Seksuaalinen päällekarkaus ja raiskaus

Tässä tutkielmassa käytetään seksuaalisen häirinnän käsitettä, kun viitataan seksuaalissävytteiseen häirintään yleisellä tasolla. Muita tarkentavia termejä käytetään seksuaalisen häirinnän eri ilmenemismuotojen käsittelyssä. Seksuaalisen väkivallan eri muodot, kuten seksuaalinen päällekarkaus ja raiskaus, ovat seksuaalisen häirinnän muotoja (“Sexual Harassment Policy”.

Harvardin www-sivusto. <http: //harvard.edu>. 18.11.2016.). Seksuaalinen päällekarkaus on seksuaalissävytteinen teko, jossa uhri pakotetaan seksuaaliseen tekoon ja/tai tämä ei kykene antamaan suostumustaan seksuaaliseen kanssakäymiseen (Kamimura, Trinh, Nguyen, Yamawaki, Bhattacharya, Mo, Birkholz, Makomenaw & Olson 2016, 1131). Muun muassa raiskaus, raiskauksen yritys, uhrin pakottaminen seksuaaliseen tekoon, hyväily ja seksuaalinen koskettelu ovat seksuaalisen päällekarkauksen esimerkkejä. Raiskaus on siis yksi seksuaalisen päällekarkauksen muoto. (“Sexual Assault”. RAINN -www-sivusto. <https://www.rainn.org >. 17.12.2016.) Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisi, Federal Bureau of Investigation (FBI), määrittelee raiskauksen sellaiseksi vaginan tai peräaukon penetraatioksi, johon uhri ei ole antanut suostumustaan. Myös raiskauksen yritys määritellään raiskauksen määritelmän mukaan raiskaukseksi. (“Rape”. FBI:n www-sivusto.

<https://ucr.fbi.gov>. 17.11.2016.)

Sandayn (1980, 16‒18) mukaan naisten yhteiskunnallinen asema vaikuttaa naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyyteen. Sandayn suorittaman antropologisen tutkimuksen mukaan heimokulttuureissa, joissa naisten raiskaaminen on harvinaista, vallitsee näkemys seksuaalisesta tasa-arvosta ja toisiaan täydentävistä sukupuolista. Yhteisöissä, joissa raiskauksia ei esiinny, naisia

kohdellaan kunnioittavasti, ja naisten lisääntymiskyvyn ohella arvostetaan muita naisten kyvykkyyksiä. Lisäksi naisten ajatellaan vaikuttavan olennaisesti yhteisön jatkuvuuteen. Vuonna 2000 Yhdysvalloissa kartoitettiin raiskauksen uhrien lukumäärää, ja tutkimuksessa havaittiin, että noin 18 prosenttia Yhdysvalloissa asuvista naisista ja noin kolme prosenttia miehistä on tullut raiskatuksi (Tjaden & Thoennes 2000, 13). Seksuaalisista päällekarkauksista ja raiskauksista on kuitenkin tullut Yhdysvalloissa entistä harvinaisempia, sillä julkitulleiden tapausten lukumäärä on laskenut 63 prosenttia vuosien 1993 ja 2015 välillä. Seksuaalirikokset ovat sukupuolisidonnaisia, sillä 90 prosenttia uhreista on naisia. (“Scope of the Problem: Statistics”. RAINN -www-sivusto. <https:

//rainn.org >. 17.12.2016.)

1970-luvulle asti raiskauksen tutkimuksia leimasi näkemys, jonka mukaan raiskaus oli seksuaalisesti haluttavaa uhrin kannalta. Feministit haastoivat vallitsevan näkemyksen vuosikymmenen alussa, kun he kohdistivat huomion nimenomaan raiskauksen käsittelyyn. He toimivat myös uusien näkökulmien puolestapuhujina. Naisiin kohdistuvan väkivallan lakiasetus säädettiin vuonna 1993, ja siitä keskusteltiin runsaasti muun muassa poliittisessa, tieteellisessä ja kliinisessä kontekstissa.

Keskustelua synnytti varsinkin raiskauksen määrittely, josta ihmisillä oli erilaisia mielipiteitä.

Kiistanalaista oli, että tulisiko raiskaus katsoa seksiksi jota motivoi himo, vai tulisiko se nähdä väkivallan muotona. Feministien mukaan raiskauksella on uhrin kannalta samankaltaisia seuraamuksia kuin muilla väkivallan muodoilla. Raiskaus, kuten muut väkivallan muodot, aiheuttaa pelkoa ja saa uhrin muuttamaan käyttäytymistään. Siksi feministien mielestä raiskaus tuleekin määritellä väkivallaksi. (Muehlenhard, Danoff-Burg & Powch 1996, 119‒121.) Brownmillerin (1975, 185) mukaan raiskaus sijoittuu ominaisuuksiensa vuoksi pahoinpitelyn ja ryöstön välimaastoon.

Raiskaus muistuttaa pahoinpitelyä, koska se aiheuttaa fyysistä vahinkoa. Ryöstöön raiskaus on verrattavissa teon motiivin vuoksi, koska raiskaaja haluaa omistaa naiskehon aktin ajan. Raiskaus on siis rikollinen teko, jonka kohteena on henkilö ja omaisuus. Raiskauksen määrittelemisen voikin nähdä haastavana, sillä raiskaus saa tarkastelunäkökulman perusteella erilaisia merkityksiä.

Esimerkiksi uhrin näkemykseen vaikuttaa populäärikulttuuri. Uhrit luovat mielikuvia raiskauksesta mediaesitysten, lakien ja muiden ihmisten mielipiteiden avulla, ja se vaikuttaa siihen, kuinka uhrit tulkitsevat raiskaustilanteen. Kulttuuristen mielikuvien sisäistäminen siis määrittelee, tulkitaanko teko raiskaukseksi, seksiksi vai väkivallaksi. (Muehlenhard ym. 1996, 121‒123.)

Raiskausmyyteillä tarkoitetaan raiskaukseen liitettyjä vääriä uskomuksia, jotka syyllistävät uhria syyllisen sijaan. Esimerkkejä raiskaukseen liitetyistä myyteistä ovat ajattelumallit, joiden mukaan ainoastaan niin sanottuja "pahoja tyttöjä" raiskataan, "kaikki fyysisesti terveet naiset voivat vastustaa

itseään raiskaajalta niin halutessaan" ja "naiset haluavat tulla raiskatuksi". (Burt 1980, 217.) Yksi yleinen raiskausmyytti on, että raiskaus on modernissa yhteiskunnassa harvinainen teko, johon syyllistyy ainoastaan mielipuoli. Todellisuudessa raiskaus ja seksuaalinen päällekarkaus ovat varsin yleisiä ja ennalta suunniteltuja sekä kohdistuvat ennestään tuttuun henkilöön. Syyllinen on myös usein naimisissa tai parisuhteessa. (Segal 2003, 212.) Lisäksi uskomus, että suurin osa ilmoitetuista seksuaalirikoksista on keksittyjä, on suuri ongelma (Lonsway, Archambault & Lisak 2009, 1). Myytti valehtelevista seksuaalirikosten uhreista aiheuttaa kielteisyyttä ja uhrien kyseenalaistamista (Yung 2015, 6). Valheellisten ilmoitusten lukumäärän liioittelu voi johtaa siihen, että tapausten tutkintaa ja syytteen langettamista leimaa syytetyn suosiminen (Lonsway ym. 2009, 3). Uhrien kyseenalaistaminen on siis eräänlainen noidankehä. Kun valheelliset ilmoitukset saavat valtaosan huomiosta, ja niiden osuutta kaikista ilmoituksista liioitellaan, mielikuva valehtelevista uhreista vahvistuu. Tämä puolestaan vankistaa uhrien heikkoa asemaa entisestään. Ongelman kannalta olisi parempi, jos väärin perustein tehtyihin ilmoituksiin ei kohdistettaisi suurta painoarvoa ja median huomiota, koska tällöin huomio siirtyy pois itse ongelmasta, eli seksuaalisesta väkivallasta. (Avalos ym. 2013, 3.)

Varsinkin sellaiset raiskauksen uhrit, jotka eivät poliisien, lääkäreiden ja hoitajien mielestä vastaa tyypillisen uhrin tunnusmerkkejä, joutuvat usein syytösten kohteeksi (Maier 2008, 787). Myös lainvalvojat, syyttäjät ja tuomarit uskovat raiskaukseen liitettyihin stereotypioihin (Lonsway ym.

2009, 3). Etenkin tuomioistuinten on todettu uskovan raiskausmyytteihin voimakkaasti.

Raiskausmyytit eivät siis ole ainoastaan yhteisöllisiä uskomuksia, vaan niihin viitataan myös laissa ja tuomioistuinten päätöksenteossa (Garcia & Schweikert 2010, ref. Garcia 2012, 20‒21). ² Sukupuolen on jo kauan tunnustettu vaikuttavan merkittävästi seksuaaliseen väkivaltaan suhtautumiseen. Kamimuran ym. (2016, 1136) tutkimuksen mukaan naisopiskelijat ovat miesopiskelijoita kiinnostuneempia seksuaalisesta väkivallasta. Lisäksi naiset uskovat seksuaalisen kampusväkivallan olevan suurempi ongelma. Raiskausmyytteihin uskominen onkin huomattavasti yleisempää miesten keskuudessa, koska miehet suhtautuvat naisia myönteisemmin raiskaukseen ja raiskaajaan, syyllistävät uhria enemmän kuin naiset ja ovat vähemmän empaattisia uhria kohtaan (Caron & Carter 1997, 574; Katz, Pazienza, Olin & Rich 2015, 2783‒2784). Raiskausmyytteihin uskomista ennustaa muun muassa väkivallan hyväksyminen ja sukupuoliroolien stereotypisointi (Burt 1980, 225). Egalitaarisen sukupuolirooleihin suhtautumisen on puolestaan havaittu korreloivan vahvasti raiskausta vastustavien asenteiden kanssa. Myös positiivinen homo- ja

2 Garcia, Venessa & Erica Schweikert. 2010. Gendered Justice: Intimate Partner Violence and the Criminal Justice

System. Lanham: Rowman & Littlefield.

heteroseksuaalisuuteen suhtautuminen ja naisiin kohdistuvan väkivallan tuomitseminen ennustavat raiskauksen tuomitsemista. (Caron & Carter 1997, 577.)

Feministien mukaan raiskaus on yhteiskunnallinen ongelma nimenomaan raiskausmyyttien vuoksi.

Myytit seksuaaliseen päällekarkaukseen yllyttävistä naisista ja seksuaalisten halujen uhreiksi joutuneista miehistä ovat feminismien mielestä luoneet kulttuurin, joka rinnastaa seksuaalisen kanssakäymisen naisten valloittamiseen. Lisäksi miehet välttyvät usein rangaistuksilta. (Segal 2003, 212.) Safilos-Rothschild (1977, 29) on luonnehtinut naisten valloittamista haalimisen käsitteellä.

Safilos-Rothschildin mukaan miesten näkökulmasta katsottuna seksuaalinen kanssakäyminen on verrattavissa esineen omistamiseen; esinettä hyödynnetään maksimaalisesti, jonka jälkeen siitä hankkiudutaan eroon. Seksuaalisen kanssakäymisen jälkeen naisella ei enää katsota olevan arvoa, mutta mies voi lisätä naisen omistustensa kokoelmaan jätettyään tähän merkkinsä.

3 SEKSUAALINEN HÄIRINTÄ KAMPUSALUEELLA

Varsinkin Yhdysvalloissa kampusalueella esiintyvä seksuaalinen häirintä on yleinen ilmiö (Kamimura ym. 2016). Yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa raiskauksen uhriksi joutumisen riski on varsin korkea (Humphrey & Kahn 2000, 1314), koska kyseisen ikäryhmän riski on muutenkin nelinkertainen muihin ikäryhmiin verrattuna (Parrot ym. 2010). Esimerkiksi kandidaatin tutkintoa Harvardissa suorittavista naisopiskelijoista 25 prosenttia on joutunut seksuaalisen päällekarkauksen uhriksi, kun taas kahdeksalla prosentilla maisteriopiskelijoista on vastaavia kokemuksia (Cantor, Fisher, Chibnall, Bruce, Townsend, Thomas & Lee 2015, 14). Puolestaan noin 15 prosenttia miesopiskelijoista syyllistyy seksuaaliseen väkivaltaan lukukauden aikana. Ennaltaehkäisyn kohdistaminen miesopiskelijoihin on siis tärkeää. (Abbey & McAuslan 2004.) Lisakin & Millerin (2002, 78) tutkimuksessa on myös havaittu, että raiskaukseen syyllistyneillä miesopiskelijoilla on ollut useita uhreja. 63,3 prosenttia raiskaukseen syyllistyneistä miehistä oli syyllistynyt useampaan kuin yhteen raiskaukseen. Keskimäärin miehillä oli ollut kuusi uhria.

Kampusalueella seksuaalisen häirinnän yleisyys riippuu sukupuolesta ja tutkintoasteesta. The Association of American Universities (AAU) suoritti vuonna 2015 kansallisen kyselytutkimuksen 27:ssa amerikkalaisessa yliopistossa. Tutkimuskutsu lähetettiin 779 170 opiskelijalle, joista 150 072 vastasi lopulta kyselyyn. Vastausprosentti oli siis 19,3. AAU havaitsi tutkimuksessaan, että seksuaalisen päällekarkauksen uhka on huomattavasti korkein kandidaatin tutkintoa suorittavien naisopiskelijoiden keskuudessa. Esimerkiksi Harvardissa, jossa vastausprosentti oli tutkimukseen osallistuneista yliopistoista korkein, naispuolisten kandidaattiopiskelijoiden kohdalla seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisen riski on kolminkertainen maisteriopiskelijoihin verrattuna. Kun kaikki tutkimukseen osallistuneet yliopistot sisällytetään vertailuun, ensimmäisen vuoden opiskelijat ovat kokeneet seksuaalista häirintää eniten. Ensimmäisen vuoden jälkeen häirinnän kokemukset vähenevät vuosi vuodelta. Tutkintoasteesta riippumatta naisten riski on kolminkertainen miehiin verrattuna.

(Cantor, Fisher, Chibnall, Bruce ym. 2015, 15; Cantor, Fisher, Chibnall, Townsend ym. 2015.) Sisarkuntiin kuuluvat naisopiskelijat ovat erityisen riskialttiita, koska heidän kohdallaan raiskatuksi tulemisen riski on 74 prosenttia korkeampi kuin muiden naisopiskelijoiden kohdalla. Sisarkunnissa asuvien naisten keskuudessa riski on puolestaan kolminkertainen. (Paludi 2016, xxxiv.)

Kampusalueilla tapahtuvien seksuaalisten päällekarkausten yleisyys vaihtelee yliopistoittain, sillä päällekarkauksen uhriksi joutuneiden naispuolisten kandidaattiopiskelijoiden osuus vaihtelee 13:sta

prosentista 30:een prosenttiin. AAU:n tutkimus epäonnistui paikantamaan merkittävimmän eroavaisuuden aiheuttajan, mutta tiettyjen ominaispiirteiden huomattiin korreloivan seksuaalisen häirinnän yleisyyden kanssa. Esimerkiksi yliopiston koon havaittiin vaikuttavan, koska pienissä yliopistoissa ilmiö on kandidaattiopiskelijoiden keskuudessa yleisempi kuin suurissa yliopistoissa.

Lisäksi ilmiön yleisyyttä ennustaa matala kandidaatin tutkinnon suorittajien osuus. Myös sukupuolijakauma on yhteydessä seksuaalisen häirinnän yleisyyteen. Yliopistoissa, joissa naisopiskelijoita on paljon, seksuaalinen häirintä on yleisempää kuin sellaisissa yliopistoissa, joissa naisopiskelijoita on vähän. Seksuaalista häirintää esiintyy yksityisissä yliopistoissa puolestaan julkisia yliopistoja enemmän. Vaikka korrelaatio ei ollut voimakasta, se oli kuitenkin tilastollisesti merkitsevää. (Cantor, Fisher, Chibnall, Townsend ym. 2015, 16‒17.)

Seksuaalisen kampusväkivallan yleisyys vaihtelee myös maittain. Viidessä maassa, Yhdysvalloissa, Japanissa, Vietnamissa, Kiinassa ja Intiassa suoritetussa tutkimuksessa on havaittu, että noin 35 prosenttia tutkimukseen osallistuneista tuntee vähintään yhden seksuaalisen väkivallan uhrin.

Amerikkalaisopiskelijoista peräti 67 prosenttia sanoi tuntevansa seksuaalisen väkivallan uhrin, mikä oli ylivoimaisesti korkein määrä yliopistojen vertailussa. 11 prosenttia amerikkalaisopiskelijoista myös raportoi joutuneensa seksuaalisen päällekarkauksen uhriksi, kun taas Kiinassa vastaavia kokemuksia oli alle yhdellä prosentilla vastaajista. (Kamimura ym. 2016, 1134‒1135.)

Alhainen ilmoitusprosentti luonnehtii seksuaalisen häirinnän eri muotoja. Yhdysvaltojen liittovaltion poliisin, Federal Bureau of Investigation (FBI), tilastojen perusteella raiskaus lukeutui jo 1970-luvulla niiden rikosten joukkoon, joissa ilmoitusprosentti oli matalin. FBI:n mukaan pelko ja häpeä nostivat kynnystä ilmoittaa raiskauksesta. (Brownmiller 1975, 175.) Myös 2000-luvulla seksuaalirikosten ilmoitusprosentti on säilynyt alhaisena, sillä esimerkiksi vuonna 2014 ainoastaan noin 34 prosenttia tapauksista tuli poliisin tietoon (Truman & Langton 2015, 7). Arvioiden mukaan peräti 64-96 prosenttia raiskaustapauksista jää ilmoittamatta virkavallalle, ja myös tuomion langettaminen syylliselle on erittäin harvinaista (Lisak & Miller 2002, 73). Esimerkiksi Keister &

Southgate (2011, 270) ovat arvioineet, että noin 87 prosenttia raiskauksista jää ilmoittamatta poliisille, koska raiskaukseen yhdistetty stigma on erittäin vahva, ja uhrien vihjataan usein olevan syyllisiä tapahtuneeseen. Kampusalueella vallitsee samankaltainen taipumus, sillä seksuaalinen häirintä jää usein raportoimatta. AAU:n tutkimuksen mukaan ainoastaan noin kolmasosa raiskauksen uhriksi Harvardissa joutuneista naisopiskelijoista on ilmoittanut raiskauksesta oppilaitokselle tai jollekin muulle taholle. Ei-toivotusta seksuaalisesta koskettelusta on puolestaan raportoinut vain 8 prosenttia naisista. Suurin syy ilmoittamatta jättämiseen on epävarmuus teon vakavuudesta, sillä

raiskatuista naisista 65 prosenttia ei usko teon olleen tarpeeksi vakava. Muita merkittäviä syitä on häpeäntunne ja pelko siitä, että asiaa ei käsitellä luottamuksellisesti. (Cantor, Fisher, Chibnall, Bruce ym. 2015, 17.) Varsinkin uhreihin kohdistettu negatiivisuus, joka on usein ilmoituksen tekemisen seuraamus, estää uhreja ilmoittamasta tapauksesta (Suarez & Gadalla 2010, 2011).

Kamimura ym. (2016, 1135, 1137) ovat havainneet, että opiskelijat turvautuvat harvoin yliopiston apuun. Opiskelijat, jotka ovat seksuaalisen väkivallan uhreja, uskoutuvat mieluiten perheenjäsenille, ystävälle tai poliisille, kun taas yliopisto on opiskelijoiden arvojärjestyksessä viimeisenä. On kuitenkin huomionarvoista, että suurimmassa osassa amerikkalaisia yliopistoja on henkilökuntaa, jolle seksuaalisesta väkivallasta voi ilmoittaa. AAU:n tutkimuksen mukaan Harvardin naisopiskelijat eivät luota yliopiston tukeen ilmoittaessaan seksuaalisesta häirinnästä. Alle kolmasosa tutkimukseen osallistuneista naispuolisista kandidaattiopiskelijoista uskoo, että yliopisto suorittaa oikeudenmukaisen tutkinnan. Puolestaan vajaa viidesosa pitää todennäköisenä, että yliopisto ryhtyy toimenpiteisiin syytettyä vastaan. (Cantor, Fisher, Chibnall, Bruce ym. 2015, 9‒10.) Myös Germainin (2016, 76) haastattelututkimuksen perusteella naisopiskelijat uskovat syyllisten välttyvän seuraamuksilta ja ajattelevat syytteen nostamisen olevan pikemminkin riski heille itselleen. Naisten mielestä on harvinaista, että yliopisto rankaisee syytettyjä tai ryhtyy toimenpiteisiin suojellakseen uhria. Marinen (2015, 69) mukaan ilmoittaminen onkin usein turhaa, sillä liittovaltion tuomioistuimet eivät mielellään käsittele kampusalueella tapahtuneita seksuaalirikoksia. Tästä syystä uhri joutuu käymään läpi yliopiston sisäisen käsittelyprosessin, joka harvoin johtaa syyllisen tuomitsemiseen.

Lisäksi prosessi usein vaarantaa opiskelijan akateemisen tulevaisuuden.

Seksuaalisella väkivallalla on vakavia seuraamuksia uhrin kannalta. Seksuaalisen päällekarkauksen uhriksi kampusalueella joutuneet opiskelijat kokevat pelkoa, syyllisyyden tunnetta, vihaa, ahdistusta, turhautumista, epävarmuutta ja toivottomuutta. He myös vetäytyvät sosiaalisista tilanteista, koska pelkäävät uusien ihmisten tapaamista ja raiskauksen tai jonkin muun rikoksen uhriksi joutumista.

Muiden ihmisten reaktiot vaikuttavatkin siihen, kuinka uhrit reagoivat tapahtuneeseen. (Paludi 2016, xxiv.) Mielenterveyden ohella seksuaalinen väkivalta vaikuttaa kielteisesti naisten lisääntymisterveyteen ja sosiaaliseen hyvinvointiin (Krug, Dahlberg, Mercy, Zwi, Lozano 2002, 162).

Kyseessä on siis myös kansanterveysongelma (Davies ym. 2012, 279).

Kampusalueella seksuaalista väkivaltaa on tutkittu 1980-luvulta lähtien. Tutkimusten pääpaino on ollut ilmiön laajuuden ymmärtämisessä, väkivallan muotojen kartoittamisessa ja riskitekijöissä.

Muun muassa veljeskuntatoimintaan ja alkoholin käyttöön on kiinnitetty huomiota. (Carrigan

Wooten & Mitchell 2015, 2). Vaikka on tunnustettu, että seksuaalinen häirintä on ollut merkittävä ongelma amerikkalaisissa yliopistoissa jo usean vuosikymmenen ajan, ja yliopistot ovat puuttuneet ongelmaan, seksuaalinen häirintä on edelleen yleistä (Sutton & Gordon Simmons 2015, 2827‒2828).

Varsinkin naisopiskelijat ovat alttiita seksuaaliselle kampusväkivallalle, koska amerikkalaisen kampuskulttuurin tyypilliset piirteet, kuten alkoholin ja huumeidenkäyttö (Wechsler, Lee, Kuo, Sibring, Nelson & Lee 2002), veljeskuntatoiminta (Murnen & Kohlman 2007; Sanday 2007) ja urheilutoiminta (Crosset 2015) ovat riskitekijöitä. Vaikka varsinkin veljeskuntatoiminta nähdään usein suurena riskitekijänä, toisaalta Harvardissa seksuaalisen häirinnän konsulttina työskennellyt Susan Marine (2015, 66) on huomauttanut, että merkittävä osa hänen tietoonsa tulleista seksuaalisista päällekarkauksista on tapahtunut opiskelijoiden huoneissa. Useat uhrit eivät ole koskaan edes osallistuneet veljeskuntatoimintaan.