Tutkiessani tieteiselokuvien tarjoilemia maailman ja tulevaisuuden visioita, Soikkeli ottaa kirjassaan esille muun muassa mediadystopiat, joilla hän viit-taa etenkin 2010-luvun tieteiselokuviin, joissa tulevaisuuden yhteiskunta on yhtä kuin jättimäinen mediaspektaakkeli, jonka näyttämöllä hahmot elävät – tai esittävät – omaa (yhteiskunnan määrittelemää) rooliaan.
Mediadys-103 Ohj. Michael Crichton
— 76 —
tooppiset elokuvat resonoivat mielestäni erityisesti tässä ajassa, kun ihmisen preesens104 jatkuu arkitodellisuuden ulkopuolella, virtuaalisessa mediatilassa.
Mediadystooppisista elokuvista Soikkeli nostaa esille esimerkiksi Suzanne Collinsin samannimiseen kirjasarjaan perustuvan elokuvan The Hunger Games (2012)105, jossa joukko nuoria maansa eri ”vyöhykkeiltä” (engl. zo-nes) on velvoitettu taistelemaan toisiaan vastaan henkensä edestä suorassa videovälitteisessä lähetyksessä. Tämä perinteinen vuosittainen verilöyly on muodostunut vaihtoehtoiseksi tavaksi ratkaista maan sisäisiä poliittisia konflikteja. Tapahtuma on puhdasta viihdettä, ja pelaajilla on mahdollisuus ansaita erilaisia hyödykkeitä pelin aikana olemalla mahdollisimman kiinnos-tavia tai sympaattisia hahmoja katsojien silmissä. Elokuvasarja keskittyy lä-hinnä vain tarinassa keinotekoisesti luotuun mikrokosmokseen, joka toimii nuorten taisteluareenana. The Hunger Games -elokuvasarja tuo omalta osal-taan esille sen, miten vauraus ja julkisuus ovat valtaa. Toisaalta elokuvasarja kielii myös tietynlaisesta yhteisöllisyyden ja yhteyden menetyksestä ja yksi-lön harteille kaadetusta vastuusta. Yhteisöllisyyden heikkenemisen kritisointi on eräs teema dystooppisissa elokuvissa. The Hunger Gamesin kanssa saman-kaltaisen tarinan kehyksen jakaa Kinji Fukasakun ohjaama elokuva Battle Royale (2000), joka kertoo japanilaisista nuorista, jotka ovat länsimaisen individualismin turmelemia, eivätkä he enää kunnioita vanhempiaan tai pe-rinteisiä arvoja. Tämän myötä maan totalitaristinen hallitus päätti perustaa taistelupeli Battle Royalen, jossa joukko nuoria lähetetään kerran vuodessa autiolle saarelle, jossa heidän on määrä tappaa toisiaan, kunnes jäljellä on enää yksi nuori.
Tieteiselokuvissa tällainen ”maailma maailman sisällä” -tyyppinen teema on läsnä myös tulevaisuuteen sijoittuvassa elokuvassa Logan’s Run (1976),106 jos-sa ihmiset eivät elä vanhaksi. Suljetusjos-sa maailmasjos-sa elävät nuoret ojos-sallistuvat 30 vuotta täytettyään rituaaliin, jossa he astuvat mysteeriseen karuselliksi
104 Tieteen termipankki: tunnusmerkitön aikamuoto, joka osoittaa kerrotun asiaintilan samanaikaiseksi kuin puhehetki
105 Ohj. Gary Ross 106 Ohj. Michael Anderson
kutsuttuun portaaliin, kadoten maailmasta, uskoen syntyvänsä uudelleen.
Elokuvan päähenkilö Logan pääsee rituaalia karkuun yhteisöstään, oppien että on olemassa sen ulkopuolinen maailma, jossa ihmiset voivat elää van-haksi. Hänen koko elämänsä on ollut valhetta. Vaikka ulkopuolinen maa-ilma on karumpi ja siellä ei ole kaikkia mukavuuksia, sen todellisuus on kaikista tärkein asia.
Samanlaista teemaa käsittelee myös elokuva The Matrix (1999),107 jossa pää-henkilö Neo oppii, miten hänen elämänsä todellisuus ei ole totta, vaan hän elää eräänlaisessa virtuaalitodellisuudessa, Matrixissa. Hänellä on mahdolli-suus irrottautua Matrixista, ja herätä painajaismaiseen todellisuuteen, jossa ihmiset ovat unenkaltaisessa tilassa kytkettyinä voimalaitoksiin, tuottaen energiaa valtaville koneille. The Matrixissa virtuaalitodellisuus näyttäytyy sa-mankaltaisena kuin realistinen maailma, mutta elokuvan realistinen maailma taas katsojan näkökulmasta dystooppisena rinnakkaistodellisuutena. Tietei-selokuvissa tällainen dualistinen kahden maailman/todellisuuden välillä tasa-painoilu on kiinnostava paikka katsojalle pohtia, millaisessa todellisuudessa itse haluaisi elää?
Erityisesti tulevaisuuteen sijoittuvassa teoksessa lavastussuunnittelijalla on mielestäni suuri vastuu siitä, millaisia visioita tulevasta hän haluaa esittää, ja millaisia visuaalisia kuvastoja tulevaisuuden maailmasta hän haluaa – tai tiedostamattaan – ylläpitää. On kiinnostavaa miettiä, millaisena ja minkä näköisenä media on opettanut meidät hahmottamaan tulevaisuuden. Itse näen polarisoidun asetelman, jossa rikkaat valkoiset ihmiset seilaavat ulkoa-varuudessa minimalistisella aluksella valkoiset haalarit yllä, kun taas saastee-seen hukkunut ja ihmisen ahneuden turmelema maapallo on kurja ja kolkko paikka elää sinne jääneille viimeisille olennoille. Länsimaisen ihmisen yltä-kylläinen hyvinvointi, etuoikeudet ja niiden turmeleva vaikutus maailmaan ovat myös hedelmällinen ja ajankohtainen tulokulma maailmantuhosta ja sen jälkeisestä elämästä kertoville tarinoille.
107 Ohj. Lilly Wachowski & Lana Wachowski
— 78 —
Vuonna 1985 ilmestyi kirjailija Margaret Atwoodin dystooppinen romaani The Handmaid’s Tale, joka sijoittuu tulevaisuuden Yhdysvaltain totalita-ristiseen, kuvitteelliseen Gileadin osavaltioon. Kirjaan perustuen on tehty aikaisemmin yksi elokuva, sekä vuonna 2017 suuren yleisön saavuttanut samanniminen tv-sarja,108 joka kertoo säteilyn ja saasteiden pilaamasta ym-päristöstä, jossa suurin osa naisista ei kykene enää saamaan lapsia. Patriar-kaalinen ja äärifundamentalistinen, Vanhaan testamenttiin luottava kristilli-nen yhteisö kohtelee naisia kuin omaisuutta, joilla ei ole käytännössä mitään ihmisoikeuksia tai päätäntävaltaa omasta elämästään. Harvat hedelmälliset naiset, orjattaret (engl. handmaids), ovat pakotettuja kantamaan yhteisönsä arvovaltaisimpien jäsenien jälkeläisiä. 2020-luvulla Atwoodin kirja on jo yli 30 vuotta vanha, mutta tematiikaltaan yhä kylmäävän ajankohtainen. Tarina muistuttaa siitä, miten jo saavutettuja (ihmis)oikeuksia ei voida pitää itses-tään selvänä.
Sarjan lavastussuunnittelussa poliittinen ja yhteiskunnallinen taantumuksel-lisuus näkyy tarinan keskiössä olevassa asutusmiljöössä – talot ja niiden inte-riöörit huokuvat menneiden vuosisatojen takaista tyyliä. Komentajaupseerin talo, jossa tarinan protagonisti, orjatar Offred elää, kuului entiselle Harvar-din yliopistolle. HarvarHarvar-din yliopiston kirjasto toimii taasen GileaHarvar-din ankaran salaisen poliisivoimien keskuksena. Tämäkin kuvastaa hyvin ajatusta, miten nopeasti totalitaristinen liike voisi saada yhteiskunnan polvilleen. Nykytek-nologia loistaa poissaolollaan ja ainoastaan rikkailla on varaa ylläpitää polt-toaineella kulkevaa autoa. Yhteiskunnan naiset eivät saa enää lukea eivätkä kirjoittaa, silti protagonistin (entisen kirjallisuutta rakastavan toimittajan) huoneessa voi nähdä tyhjää toimittavan kirjoituspöydän. Lavastussuunnit-telija Julie Berghoff suunnitteli tämänkin yksityiskohdan nerokkaasti, pöytä toimii kuin kipeänä muistutuksena hahmon entisestä elämästä. Kirjahyllyt maailmassa vielä jäljellä olevine kirjoineen ovat sen sijaan lukittujen ovien takana. Katsojana naisten katseilta kätketyt kirjat, musiikki ja suuri osa taiteesta alkavat näyttäytyä kuin keitaana kuivalla aavikolla, eskapistisena
108 Sarjan luonut: Bruce Miller
pakopaikkana kurjasta todellisuudesta. Kun ihmiseltä on viety kaiken muun lisäksi myös vapaus itseilmaisuun, harrastamiseen, kulttuuriin tai tiedonhan-kintaan, se pistää mietteliääksi; millaisia visuaalisesti kuvassa havaittavia oi-keuksia ja toisaalta etuoioi-keuksia lavastajana itse tulee huomaamattaan suun-niteltua tarinan hahmoille? Mitä asioita otan itse itsestään selvänä? Vaikka kyseessä olisivatkin itse tarinan kannalta irrelevantit lavastuselementit, joita ei sen koommin korosteta, lavastussuunnitteluun ja tulevaisuuden (visuaali-sen) maailman luomiseen täytyy suhtautua aina kokonaisuutena.
Vuonna 2016 ensi-iltansa saanut Arrival109 oli ensimmäinen näkemäni tietei-selokuva, joka käsitteli uskottavalla tavalla skenaariota, jossa opettelisimme kommunikoimaan avaruusolentojen kanssa ja ymmärtämään heitä, sen si-jaan, että taistelisimme heitä vastaan. Mielestäni 2010-luvulla on nähtävissä tieteiselokuvien uusi aalto, jossa paikkamme maailmankaikkeudessa, aikam-me tällä planeetalla ja elämän jatkumo oman maallisen aikamaikam-me jälkeen ovat tarkasteltuna humaanimman ja astetta filosofisemman linssin läpi. Ih-misen toimien vaikutus planeettamme tulevaisuuteen ja suhtautumisemme ympäristössämme tapahtuviin odottamattomiin muutoksiin ja skenaarioihin ovat tieteiselokuvissa vain yksi tulokulma genreen. Mutta mikä on ihmisen kehityssuunta lajina, miten tulemme tulevaisuudessa suhtautumaan toisiim-me?
Tulevaisuuden kommunikointi ja lajimme sosiaalisen kanssakäymisen kehi-tyksen tulevaisuus ovat kiehtova teema elokuvissa. Teknologialla on tässäkin merkittävä rooli. Spike Jonzen ohjaama elokuva Her (2014) käsittelee tule-vaisuuden Los Angelesia, jossa ihmiset tuntuvat olevan yksinäisempiä, eivät-kä enää osaa luoda kovin hyvin orgaanista yhteyttä toisiin ihmisiin. Tässäkin tarinassa voin havaita yhteisöllisyyden menettämisen ja yksinäisyyttä lisäävän individualismin tematiikan käsittelyä. Yksilötasolla yksinäisyyttä ja yhteyden menettämistä elokuvassa kuvastaa päättyneestä avioliitostaan toipuva pää-henkilö Theodor, ja yhteiskunnallisemmalla tasolla hänen työnsä yrityksessä,
109 Ohj. Denis Villeneuve
— 80 —
jossa hän kirjoittaa emotionaalisia, aidon oloisia kirjeitä ihmisille heidän puolestaan. Her esittää tulevaisuuden Los Angelesin muutoin yhä toimivana ja eläväisenä kaupunkina, jossa homogeenisen viehättävät ja normaalipainoi-set ihminormaalipainoi-set juovat smoothieita ja kulkevat junalla (elokuvan ainoa lentokone on vain monumentaalinen reliikki aukiolla), mutta kokevat hankalaksi sa-noittaa tunteitaan ja halujaan. Kuten useat tulevaisuuteen sijoittuvat tekno-logiautopiat, tässäkin ympäristö on täynnä kuvaruutuja, mutta ihmiset eivät kuitenkaan tunnu katselevan niitä niin intensiivisesti, mikä on puolestaan asia, jota nykyhetkessä kritisoidaan. Tämän sijaan ihmiset kuuntelevat lait-teitaan, esimerkiksi uutisia, mikä pelaa kommunikointiteeman kanssa hyvin yhteen.
Viimeksi mainittuja elokuvia ja tv-sarjoja käsitellessäni, aloin pohtia lisää tämänhetkisen maailman läsnäoloa ja roolia tulevaisuuteen sijoittuvissa elokuvissa. Esimerkiksi sen tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuu-teen sijoittuva dystooppinen toimintaelokuva V for Vendetta (2005)110 osuu Handmaid’s Talen kanssa kylmäävästi juuri siihen lokeroon tulevaisuuden tarinoissa, joissa on esitetty skenaarioita, jotka voisivat teoriassa olla joku päivä totta. V for Vendettan Isoon-Britanniaan sijoittuva maailma ei näytä ulkoa päin erilaiselta, vaikka sisäisesti fasistinen ja totalitaristinen hallinto pi-tää koko maata kuristavassa otteessaan. Käsitelläänpä elokuvassa myös maa-ilmanlaajuista viruspandemiaa. Elokuvan teeman ollessa hyvin poliittinen, tarina tuntuisi varmasti paljon kaukaisemmalta, jos Iso-Britannia näyttäytyi-si katsojalle täynäyttäytyi-sin tunnistamattomana. Tätä vastoin olen nähnyt useamman teoksen, jossa erityisesti New York, ”unelmien kaupunki”, näyttäytyy lähes tunnistamattomina raunioina. Mieleeni palaa jälleen aiemmin käsittelemäni monumenttien symbolismi ja kaupunkien roolit tarinoissa. Planet of the Apes -elokuvassa nähdään viittä vaille hiekkaan hautautunut Vapauden patsas.
Patsaan löytävät hahmot tajuavat, että he ovatkin vieraan planeetan sijaan olleet koko ajan ydinsodan turmelemalla maapallolla. Patsas symboloi
alle-110 Ohj. James McTeigue
viivatusti menetettyä maailmaa ja ihmiskuntaa.
On kiinnostavaa miettiä tulevaisuuteen sijoittuviin elokuviin liittyviä valin-toja; missä asioissa katsojaa halutaan etäännyttää todellisuudesta, entä millä tapaa muistuttaa siitä? Tässähän monissa tieteiselokuvissa on lopulta poh-jimmiltaan kyse; halutaan varoittaa toimintamme mahdollisista ikävistä seu-rauksista tulevaisuudessa, mutta toisaalta muistuttaa asioista, joita meidän olisi syytä vaalia.