Jäin pohdiskelemaan suomalaisen elokuvan luontomaisemaa katsoessani kotimaista elokuvaa Oma maa (2018).48 Jatkosodan päättymisen jälkeisiin vuosiin sijoittuva tarina kertoo vapaudesta, tai sen rajallisuudesta. Vaakaku-pissa painavat ikään kuin yksilön haaveet ja odotukset verrattuna yhteiskun-nan ja yhteisön asettamiin odotuksiin ja niiden määrittelemiin vapauksiin.
Tarinassa nämä teemat manifestoituvat vimmatun maan jälleenrakentamisen ja fyysisen puurtamisen kautta. Elokuva on oikeastaan paras esimerkki aiem-min mainitsemastani murroksesta romantiikan aikakauden maalauksissa, missä erämaat ja metsät alkoivat liudentua agraarisemman maisemakuvaston kanssa.
Elokuvan ”luontokatse” on mielestäni maan jälleenrakennukseen liittyvän aiheenkin huomioon ottaen hyvin utilitaristinen, jossa maa ja ympäristö nähdään lähinnä hyödykkeinä, omaisuutena ja toimeentulon lähteinä. Eräs elokuvan mieleenpainuvimmista kuvista metsästä on kohtauksessa, jossa ura-kastaan uupuneet aviopari Veikko ja Anni makaavat raukeina metsäaukealla kaatamansa koivikon keskellä. Myös luonteeltaan neutraalimpia, kohtausta etabloivia droonikuvia (ilmakuvia) metsästä löytyi elokuvasta, mutta näissä-kin oli tyypillisesti läsnä jonnäissä-kinlainen voice-over (kuvan ulkopuolinen ker-tojaääni). Eräässäkin näissä kohtauksissa kerrottiin Veikolle, miten kuvassa näkyvät maisemat ovat hänen metsiään, hänen omaisuuttaan. Elokuvassa ei myöskään tainnut näkyä yhtä ainutta metsän eläintä, aivan kuin metsä olisi jonkinlainen tyhjä kangas, johon ihminen saisi maalata mieleisensä maise-man. Tämä mietitytti minua erityisesti elokuvan lopussa, jossa Anni avaa uuden talon päätyikkunan ja katselee kesäistä sateenjälkeistä luontomaise-maa. Kuorolaulu soi taustalla, kun dramaattisesti hidastettu eteerinen näky-mä avautuu kuvassa puistikon takaiselle järvelle. Tänäky-mä näky muuttaa Annin
48 Ohj. Markku Pölönen
— 38 —
ajatusmaailmaa perinpohjaisesti. Kuva oli kuin suoraan Gallen-Kallelan maalauksesta. En ole vieläkään varma, mitä Anni ajatteli kyseisellä hetkellä.
Ehkä hänelle konkretisoitui heidän kovan työnsä hedelmä, ehkä hän näki itsensä katselemassa maisemaa vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Tai ehkä tarinan sodanjälkeisen aikakauden näkökulmasta jo yli 40 vuotta sitten visualisoitu Suomen luonto ja suomalaisuus saivat hänet tuntemaan kaipaa-maansa yhteenkuuluvuutta ympäristönsä ja kaipaa-maansa kanssa.
On kiinnostavaa, miten paljon 1800-luvun lopun kansallisromanttinen ku-vasto Suomen luonnosta on yhä voimissaan yli sadan vuoden jälkeenkin. En väitä, että esimerkiksi Pölösen elokuvat olisivat Suomi-kuvaltaan ainoastaan ongelmallisia, mutta löydän erityisesti Oma maa -elokuvasta kritisoinnin-kin paikkoja. Jos kyseinen elokuva olisi tehty vaikkapa 1950–1960-luvulla, ymmärtäisin suhteuttaa elokuvan tekohetkenä vallinneen tiedon elokuvan aikakaudessa olleen tiedon kanssa. Tällä tiedolla viittaan ihmisen kykyyn ymmärtää, tai edes kriittisesti ajatella omien (luontoon kohdistuvien) teko-jen ja valintoteko-jensa pidemmän aikavälin seurauksia. Esimerkiksi 1950-luvulla herättiin tilanteeseen, miten metsät tulevat nykyisellä puunkulutuksella loppumaan pian kesken. Alkoi yleisesti kansankin keskuudessa hyväksytty soiden ojitusbuumi, jota valtiokin tuki rahallisesti. Soiden ojittamisen hai-tallisiin ympäristövaikutuksiin herättiin vasta 1990-luvulla.49 2010-luvun lopussa tehty elokuva tuntui ainakin itsestäni katsojana melko autenttiselta tulkinnalta siitä, miten aikalaiset ovat voineet tuolloin ajatella ja nähdä maa-ilman.
Silti, kyseisen elokuvan kaltaiseen umpiromanttiseen ja itsekritiikittömään maaseutunostalgisointiin uppoaminen pönkittää pahimmillaan vahvistus-harhan lailla tämänkin päivän ihmisten vääristyneitä mielikuvia Suomesta ja metsistämme. Suomi ei näytä enää samalta kuin juuri sotien jälkeen.
Miettiessäni enemmän näiden aiemmin mainitsemieni ideaalimaisemien läsnäoloa nykypäivän elokuvissa, dokumentaarinen elokuva Järven tarina
49 Rönty 2020
(2016) herätti minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Katsoessani elokuvaa, olin jopa epäuskoinen monesta näkemästäni asiasta. Kirkkaissa vesissä uiskente-levat ahvenet eivät vastanneet mielestäni koko totuutta Suomen vesistöistä.
Kuulemani elokuvan tekoprosessiin liittyvän taustatiedon mukaan maas-sa ei edes ole kovin montaa tällaista järveä jäljellä. Poismaas-saolollaan loistivat tummat, lahnojen ja särkien kansoittamat ja maa- ja metsäteollisuuden myötä rehevöityneet järvet. Nautin suuresti elokuvasta, kuten lähes kaikista luontodokumenteista, mutta oli sääli, että elokuva tyytyi rajaamaan itsensä siihen pieneen kuplaan, jossa luonto on vielä ihmiskätten koskematonta ja hyvinvoivaa. Vaikka elokuvan vesistöt toimivatkin ”oikean” dokumentaa-risen Suomen luontokuvaston lisäksi myös kuvituksena elokuvan tarinalle suomalaisesta luontomytologiasta, todellisuutta kaunisteleva ote elokuvassa on omiaan ylläpitämään sitä käsitystä, että tuolta Suomen järvet lähtö-kohtaisesti näyttävät; matkailumainoksen kuvastolta. Mielestäni fiktioon nojaava kehystarina kansanperinteistämme ei riitä perusteluksi laajemman vesistöjemme todellisen laidan poisrajaamiseksi, elokuvan ollessa kuitenkin kategorisoitu dokumentiksi. Koin, että minulle näytettiin mitä halusin näh-dä, eikä mitä minun olisi pitänyt nähdä.
Suomen kesästä on sukeutunut kotimaisessa elokuvataiteessa aivan oma hahmonsa. Tuo kansallisen melankolian hetkellisesti syrjäyttävä vehreys, luonnon silminnähtävä eloisuus ja keskiyön aurinko ovat toivoa ja unelmia täynnä. Suomalaisissa elokuvissa kesämökit ovat kiinnostavia tapahtuma-miljöitä luonnon keskellä, jossa ihmiset tulevat kohdanneeksi toisensa odot-tamattomillakin tavoilla. Draamakomedia Seurapeli (2020)51 kertoo kaveri-porukan kesäisestä viikonlopusta saarella sijaitsevalla huvilalla. Elokuva on ajankohtainen kuvaus hyvinvoivan ja keskiluokkaisen millenniaalisukupol-ven pinnan alla kuplivista ihmissuhdeongelmista, riittämättömyyden tun-teista, yksinäisyydestä ja konfliktipeloista. Vaikka tarinan draaman keskiössä
50 Ohj. Marko Rörh & Kim Saarniluoto 51 Ohj. Jenni Toivoniemi
— 40 —
on ystävysten keskeinen dynamiikka ja toistensa kohtaaminen, elokuvalla on kiinnostava dramaturginen ote myös kuvausmiljööseen, kuvankauniin saa-reen luontoon.
Saari, jolla kesähuvila sijaitsee, on tarinan mukaan lähellä Loviisan ydinvoi-malaa. Dialogissa leikitellään ajatuksella, jos Loviisassa tapahtuisi Tšerno-bylin kaltainen ydinvoimalaonnettomuus. Tai mitä sitten käy, jos/kun maail-ma palaa ja yhteiskunta murenee raunioiksi nykyisestään? Millaisen utopian he voisivat yhdessä saarelle perustaa? Saari on kuin kuplan sisällä, jossa hahmojen heihin itseensä sisäänpäin kääntyneet katseet ravistellaan tarkas-telemaan ympäröivää maailmaa tarkemmin. Kuolleen kalan noustessa veden pintaan ja epäonnisen hiiren jäädessä kitumaan loukkuun ovat tapahtumia, johon hahmot eivät tiedä miten suhtautua. Kohtausten välillä leikataan tii-viisiin poimintoihin huvilan ulkopuolisesta ympäristöstä; päästäinen ja kär-päset herkuttelemassa kuistilla juhlaruokien jämillä, hämähäkki kutomassa verkkoa – kaikki heistä eläen ihmisten lomassa ja yrittäen selviytyä. Elokuva sai miettimään. Vaikka ihmisten välinen draama ja tunteet tuntuisivat olevan suurempia kuin itse elämä, tai vaikkei tuntuisi pääsevän elämässä eteenpäin, tarinan ympäristö muistuttaa siitä, miten maapallo ja kaikki sen elämä jat-kaa kulkuaan omillaan, vaikkei ihminen kokisi itse niin tekevänsä. Ihmisen kokema sosiaalinen tila on vain yksi taso todellisuudessa. Elokuvassa luonto ei ole ihmisen hiljainen todistaja, se elää omaa elämäänsä. Eikä sen tarvitse liittyä ihmiseen mitenkään.