Kustannukset ja vastuut hyvitysten toteuttamisessa

5. TULOKSET

5.2 Joustavuus kompensaatioiden toteuttamisessa

5.3.2 Kustannukset ja vastuut hyvitysten toteuttamisessa

Kustannuksiin ja vastuisiin kohdistuvat kysymykset ovat usein keskiössä kompensaatioita tarkasteltaessa. Ne olivat vahvasti esillä myös haastatteluissa, ja niiden käsittely osana

kompensaatioita nostettiin yhdeksi oleelliseksi haasteeksi, joskin myös kompensaatioiden mahdollisuudeksi. Kustannukset ja vastuut ovat sen luontaisia seikkoja, että niiden tulisi olla suhteellisen tarkasti selvillä ennen kuin kompensaatioita voidaan alkaa soveltaa käytäntöön. Yhtä kaikki kustannusten määrittäminen ja hahmottaminen kompensaatioiden tapauksessa voi olla hankalaa. Tämä viittaa osaltaan myös viheralueiden arvottamisen vaativuuteen, mikä koettiin osasyynä viheralueiden huomioimisen heikkoudelle verrattuna taloudellisiin intresseihin.

Kompensaatioiden toteuttamisen ajateltiin olevan kallista, mutta eräs haastateltu tutkija toi esille myös vastakkaisen näkemyksen, jonka mukaan kompensaatioiden kustannukset eivät välttämättä olisikaan niin suuria verrattuna hankkeen muihin kustannuksiin. Kustannukset kuitenkin riippuvat paljolti hankkeen suuruusluokasta.

”Mutta samaan aikaan se hyödynhakijahan saattaa saada ne rahat takasin sillä et se hanke on nopeampi, koska eihän nää niin kun oo suuria nää kustannukset, et Ruotsissa oli ekologisesta kompensaatiosta et katsottiin mitä se maksaa niin yhessä kunnassa katsottiin että yhestä viiteen prosenttia kokonaishankeen kustannuksista, eihän se oo mitään, senhän panee johonkin mainostamiseen tai lakimiehen palkkioihin, tai yks viiva viis prosenttia niin ei oo yhtää mitään.” (H16)

Kompensaatioiden rahoitus on yksi ratkaisevimmista kysymyksistä. Useassa haastattelussa kustannusten arveltiin vähentävän halukkuutta ryhtyä kompensaatioihin. Selvää on, että kompensaatiot maksavat ja aiheuttavat kustannuksia, jotka lankeavat lopulta jonkun tahon maksettavaksi. Voidaan pitää hyvin todennäköisenä, että jokainen taho pyrkii vähentämään ja pitämään kustannuksensa mahdollisimman alhaisina hakkeissa, joissa ovat mukana. Kompensaatio tulisi uutena elementtinä ikään kuin ylimääräisenä kustannuksena mukaan hankkeisiin, jolloin kaikki tahot eivät sitä kovinkaan mieluusti olisi mukaan ottamassa. Ajankohtaisista aiheista esille nousi edelleen koronaviruksen vaikutus talouteen, ja kuinka vallitsevassa taloustilanteessa voi olla entistä vaikeampi saada edistettyä tämänkaltaisia instrumentteja, jotka jakavat hyötyjä ja kustannuksia uudella tavalla. Tilanne ei siis välttämättä ole kaikkein suotuisin kompensaatioiden edistämiselle ja rahoituksen saamiselle.

” -- se ei oo aina niin helppoo sitten et niistä saa semmosen järkevän yhtälön et kuka sen kompensaation sit korvaa. Sehän jollekin kumminkin niin sanotusti kustannuserä jos siel jotain esimerkiks parannetaan. Pois voitosta niin sanotusti.” (H4)

Haastateltavat olivat laajasti sitä mieltä, että vastuu kompensaatioiden kustannuksista kuuluisi ensisijaisesti sille taholle, joka hyötyy viheralueita heikentävästä hankkeesta. Näin kunta ei joutuisi yksin kantamaan kustannusvastuuta hankkeista, mikä on yhtenevä havainto myös kirjallisuuden kanssa (ks. esim. Persson, Larsson & Villarroya 2015, 120; Griffiths ym. 2020, 4). Yksi haastateltu tutkija näki kompensaatiot nimenomaan keinona osoittaa kustannusvastuu. Toisin sanoen kompensaatiot ovat paitsi keino hyvittää haittoja, mutta myös keino saattaa heikennyksiä aiheuttava taho taloudelliseen ja toiminnalliseen vastuuseen. Toisaalta kunnan ja heikennyksistä hyötyvän tahon yhteistyö kompensaatioiden suunnittelussa on välttämätöntä, sillä kunta lähtökohtaisesti vastaa kaavoituksesta ja maankäytön suunnittelusta. Myös hyvityksiä tarkastelleet Eeva Primmer ja kumppanit (2019, 782‒783) ovat selvittäneet, kuinka viranomaistahon odotetaan ottavan vastuuta kompensaatioista, sekä mahdollisesti myös välittäjäorganisaation. Tämä siitä huolimatta, että kompensaatioita ajatellaan usein mekanismina, joka saattaa nimenomaan heikentäjän vastuuseen.

”Raha pitäs oikeestaan tulla siltä joka siitä hyötyy eli siitä tontin rakentaja sitten kompensois.”

(H9)

”Kompensaatiomallihan on ennen kaikkea kustannusten osottaminen sinne missä se haitta aiheutuu, sehän se idea siinä on kaiken kaikkiaan, aika simppeli ajatellen. Ja sillon se hyötyjä maksaa aiheuttamansa haitan kulut.” (H16)

Rakennuttajien näkökulmasta kompensaatio olisi todennäköisesti hankkeen ensimmäinen kustannuserä, josta alettaisiin tinkiä. Toisaalta osa haastateltavista tunnisti myös kompensaatioiden mahdollisuuden pidemmän aikavälin kustannusten vähentämisessä. Jos kompensaatioiden avulla olisi mahdollista vähentää valituksia ja nopeuttaa hankkeen toteutumista, toisi se kustannussäästöjä hankkeen toteuttajalle sujuvoittamalla toteutusta. Tämä kaavaprosessin nopeuttaminen ja joustavoittaminen nähtiin yhtenä sosio-ekologisten kompensaatioiden tuomana hyötynä.

”Ehkä se mikä saattaa olla vaikeuttava tekijä on tietenkin se että rakentajat ei välttämättä tykkää lähtee tämmösiin jos he joutuvat omalla alueellaan esimerkiksi kompensoimaan.” (H5)

”Se tietysti tekee siitä kaavotuksesta kevyemmän, jos kaavotus on semmonen et se ei johda valituksiin niin sehän on tietysti taloudellisesti, aikataulullisesti, henkisesti, sosiaalisesti, kaikil tavoin, kaikkien osapuolien kannalta parempi.” (H16)

Yksi järjestösektorin edustaja nosti esille myös mahdolliset yksityiseen sektoriin kiinnittyvät uudenlaiset yhteistyömallit, jossa jokin yksityisen sektorin taho voisi tukea kaupungin kompensaatiohankkeita, ikään kuin ”sponsoroiden” vapaaehtoisesti. Oman haasteensa tuo haastateltavien mukaan myös kompensaatioiden jatkuvuuden takaaminen ja pidempiaikainen vastuu niiden tilasta. Kompensaatiokohteet voivat mahdollisesti vaatia hoito- ja ylläpitotoimenpiteitä, joiden voi pidemmällä tähtäimellä ajatella kuuluvan kunnan vastuulle, varsinkin jos puhutaan virkistysalueista kompensaationa. Näin ollen kompensaatioiden toimivuuden ja jatkuvuuden kannalta vastuiden määrittäminen nousee ratkaisevaan asemaan.

”-- kyl sen täytyis sit osittain jossain kohtaa myös sen ylläpidon varmaan tulla sinne kunnan vastuulle et kunnan kuitenkin täytyy huolehtia siitä, et se on maankäyttö ja rakennuslain ensimmäinen pykälä, niin täytyy olla viihtysä ja turvallinen asuinympäristö mihin tavotellaan niin kyl sen kuuluu sisältää myös sitten sosiaalisen puolen kysymykset ja niihin täytyy myös sit olla valmis laittamaan paukkuja.” (H17)

”Ja sit tietenkin on se et yks-, tavallaan semmoset private public-ajattelu et onhan esimerkkei, en nyt suoralt kädelt osaa sanoo, mut et on tämmösii mesenaatteja jotka on vakavarasia yritysjohtajia jotka tukee, samoin kun ne tukee kulttuurihankkeita, saattaa tukee kulttuurihankkeita, ne saattaa tukee-, jotka sponsoroi urheiluseuroja niin tämmönen ajattelu.”

(H19)

Jotkut haastateltava nostivat esille myös, kuinka tämänkaltainen lähestymistapa vastuunjaosta ja kompensaatioista vaatisi laajempaa ajattelutavan muutosta kaupunkisuunnittelussa. Tämä siitä huolimatta, että monen haastateltavan mukaan kompensaatioajattelun kaltaista pohdintaa on käyty jo aiemmin myös maankäytön suunnittelun parissa. Samankaltaisia havaintoja on tehty aiemmin Suomessakin (Ketola ym. 2009, 45‒46). Kompensaatioita ei kuitenkaan ole tarkasteltu mitenkään systemaattisena kokonaisuutena osana maankäytön suunnittelua sekä päätöksentekoa, sillä pohdinta on kohdistunut vain yksittäisiin hankkeisiin. Haastateltavien mukaan vaadittaisiin ajattelutavan muutosta, jotta kompensaatio voitaisiin nähdä saastuttaja maksaa -periaatteen kaltaisena mekanismina osana maankäytön suunnittelua. Toisaalta ajattelun muutoksen toivottiin vievän myös yhteisölliseen suuntaa, jolloin otettaisiin enemmän vastuuta yhteisestä ympäristöstämme. Tosin muutamassa haastattelussa nousi esille huoli siitä, että jos tällaista kompensaatioajatusta lähdetään systemaattisemmin tarkastelemaan osana kaupunkien maankäytön suunnittelua, niin pian kaikki tahot

alkaisivat vaatia hyvityksiä. Huolta voikin aiheuttaa se, millaisen kustannuserän tämä aiheuttaisi lopulta kunnalle ja mahdollisille muille toimijoille, jotka ovat vastuussa kompensaatioista.

”No siis lähtökohtasesti se joka hyötyy tai tekee pahaa se velvotetaan jollain tavalla korvaamaan, et sitä ei ehkä aikasemmi oo ollu vanhastaan.” (H1)

”Kyllähän meillä on tavallaan ympäristöoikeudessa pilaaja maksaa-periaate mikä kuitenkin lähtee siitä et tavallaan sit se joka ns pilaa sen jonkun arvon niin joutus maksamaan, niin se täytys varmaan miettiä et miten se tapahtuis sitten kaupungin tasolla et joutusko se rakentaja tai hankeeseen ryhtyjä, jos se on esimerkiks kaavahanke missä joku yksityinen on kumppanina tai vaikka on tekemässä jopa sitä kaavaa ja sit se vaan tehään vähän niin kun kaupungin ohjauksessa, niin miten sellasissa sitten onnistuu se, et joutuuks he sit maksamaan sen toisen alueen tai miten se menee niin se on tietenkin aika iso ristiriita. Ja se saattaa myös pienentää sitä kompensaation mittakaavaa et sillon se joudutaankin tekemään ehkä sen yhen korttelin alueella jos se on vaikka saman maanomistuksessa.” (H5)

Maankäytön suunnittelun instrumenttien kohdalla olennaista on tarkastella myös mahdollista sääntelyä ja sen tarpeellisuutta. Haastatteluissa pidettiinkin tarpeellisena yhteisten sääntöjen luomista sosio-ekologisille kompensaatioille, jotta mekanismista saataisiin suunnittelun tasolla toimiva.

Aiemmassa kirjallisuudessa on korostettu, kuinka laki voisi luoda kompensaatioille kysyntää ja ohjaisi näin niiden toteutukseen (Enetjärn ym. 2015, 104). Haastatteluissa esille nousi lisäksi tulkinnan vaikutus kompensaatioissa. Koska sosio-ekologinen kompensaatio on ilmiönä uusi ja sitä ei tämänkaltaisena ole ennen tarkasteltu Suomessa tai osana maankäytön suunnittelua näin systemaattisesti, saattavat eri tahot tulkita sen eri tavoin. Haastatteluissa nähtiinkin oleellisena, että kaikki puhuisivat varmasti samasta asiasta, jotta kompensaatiot saataisiin toimimaan toivotulla tavalla ja väärinymmärryksiltä sekä erilaisilta tulkinnoilta vältyttäisiin. Osa kaavoittajista kertoi, kuinka esimerkiksi eri kaavamerkintöjen erilaiset tulkinnat aiheuttavat haasteita suunnittelussa ja voivat aiheuttaa myös vastustusta aivan väärin perustein. Sama voisi olla vaarana myös kompensaatioiden tapauksessa ilman yhtenäisiä ohjeita.

”Kyl mä lähtisin et jotain lainsäädännössä pitää olla, et jos se halutaan yleisesti käyttöön. Ja niin kun mä sanoin et yleensä se et on hyvin selkeät säännöt se tietysti, ei niin kun täysin aukotonta lainsäädäntöö tai ohjeistusta pysty tekemään, mut et väitän näin et se se kuitenkin helpottais niitä väärinkäsityksiä ja erilaisii tulkintoja jos olis selvästi sellaset säännöt,

lainsäädäntö joka kertoo mikä on mahollista ja mikä ei. Et sekin niin kun sanoin et olen tullut yhä enemmän sitä mieltä että pitäis pystyä myös sanomaan ja kertomaan et mitä tämä ei tarkota.” (H12)

Lainsäädäntö voisi osaltaan tarjota pohjan sitovien sääntöjen luomiselle. Kuitenkin sosio-ekologisten kompensaatioiden vieminen lainsäädäntöön asti jakoi haastateltavien mielipiteitä. Osa haastateltavista koki, että lainsäädännön luominen on ainoa keino saada kompensaatiot toimimaan ja mukaan käytännön suunnitteluun, sillä ilman lakia kompensaatiot voisivat jäädä useimmissa tapauksissa toteuttamatta. Kompensaatioiden onkin todettu voivan toimia vain tapauksissa, joissa heikentäjät saavat hyvittämistoimista nettohyötyjä vähentämällä muita kustannuksia (Suvantola ym.

2018, 46).

Laissa voitaisiin määrittää kompensaatioiden vastuut sekä millaisissa tilanteissa kompensaatiot tulisi ottaa käyttöön. Tämän merkitys nostettiin esille myös oikeusturvan kannalta, ja tällöin kompensaatioiden arviointi olisi mahdollista myös oikeudellisesti esimerkiksi ristiriitatilanteissa.

Eräs haastateltava nosti esille, kuinka yhteiset säännöt antaisivat yhtäläiset lähtökohdat kaikille kunnille eivätkä niiden erot kasvaisi liian suuriksi kompensaatioidenkaan osalta. Toisaalta myös lainsäädännössä on omat tulkinnalliset ongelmansa eikä sekään välttämättä takaisi kompensaatioiden yhtäläistä toteutusta, riippuen säännösten tarkkuudesta. Sitovat määräykset kuitenkin antaisivat kunnille selkänojaa velvoittaa heikentäviä tahoja osallistumaan kompensaatioiden kustannuksiin sekä toteutukseen ja näin ollen se edesauttaisi heikentäjä maksaa-periaatteen toteutumista.

”Ja just se et jos henkilöt vaihtuu niin tulkinta ei muuttuis, et se ois ihan oikeusturvan kannaltakin hyvä asia.” (H12)

”Aina kannatan ite mitä kuntia sitovampi sen parempi, että mitä enemmän valtiollista ohjausta sen parempi mielestäni, jotta oikeesti tulee mahdollisimman hyvin suojeltua sosio-ekologiset arvot ja että jollonka myöskin kuntien väliset erot näissä ratkasuissa ei kasvais suuriks.” (H13)

Toisaalta myös vapaaehtoiset lähestymistavat kompensaatioon nähtiin mahdollisina.

Vapaaehtoisuutta pidettiin lainsäädännön odottamista nopeampana tapana päästä käsiksi ongelmaan ja muutama haastateltava huomauttikin, kuinka liikkeelle tulisi lähteä vapaaehtoiselta pohjalta sekä erilaisten kokeiluhankkeiden kautta, ja ajan saatossa mahdollisesti viedä sosio-ekologista kompensaatiota myös lainsäädäntöön. Lisäksi nykyisen lainsäädännön ei koettu varsinaisesti estävän

kompensaatioiden käyttöä, se on vain kiinni eri toimijoiden tahdosta ottaa kompensaatiot mukaan suunnitteluun ja hankkeisiin. Esimerkiksi erilaiset kaavamääräyksin annettavat toimenpidevelvoitteet ovat painottuneet vahvasti lieventämistoimiin (Ketola ym. 2009, 66). Vapaaehtoisuuden hyödyiksi nostettiin kompensaatioiden mahdollisesti parempi hyväksyttävyys, niiden joustavuus sekä yksittäisten tapausten ominaispiirteiden parempi huomiointi.

Jos kompensaatiota lähestytään neuvottelun välineenä, on tällaisessa lähestymistavassa tähdellistä juuri tapausten ominaispiirteiden huomioiminen ja yksilöllisten kompensaatioratkaisujen löytäminen.

Kompensaatiovelvoitteen ja liian tiukkojen kriteerien sekä säännösten soveltaminen voisi mahdollisesti uhata kompensaatioita tapauskohtaisen neuvottelun välineenä, jos se johtaisi kompensaatioiden liian kaavamaiseen tarkasteluun ja alueen ominaispiirteiden huomioimatta jättämiseen. Osa haastateltavista olikin sitä mieltä, että lainsäädännössä tulisi esitellä vain kompensaatioiden lähtökohdat ja jättää tilaa tapauskohtaiselle punninnalle. Kuitenkin jonkin asteista poliittista päätöstä kompensaatioista penättiin, sillä muuten suunnittelijoiden voi olla vaikea perustella niiden systemaattista soveltamista kaavahankkeissa.

” -- siis ehdottomasti varmaan nopeemmin päästään kaupunkikohtaisesti jonkun vapaaehtoisen systeemin kautta tai kokeilujen kautta.” (H5)

”Kyllä mun mielestä ihan riittää, ei tarvita lakia, ihan riittää tämmönen kaupungin omakin päätös tai strategia. Ja sit toki sitä voidaan tehdä ihan yksittäisissä kaavoissakin ilman mitään ylempiä päätöksiä mutta sillon se on varmasti kaikkein heikoimmilla, et kyl yleensä kaavotuksen tavotteet tulee kuitenkin, nää niin kun isot linjaukset tulee ylempää ylempitasosista päätöksistä.” (H9)

73 6. JOHTOPÄÄTÖKSET

Tässä luvussa esitän johtopäätökset ja tiivistän vastaukseni tutkimuskysymyksiini, jotka olivat:

- Mitkä ovat sosio-ekologisen kompensaation soveltamisen edellytykset?

- Miten hyvittämismekanismi olisi sovitettavissa maankäytön suunnitteluun?

- Miten sosio-ekologinen kompensaatio voisi edistää ympäristönkäytön oikeudenmukaisuutta?

Aluksi rajaan sekä jäsennän sosio-ekologisen kompensaation käsitettä ja pohdin, millaisiin haasteisiin se voisi vastata. Olennaista on myös se, miten käsite tulisi määritellä, jotta sen soveltaminen olisi mahdollisimman tehokasta. Toisessa alaluvussa tarkastelen päätöksenteon suhdetta sosio-ekologisiin kompensaatioihin ja millaisia edellytyksiä tämänkaltaiselle suunnittelun instrumentille olisi. Lopuksi pohdin, kuinka sosio-ekologinen kompensaatio olisi liitettävissä osaksi kunnallista ja maakunnallista maankäytön suunnittelua

6.1 Sosio-ekologisen kompensaation käyttöalan rajausta

ekologisten arvojen kompensoinnin käsitteistö on varsin hajanainen ja jäsentymätön. Sosio-ekologisten arvojen hyvittämiseen viitataan varsin erilaisin termein ja myös näiden sisällöt vaihtelevat (ks. esim. Ketola ym. 2009; Cilliers 2012; Persson 2013; Enetjärn ym. 2015). Näin ollen sosio-ekologisten arvojen kompensaatiot eivät muodosta yhtä yhtenäistä ryhmää kuin esimerkiksi jo ainakin tutkimuskirjallisuudessa paikkansa vakiinnuttaneet luontoarvojen kompensointi eli ekologinen kompensaatio tai hiilikompensaatio, joskin näidenkin kompensaatiotyyppien käytännön toteutus on vielä osin kehitysasteella. Käsitteen yhdenmukaisen soveltamisen voidaan katsoa olevan välttämätöntä, jotta sen soveltaminen olisi mahdollisimman tehokasta sekä systemaattista, ja vastaisi tarpeeseen. Tämä tuli vahvasti ilmi myös haastatteluaineistosta.

Sosio-ekologinen kompensaatio pitää käsitteellisesti sisällään sekä luontoarvot että sosiaaliset arvot.

Työn alussa määrittelin sosio-ekologisen kompensaation tarkoittamaan luontoperustaisia sosiaalisia arvoja ja merkityksiä, eli sosiaalisten merkitysten olisi perustuttava luontoarvoihin ja vastaavasti luontoarvoihin olisi kohdistuttava jonkinasteisia inhimillisiä merkityksiä. Tällä tavoin sosio-ekologinen kompensaatio eroaa käsitteellisesti ekologisesta kompensaatiosta tai puhtaan sosiaalisista kompensaatioista, jotka huomioivat pääasiassa vain yhdenlaiset arvot. Näiden erilaisten arvojen tarkasteleminen yhdessä instrumentissa tuo mukanaan toisaalta etuja, mutta toisaalta myös haasteita sen soveltamisessa käytäntöön.

Haastatteluissa ilmeni hyvin antroposentrinen eli ihmiskeskeinen lähestymistapa kompensaatioihin.

Kompensaatioita lähestyttiin vahvasti sosiaalisten merkitysten sekä toimintojen näkökulmasta ja näiden luontoperustaisuus saatettiin unohtaa. Tämä toisaalta korostaa, kuinka kompensaatioiden merkitys nähtiin tärkeänä nimenomaan ihmisten kannalta esimerkiksi hyvinvointivaikutuksina. Myös asukkaat saattavat haluta viheralueiden tilalle hyvityksenä jotain muuta kuin luontoperustaisia ratkaisuja. Tämä voidaan edelleen nähdä kompensaationa, mutta tämänkaltaisissa tilanteissa sosio-ekologisesta kompensaatiosta ei voitane puhua, vaan ratkaisut ovat tällöin sosiaalisia kompensaatioita. Kuitenkin luontopohjaisuus pysyi pääosin mukana, ja kompensaatio nähtiinkin tärkeänä keinona myös luontoarvojen säilymisen kannalta. Ihmiskeskeisyys näyttäytyy toisaalta vastakohtana ekologisille kompensaatioille, joita on moitittu inhimillisten arvojen sivuuttamisesta (Griffiths ym. 2019, 79). Tämä havainto korostaakin viheralueiden moninaisia merkityksiä ja sitä, kuinka ekologisia arvoja hyvitettäessä olisi huomioitava myös alueen sosiaaliset arvot. Lisäksi tämä voi kertoa siitä, kuinka kompensaatiot nähtiin nimenomaan sosiaalisten konfliktien ehkäisyn sekä arvojen turvaamisen välineenä.

Aikaisemmissa tutkimuksissa on päädytty samanlaisiin johtopäätöksiin siltä kannalta, että pääosin kannatetaan kompensointia samankaltaisilla arvoilla kuin mitä menetettävät ovat (Persson 2013, 621). Toisaalta myös muunlaiset hyvittämisen tavat, kuten rahalliset korvaukset tai sosiaaliset hyvitykset saavat kannatusta. Sosiaalisten ja rahallisten hyvitysten suosimiseen saattaa vaikuttaa esimerkiksi alueella esiintyvä köyhyys, jolloin rahallinen korvaus koetaan tärkeämpänä kuin elinympäristön parantaminen tai ennallistaminen (Mmom & Igwe 2011, 318). Rahallinen kompensaatio voidaan kuitenkin mieltää lahjuksena, jolloin se saattaa vain lisätä vastustusta (Frey &

Oberholzer-Gee 1996, 354). Mielleyhtymät lahjukseen voivat myös herättää epäilyjä menettelytapojen oikeudenmukaisuudesta prosessin aikana (Peltonen & Litmanen 2008, 249).

Myös alueiden ominaispiirteiden ja ominaisuuksien tunteminen voi vaikuttaa suosittavaan hyvitysratkaisuun. Jos ihmiset eivät ole tietoisia alueensa arvosta tai eivät ylipäänsä näe sillä olevan arvoa, todennäköisesti alueelle halutaan jotain muuta tilalle. Oleellista onkin, millaisiin haasteisiin kompensaatiomekanismilla halutaan vastata: konfliktinratkaisussa pelkät sosiaaliset kompensaatiot voivat olla tehokkaita, mutta luonnon monimuotoisuuden ja viherverkoston yhtenäisyyden hallinnassa myös ekologista puolta on painotettava vahvasti.

Tietysti vastaan voi tulla tilanteita, joissa viheralueiden arvot ja hyödyt ihmisille voidaan toteuttaa jollain muulla tavoin ilman luontoelementtiä, tai tarve hyödyille poistetaan jollain muulla ratkaisulla (Sonter ym. 2020, 899). Esimerkiksi erilaiset viheralueista riippumattomat liikuntapaikat voivat toimia tyydyttävinä kompensaationa asukkaille ja tuoda samankaltaisia hyötyjä kuin mitä viheralue tuottaa. Tällaisilla lähestymistavalla ei kuitenkaan voida saavuttaa kaikkia viheralueiden menettämisen myötä häviäviä hyötyjä ja arvoja. Tämä lähestymistapa voisi toimia vain, jos luontoarvot nähdään välineellisesti esimerkiksi ekosysteemipalveluina (O’Neill 2020, 304). Näin ei voida vastata myöskään kaupunkirakenteen tiivistämisen aiheuttamaan viheralueiden vähenemiseen, jos luotoelementti unohdetaan kompensaatioista. Viheralueiden säilyminen ja yhtenäisyys nähtiin kuitenkin yhtenä sosio-ekologisten kompensaatioiden mukanaan tuomista hyödyistä. Viheralueilla on myös useita hyötyjä, jotka eivät ole niin näkyviä asukkaille. Esimerkiksi hulevesien hallinta voi olla tällainen hyöty. Näiden tunnistaminen voi olla haastavaa, ja tällaiset ominaisuudet voivatkin jäädä enemmän taka-alalle. Sosio-ekologiset kompensaatiot nähtiinkin haastatteluissa yhtenä keinona tuoda esille näitä arvoja paitsi suunnittelijoille myös asukkaille, ja vahvistaa näiden arvojen asemaa kaupunkisuunnittelussa yleensä.

Edellä esitetty heijastaa sitä, kuinka haastateltavat näkivät sosio-ekologisen kompensaation vastaavuuden vaatimuksen osin hyvinkin joustavana. Sosio-ekologisessa kompensaatiossa näyttäisi haastattelujen perusteella olevan enemmän jouston varaa verrattuna ekologisiin kompensaatioihin (esim. Persson, Larsson & Villaroya 2015, 123). Näin siksi, että sosio-ekologisia kompensaatioita suunniteltaessa kompensaatioista on mahdollista neuvotella asukkaiden sekä osallisten kanssa ja niin muodoin hakea erilaisia ratkaisuja. Tämä on mahdollista varsinkin niissä tapauksissa, joissa luontoarvot eivät itsessään ole alueella kovinkaan huomattavia. Mitä huomattavampi luontoarvo on, sitä vähemmän siinä voidaan katsoa olevan jouston mahdollisuutta, ja merkittävimmät luontoarvot sekä niiden säilyminen on turvattu myös lainsäädännön kautta. Toisaalta vastaavuuden vaatimusta on kuvattu myös ekologisen kompensaation yhdeksi suureksi illuusioksi, sillä täydellistä vastaavuutta on mahdoton saavuttaa (Moilanen & Kotiaho 2017, 18).

Tilanteissa, joissa luontoarvoja tulisi säilyttää mahdollisimman samanlaisina lähestytään vahvasti ekologista kompensaatiota, jota taas tarkastellaan usein omana kokonaisuutenaan. Tämän voidaan katsoa laajentavan sosio-ekologisen kompensaation käyttöalaa luontoarvojen osalta myös hieman vähemmän tärkeisiin ja tunnustettuihin arvoihin, joilla ei jo ennestään ole lainsuojaa, mutta jotka kuitenkin ovat sosiaalisesti merkittäviä. Lisäksi on huomioitava, kuinka luontoympäristön luominen vie aikaa. Esimerkiksi metsän kasvaminen jälleen täysikasvuiseksi vie kymmeniä vuosia, mutta

sosiaaliselta kannalta hyvitysten olisi tapahduttava ajallisesti suhteellisen lähellä heikennyksiä, jotta asukkaat todella kokisivat toimet hyvityksinä. Tämän voidaankin katsoa olevan sosio-ekologisten kompensaatioiden yksi keskeisimpiä haasteita. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta huomio on usein ollut nimenomaan nykysukupolvien tarpeissa (Määttä 2003, 108). Jos halutaan varmistaa oikeudenmukaisuus ja hyvityksen kohdistuminen juuri kyseisellä ajankohdalla heikennyksiä kokeville, kompensaatioina olisi harkittava myös uudenlaisia ratkaisuja ja pohdittava esimerkiksi kompensaatioaluereservien mahdollisuuksia. Joustavuutta lisäämällä voidaan vastata tähän ajalliseen haasteeseen.

Joustavuuden lisääntymisen myötä on tarkasteltava myös sen suhdetta kokonaisheikentymättömyyteen, joka voidaan nähdä kompensaatioajattelun taustalla. Jotta kokonaisheikentymättömyyden saavuttamista voitaisiin tarkastella, on sitä pystyttävä mittaamaan.

Usein ekologisten arvojen mittaamista sekä arvottamista pidetään haastavana ja monimutkaisena, mutta vielä monimutkaisempaa on muiden, enemmän ihmisiin kytkeytyvien arvojen mittaaminen, mikä nousi esille haastatteluissa ja mikä on todettu myös aiemmissa tutkimuksissa (Sonter ym. 2020, 894). Toisaalta on huomioitava, että kokonaisheikentymättömyyden tavoittelu ja tarkka mittaaminen voi vähentää osallistumisen merkitystä osana kompensaatioita.

Haastatteluissakin nähtiin lievää ristiriitaa määrällisen mittaamisen ja toisaalta osallistavien menetelmien välillä. Mitä enemmän ihmisiä osallistetaan kompensaatioiden suunnitteluun, ja mitä joustavampana mekanismina se nähdään toteutustapojen suhteen, sitä kauemmas täydestä vastaavuudesta voidaan ajautua. Kuitenkin osallistuminen nähtiin haastatteluissa hyvin tarpeellisena asiana sosio-ekologisia kompensaatioita tarkasteltaessa, joten siitä tinkiminen vastaavuuden vuoksi ei välttämättä ole oikea ratkaisu sosio-ekologisia arvoja hyvitettäessä. Jos osallistumisesta ryhdytään tinkimään, voi oikeudenmukaisuuden kokemus, joka on kompensaatioiden tärkeimpiä tavoitteita, jäädä saavuttamatta, ja näin ollen myös kompensaatiot epäonnistuvat tehtävässään.

Oikeudenmukaisuuden kokemus syntyy osana vuorovaikutusta, kun ihmiset tuntevat itsensä arvostetuiksi osana prosessia (de Godzinsky & Aaltonen 2013, 4). Kompensaatiot ovatkin tasapainoilua erilaisten ja jopa ristiriitaisten tavoitteiden kesken.

Loppujen lopuksi asukkaat ja osalliset kertovat sen, kuinka hyvin heikkenevien tai menetettyjen arvojen hyvittäminen on onnistunut johtuen juuri sosio-ekologisen kompensaation sosiaalisesta ulottuvuudesta. Näin ollen, vaikka jollain mittaristolla hyvittäminen olisi onnistunut voi olla, etteivät haitankärsijät tästä huolimatta hyväksy kompensaatiota ja hyvittämisessä on tältä kannalta katsottuna

epäonnistuttu. Kokonaisheikentymättömyyden kannalta on siis keskeistä, mihin sitä suhteutetaan.

Sosiaalisten arvojen kannalta tämä voisi olla esimerkiksi asukkaiden tyytyväisyys, mutta tällöin saattaisi unohtua sosio-ekologisten kompensaatioiden ekologinen puoli, sillä asukkaat saattaisivat tosiaan olla tyytyväisiä, vaikka viheralue korvattaisiin jollain täysin muulla elementillä.

Kompensaatioiden tavoitteena voidaan nähdä oikeudenmukaisuus sekä toisaalta kestävän kehityksen tavoitteisiin pääseminen (Ketola, Sierla & Kähö 2005, 11, 14‒15). Oikeudenmukaisuus nivoutuu yhteen kestävän kehityksen tavoitteiden, erityisesti juuri sosiaalisen kestävyyden kanssa (Määttä

In document Heikkenevien viheralueiden hyvittäminen asukkaille ‒ Sosio-ekologisen kompensaation edellytykset maankäytön suunnittelun työkaluksi Turun seudulla ja Varsinais-Suomessa (sivua 71-0)