Sosiaalisen ja ekologisen suhde sosio-ekologisessa kompensaatiossa

5. TULOKSET

5.2 Joustavuus kompensaatioiden toteuttamisessa

5.2.1 Sosiaalisen ja ekologisen suhde sosio-ekologisessa kompensaatiossa

Sosiaalisen ja ekologisen limittyvät vahvasti yhteen tarkasteltaessa sosio-ekologista kompensaatiota työkaluna ja hyvittämismekanismina. Tämä suhde aiheuttaa omat haasteensa kompensaatioiden suunnittelulle ja toteuttamiselle. Keskeistä on, miten näitä kahta ajoittain hyvinkin ristiriitaista elementtiä tulee sovittaa yhteen ja missä suhteessa kompensaatioita tarkasteltaessa. Se, mikä olisi ihmisten kannalta hyvää ja toimivaa ympäristöä, voi olla alueen luontoarvoille haitallista.

Haastateltavat olivat esimerkiksi panneet merkille luontoalueiden kovan käytön nyt koronapandemian aikana, kun monia sisätiloissa tapahtuvia toimia oli jouduttu rajoittamaan. Tämä on lisännyt kävijämääriä ja näin ollen myös kuormitusta luontoalueille. Ihmisten ja luonnon intressit eri alueille eivät ole aina yhteneviä, mikä aiheuttaa haasteita myös sosio-ekologisia kompensaatioita suunniteltaessa. Ihmisten ja luonnon näkökulmasta hyvin eri asiat saattavat olla olennaisia. Sosio-ekologinen kompensaatio nähtiin kuitenkin keinona, jolla voidaan huomioida sekä luonnon edut että ihmisten hyvinvointiin liittyvät seikat.

Luontoarvojen kompensointi nähtiin ensinnäkin hyvin vaikeana. Luontoalueet voidaan nähdä ainutlaatuisina kohteina, joita ei täysin samanlaisina ole mahdollista kompensoida toisaalla.

Heikkenevän alueen luontoelementit asettavat rajoitteita sille, kuinka vastaavilla arvoilla ja elementeillä on mahdollista hyvittää mitäkin. Vaikka suunnitelma ja toteutus olisivat kuinka hyviä, eivät lajit aina hyväksy uutta kohdetta elinympäristökseen. Kompensaatioiden onnistuminen voi siis

olla hyvin epävarmaa, ja täyttä varmuutta siitä ei saada ennen kompensaatioiden toteuttamista.

Täydellinen varmuus kompensaatioiden onnistumisesta luontoarvojen osalta voidaan monissa tapauksissa saada vasta useiden vuosien päästä kompensaatioiden toteuttamisesta. Sosiaalisia arvoja kompensoitaessa tilanne voi olla hieman erilainen. Tällöin ihmisiltä on jo ennen kompensaatioiden ja heikennysten toteutumista mahdollista tiedustella kompensaation mahdollisesta riittävyydestä ja hyväksyttävyydestä. Tosin näissäkään tilanteissa ihmiset eivät välttämättä aina ole tyytyväisiä saavutettuun lopputulokseen.

”Mut sanotaan nyt käytännän esimerkki semmonen että jos jossain on sammakkolampi ja sä joudut täyttämään sen, hävittämään sen lammikon, ja sä kahdensadan metrin päähän kaivat kompensaationa samanlaisen lammikon et ne sammakot voi muuttaa sinne, mut sä et voi olla varma siirtyykö ne sinne.” (H1)

Myös aikajänne aiheuttaa haasteita kompensaatioiden toteuttamiselle. Lähtökohtaisesti sosiaalisia arvoja kompensoitaessa koettiin siis, että hyvittämisen tulisi tapahtua samalle ryhmälle, joka kokee heikennyksiä. Tästä seuraa, että olisi sitä parempi mitä lähempänä kompensaatiot voidaan toteuttaa ajallisesti suhteessa heikennyksiin. Luonto asettaa kuitenkin myös omat, tässä tapauksessa ajalliset, rajoitteensa kompensaatioiden toteutukselle. Esimerkiksi, jos metsää lähdetään alusta asti kasvattamaan kompensaatioksi, ei hyvitys ole valmiina vielä kymmeniin vuosiin.

Kompensaatiokirjallisuudessa onkin kehitetty aikadiskonttausta ja nykyarvolaskentaa, jotka soveltuvat käytettäviksi, kun haitat ovat välittömiä mutta hyvittämistoimet realisoituvat vasta ajan kuluessa (Moilanen & Kotiaho 2017, 26). Näiden avulla myöhemmin täysimääräisesti toteutuvia hyvityksiä on mahdollista arvottaa alemmaksi kuin välittömästi toteutuvia (Moilanen & Kotiaho 2017, 16). Jos hyvitykset realisoituvat vasta paljon myöhemmin kuin haitat, kompensaatio ei välttämättä aja tarkoitustaan hyvittää menetettäviä arvoja juuri tietylle ryhmällä tänä kyseisenä aikana. Tämä nähtiinkin yhtenä ongelmana luontoarvoja kompensoitaessa, kun myös sosiaaliset merkitykset otetaan huomioon, ja se on keskeinen haaste niin ikään arvojen vastaavuutta tarkasteltaessa.

”Ja sitten taas jos sen metsän korvais istuttamalla puita jonnekin niin eihän se sitä metsäntuntua korvaa vielä kymmeniin vuosiin.” (H3)

Toisaalta kompensaatiotarpeiden ennakoinnilla ja näiden arvojen luomisella etukäteen olisi mahdollista varmistaa kompensaatioiden saatavuus heikennysten tapahtuessa. Tämä vastaisi

tavallaan ekologisissa kompensaatioissa käytettävää habitaattipankkiajattelua, jossa hyvitykset on tuotettu jo etukäteen (Similä, Primmer & Salokannel 2017, 418). Kuitenkin tässä tullaan jälleen kysymykseen siitä, mikä on kompensaatiota ja mikä taas alueilla muutenkin tapahtuvaa kehittämistä ja viheralueiden lisäämistä. Kysymyksen voikin katsoa olevan aivan eri tavalla esillä, kun puhutaan sosiaalisista arvoista verrattuna ekologiseen hyvittämiseen.

”Nyt täytyy meidän kaavottajaa kehua, että se on se ennakointi myöskin tietyllä tapaa, et meilläkin kaavottaja katsoo tällä hetkellä sitä että mitkä on semmosia alueita mitkä voidaan metsittää ja sitä metsitystä alotetaan tekee jo nyt. Et ehkä sieltä sitten vois joskus ajatella että vois tulla tämmöstäkin että ’tää on jo niin kun ikään kun tehty tollon ja nyt sitä voidaan sit käyttää tässä’.

H: Eli ennakkoon tekee jo?

V: Niin kyl se on varmaan se oikeestaan ainoo keino jos haluu ihan samanlaista ja samantien.”

(H8)

Eräs haastateltavista nosti myös esille kompensoinnin tulevaisuuteen ja tuleville sukupolville, johon kompensaatiovaikutus varmasti siirtyisi, jos esimerkiksi metsää ruvetaan istuttamaan alusta asti.

Tosin tällöin ongelmaksi saattaa muodostua se, hyväksyvätkö ihmiset kyseiset toimet kompensaationa tulevaisuudessa, jos he ovat niihin jo osana ympäristöään tottuneet. Eräs haastateltava nosti esimerkiksi esille, kuinka Turussa Illoisten siirtolapuutarhan piti toimia eräänlaisena kompensaationa Kupittaan siirtolapuutarhalle, jota oltiin poistamassa. Kupittaan siirtolapuutarhaa ei kuitenkaan tuolloin hävitetty, joten Illoisten siirtolapuutarha tuli uutena siirtolapuutarhana kaupunkikuvaan. Nyt kun Kupittaan siirtolapuutarhan kohtalo on taas keskustelussa, puhutaan uuden siirtolapuurahan perustamisesta, eikä Illoisten siirtolapuutarhaa katsota kompensaatiotoimenpiteenä, vaikka se sellaisena aikoinaan ehkä ajateltiin.

”Joo ja sehän [Kupittaan siirtolapuutarha] on kompensoitu kerran aikasemminkin Illoisten siirtolapuutarhalla, sit sillon kävi niin et se ei poistunukaan se alkuperänen, et sit vaan tulikin uus siirtolapuutarha. Et se on nyt tavallaan jo ns kompensoitu kahdesti jotenki.” (H5)

”Et ehkä just näitä mitä sä sanoit niin vois tässä ja nyt olla, mut et sit tietysti se et taas pitää miettii pitkäl tähtäimellä, niin voi olla sit että se on meidän lapsille tai lastenlapsille sitten jos joku asia muuttuu. Et sen aikaperspektiivin näkeminen siinä että onko se tässä ja nyt vai onko se sitten sinne tulevaisuuteen.” (H20)

Vaikka haastatteluissa viheralueita arvotettiin paljon myös luontoarvojen kautta, esille nousi kuitenkin vahvasti antroposentrinen eli ihmiskeskeinen lähestymistapa kompensointiin.

Haastateltavat toivat esille erilaisia käytettävyyden elementtejä, jotka voisivat toimia kompensaationa. Nämä liittyivät urheiluun, liikuntaan, liikkumiseen ja oleskeluun. Esille nousi myös eläimiin kytkeytyviä aktiviteetteja, kuten koirapuistot. Konkreettisina toimina tai elementteinä mainittiin esimerkiksi leikkipaikat, skeittirampit, jalkapallokentät, palvelut sekä kuntolaitteet. Näissä elementeissä luontoarvot eivät ole usein kovinkaan suuressa osassa, ja niissä hyvittäminen painottuukin sosiaalisten arvojen puolelle. Kompensointi jollain käytettävämmällä ja ihmisten kannalta jopa toivottavammalla saattaa olla osalle alueen ihmisistä enemmän mieleen, mutta tällöin sosio-ekologinen kompensaatio ei hyvitä varsinaisesti viheralueiden vähenemistä ja nakertamista ekologiselta kannalta. Kompensaatio painottuu näin ollen enemmän sosiaalisen kompensaation suuntaan sosio-ekologisen sijasta.

Kuitenkin esille nostettiin myös, kuinka viheraluille haitallisia vaikutuksia aiheuttava kehitys tuo alueelle usein hyötyjä viheralueiden heikkenemisestä huolimatta. Nämä voivat olla esimerkiksi palveluiden paraneminen tai uusien työpaikkojen syntyminen. Näissä tapauksissa alueen positiivinen kehitys olisi mahdollista nähdä tietynlaisena hyvityksenä, tai vastaavasti viheralueiden väheneminen edellytyksenä palveluiden säilymiselle alueella. Samainen haastateltava nosti esille myös, kuinka jonkun turvattomuutta lisäävän viheralueen poistaminen voi lisätä asukkaiden turvallisuuden tunnetta ja tuoda näin myönteisiä vaikutuksia alueelle. Viheralueiden poistaminen ei siis aina ole kaikille ryhmille kielteinen asia. Kuitenkin tässä näkökulmassa sivuutetaan kompensaatioiden ekologinen ulottuvuus ja painotetaan taas enemmänkin sosiaalisia arvoja. Lisäksi voidaan pitää tulkinnanvaraisena, onko kyseisen kaltaisissa tilanteissa kyse kompensaatiosta niin kuin se kirjallisuudessa on määritelty.

”--et jos sitten se sanotaan nyt vaikka joku teollisuusalue joka tuhoaa jonkun tämmösen, ja sit ihmiset saa siitä kuitenkin työtä ja toimeentuloa, niin se kompensaatiohan heille voi merkitä myös se että he saakin sen turvallisen arjen siinä, tää on et mikä se vastine sitten on. Ja jos sitten ajatellaan et kuinka paljon niin kun esimerkiks tämmöstä turvallisuutta ja turvallista ympäristöä ihmiset arvostaa, et joskushan voi olla niin että joku sanotaan vaikka hoitamaton puisto jossain niin on hyvin turvaton ihmisille, tämmönen sitten on ehkä parempi että ei sitä oo siinä.” (H20)

54 5.2.2 Hyvitettävien arvojen suhde heikkeneviin arvoihin

Haastateltavat suhtautuivat varsin joustavasti vastaavuuden edellytykseen sosio-ekologisia kompensaatioita tarkasteltaessa. Täydellisen samankaltaisuuden tavoite koettiin todella vaativaksi, jopa mahdottomaksi toteuttaa, ja liian tiukkojen kriteerien soveltaminen nähtiin haitallisena hankkeelle johtaen mahdollisesti jopa sen kaatumiseen. Kompensaatiomahdollisuudet ja -vaihtoehdot nähtiinkin varsin joustavina, eikä haastatteluissa noussut esille erityisen tiukkaa vastaavuuden vaatimusta hyvitettävien ja uusien arvojen osalta. Tämä näyttäisi erottavan sen ekologisen kompensaation tiukasta vastaavuuden vaatimuksesta, vaikka myös sen yhteydessä vastaavuuden vaatimuksen mahdottomuus on herättänyt keskustelua viime aikoina (ks. esim. Enetjärn ym. 2015, 114; Moilanen & Kotiaho 2017, 18).

”Joo sehän [kompensaatio] kaatuu siihen sitten, jos on oikeen tiukat ehdot--” (H6)

Haastatteluissa pidettiin toisaalta ensisijaisena, että samantyyppiset mahdollisuudet alueella säilyisivät. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi samankaltaisia käyttömahdollisuuksia tai samankaltaisia luontoarvoja. Näin voitaisiin vaikuttaa alueella koettavaan muutokseen vähentämällä sitä. Lisäksi oleellisena pidettiin, että hyvittäminen kohdentuisi samalle ryhmälle, joka kokee heikennyksiä kehityksen seurauksena. Tämä voidaan nähdä yhtenä olennaisena kohtana kompensaatioita toteutettaessa, ja tämän ovat todenneet myös muun muassa Joseph W. Bull ja kumppanit (2018, 22). Jotta olisi mahdollista puhua kompensaatiosta, ja se toimisi niin kuin sen on tarkoitettu, on tarpeen tarkastella, kenelle hyvitys kohdistuu.

”--luontohan on sil taval haastava et kun siel voi olla niin monenlaista toimintaa ja monenlaiset ihmiset saavuttaa sen et jos ajattelee et se ihminen joka on kiertänyt sitä pururataa niin se ei välttämättä pysty pelaamaan lentopalloo, et se jotenkin et se toimis sille samalle ryhmälle.”

(H2)

”Näin ihan henkilökohtasesti mietin niin ei sen aina tarvi olla niin sanotusti yks yhteen, vaan sen kompensaation pitää kumminkin luoda samantyyppiset mahdollisuudet mitä on menetetty, siis samantyyppiset mahdollisuudet. Et mun mielestä se on aika raju vaatimus et se ois yks yhteen, vaik se tietenkin tuntuis hyvältä et ’just samanlaiset pitää vaatia’. (H18)

Sosio-ekologisen kompensaation nähtiin voivan olla toimenpide, jossa luodaan jotain kokonaan uutta hyvittämään menetettyjä tai heikentyviä arvoja. Tällöin hyvittäminen tapahtuisi jonkin kokonaan

uuden luomisella tai rakentamisella. Tämä voisi olla mahdollisesti kokonaan uusien alueiden käyttötarkoituksen muuttamista kompensaatiotarkoituksessa tai yksittäisten elementtien luomista tai rakentamista. Esille nostettiin myös jo olemassa olevan tai jäljelle jäävän kehittäminen mahdollisena hyvittämistoimenpiteenä. Tällöin ei välttämättä muutettaisi uusien alueiden käyttöä kompensointitarkoituksiin, vaan näitä kehitettäisiin niin, että ne toimisivat hyvityksenä. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi niiden laadun parantamista aiemmasta. Toisaalta pohdittiin myös alueiden suojelua ja säilymisen varmistamista kompensaatiotoimena. Tällaisessa tapauksessa alueelle ei tehtäisi välttämättä mitään muutoksia, mutta sen säilyminen varmistettaisiin estämällä sitä ja sen käyttötarkoitusta muuttavat toimet alueella. Varsinkaan ekologisessa kompensaatiossa tällainen alueiden suojelun ei katsota aina olevan kompensaatiota (Moilanen & Kotiaho 2017, 17). Kuitenkin haastattelujen perusteella näyttäisi, että inhimillisten arvojen tapauksessa tämäkin voisi olla harkittava vaihtoehto.

Toisaalta esille nousivat myös uudenlaiset kaupunkiympäristön ratkaisut, jotka voisivat toimia kompensaatioina. Haastatteluissa nousivat esille viherkatot ja -seinät, joiden avulla on mahdollista lisätä kaupunkivehreän määrää. Näillä tarkoitetaan esimerkiksi rakennusten pintoja, jotka toimivat kasvualustana erilaisille kasveille. Eräs haastateltu poliitikko nosti kuitenkin esille, että Suomesta saattaa vielä puuttua osaaminen tämänkaltaisten uusien ratkaisujen toteuttamiseen, eikä niitä ehkä osata ajatella ja ottaa huomioonkaan. Tämä voikin olla yksi syy, miksi niitä ei vielä juuri kaupunkikuvassamme näy. Tällaisilla uusilla viherratkaisuilla on mahdollista hyvittää juuri kaupunkiympäristön viihtyisyyttä, mutta esimerkiksi toiminnallisuutta nämä eivät välttämättä tuo kovinkaan paljon lisää asukkaille, varsinkaan osaksi julkista tilaa.

”Mut parhaassa tapauksessa, jos sanotaa just tällee kaavotuksen yhteydessä, ne voi olla aika uusia ja innovatiivisia kompensointitapoja mistä voi olla sitten elinympäristö-, lajitasolla yllättäviäkin niin kun hyötyjä. Et sä voit aika villistikin ideoida jotain juttuja liittyen just niin kun vesielementtiin ja puistoihin, muita, et sielt voi tulla jotain aika-, vähän niin kun tällaseen suurkaupunkien näihin viherkattojuttuihin semmosia yllättäviäkin juttuja--” (H1)

”Ja tietenkin sit se et millasilla ratkaisuilla sitä yksinkertasesti voidaan tehdä. Et kylhän näitä luontopohjasia ratkasuja on maailmalla levinny aika paljon, et ehkä meillä ei oo sitä osaamista ja ajatteluukaan vielä siihen et kiinnitettäs vähän enemmän huomioo vaikka sit rakennussuunnitelussa siihen että millaseks se katuympäristö tehdään tai viheralue tai piha tehdään. Et voitas siellä kaikennäkösillä myös uusilla luontopohjasilla ratkaisuilla, just näil

viherkatoilla ja kivetyksillä ja viherseinillä ja istutuslaatikoilla ja you name it, lisäämään sitä tavallaan viihtyisyyttä ja vehreyttä siellä. Niin sitä jotenkin niin kun et se saadaan se ajattelu naksahtamaan että tätäkin voidaan tehdä systemaattisesti, niin se on ehkä se mitä tässä tarvitaan.” (H5)

Useassa haastattelussa koettiin, että kompensaation avulla olisi mahdollista tuoda lisäarvoa alueelle.

Jos kompensaation nähdään tuovan alueelle jotain enemmän, se voisi vähentää myös alueella vallitsevia maankäytöstä aiheutuvia ristiriitoja. Sosio-ekologisen kompensaation tapauksessa lisäarvo voisi olla esimerkiksi alueen käytettävyyden tai viihtyisyyden parantaminen. Myös alueiden parempi saavutettavuus voidaan nähdä eräänlaisena hyvittämistoimenpiteenä. Saavutettavuutta voidaan parantaa esimerkiksi uusia viheryhteyksiä luomalla tai muuten alueen kulkuyhteyksiä parantamalla.

Alueista voidaan tehdä myös paremmin saavutettavia eri ryhmille esimerkiksi panostamalla esteettömyyteen.

Kompensaatiotavan valinta riippuu siis paljon siitä, millaisia arvoja ja toimintoja sillä tavoitellaan hyvitettävän. Joustavuus vastaavuuden vaatimuksessa tarjoaa laajempia mahdollisuuksia kompensaatioiden toteuttamiselle, ja se koettiinkin lähes välttämättömäksi tekijäksi kaupunkiympäristössä, jossa täysin vastaavan luominen on vaikeaa. Joustavuus tarjoaa myös tilaisuuden luoda mahdollisesti jotain aiempaa parempaa asukkaille ja kehittää alueita niin sosiaalisten kuin ekologistenkin arvojen osalta, mikä nähtiinkin sen yhtenä parhaista puolista.

”--mut se vois olla semmonen et se suoraan tuo jotain hyötyy, tai jos se hyöty on jotain mitä se ihminen ei oo ehkä osannu ajatellakaan. Et tuodaan joku niin kun uimiskelponen lammikko johonkin siihen, siis et sit todetaan et ’okei meiltä kaatu tuo lähipuu mut nyt mun lapset voikin uida tos läheisen puiston jossain tämmöses hulevesialtaassa’, niin kyl mä luulen et semmonen saattas-, et sen pitäs niin kun olla ehkä pikkusen jotain enemmän, myös sille ihmiselle pikkusen jotain käytettävämpää kun se arvo mitä hän lähtee puolustamaan että ollaan poistamassa.”

(H5)

Yksi kompensaatioiden ongelma on kuitenkin niiden mahdollinen näennäisyys. Kompensaation näennäisyydestä puhuttiin haastatteluissa ensinnäkin silloin, jos kompensaatiolla tarkoitetaan vain uuden alueen rajaamista tai osoittamista tekemättä mitään konkreettisia toimia haittojen hyvittämiseksi: metsästä vain rajattaisiin alue ja nimettäisiin se kompensaatioksi häviävälle puistolle.

Tilanne voisi olla eri, jos tämä alue suojeltaisiin tai sen säilyminen muuten varmistettaisiin.

Toisekseen näennäisyydellä viitattiin myös tilanteeseen, jossa jonkun kriteeristön perusteella haitat olisi hyvitetty, mutta todellisuudessa haittaa kärsineet eivät koe kompensaation toteutuneen. Eli kompensaatiolla ei todellisuudessa onnistuttaisi hyvittämään niitä menetettäviä arvoja, jotka ovat ihmisten ja luonnon kannalta merkittäviä. Tällöin keskiöön nousee valitun kriteeristön käyttökelpoisuus, toimivuus sekä hyväksyttävyys, kuten seuraavasta voidaan päätellä:

”--eikä se et se on joku lukema joka täytyy saavuttaa ja sitten kun näennäisesti on saatu et

’istutettiin kaks puuta niin me olemme kompensoineet tän’ niin se ei oikeesti oo sit.” (H7)

Toisaalta näennäisyydestä voidaan puhua myös, jos joku alue, jonne ollaan muutenkin tekemässä esimerkiksi viheralueita lisäävää kehittämistä, valjastetaan kompensaatiokäyttöön. Näin ollen tässäkään tapauksessa kompensaatio ei toisi tavallaan mitään lisää, sillä kompensaatioiksi valjastetut toimet olisi myös muuten toteutettu. Tämä viittaa kompensaatiokirjallisuudessa esitettyyn lisäisyyden vaatimukseen, jonka mukaan toisesta syystä tehtävät tai lainsäädännön velvoittamat toimet eivät tuo lisäisyyttä arvoissa (Moilanen & Kotiaho 2017, 16). Huolena esille nousi myös tähän viitaten kompensaatioiden muotoutuminen ainoaksi kehittämisen väyläksi alueiden muun kehittämisen jäädessä näiden varjoon. Kompensaatioajattelu voisi pahimmillaan johtaa siihen, että kaiken viheralueiden kehittämisen nähtäisiin olevan jonkin hyvittämistä, ja varsinaista muuten toteutettavaa viheralueiden lisäystä tai parantamista ei enää tapahtuisi.

”--se ei sais tavallaan sitä muuta vääjäämätöntä kehittämistyötä blokata myöskään et ainoastaan se kehittäminen tulis vain sen kompensaation kautta--” (H2)

”No tosiaan virkavalmistelusta on nyt heitetty julkiseen keskusteluun jo tämmönen että tulee uus Linnanniemen alue niin sitten sinne tulis semmosta viheraluetta mitä ei aikasemmin ikään kun oo sielläkään, tai ainakaan niin kauan kun siellä on ollut satamaterminaali. Ihan sinänsä tervetullut heitto vaikka en näe et se suoranaisesti korvais tota tässä tapauksessa menetettävää Itsenäisyydenaukiota, mut sanotaan jälleen kerran se että parempi tämmönenkin kun ei mitään.

Mutta sitten itse haistan siinä pikkasen sitä että nyt ikään kuin tilauksesta keksittiin tämmönen teennäinen kompensaatiokohde mitä ei todellisuudessa mielestäni tätä casea varten oo tehty.”

(H13)

5.2.3 Viheralueiden merkitysten sekä kompensaatioiden mittaaminen ja arvottaminen

Oman haasteensa muodostaa viheralueiden arvon sekä merkityksien mittaaminen ja arvottaminen.

Jotta vastaavuus heikennyksissä ja kompensaatioissa saataisiin toteutumaan, olisi oltava selvät mittarit, joilla pystyttäisiin arvioimaan muun muassa kompensaatioiden oikea suhtaisuus, määrä ja onnistuminen. Kuitenkin myös tässä asiassa sosiaalisen ja ekologisen puolen erityispiirteet tuovat omat haasteensa tällaisen mitta-asteikon luomiseen. Haastatteluissa esitettiin useita erilaisia keinoja mitata viheralueiden merkitystä ja sitä kohtaavia heikennyksiä. Haastateltavat nostivat esille toisaalta puhtaan määrällisen ja numeraalisen mittaamisen vaihtoehtoja, toisaalta taas enemmän osallistamiseen ja asukkaiden mielipiteen kuulemiseen kohdistuvia keinoja. Osa menetelmistä on jo nyt käytössä kaavaprosesseissa, joissa tehdään muun muassa luontoselvityksiä, mahdollisia museaalisia kartoituksia ja asukkaiden kuulemisia.

Erilaisten määrällisten menetelmien avulla on mahdollista mitata esimerkiksi viheralueiden kokonaispinta-alaa, puiden määrää sekä vaikkapa polkuverkoston laajuutta jollain määrätyllä alueella. Paikkatietoaineistot ja -menetelmät mahdollistavat näiden tarkastelun eri ajanjaksojen välillä, ja tällöin voidaan havainnoida näissä tapahtuvaa muutosta. Taloudellisista seikoista voitaisiin mitata esimerkiksi eri tahojen jollekin alueelle kohdentaman rahamäärään suuruutta, luontokohteiden arvoa tai haitanaiheuttajan saamaa hyötyä. Tämä voisi auttaa kompensaatiota ja sen arvoa mietittäessä. Käyttäjiin liittyviä mittaustapoja voisivat olla virkistysalan määrä asukasta kohden, viheralueiden kävijämäärät sekä alueiden saavutettavuus. Muutokset näissä kertoisivat kompensaatiotarpeesta, ja ne voisivat myös olla indikaattoreita tarkasteltaessa tasoa, jolla olisi tavoiteltavaa pysyä, kun mietitään kokonaisheikentymättömyyden tavoitetta.

Toisaalta erilaiset osallistavat menetelmät voivat olla tehokkaita selvitettäessä ihmisten arvotuksia tietyille viheralueille. Ihmisiltä voidaan kysellä mielipiteitä erilaisten kyselyiden avulla. Tämä onnistuu helposti esimerkiksi erilaisten verkkopohjaisten ohjelmien avulla. Viime aikoina ovat lisänneet suosiotaan erilaiset karttapohjaiset kyselyt, joissa asukkaat voivat käydä sähköisesti merkitsemässä kartalle tärkeiksi kokemiaan paikkoja tai alueita, joissa esimerkiksi liikkuvat paljon arkena. Lisäksi kaavaprosesseissa järjestetään usein erinäisiä yleisötilaisuuksia, joissa voidaan aivan kasvokkain keskustella ihmisten kanssa alueista ja niiden kehittämisestä. Myös muun muassa työpajojen, joissa pohditaan näitä samaisia asioita, järjestäminen on mahdollista. Huomionarvoista on, että eri metodeilla saadaan esille eri arvoja (Kenter ym. 2015, 95). Näin ollen kokonaisvaltaisemmat lähestymistavat voivatkin olla usein hyödyllisiä myös kompensaatioiden

tapauksessa. Osallistumisen ja osallistamisen roolia sosio-ekologisen kompensaation kontekstissa käsitellään enemmän seuraavassa luvussa.

Vaikka erilaisia tapoja mitata ja selvittää alueiden arvoja ja merkityksiä on useita, pitivät haastateltavat sosio-ekologisten arvojen mittaamista haastavana, mikä on todettu myös kirjallisuudessa (Sonter ym. 2020, 894). Haasteeksi koettiin arvottamisenkin kannalta sosiaalisen ja ekologisen puolen suhde sekä näiden erilainen mitattavuus. Luontoarvoja on tietyissä tapauksissa mahdollista sosiaalisia paremmin mitata erilaisin määrällisin indikaattorein. Tätä onkin kehitetty esimerkiksi ekologisen kompensaation yhteydessä. Toisaalta myös luonnon arvottaminen voi olla vaativaa, ja vielä vaikeampaa on määrittää luonnosta saatavia, esimerkiksi terveydellisiä tai hyvinvoinnillisia, hyötyjä.

Arvostuksia ja merkityksiä mietittäessä puhutaan usein ihmisten subjektiivisista kokemuksista, eli kaikki eivät koe asioita samalla tavoin. Tietysti on tiettyjä arvoja, jotka jokin taho, kuten valtio, määrittää yhteisön ulkopuolelta. Tällaisia voivat olla esimerkiksi kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet. Kuitenkin alueen arvot voivat olla moninaisia, ja näiden kaikkien kartoittaminen sekä huomioiminen haastavaa. Alue saattaa olla tarpeellinen esimerkiksi virkistyksellisesti, luontoarvoilta, esteettisesti tai terveydellisistä syistä. Eräs haastateltava toi ilmi lisäksi alueiden symbolisen merkityksen Turun Itsenäisyydenaukion tapauksessa, jossa merkitykset kumpusivat viheralueen nimestä. Suuri merkitys voikin olla siis myös tiettyyn paikkaan kohdistuvalla paikkatunteella (Griffiths ym. 2020, 13). Paikat ilmentävät usein alueen historiaa, joka tekee niistä tässä mielessä korvaamattomia (O’Neill 2020, 299).

”Mä en oo hirveen isänmaallinen itse, mut mun mielestä se on lähes pyhäinhäväistys et sä ajattelet edes tommosta [Musiikkitalon suunnittelu Itsenäisyydenaukiolle].” (H19)

Yksi haastatelluista kaavoittajista painotti, kuinka määrällisillä ja numeraalisilla mittareilla on suurempi painoarvo kuin laadullisella. Eli esimerkiksi, jos pystytään kertomaan selviä lukuja vaikkapa kävijämääristä tai taloudellisista hyödyistä, se koetaan vakuuttavampana kuin laadullisiin määritelmiin pohjautuvat perustelut. Yleensäkään ihmisten arvostuksilla ja tämänkaltaisilla laadullisilla mittareilla ei välttämättä aina koeta olevan niin suurta vaikuttavuutta. Tästä johtuen joitain alueita puolustaessa saatetaankin perusteluissa tukeutua esimerkiksi lailla suojeltuihin luontoarvoihin ennemmin kuin alueen virkistyskäytöllisiin merkityksiin. Näin ollen selkeän ja

In document Heikkenevien viheralueiden hyvittäminen asukkaille ‒ Sosio-ekologisen kompensaation edellytykset maankäytön suunnittelun työkaluksi Turun seudulla ja Varsinais-Suomessa (sivua 55-0)