Kompensaatioalueet

Alueen löytäminen hyvittämistoimenpiteiden toteuttamiselle on välttämätöntä kompensaatioiden edellytyksiä tarkasteltaessa. Kompensaatioalueella tarkoitan tässä yhteydessä maantieteellisesti rajattua aluetta, jolla hyvittämistoimenpiteet toteutettaisiin. Alueelta voidaan vaatia tiettyjä ominaisuuksia eriteltäessä sen soveltumista kompensaatiotarkoitukseen. Näitä voivat olla muun muassa sijainti, saavutettavuus ja alueen koko. Myös alueen muut ominaisuudet, kuten millaista alueen maankäyttö kyseisellä hetkellä on, vaikuttavat suuresti sen soveltuvuuteen kompensaatioita silmällä pitäen. Esimerkiksi saastuneen maan ottaminen kompensaatiokäyttöön voi olla vaikeaa ja lopulta kallista. Kompensaatioiden mittakaava alueellisesti olisi päätettävä hyvittämistoimenpiteitä toteutettaessa.

Haastatteluaineiston perusteella kunnilla on hyvin erilaiset aluereservit ja mahdollisuudet osoittaa alueita esimerkiksi kompensaatioiden kaltaisille toimille. Turussa, joka on luonteeltaan tiheästi asuttua kaupunkiseutua, varsinkin keskusta-alueilla kompensaatioalueiden saatavuus on huomattavasti heikompaa kuin kauempana keskustasta tai asukastiheydeltään harvemmissa ja maaseutumaisemmissa kunnissa, kuten Liedossa. Kaupunkien keskustat ovat usein moneen kertaan kaavoitettuja ja ihmiset asuvat alueilla niin tiiviisti, että eri alueille on muotoutunut jo oma käyttötarkoituksensa ja käyttäjäkuntansa. Kaikilla alueilla on jo suhteellisen tarkasti määrätty käyttötarkoitus ja rajaavia maankäyttömuotoja on enemmän, eikä eri toiminnoista vapaita alueita ole saatavilla. Keskusta-alueille kohdistuu myös huomattavaa maankäyttöpainetta eri maankäyttömuotojen osalta. Mitä korkeampi on maa-alueen markkinahinta, sitä tehokkaammin kyseinen alue pyritään hyödyntämään ja lopullinen maankäyttömuoto on usein se, josta ollaan valmiita maksamaan eniten (Loikkanen & Laakso 2016, 32‒33). Tästä syystä viheralueiden on vaikea kilpailla muita, tehokkaampia maankäyttömuotoja, kuten asumista ja teollisuutta, vastaan.

”Jos sitten jonnekin tehdään poikkeus niin sillon se kompensoitais jollain tavalla lähiseudulla ottamalla virkistykseen esimerkiks joku alue, tää on maankäytöllisesti jo niin ajateltua, on niin

46

montaa kaavaa ollu että täält on erittäin vaikee löytää semmosta kompensaatiokohdetta kun mä mietin.” (H6)

”Täällä meillä Liedossa sellasia alueita nyt sitten on tietenkin ja vielä kun on kuitenkin maantieteellisesti laaja kunta, tääl on paljon viheralueita ja tääl on urheilu ja kävelymahdollisuuksia aika paljon, et siinä mieles tääl ei oo mitään hämminkii. Mut sitten isommissa kaupungeissa tulee nää paineet nimenomaan rakentamiseen ja ihmisten viihtyvyyden välillä.” (H18)

Alueiden jo olemassa olevat käyttötarkoitukset voivat olla virallisia, mutta myös epävirallisia.

Viralliset käyttötarkoitukset ilmenevät kaavoista ja kuntien suunnitelmista. Epäviralliset käyttötarkoitukset voivat muodostua käytännön kautta asukkailta, jotka käyttävät aluetta johonkin toimintaan, vaikka sitä ei kaavassa olisi tähän varsinaisesti määrätty. Juuri näissä tilanteissa hyvittämistoimenpiteet voivat aiheuttaa kompensaatioalueilla jopa uusia ristiriitoja sekä kiistoja.

Muutenkin kompensaatioalueita etsittäessä ja suunniteltaessa olisikin huomioitava myös näiden alueiden rooli osana maankäytöllistä kokonaisuutta. Aiemmissa tutkimuksissa on huomattu esimerkiksi, että jos kompensaationa käytetään jonkin alueen suojelua, voi se estää kyseisen alueen käyttäjien pääsyn alueelle ja alueen käytön totutulla tavalla (Koh, Hahn & Ituarte-Lima 2017, 193).

Hyvittämistoimilla vaikutetaankin aina myös valitun kompensaatioalueen kehitykseen ja luontoarvoihin (Nygren 2015, 65).

Yleispiirteisemmät kaavat saattavat haastateltavien mukaan sisältää paljonkin vielä toteuttamattomia, niin kutsuttuja reservialueita eri maankäyttömuotojen osalta. Toisaalta samanlaisen reservialueajattelun laajentaminen koskemaan myös luontoalueita ja kompensaatioita voisi olla yksi keino varmistaa kompensaatioalueiden saatavuus tarpeen niin vaatiessa. Pienemmissä kunnissa tilanne saattaa vapaana olevien alueiden osalta olla parempi, alueista ei käydä niin kovaa kilpailua eri maankäyttömuotojen kesken, ja paine rakentaa juuri tietylle alueelle ei ole välttämättä niin suuri.

Vaikka esimerkiksi Lieto on viheralueiden osalta alueena melko rikkonainen ja suuria yhtenäisiä viheralueita ei niin monia ole, koettiin kunnan tilanne silti paremmaksi ja vähemmän ristiriitoja sisältäväksi kuin Turun.

”Maakuntakaavatasolla jos ajatellaan niin jos katsotaan aktiivisen maankäytön merkintöjen kautta et asutukseen ja teollisuuteen ja työpaikkoihin on taajama-alueilla hyvin laajat alueet osoitettu, mitkä sisältää myös aika paljon reserviä sinällään eli rakentumatonta aluetta missä

47

potentiaalia vielä olisi, mut silti tullaan siihen haasteeseen että niitä virkistysalueita pikku hiljaa sieltä nakerrellaan.” (H17)

Alueiden sijainti ja saavutettavuus koettiin haastatteluissa tärkeiksi elementeiksi hyvitettäessä sosio-ekologisia arvoja. Näiden nähtiin korostuvan enemmän kuin pelkkien luontoarvojen kohdalla.

Ihmisten arvot ja arvostukset ovat usein juuri tiettyyn paikkaan sidottuja, toisin kuin esimerkiksi eri lajien, jotka voivat sopeutua elämään kauempanakin alkuperäisestä paikastaan. Vaikka ihmiset voivatkin olla joustavampia kompensaatiotapojen suhteen, voi haasteita ilmetä, jos alueen arvot perustuvat juuri sijaintiin. Paikan merkitys voikin olla ihmisille hyvin tärkeä (Byrne 2018, 444).

Arvot saattavat liittyä myös esimerkiksi johonkin tiettyyn luontokohteeseen (Griffiths ym. 2020, 2).

Eräs haastateltava pohtikin, perustuuko esimerkiksi Turussa sijaitsevan Itsenäisyydenaukion, jonka kohtalo on herättänyt viime aikoina vilkasta keskustelua, arvo sijaintiin Jokivarressa. Tällöin sen kompensointi jossain muualla ei välttämättä hyvittäisi juuri niitä arvoja, joita alueeseen liitetään ja joihin hyvittämistoimenpiteiden tulisi kohdistua.

”--sitä on mietitty aika paljon et onko esim yks arvo siinä se et se on osa sitä kansallista jokivarren kaupunkipuistoa, mikä tarkottais sit sitä et pitäs kompensoida jokivarressa, mikä käytännös on aika mahdotonta koska ei siin oo enää mitään sellasta ainakaan yhtä isoo--” (H5)

”Ja tietysti ihmisillä on ehkä sitten vielä enemmän paikkaan sidotumpia nää toisaalta, vaikka lajit on ehkä nirsompia joskus niin sit ihmiset saattaa olla johonkin tiettyyn koordinaatteihin enemmän sitoutuneita” (H21)

Haastateltavat kokivat, että kompensaatiot tulisi toteuttaa mahdollisimman lähellä heikkeneviä kohteita. Jos kompensaatiot voidaan toteuttaa lähellä heikennyksiä, on niiden avulla mahdollista saavuttaa hyväksyttävyyttä asukkaiden keskuudessa. Tämä erottaa sosio-ekologiset kompensaatiot puhtaan ekologisista hyvityksistä, joita voi katsoa voitavan kompensoida usein myös kauempana (ks.

esim. Moilanen & Kotiaho 2017, 23). Jos hyvittämistoimenpiteet tapahtuvat kaukana heikkenevistä kohteista, ei niiden yhteys ole yhtä suuri kuin lähellä toteutettaessa. Tällöin niiden vaikutus muun muassa ristiriitojen lievennykseen voi jäädä heikoksi. Hyvitysten olisi siis hyvä kohdistua heikennystä kokevien ihmisten elinpiiriin. Tarkkaa etäisyyttä on hankala määrittää ja sen voidaan katsoa olevan tapauskohtaista, mutta useassa haastattelussa nousi esille ihmisten arkiympäristö etäisyyttä ja mittakaavaa määrittävänä tekijänä. Arkiympäristöä kuvattiin alueeksi, jolla jokapäiväinen elämä tapahtuu. Arkiympäristöistä puhuttaessa korostuivat alueiden läheisyys kotiin

48

sekä vaivaton pääsy alueille. Tämä antaa vahvistusta ajatukselle, että sosio-ekologiset arvot olisi ensisijaisesti pyrittävä hyvittämään samalla alueella kuin missä heikennykset tapahtuvat (Cilliers 2012, 352; Enetjärn ym. 2015, 116).

”No luulis et tämä sijainti on tosi tärkee siinäkin, koska kuitenkin valtaosa virkistyskäytöstä suuntautuu ihan siihen kodin lähiympäristöön niin ei se kauheasti auta jos toisella puolella kaupunkia on joku todella hieno virkistysalue jos sinne on vaikee päästä, ja se edellyttää semmosta lähtemistä oikein.” (H3)

Jotta ihmiset voisivat käyttää viheralueita, tulisi niiden olla ihmisten helposti saavutettavissa, mikä pätee myös mahdollisiin kompensaatioalueisiin. Tämä tarkoittaa, että ne olisivat sopivan matkan päässä ja toisaalta, että niihin pääsy on vaivatonta ja helppoa. Esimerkiksi, jos alueelle pääsee vaivattomasti vain omalla autolla, rajaa se heti osan potentiaalisista käyttäjistä pois. Toisaalta saavutettavuus kytkeytyy myös eri ryhmien mahdollisuuteen käyttää alueita muun muassa niiden maksuttomuuden ansiosta, mikä tuli esille haastatteluissa. Hyvittämistoimenpiteissä tulisi huomioida eri ryhmien erilaiset mahdollisuudet, esimerkiksi lapsilla ja ikäihmisillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia päästä kauempana oleville alueille kuin useimmilla työikäisillä asukkailla. Alle kouluikäiset lapset leikkivät noin 50 metrin ja kouluikäiset 300 metrin päässä kodistaan (Wiik 2005, 24). Siksi olisikin tarpeellista, että kompensaatioita suunniteltaessa otettaisiin huomioon kulloisenkin käyttäjäkunnan tarpeet. Tällöin lähestytään myös oikeudenmukaisuuden tematiikkaa.

”--et mä tässäkin palaan siihen saavutettavuuteen, saavutettavuuteen etäisyydellisesti ja sit saavutettavuuteen siihen et mitä se toiminta voi olla, ja ehkä sitten ryyditettynä täl maksullisuudella et tämmöstä avointa virkistyspalveluu, joka on kaikille saavutettavissa, niin ei ehkä voi sellasella maksullisella.” (H2)

”Kyl mä näkisin tämmösenä yhteiskunnallisena tekijänä tän, et näitä pitäs tuoda varsinkin näitten kasvukeskusten läheisyyteen. Tää on nyt sit tämmönen valtakuntapoliittinen ajatus et pitäs tuoda näit, se on ehkä harhakuvitelmaa että maahanmuuttajaperheet lähtee täält meiän lähiöistä jonnekin mitä nää nyt onkaan nää näit-, suurin osa näistä meiän kansallispuistoista on tuolla kaukana sun kotiseuduillas ja mä tiedän, mul on ittel viis lasta niin se on aika vaikeet lähtee heidän kans, Kuhankuono just ja just onnistuu. Et siin sit tulee jo logistisia kysymyksiä.”

(H19)

49

Vaikka kompensaatioalueita olisikin saatavilla, olisi niiden oltava lisäksi riittävän suuria toimiakseen hyvittämistarkoituksessa. Haastatteluissa esille nousi viheralueiden kuluminen, ja viheralueiden kokoa pidettiinkin yhtenä ratkaisevana tekijänä sekä lajiston että alueen käyttäjien kannalta. Alueen vaatimuksiin vaikuttaa se, millaisia arvoja se pyrkii hyvittämään ja mitä siltä vaaditaan. Esimerkiksi luontoarvot saattavat vaatia säilyäkseen suuria alueita, vaikka ihmisille riittäisivät pienemmätkin alueet. Tämä nostaa taas esille kysymyksen ekologisen ja sosiaalisen suhteesta kompensaatioiden kontekstissa, jota käsitellään myöhemmin. Vaikka koko onkin tähdellinen tekijä viheralueiden tapauksessa, voivat pienemmätkin viheralueet olla välttämättömiä (Nordh ym. 2009, 233). Myös viheralueiden laatu on näin ollen keskeisessä osassa tarkasteltaessa niiden merkittävyyttä (ks. esim.

Brindley ym. 2019, 51).

”Ja pienet alueet on tärkeitä mut myöskin et ois sitä kokoa riittävästi, et ois riittävän suuria.”

(H8)

Myös maanomistusolot ovat yksi ratkaiseva tekijä kompensaatioalueita tarkasteltaessa. Maanomistus koettiin osin rajoittavaksi tekijäksi tarkasteltaessa kuntien ja kaavoituksen mahdollisuuksia suunnitella ja toteuttaa hyvittämistoimia eri alueilla. Yksinkertaisin ja kunnan kannalta helpoin tilanne on silloin, kun kunta omistaa maata, joka voisi olla soveltuva kompensaatioalueeksi. Tällöin kunta on vapaampi toimimaan parhaaksi näkemällään tavalla alueidensa suhteen. Aina kunnilla ei kuitenkaan ole alueita käytettäväksi kompensaatiotarkoituksiin, joten tällöin yksi mahdollisuus ovat maakaupat tai erilaiset maankäyttösopimukset. Kuntien käytännöt näiden osalta kuitenkin vaihtelevat, ja osa kunnista käyttää tätä mahdollisuutta tai keinoa muita enemmän. Esimerkiksi Liedossa ei maankäyttösopimuksia juurikaan solmita. Maan ostaminen kunnan toimesta myös tuo lisää kustannuksia kunnalle, mihin haastatteluissa suhtauduttiin hyvin kriittisesti. Samankaltaisia haasteita jo toteutuneissa hankkeissa on kohdattu esimerkiksi Ruotsissa, jossa haasteena on ollut juuri pääsy sopiville kompensaatioalueille ja jossa päästiin lopulta sopimukseen 50 vuoden kompensaatioajanjaksosta (Koh, Hahn & Ituarte-Lima 2017, 191).

Yksityisten maanomistajien mukaan saaminen koettiin ongelmalliseksi, ja sen varaan ei kompensaatioalueiden saatavuutta voitane rakentaa. Yksityisillä maanomistajilla saattaa olla hyvin erilaisia intressejä omille alueilleen, ja heidän suhtautumisensa tämänkaltaisia yleisempiä intressejä kohtaan voi vaihdella. Maanomistus voi aiheuttaa haasteita myös kompensaatioiden pidempiaikaisuutta ja jatkuvuutta ajatellen. Kysymyksiä herättää esimerkiksi, mikä on

50

hyvitystoimien ja kompensaatioalueiden asema, jos maanomistaja myy alueensa eteenpäin. Tämä vaatisi päätöksiä siitä, kuinka pysyvinä kompensaatioita voidaan pitää.

”Ja saattaa olla joitakin [joutoalueita], mut ne on yleensä sitten omistussuhteet sellasia että niihin ei kaupunki paljoo pysty vaikuttamaan jos on.” (H9)

”Sanotaan et vaikka tolla alueella on yksityisiä maanomistajia, niin jos sanotaan että vaikka rakennusliike ostaa tommosen kompensaatioalueen tuolta yksityiselt maanomistajalta, niin onko se sopimus sitten sitova sen kanssa jos se yksityinen maanomistaja vaikka myy sitten sen oman maansa. Niin seuraako se kompensoitu asia sitten siellä vai ei, et se on ehkä se yks haaste et kuka sitä seuraa ja ylläpitää. Tai onko tarvetta määrittää sitä et mikä on hyväksyttävä kompensaation taso.” (H17)