Ajatukseni jopa kansallisen ilmiön tasolle nousseesta käsitteestä ”suomalai-nen luontosuhde”, on hyvin monitahoi”suomalai-nen. Muinaiset metsästäjä–keräilijät kokivat suhteensa luontoon lähinnä pragmaattiseksi; se tarjosi ravintoa ja suojaa, eli edellytykset pysyä hengissä. Agraariyhteiskuntaan siirryttäessä metsät kaskettiin pelloiksi, suot ojitettiin. Luonto on muuttunut, mutta jonkinlainen suhde siihen on kuitenkin säilynyt, ainakin niin halutaan ker-toa. Suomalaisella on tänä päivänä matkaa lähimetsään keskimäärin 700 metriä.38 Jokamiehenoikeudet ovat maailmanlaajuisesti poikkeuksellinen sopimus.
Vuosi 2020 tullaan ehdottomasti muistamaan koronapandemian lisäksi vuotena, kun poikkeustila sulki väliaikaisesti muun muassa museoiden, liikuntakeskusten ja ravintoloiden ovet. Tämän seurauksena etenkin näitä palveluita vapaa-aikanaan kuluttavat suomalaiset palasivat kirjaimellisesti juurilleen: luontoon. Roman Schatzin Maamme-kirja -podcastissa
Met-37 Tieteen termipankki 38 Metsiensuomi.fi
sähallituksen puistonjohtaja Harri Karjalainen puhui suoranaisesta ruuh-kasta luontoon.39 Pääkaupunkiseudun luontoretkeilyn sydämenä pidetään Espoossa sijaitsevaa Nuuksion kansallispuistoa, jonka parkkipaikat ovat täyttyneet nyt tänä poikkeuksellisena aikana äärimmilleen. Kuulostaa hyvin tyypilliseltä nykypäivän urbaanin taajama-alueen asukkaan luontosuhteelta;
se alkaa ja päättyy parkkipaikkaan. Nykysuomalaisen ja nykyluonnon suhde ei ole kuitenkaan aivan mutkaton. Vaikka Suomi on edelleen yksi Euroopan harvimmin asutuista maista,40 olemme silti levinneet taajaan ympäri maa-tamme. Tämä yhdistettynä tehostumaan päin olevaan metsätalouteemme, Suomen muu eläinkunta on joutunut ahtaammalle ja näin ihminen ja toi-nen vapaana elävä eläin kohtaavat toisensa nykyään paljon todennäköisem-min. Suomalaiset luonnehtivat yleisen keskustelun perusteella itseään usein luontoihmisiksi, mutta näkemykseni mukaan monet heistä olisivat mieluusti poistamassa kuvasta itselleen epämieluisat luontokappaleet, mikäli näitä pää-tyy tulemaan liian lähelle ihmisen näköpiiriin.
En ole varma, olenko eläissäni viettänyt aikaa todellisessa neitseellisessä met-sässä. Eli siis sellaisessa, jossa ihmisen kädenjälki on minimaalinen, tai sitä ei parhaassa tapauksessa ole laisinkaan. Olen monta kertaa katsellut kaupun-kien ulkopuolella horisonttia, jossa lähestulkoon jokainen puu on tismalleen samankokoinen. En tunne silloin katselevani metsää, vaan metsäteollisuu-teen valjastettua puupeltoa. Tämäkään asetelma ei kuitenkaan ole täysin mustavalkoinen. Esimerkiksi Nuuksiosta löytyy arvokasta ja alati ihmisen toiminnan seurauksena häviävää aarniometsää, jossa viihtyvät esimerkiksi uhanalaiset liito-oravat, mutta sieltä löytyy sen lisäksi myös hotelli, hoidetut kulkureitit ja vuokrattavat saunat ja kodat. Joidenkin ihmisten suhde luon-toon saattaa jäädä siis hyvin yksipuolisesti ihmisen kädenjäljen näköiseksi, jossa luontokokemus on varsin kuratoitu. Millaisia tarinoita Suomen luon-nosta sitten kerrotaan?
39 YLE Areena Audio 2020 40 Kuntaliitto 2020
— 34 —
Suomalaisen luontosuhteen – ja koko maamme luonnon – romantisoituun ja tarinallistettuun ytimeen päästäksemme täytyy palata ajassa hieman taak-sepäin. Suomen proosakirjallisuuden ja kuvataiteiden kultakautena pide-tään 1800-luvun lopun taitetta, kansallisen heräämisen aikakautta.41 Tämä johtuu pitkälti sortokausien Venäjän yrityksistä venäläistää Suomi, jolloin Suomessa heräsi samaan aikaan suuri tarve sanoittaa ja kuvittaa ydintämme, keitä suomalaiset oikein olivat. Tähän ytimeen liittyy vahvasti suhteemme ympäristöömme. Kansallisidentiteettimme alkoi saada lihaa luidensa ympärille.
41 Korkiakangas 2005, 36
Kuva: Oona Koriala (2012)
Taiteella oli suuri rooli kuvittaessa mielikuviemme Suomea ja sen luontoa.
Itselleni karjalaisten juurieni kautta kyseisestä maisemasta tulevat ensin mie-leen lukemattomat järvet ja kumpareiset Itä-Suomen metsät, joita Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen ikuistivat maalauksiinsa. Mutta se ei ole koko totuus Suomen luonnosta. Tasaiselle Pohjanmaalle sielunmaisemaan kuuluvat sen sijaan loputtomat lakeudet, suomenruotsalaisille länsi- ja etelä-rannikon alueille taasen saaristo, rannikkomaisemat ja meri. Ei ole sattumaa, että ruotsia äidinkielenään puhuvat taiteilijat, kuten Albert Edelfelt, valitsi usein maalaustensa aiheiksi merenrannat.42
”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi”, kuuluu ensimmäinen lause Väinö Lin-nan romaanitrilogiassa Täällä Pohjantähden alla (1959–1962). Silti suo lois-taa poissaolollaan suomalaisessa kultakauden maalaustaiteessa. 1900-luvulle tultaessa kalevalaiset Karjalan jylhät erämaisemat eivät olleet yhtä suosittu tulkitsemisen kohde, kuin agraariset maaseudun maisemakuva-aiheet.43 Maalaismaisemakuvastoon kuului ennemmin hoidetut pellot, kuin koske-maton erämaaluonto. Maisemat viljavista pelloista symboloivat vaurautta ja vakautta, joihin epävarmoina aikoina suomalaisten oli helpompi samais-tua.44 Ihmisen rooli näissä aikakauden teoksissa on ollut aktiivinen ja maata muokkaava; on kaskenpolttoa, niittämistä, kylvämistä.
Myöskin teatteri- ja (näyttämö)lavastustaiteella on ollut oma roolinsa maam-me maisemakuvaston iskostamisessa kansan mielikuviin. Vuonna 1827 Hel-singin Esplanadille avautui Carl Ludvig Engelin suunnittelema kaupungin ensimmäinen varsinainen teatteritalo. Näinä aikoina kulissien, siis maalattu-jen lavastetaustakuvien, käyttö alkoi vähitellen yleistyä suurimmissa teatte-reissa.45 Suomalaisen näyttämötaiteen historiaa juuri romantiikan ja kansal-lisen heräämisen aikakaudelta tutkinut Rauni Ollikainen toi esille kuvaavan
42 Von Bonsdorff 2005, 45 43 Ollikainen 2014, 14 44 Von Bonsdorff 2005, 47 45 Teatterimuseo 2020
— 36 —
termin; suomalainen ideaalimaisema. Termi kuvaa mielestäni näiden teosten – sekä kulissien, että aiemmin esille tulleiden maalausten – laatua osuvasti.
Ideaalimaisema assosioituu omassa mielessäni juuri maisemien represen-taatiopuoleen, jota Ollikainenkin väitöskirjassaan käsittelee. Käsitteet kan-sallismaisema, ideaalimaisema tai ihannemaisema, sekä Suomi-kuva voivat herättää tyystin erilaisia mielikuvia riippuen lukijasta. Siinä missä tutkijalle maisema tässä kontekstissa mieltyy representaatioksi jostain olemassa olevas-ta käsitteestä, tulkitsen itse maiseman represenolevas-taation tässä asiayhteydessä eräänlaisena Suomea – sen kansaa ja kulttuuria kuvastavana vakiintuneena symbolina – jonka taustalla on ollut ajatus yhtenäiskulttuurista tai sen ta-voittelusta. Vertauskuvallisuuden sijaan metsän parissa ja metsässä konkreet-tisesti työskentelevälle henkilölle maisema voi taasen merkitä ensisijaisesti fyysistä ympäristöä.46 Jaan myös Ollikaisen näkemyksen siitä, miten ideaa-limaisemaa vastoin käsite ”kansallismaisema” vie merkitykseltään enemmän yksittäisen paikan ja sen omaleimaisen konkreettisen maiseman suuntaan, kuten vaikkapa Punkaharjulle tai Kolille. Tällaisia kansallismaiseman omai-sia tyyppikuvia, eli maisemayleistyksiä, on käytetty myös kouluissa maantie-don oppiaineen opetustauluina, joita valmistettiin 1930-luvulle saakka.47 Oli itsellenikin avartavaa tutkia maailmaa ja merkityksiä kummankin termin ta-kana. Vaalimisen arvoisia kansallismaisemia Suomesta löytyy lukuisia, joiden pohjalta suuri osa ideaalimaisemistamme ovat muodostuneet. Muistamisen arvoista on, että kaikesta todelliseen maisemaan pohjaavasta lähtökohdas-taan huolimatta, ideaalimaisematkaan eivät edusta koko totuutta siitä, miltä Suomi ja sen luonto näyttävät etenkin tällä hetkellä.
46 Ollikainen 2014, 13 47 Ollikainen 2014, 21–22