnoinnin äärellä. New Yorkin vastapainona toimivat ei-inhimilliset ympäristöt, kuten Canyonlandsin kan-sallispuisto. Lähes tyhjältä näyttäytyvä kivinen erämaa tuntuu elävän täysin eri aikatasolla kaupungin kanssa. Muistelen myös Peter Wohlleben ajatuksia liittyen puiden elämänsykleihin ja ajan havainnointiin, miten puiden elämä tuntuu silmissämme lähes pysähtyneeltä.
Koyaanisqatsin ja Last and First Menin lisäksi vielä yksi elokuva, jossa tämän-hetkinen maailma näyttäytyi tulevaisuutena, oli post-apokalyptinen doku-mentti Homo Sapiens (2016).119 Elokuva koostui kymmenistä kuvista maail-man eri kolkista, johon ihminen on jättänyt jälkensä, mutta jossa ihminen ei enää ole. Musiikiton, sanaton elokuva oli kaikessa hiljaisuudessaan kuitenkin täynnä ääniä. Hylätyt ja unohdetut paikat esiteltiin lähes staattisissa kuvis-sa, toteavana, taltioivana. Kulunut aika ja säätilat olivat jättäneet moneen paikkaan jo jälkensä. Myös ympäröivä ei-inhimillinen luonto oli alkanut ottamaan niitä takaisin omakseen. Hylätyn rakennuksen lattialla hyppelevän sammakon tai tilassa lentäneen linnun äänet olivat korostetut, kuin ihmises-tä olisi olemassa enää hänen jälkeensä jätihmises-tämät rauniot. Tässäkin elokuvassa pohdin maailman valmiuden määritelmää ihmisen näkökulmasta. Valmius on myös suhteellista. Vaikka yksi rakennus on valmis, voi koko muu ympä-röivä lähialue olla vielä rakennusvaiheiltaan keskeneräinen.
119 Ohj. Nikolaus Geyrhalter
— 88 —
Huomasin myös, miten tottunut olen kuvastoon ihmisen turmelemasta luonnosta, vaikka se herättää edelleen minussa tunteita. Korkeuksiin ko-hoavat jätekasat näyttivät kiviröykkiöiltä aluskasvillisuuden seassa. Keskelle pitkien kasvien metsittämää aukiota hylätty troolari toi välittömät assosiaa-tiot umpeen rehevöityvistä vesistöistä. Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä banaalimmalta raunioiksi romahtaneet rakennukset ja niiden keskellä sin-nikkäästi elinsijaansa etsivät kasvit tuntuivat. Kaikista koskettavimmilta tun-tuivat kuitenkin kuvat hylätyistä arkistoista, teattereista ja kirkoista. Nämä kaikki paikat edustavat mielessäni jonkinlaista ihmismielen kollektiivista muistia, ihmisyyttäkin. Teattereissa ja kirkoissa ihminen on voinut tavoittaa jotain henkilökohtaisella tai yhteistöllisellä tavalla merkityksellistä. Ne ovat mielestäni myös lähtökohtaisesti rakennettu jotain muuta kuin kapitalistista, materialistista maailmaa varten. Teattereita ja kirkkoja yhdistää juuri tie-tynlainen yhteisöllisyys ja parhaimmillaan jonkin uuden asian oivaltaminen elämästä ja maailmasta. Kun näiden paikkojen on annettu vain romahtaa, tuntuu kuin millään ei olisi enää mitään merkitystä, tai kuin asioiden merki-tys olisi unohdettu. Kuin jotain oleellista ihmisyydestä olisi menetetty. Vaik-ka tiesin Vaik-katsovani nykyisyyttä, tunsin Vaik-katsovani myös häivähdyksiä yhdestä mahdollisesta tulevaisuudesta.
Kuva: Nikolaus Geyrhalter (elokuvasta Homo Sapiens, 2016)
— 90 —
5. Projisointi
Aloitin tämän työn kertomalla, miten kiinnostus ihmisen ja ympäristön vä-lisestä suhteesta toimi alkukipinänä hakeutua opiskelemaan lavastustaidetta.
Muistan tämän yli vuosikymmenen takaisen oivalluksen hetken edelleen.
Tähänkään päivään mennessä kiinnostukseni ei ole hiipunut, joskin näkö-kulmani ihmisestä ja ympäristöstä on nykyään hieman toisenlainen. Mai-nitsin opinnäytteeni alussa myös pohdintani rajoista, joita olen käsitellyt eri vaiheissa työtäni. Pohdinta jatkuu yhä.
Jotkut astronautit, jotka ovat nähneet maapallon ensimmäistä kertaa ulkoa-varuudesta käsin, ovat kokeneet erään suuren emotionaalisen hetken. Tällä maailmaa mullistavalla hetkellä he käsittivät katselevansa koko maapalloa ja kaikkea siellä elävää elämää, kotiplaneettaansa, johon he tunsivat näke-mänsä myötä syvää yhteenkuuluvuutta. Kokemusta on luonnehdittu jopa hidastetusti tapahtuvana valaistumisen hetkenä. Tätä tapahtumaa kutsutaan nimellä ”the overview effect”.120 Olemme tottuneet hahmottamaan fyysisen maailmamme karttojen avulla, ihminen on selvittänyt mantereiden muodot jo ennen avaruuteen pääsemistä. Eräs perustavanlaatuinen ero maailmankar-taston ja itse maapallon katselemisen välillä kuitenkin on; ulkoavaruudesta käsin ei näe ihmisen määrittelemiä maailman rajoja.
Mitä enemmän mietin rajojen tematiikkaa, sitä syvemmälle ne tun-tuvat maailmassa ulottuvan. Rajoja ihmisen ja muun maailmankaikkeuden välillä. Rajoja, jotka me itse olemme määritelleet konkreettisellakin tasolla esimerkiksi valtioiden, elollisten olentojen ja likipitäen kaiken ympäröivän elämän välille. Rajanveto inhimillisen ja ei-inhimillisen maailman välillä on monella tapaa suhteellista. Jo yksilötasolla hahmotamme ympäröivää maail-maa niin monin eri tavoin. Vaikka esittelin aiemmin työssä nelikenttämallin,
120 Sample 2019
jonka avulla näitä itse havaitsemiaan rajoja voi hahmotella, olen yhä sitä mieltä, että ihmiselle tekisi hyvää nämä rajansa tiedostaessaan pyrkiä myös häivyttämään niiden olemassaoloa.
Katsoin hiljattain Viktor Kosakovskiyn ohjaaman dokumenttielokuvan Gunda (2020). Mustavalkoisessa, kuvankauniissa dokumentissa seurataan sian, porsaiden sekä kahden lehmän ja yksijalkaisen kanan elämää maatilalla.
Ei-inhimillisestä maailmasta kertovissa dokumenteissa olen tottunut musii-kin ja/tai kertojaäänen läsnäoloon. Gunda oli ensimmäinen laatuaan tämän kaltaisista näkemistäni dokumenteista, jossa ei ollut kumpaakaan. Elokuvan alkupäässä tunsin outoa levottomuutta, odotin jotain. Mielessäni oli saman-laisia tuntemuksia kuin katsoessani Last and First Mania. Tässä elokuvassa olin katsojana vielä enemmän omillani. Gundassa kukaan ei kerro minulle, mitä minun kuuluisi tuntea. Mistä minä voisinkaan tietää, mitä elokuvan sika ajatteli. Pystyin vain yrittämään kuvitella. Ja ihmettelemään tätä maa-ilmaa. Tavoitteeni oli – ja on yhä – kysyä maailmaan liittyviä kysymyksiä, haastaa ajatuksiani, yrittää löytää ymmärrystä.
Sen lisäksi, että kritisoimme ja kyseenalaistamme ympärillämme olevia asioi-ta ja meitä itseämme, koen tärkeänä myös etsiä tälle toiminnalle joasioi-tain vasasioi-ta- vasta-voimia. Vilpitön, utelias ja päämäärätönkin ihmettely toimii tässä mielestäni hyvin. Kun kuormitumme huonojen uutisten tulvassa, kun maailma näyttää kulkevan kohti umpikujaa, minä yritän etsiä siitä jotain ihmeteltävää, mitä en ole ennen tullut nähneeksi tai ajatelleeksi. Kyseenalaistaminen ja ihmet-tely eivät sulje toisiaan pois. Oikeastaan, ne vain ruokkivat toisiaan. Tällaista ajattelutapaa haluan hyödyntää jatkossakin omassa taiteellisessa työssäni.
Millaisista maailmoista sitten haluaisin kertoa tarinoita? En ainakaan mis-tään sellaisesta, jota väittäisin valmiiksi. Olen todennut, ettei sellaista asiaa ole olemassakaan. Kehitys ei ole lineaarista, mutta voimme silti asettaa itsel-lemme kiintopisteitä, millaista maailmaa kohti meidän tulisi suunnata. Eri näkemyksiä aiheesta on kuitenkin valtava määrä. Tulevaisuuden ennakointi on eräs lajimme ominaisuuksista, tasapainoilu tulevan ja nykyhetken välillä
— 92 —
on kuitenkin välillä haastavaa. Aiemmin työssä esille tuomani elokuvissa ha-vaittava ihmettely tapahtuu tässä hetkessä.
Elokuvien suhteen en tarkoita, että kaikkien elokuvien tulisi välittää jotain sanomaa ja olla yhteiskunnallisia, vaan että ne ovat osaltaan yhteiskunnallisia kaikesta huolimattakin. Tästä syystä painotan elokuvien yhteiskunnallisem-man ja aktiivisemyhteiskunnallisem-man keskustelun tärkeyttä, sekä keskustelun moniääni-syyden vaalimista. Ekoelokuvasta ja elokuvan ympäristönäkökulmasta ei keskustella vielä tarpeeksi, ja ilmastomarssin slogania lainatakseni, ”nyt on pakko”. Tähän keskusteluun haluan omalta osaltani osallistua jatkossakin.
Osallistuin joitain vuosia sitten lavastustaiteen laitoksella World building -nimiselle maisterikurssille, jossa tutustuimme tarinankerrontaan tarinan maailman luomisen lähtökohdista. Kurssilla kerrottiin, että esimerkiksi Star Wars -elokuvien tarinat ovat syntyneet elokuvien maailman pohjalta. Eli en-sin luotiin maailma ja sen lähtökohdat, sitten vasta alettiin kirjoittamaan itse tarinaa. Muistan kurssin olleen inspiroiva. Tämän jälkeen olen harjoittanut omaksi iloksenikin työskentelytapaa, jossa kehittelen erilaisia paikkoja ja maailmoja, ja mietin vasta sitten, millaisia tarinoita niissä voisi syntyä. Luu-len, että tällainen elokuvien käsikirjoitustasolta asti lähtevä työskentelytapa voisi edesauttaa sellaisten elokuvien ja tarinoiden syntymisessä, jotka olisivat maailmaltaan paljon monipuolisempia ja kertovat enemmästä kuin vain ih-misen maailmasta. Tällainen lähestymiskulma tarinoihin saattaa vaatia työs-kentelyltä kuitenkin paljon enemmän aikaa, ihmettely tarvitsee hetkensä.
Ekoelokuvaa pohtiessani, työni jäsensi ajatuksiani erityisesti suomalaisen elokuvan välittämästä ympäristökuvasta; mistä luontomaisemakuvastomme osittain juontuu ja miten se voi näkyä vielä tämänkin päivän elokuvissa.
Esimerkiksi Seurapeli osoitti, että ihmishahmon ympäristösuhdetta voidaan tuoda esille elokuvassa hyvin hienovaraisin keinoin, ekoelokuva ei tarkoi-ta sitä, että elokuvan keskiössä pitäisi olla ihmisen ja ympäristön välisen suhteen käsitteleminen. Kysymys elokuvan maailman autenttisuudesta on myös mielestäni erittäin kiinnostava, kuulisin mielelläni tarinan alkulähteillä
olevien henkilöiden – eli käsikirjoittajien ja ohjaajien – näkemyksiä ekoelo-kuvan tematiikasta, esimerkiksi että millaiset lähtökohdat saavat heidät kiinnostumaan jostain tarinan maailmasta, tai miksi jokin paikka tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta sijoittaa kyseinen tarina. Mietin myös tähän päätöksentekoon liittyvää intuition mahdollisuutta, paljonko se pohjaa mielissämme vakiintuneisiin stereotypioihin tai kuvastoihin? Katsojat ovat oppineet, että esimerkiksi syrjäinen mökki keskellä metsää voi olla pahaen-teinen paikka. Tai jos tuotantorealiteetit eivät mahdollista kuvauksia oikeasti Lapissa vaan edullisemmassa kuvauspaikassa Norjassa, mistä lähtökohdista elokuvan autenttisuudesta voisi edes keskustella?
Kuitenkin, kun mietin, miten yhä tänäkin päivänä kotimaisen elokuvan luontokuvastossa näkyvät maamme kansallisromanttiset ideaalimaisemat, en voi olla miettimättä sitä, miten tänä päivänä tehdyt elokuvat ovat jollain tapaa määrittämässä myös sitä, millaisia elokuvia tehdään tulevaisuudessa.
Jos elokuvien välittämästä ympäristökuvasta ei keskustella, annamme niille hiljaisen hyväksyntämme ja vahvistamme omalta osaltamme joidenkin ste-reotypioiden elinvoimaisuutta.
Tulevaisuutta ja ihmettelyn tematiikkaa pohtiessani aloin miettiä ihmette-lyn yhteyttä aikaan ja ihmisen aikakäsitykseen. Kuulin joskus, miten suurin piirtein viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana elokuvien leikkausrytmi – eli siis yksittäisen kuvan kesto elokuvassa – on kiihtynyt kiihtymistään.
Samaan aikaan siinä missä joitain vuosikymmeniä sitten poliitikolle riitti ottaa kantaa johonkin asiaan vasta seuraavan päivän sanomalehteen, tällä hetkellä Twitterin kaltaiset yhteisöpalvelut janoavat reaaliaikaista tietoa ih-misen näkökannoista ja mielipiteistä ajankohtaisissa asioissa. Myös kiirettä ihannoidaan yhteiskunnassamme enemmän. Tuntuu ylipäätään siltä, että ihmiskunta elää yhä nopeammin ja suorituskeskeisemmin, eikä tilaa ole pysähtyä miettimään, ihmettelemään kuluvaa hetkeä. Huomaan, että it-selläni ihmettelyn latistaa mieleeni hetkessä hiipivä ajatus siitä, että tuntuu kuin minun pitäisi olla saman tien vahvasti jotain mieltä havainnoimastani
— 94 —
asiasta. Tai vähintään analysoida sitä erilaisten suotimien kautta. Pidänkö havaitsemastani, onko asia arvojeni mukaista, mitä kyseisellä asialla halu-taan kertoa? Itselleni arvokkaimmat havainnot maailmasta, joita olen tähän työhönkin päässyt jakamaan, ovat kypsyneet mielessäni hitaasti. Vaikka lukija lukee tätä valmiiksi tullutta tekstiäni, ei sekään kuitenkaan tarkoita, että ajatukseni olisivat jollain tapaa valmiita. Olen edelleen sitä mieltä, että valmiutta on harvoin havaittavissa maailmassa, jossa monella eri tavalla koe-tulla aikajanalla elävät ja olevat asiat ovat olemassa yhdessä tässä kuluvassa hetkessä. Erityisesti ihmismielessä, joka kuluvan hetken sijaan pohtii usein menneisyyttä ja tulevaa.
Valmiuteen liittyy myös mielestäni jonkinlainen lupaus pysyvyydes-tä, mutta valmiiksi tulleet rakennukset kaipaavat joskus saneerausta, taide-teokset konservointia, valmiiksi tulleita elokuviakin saatetaan leikata uudes-taan jopa uudenlaisiksi teoksiksi. Ihmisenä on kiinnostavaa tiedostaa kaikki tämä ennakkoon, miten jotain muutoksia on – ja tulee olemaan – aina ilmassa, mutta silti kaivata jonkinlaista pysyvyyden tunnetta ja sen tuomaa turvaa. Ja puhuttaessa ihmisen aikakäsityksistä, on paljon vaikeampaa enna-koida tai edes asennoitua kaukaisempaan tulevaisuuteen, aikaan, joka tulee koittamaan vasta kauan meidän jälkeemme, kuin ennakoida asioita, jotka voimme todistaa vielä omana elinaikanamme.
Nykyhetken, menneisyyden ja tulevaisuuden havainnointi omassa inhimilli-sessä, sekä myöskin ei-inhimillisessä ympäristössämme on kuin kiinnostava kaleidoskooppi, jota ihmettelemällä voimme löytää itsemme mitä kiehto-vimpien ajatusten ja niistä syntyvien tarinoiden ääreltä, jos vain annamme havainnoinnille hetken aikaamme.
Oik. kuva: Oona Koriala (HAM, Gustafsson & Haapoja /
Museum of Becoming)
— 96 —