6.3 Sukupuolittunut järjestötoiminta
6.3.2 Puolueettoman uutisoinnin ominaispiirteet
TNT:n uutisointi ei asetu kiistassa klubien puolelle, kuten muut sanomalehdet. Se käsittelee useita eri evidenssejä, jotka tukevat Harvardin linjausta. Kaiken kaikkiaan TNT viittaa Harvardin Task Forcen tutkimukseen, AAU:n tutkimukseen, opiskelijoiden keskuudessa tehtyihin haastatteluihin, The Harvard Crimson-lehden suorittamaan tutkimukseen ja Oklahoma State Universityn professorin John D. Foubertin tutkimukseen. Uutisessa kerrotaan, että Foubert havaitsi veljeskuntatoimintaa koskevassa tutkimuksessaan veljeskuntien jäsenten syyllistyvän raiskaukseen kolme kertaa todennäköisemmin kuin veljeskuntiin kuulumattomien opiskelijoiden (TNT 2.8.2016). Lisäksi eräässä lehden uutisessa kirjoitetaan, että yliopistolle suoritetut tutkimukset ovat osoittaneet Final-klubeissa vallitsevan ilmapiirin, joka sallii seksuaalisen päällekarkauksen ohella "misogyyniset asenteet ja seksuaalisen oikeutuksen" (TNT 6.5.2016). Kyseisten tutkimustulosten käsitteleminen tuottaa representaation, että sukupuolittuneeseen järjestötoimintaan puuttuminen on oikeutettua.
Uutisissa kirjoitetaankin, että Harvardin ohella myös muissa yliopistoissa on puututtu sukupuolittuneeseen järjestötoimintaan, koska veljeskuntia on kritisoitu useissa yliopistoissa (TNT 6.5.2016 & 2.8.2016). Tämän ohella sanomalehti erittelee muita lehtiä kattavammin AAU:n tutkimuksen ja task forcen raportin sisältöä. Lisäksi tutkimuksiin viitataan oma-aloitteisesti, eli tutkimustuloksiin sitoudutaan. TNT ei siis erittele tutkimustuloksia kuten muut lehdet, jotka esittävät tutkimusten olevan päteviä ainoastaan Harvardin mielestä. Olennaista on myös tutkimusten nimeäminen, jolloin lukijalle ei muodostu epämääräistä mielikuvaa tutkimuksista.
Median tutkimuksissa ovn havaittu, että naiset ovat aliedustettuja mediassa (ks. esim. Ross & Carter 2011). TNT haastattelee useita naisia, mikä osaltaan tuottaa uutisiin erilaisen sävyn. Haastatellut naiset kritisoivat järjestötoimintaa, eli heidän haastattelunsa puoltavat Harvardin toimia. TWP:ssa ja TBG:ssa naisopiskelijoiden haastatteluiden vähäisyys on olennaisessa asemassa, kun järjestötoiminnasta luodaan positiivinen mielikuva. TBG:ssa haastatellaan ainoastaan yhtä naista, joka kritisoi klubeja, ja TWP:ssa ei haastatella lainkaan järjestöjä kritisoivia naisia. Jos naiset sisällytetään kyseisissä lehdissä keskusteluun, naiset kommentoivat sisarkuntien positiivisia puolia.
Vaikka naiset eivät suoranaisesti kommentoi miesten järjestöjä puolustaessaan omia klubejaan, myös naisopiskelijat puolustavat uutisissa sukupuolittunutta järjestötoimintaa. Tämän seurauksena uutiset luovat representaation, että järjestötoiminta ei ole riskitekijä seksuaalisen häirinnän kannalta edes naisten mielestä. Vähäiset naisopiskelijoiden haastattelut siis pikemminkin puolustavat miesten klubitoimintaa.
7 POHDINTA
Kampusalueella esiintyvän seksuaalisen häirinnän uutisointi osoittaa, että mediasisältöön ja kehystämisprosessiin on aiheellista kiinnittää huomiota. Eastealin ym. (2015, 106) mukaan median representaatiot naisiin kohdistuvasta väkivallasta mahdollistavat sukupuolten välisen epätasa-arvon jatkumisen. Tutkimusaineiston uutisissa on osatekijöitä, jotka voivat osaltaan edesauttaa epätasa-arvoisen aseman muotoutumista. Vaikka tutkimusaineiston uutiset lähestyvät seksuaalista häirintää eri tulokulmista, uutisoinnissa on havaittavissa samankaltaisuuksia. Seksuaalisen häirinnän käsittelyssä on kauttaaltaan politisoitunut sävy, seksuaalisen häirinnän ratkaisuyritykset ovat rajoittuneita tai ne esitetään kyseenalaisina, seksuaalisen häirinnän uhriin ei kohdisteta merkittävää huomiota ja uutisointi suosii häirinnästä syytettyä.
Keskeinen tutkimuksen havainto on, että Harvardissa esiintyvän seksuaalisen häirinnän uutisointi on politisoitunutta. Crouchin (2000, 5) mukaan seksuaalinen häirintä on nimenomaan moraalinen ja poliittinen kysymys. Se, miten seksuaalinen häirintä ymmärretään, kytkeytyy siis moraalisiin ja poliittisiin uskomuksiin. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa vallitsee epäluulo liittovaltiota kohtaan (Dalton 2005), ja tämä liittovaltiota kohtaan koettu epäluulo liitetään myös seksuaalisen häirinnän käsittelyyn. Toinen uutisryhmä asettaa liittovaltion toimet kyseenalaisiksi ja sen toimien seuraukset epäoikeudenmukaisiksi. Poliittisten uskomusten rooli seksuaalisen häirinnän ymmärtämisen kannalta nousee täten uutisoinnissa esiin. Aiheen poliittinen latautuneisuus ilmenee myös kahden muun uutisryhmän uutisoinnissa, kun kampusalueella tapahtuva seksuaalinen häirintä kytketään muun muassa presidentti Donald Trumpiin, kokoontumisvapauteen ja ensimmäisen itsenäisyysjulistuksen arvoihin. Tämän lisäksi ilmiötä tarkastellaan uutisissa lainopillisesta näkökulmasta, mikä on huomionarvoista, koska laki on ollut keskeinen seksuaalisen häirinnän käsitteen muovaaja (Crouch 2000). Täten aihealueen uutisoinnissa ilmiöön keskeisesti vaikuttaneet poliittinen ja lainopillinen näkökulma ovat keskeisessä asemassa.
Aineisto ei antanut mahdollisuutta kovin syvälliseen uhria tarkastelevaan analyysiin. Alkuoletusten vastaisesti sanomalehdissä ei julkaistu tutkimusajankohtana uutisia, jotka käsittelevät seksuaalisen väkivallan yksittäistapauksia, kuten kampusalueella tapahtuneita raiskauksia tai opiskelijoita vastaan nostettuja lakisyytteitä. Uutiset, jotka käsittelevät seksistisen rekrytointiraportin julkituloa, ovat ainoat tutkimusaineiston uutiset, joissa käsitellään seksuaalisen häirinnän yksittäistapausta. Tämän ohella uhri on läsnä parissa seksuaalisen häirinnän linjauksia ja häirinnän ilmoituksia käsittelevässä
uutisessa. Uhrin mitättömän roolin seurauksena oli mahdollista analysoida vain rajallisesti, kuinka uhri esitetään uutisissa. Tutkittujen sanomalehtien taipumus sivuuttaa yksittäiset seksuaalisen väkivallan teot saattaa kieliä ilmiön arkipäiväistymisestä. Media on uutisoinut aiheesta yleisesti suhteellisen runsaasti viimeisten vuosien aikana (Carrigan Wooten & Mitchell 2015, 1.), joten ihmiset ovat todennäköisesti tietoisia kampusalueen ongelmallisuudesta.
Seksuaalisen häirinnän uhrin rooli on siis uutisissa varsin mitätön. Sukupuolittunutta järjestötoimintaa käsittelevä uutisointi sivuuttaa, että häirintä kohdistuu aina toiseen ihmiseen.
Aihealueen uutisoinnissa seksuaalisen häirinnän uhreja ei haastatella lainkaan. Myös rekrytointiraporttia koskevat uutiset suuntaavat huomionsa syytettyyn, ja tämän vuoksi uhrien näkyvyys on uutisoinnissa melko olematon. Uhriin keskittyminen ei ole suotavaa, koska silloin muun muassa sivuutetaan seksuaalisen häirinnän ja naisten alistetun aseman yhteys (Easteal ym. 2015, 109).
Naiset ovat mediaesityksissä aliedustettuina, ja uhrin häivyttäminen taka-alalle vääristää todellisuutta samoin kuin muussakin uutisoinnissa. Toisaalta median ja yhteiskunnan yhteen kietoutuminen mahdollistaa myös sen, että media voi edesauttaa yhteiskunnallista muutosta (Garcia 2012.) Uhrin huomioiminen uutisissa, kuten tämän siteeraaminen ja muiden ihmisten myötätunnon kuvaaminen voi synnyttää myötätuntoa myös lukijoiden keskuudessa ja täten edesauttaa positiivisemman suhtautumistavan syntyä. Se, millaista huomiota uhri saa osakseen on kuitenkin olennaista. Jos lisääntynyt näkyvyys johtaa siihen, että uhrin vihjataan valehtelevan tai olevan osasyyllinen tapahtumiin, uhrien aseman kohentuminen on epätodennäköistä. Tässä tutkimuksessa uhrin valituksilta viedään uskottavuus, kun uhriin kohdistetaan enemmän huomiota toisen uutisryhmän uutisissa. Uutiset vihjaavat uhrin valehtelevan, eli niissä esiintyy raiskausmyytti seksuaalisen väkivallan uhrista, joka valehtelee. Myös Franiuk ym. (2008) ovat havainneet, että kyseinen raiskausmyytti on uutisissa yleisimmin esiintyvä. Uhrin tarkoitusperien kyseenalaistaminen on huolestuttavaa, koska uskomus, että seksuaalisen väkivallan uhrit valehtelevat, on jo valmiiksi yleinen Yhdysvalloissa (Lonsway ym. 2009, 1). Mediassa esiintyvät raiskausmyytit voivat vahvistaa tätä näkemystä ja täten heikentää uhrin heikkoa asemaa entisestään.
Tutkimuksessa havaittiin, että kaksi kolmesta uutisryhmästä puolustaa seksuaalisesta häirinnästä syytettyä. Ensimmäinen uutisryhmä poikkeaa toisesta ja kolmannesta uutisryhmästä, koska se kehystää seksuaalisen häirinnän tuomittavaksi. Kaksi muuta uutisryhmää puolestaan suosii häirinnästä syytettyä, ja varsinkin sukupuolittuneiden järjestöjen kohdalla niiden puolelle asemoituminen on ilmeistä. Sukupuolittuneet järjestöt esitetään viattomina toimijoina, joista Harvard on tehnyt seksuaalisen häirinnän syntipukkeja. On huomionarvoista, että uutisissa pureudutaan
klubien ominaispiirteisiin, kuten niiden historiaan, valtaan, varakkuuteen ja etuoikeutettuun asemaan.
Tämä käsittelytapa vastaa sellaista seksuaalisen väkivallan uutisointia, jossa kerrotaan yksityiskohtaisesti väkivallasta syytetyn henkilön persoonasta, ulkonäöstä tai käyttäytymisestä.
Toisin sanoen klubien vaurauden ja etuoikeutetun aseman käsittely ei ole asiayhteydessä lainkaan relevanttia, mutta niiden julkituonti tukee väitettä klubien syyttömyydestä. Järjestötoiminta kehystetään siis positiiviseksi toiminnaksi. Sukupuolittuneesta järjestötoiminnasta tuotetaan uutisissa täysin päinvastainen mielikuva kuin tutkimuskeskustelussa, jossa sukupuolittuneen järjestötoiminnan on 1980-luvulta lähtien todettu olevan yhteydessä seksuaaliseen häirintään (ks. esim. Martin &
Hummer 1989; Murnen & Kohlman 2007; Sanday 2007). The Washington Post ja The Boston Globe sivuuttavat täysin useat olemassa olevat empiiriset tutkimukset, eli ne häivyttävät järjestötoiminnan käytänteet, jotka altistavat naisopiskelijat seksuaaliselle häirinnälle. On ilmeistä, että The Washington Post ja The Boston Globe välttävät sukupuolittuneen järjestötoiminnan kritisointia, ja kohdistavat kritiikkinsä mieluummin Harvardiin, yhteen maailman tunnetuimpaan ja arvostetuimpaan yliopistoon. Juddin & Eastealin (2013, 3) mukaan media suosii niitä, joilla on valtaa yhteiskunnassa, koska media heijastaa valtaapitävien arvoja. Sukupuolittunutta järjestötoimintaa käsittelevät uutiset raportoivat seksuaalista häirintää nimenomaan niiden näkökulmasta, joilla uutisissa katsotaan olevan paljon valtaa. Tämän seurauksena median luoma mielikuva klubitoiminnasta on ristiriidassa empiiristen tutkimusten kanssa, ja täten välittää lukijoille vääristyneen kuvauksen sukupuolittuneiden järjestöjen toiminnasta.
Myös toinen uutisryhmä suosii syytettyä. Uutisten ydinteema on instituution yksilölle aiheuttama haitta, eli uhrien oikeuksien polkeminen. Todellisuudessa asetelma kääntyy päälaelleen, koska uutiset asettavat seksuaalisesta häirinnästä syytetyn uhrin rooliin, sillä häirinnästä syytetty esitetään liittovaltion ajamien uudistusten uhrina. Uutiset esittävät muutokset uhrin kannalta positiivisina, mutta koska niitä kommentoidaan pääasiassa kielteisestä näkökulmasta, uutiset tuottavat mielikuvan, että liittovaltion painostuksen seurauksena yliopisto on alkanut polkea seksuaalisesta häirinnästä syytetyn oikeuksia. Koska yliopisto oli aiemmin laiminlyönyt uhrin oikeuksia, uhrin oikeuksia puolustavien uudistusten kyseenalaistaminen on ironista. Tällöin käytännössä vihjataan, että syytetyn oikeuksien puolustaminen on tärkeämpää, kuin uhrin aseman kohentaminen käsittelyprosessissa.
Syytetyn oikeudet esitetään siis uhrin oikeuksia tärkeämpinä.
Seksuaalinen häirintä näyttäytyy uutisissa kiistanalaisena ilmiönä, jonka syntymekanismit ovat epäselviä. Tutkimuksen keskeinen havainto on, että uutisointi ei pyri selittämään seksuaalisen häirinnän aiheuttajaa. Seksuaalisen häirinnän ja seksuaalisen väkivallan uutisointia analysoineet
tutkimukset ovat havainneet, että seksuaalinen häirintä ja sukupuolisidonnainen väkivalta esitetään yleensä yksilöiden poikkeavan käyttäytymisen seurauksena. Seksuaalisen häirinnän muotojen ei tällöin ajatella heijastavan laajempaa yhteiskunnallista ongelmaa. (Ks. esim. Bullock 2007;
McDonald & Charlesworth 2013.) Tutkimusaineiston uutiset osoittavat samankaltaista taipumusta sikäli, että ne eivät luo mielikuvaa, että seksuaalinen häirintä on yleinen, naisten epätasa-arvoiseen asemaan kytkeytyvä yhteiskunnallinen ongelma. Ainoastaan ensimmäinen uutisryhmä tuottaa mielikuvan kampusalueen ulkopuolelle ulottuvasta ilmiöstä, mutta se ei pyri selittämään mistä häirintä johtuu. Kaksi muuta uutisryhmää välttelee ottamasta kantaa häirinnän yleisyyteen, vaan ne pikemminkin keskustelevat siitä, mitä Harvard on tehnyt puuttuessaan ongelmaan ja pyrkiessään ratkaisemaan sen. Vaikka kolmas uutisryhmä käsittelee sukupuolittuneen järjestötoiminnan ja seksuaalisen häirinnän yhteyttä, uutisointi keskittyy perustelemaan, miksi järjestötoiminta ei ole yhteydessä häirintään. Se ei myöskään pyri paikantamaan seksuaalisen häirinnän aiheuttajaa johonkin toiseen osatekijään, eli häirinnän syntymekanismit jätetään pimentoon. Koska ilmiön aiheuttajaa ei pyritä selittämään, seksuaalinen häirintä muovautuu ilmiöksi, joka on vain olemassa ja tulee myös aina olemaan väistämätön osa kampuselämää.
Asioista keskustellaan paljon, mutta konkreettiset toimenpiteet jäävät vähäisiksi. Tähän vaikuttaa osaltaan seksuaalisen häirinnän ratkaisuyritysten käsittelytapa. Ensimmäinen uutisryhmä tuottaa representaation, että seksuaalinen häirintä on yleistä, mutta tästä huolimatta uutiset käsittelevät ratkaisukeinoja erittäin rajoittuneesti. Uutiset keskittyvät interventiokeinoihin ennaltaehkäisyn sijaan, mutta koska ongelman tunnustetaan olevan laaja-alainen, ratkaisuyritysten käsittelyn ei pitäisi rajoittua aiemmin ilmi tulleiden tapausten ratkaisuun. Uutisointi synnyttää mielikuvan, että kyseessä on yleinen ongelma, mutta tästä huolimatta Harvardissa tai yliopiston ulkopuolella ei ryhdytä aktiivisiin ennaltaehkäiseviin toimiin. Myös toinen uutisryhmä keskittyy uutisoimaan, kuinka eri ilmi tulleiden tapausten suhteen tulee eri ihmisen mielestä menetellä. Tällöin keskitytään siis siihen, mitä tehdään, kun seksuaalista häirintää tapahtuu. Sen sijaan, että painotettaisiin seksuaalisen häirinnän ennaltaehkäisyn tärkeyttä, uutisryhmä pureutuu siihen, mitä häirinnän tultua julki voidaan tehdä.
Koska uutisissa ei nouse esiin lainkaan ennaltaehkäiseviä keinoja, uutiset antavat olettaa, että seksuaalinen häirintä on väistämätön osa kampuselämää. Uutisissa tuotetaan mielikuva, että voimavarat kohdistetaan ilmoitusten käsittelyprosessiin, eikä seksuaalisen häirinnän ennaltaehkäisyyn. Myös sukupuolittunutta järjestötoimintaa käsittelevät uutiset tuottavat mielikuvan, että seksuaalista häirintää vain esiintyy, eikä sen syntymekanismien selittäminen ole olennaista.
On huomionarvoista, että Harvardin yritykset puuttua seksuaaliseen häirintään esitetään uutisissa pääosin kielteisessä valossa. Ensimmäisen uutisryhmän kohdalla esiin nousseita interventiokeinoja käsitellään neutraalisti, mutta uutta seksuaalisen häirinnän linjausta, häirinnän ilmoitusten muuttuneita käsittelytapoja ja sukupuolittuneita järjestöjä koskevaa linjausta käsitellään uutisissa kielteisesti. Ratkaisukeinoihin kohdistettu negatiivisuus antaa ymmärtää, että uudistukset ovat aiheuttaneet enemmän haittaa kuin hyötyä. Koska mediasisältö vaikuttaa ihmisten asenteisiin (ks.
esim. Franiuk ym. 2008), tällaisella ratkaisutapojen käsittelytyylillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Koska yhteiskunnassa ei ole konsensusta, mitä seksuaalisen häirinnän suhteen tulisi tehdä, vai tulisiko sille tehdä mitään (Crouch 2000, 3), ratkaisuyritysten kyseenalaistaminen saattaa tehdä häirintään puuttumisesta entistä vaikeampaa. Kyseenalaistaminen nimittäin vihjaa, että seksuaalisen häirintään puuttuminen on väistämättä ongelmallista, koska ratkaisuyritykset tuottavat negatiivisia seuraamuksia.
Naisten ja seksuaalisen häirinnän uhrien häivyttäminen toisessa ja kolmannessa uutisryhmässä mahdollistavat Harvardin ratkaisuyritysten esittämisen kyseenalaisina. Naisten häivyttäminen on erityisen ilmeistä sukupuolittuneen järjestötoiminnan uutisoinnissa, sillä vaikka Harvardin linjaus koskee myös naisten klubeja, niitä ei juurikaan käsitellä uutisoinnissa. Kiista esitetään siis pääasiassa miesten klubien ja Harvardin välisenä. Klubit asetetaan eriarvoiseen asemaan sukupuolen perusteella, eli miesten järjestöjen sanktioiminen esitetään suurempana vääryytenä kuin naisten järjestöjen rankaiseminen. Naisten häivytettyä asemaa saattaa osaltaan selittää aiheen politisoituminen, koska naisia ja politiikkaa yleensä vältetään yhdistämästä toisiinsa. Huomionarvoista on, että naisten näkökulmien rajallinen käsittely vahvistaa näkemystä, että klubitoiminnan ja seksuaalisen häirinnän välillä ei ole yhteyttä. Toisen sukupuolen häivyttäminen toisin sanoen vääristää todellisuutta, aivan kuten Wood (1994) on painottanut.
Uutisoinnin perusteella näyttää siis siltä, että seksuaalisesta häirinnästä on erittäin haastavaa päästä eroon. Niin kauan kuin seksuaalinen häirintä on kiistanalainen aihe, on epätodennäköistä, että ihmiset suhtautuvat myönteisesti sitä koskeviin lakeihin (Crouch 2000, 3). Koska media vaikuttaa ihmisten asenteisiin, ilmiön kiistanalaisuuden korostaminen uutisoinnissa hidastaa yhteisen näkemyksen muotoutumista. Tämä osaltaan hankaloittaa seksuaaliseen häirintään puuttumista entisestään.
LÄHTEET
Aaltonen, Sanna. 2006. Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä. Helsinki: Yliopistopaino.
Abbey, Antonia. 2002. ”Alcohol-Related Sexual Assault: A Common Problem Among College Students”. Journal of Studies on Alcohol 14:14, 118‒128.
Abbey, Antonia & Pam Mc Auslan. 2004. ”A Longitudinal Examination of Male College Students’
Perpetration of Sexual Assault”. Journal of Consulting and Clinical Psychology 72:5, 747‒756.
Alasuutari, Pertti. 2011. Laadullinen tutkimus 2.0. Tampere: Vastapaino.
Anderson, James & Janet Colvin. 2008. ”Is It Just Science?” Teoksessa Media Violence and Aggression: Science and Ideology, toim. Tom Grimes, James Anderson & Lori Bergen. Thousand Oaks: SAGE, 93‒152.
Avalos, Lisa, Alexandra Filippova, Cynthia Reed & Matthew Siegel. 2013. ”False Reports on Sexual Assault: Findings on Police Practices, Laws and Advocacy Opinions”.
http://womenagainstrape.net/sites/default/files/final_paper_for_war_9-23.pdf (Luettu 13.4.2017.)
Bell, Allan. 1991. The Language of News Media. Hoboken: John Wiley & Sons.
Berkeley Media Studies Group. 2015. ”What’s Missing from the News on Sexual Violence? An Analysis of Coverage, 2011-2013”. Issue 22.
http://www.bmsg.org/sites/default/files/bmsg_issue22_sexual_violence_news.pdf (Luettu 27.3.2017.)
Brownmiller, Susan. 1975. Against Our Will: Men, Women and Rape. New York: Simon & Schuster.
Bullock, Cathy. 2007. ”Framing Domestic Violence Fatalities: Coverage by Utah Newspapers”.
Women’s Studies in Communication 30:1, 34‒63.
Burt, Marta. 1980. ”Cultural Myths and Supports for Rape”. Journal of Personality and Social Psychology 38:2, 217‒230.
Campus Save Act -www-sivusto. <https://campussaveact.org>. (Luettu 15.2.2017.)
Cantor, David, Bonnie Fisher, Susan Chibnall, Reanne Townsend, Hyunshik Lee, Carol Bruce &
Gail Thomas. 2015. ”Report on the AAU Campus Climate Survey on Sexual Assault and Sexual Misconduct”. Westat.
https://www.aau.edu/sites/default/files/%40%20Files/Climate%20Survey/AAU_Campus_Climate_
Survey_12_14_15.pdf(Luettu 17.11.2016.)
Cantor, David, Bonnie Fisher, Susan Chibnall, Carol Bruce, Reanne Townsend, Gail Thomas &
Hyunshik Lee. 2015. ”Report on the AAU Campus Climate Survey on Sexual Assault and Sexual Misconduct Assault and Sexual Misconduct: Harvard University”. Westat.
https://sexualassaulttaskforce.harvard.edu/files/taskforce/files/o._harvard_specific_aau_campus_sur vey_on_sexual_assault_and_sexual_misconduct_.pdf (Luettu 17.11.2016.)
Carrigan Wooten, Sara & Mitchell Roland. 2015. ”Introduction”. Teoksessa The Crisis of Campus Sexual Violence: Critical Perspectives on Prevention and Response, toim. Sara Carrigan Wooten &
Roland W. Mitchell. Abingdon: Routledge, 1‒11.
Caron, Sandra, Bruce Carter. 1997. ”The Relationships Among Sex Role Orientation, Egalitarism, Attitudes Toward Sexuality, and Attitudes Toward Violence Against Women”. The Journal of Social Psychology 137:5, 568‒587.
Carter, Cynthia & Kay Weaver. 2007. Violence and the Media. New York: Open University Press.
Carter, Michael. 2013. The Hermeneutics of Frames and Framing: An Examination of the Media’s Construction of Reality. SAGE Open.
http://journals.sagepub.com/doi/pdf/10.1177/2158244013487915 (Luettu 28.2.2017.)
Comstock, Geroge & Erica Scharrer. 2010. Media and the American Child. Amsterdam: Elsevier Science.
Cooky, Cheryl, Michael Messner & Michela Musto. 2015. ”¨It’s Dude Time!¨ A Quarter Century of Excluding Women’s Sports in Televised News and Highlight Shows”. Communication & Sport 3:3, 261‒287.
Crosset, Todd. 2015. ”Athletes, Sexual Assault, and Universities’ Failure to Address Rape-Prone Subcultures on Campus”. Teoksessa The Crisis of Campus Sexual Violence, toim. Roland Mitchell
& Sara Carrigan Wooten. Abingdon: Taylor & Francis, 74‒91.
Crouch, Margaret. 2000. Thinking About Sexual Harassment: A Guide for the Perplexed. Oxford:
Oxford University Press.
Dalton, Russell 2005. ”The Social Transformation of Trust in Government”. International Review of Sociology 15:1, 133‒154.
Davies, Kelly Cue, Preston Kiekel, Trevor Schraufnagel, Jeanette Norris, William George & Kelly Kajumulo. 2012. ”Men’s Alcohol Intoxication and Condom Use During Sexual Assault Perpetration”. Journal of Interpersonal Violence 27:14, 2790‒2806.
De Los Reyes, Guillermo & Paul Rich. 2003. ”Housing Students: Fraternitites and Residental Colleges”. The Annals of American Academy of Political and Social Science 585:1, 118‒123.
Du Mont, Janice, Laura Chertkow, Sheila Macdonald, Eriola Asllani, Deidre Bainbridge, Nomi Rotbard & Marsha Cohen. 2012. ”Factors Associated With the Sexual Assault of Students: An Exploratory Study of Victims Treated at Hospital-Based Sexual Assault Treatment Centers”. Journal of Interpersonal Violence 27:18, 3723‒3738.
Dunaway, Johanna. 2013. ”Media Ownership and Story Tone in Campaign News”. American Politics Research 41:1, 24‒53.
Easteal, Patricia, Kate Holland & Keziah Judd. 2015. ”Enduring Themes and Silences in Media Portrayals of Violence Against Women”. Women’s Studies International Forum 48, 103‒113.
England, Paula. 2006. ”Toward Gender Equality: Progress and Bottlenecks”. Teoksessa The Declining significance of gender, toim. Francine Blau, Mary Brinton & David Grusky. New York:
Russel Sage Foundation, 245‒264.
Entman, Robert. 1993. ”Framing: Toward Clarification of a Fractured Paradigm”. Journal of Communication 43:4, 51‒58.
FBI:n www-sivusto. <https//ucr.fbi.gov >. (Luettu 17.11.2016.)
Feder, Jody. 2010. ”Sexual Harassment Developments in Federal Law”. Teoksessa Sexual Harassment Around the Globe, toim. Katherine Wong. New York: Nova, 85‒120.
Franiuk, Renae, Jennifer Seefelt, Sandy Cepress & Joseph Vandello. 2008. ”Prevalence and Effects of Rape Myths in Print Journalism: The Kobe Bryant Case”. Violence Against Women 14:3, 287‒
309.
Garcia, Venessa 2012. ”Constructing and Reconstructing Female Sexual Assault Victims Within the Media”. Teoksessa The Harms of Crime Media: Essays on the Perpetuation of Racism, Sexism and Class Stereotypes, toim. Denise Bissler & Joan Conners. Jefferson: McFarland, 18‒37.
Gerdes, Louise. 1999. ”Introduction”. Teoksessa Sexual Harassment, toim. Louise Gerdes.
Farmington Hills: Greenhaven Press, 12‒15.
Germain, Lauren. 2016. Campus Sexual Assault. Baltimore: John Hopkins University Press.
Hallin, Daniel. 2008. ”Neoliberalism, Social Movements and Change in Media Systems in the Late Twentieth Century”. Teoksessa The Media and Social Theory, toim. David Hesmondhalgh & Jason Toynbee. Abingdon: Routledge, 43‒58.
Harvardin www-sivusto. <http: //harvard.edu >. (Luettu 18.11.2016.)
Hitlan, Robert, John Pryor, Mathew Hesson-McInnis & Michael Olson. 2009. ”Antecedents of Gender Harassment: an Analysis of Person and Situation Factors”. Sex Roles 61, 794‒807.
Humphrey, Stephen & Arnold Kahn. 2000. ”Fraternities, Athletic Teams and Rape”. Journal of Interpersonal Violence 15:12, 1313‒1322.
Jokinen, Arja. 1999a. ”Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin”. Teoksessa Diskurssianalyysi liikkeessä, toim. Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen. Tampere: Vastapaino, 37‒53.
Jokinen, Arja. 1999b. ”Vakuuttelevan ja suostuttelevan retoriikan analysoiminen”. Teoksessa Diskurssianalyysi liikkeessä, toim. Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen. Tampere:
Vastapaino, 126‒159.
Jordan, Jan. 2004. ”Beyond Belief? Police, Rape and Women’s Credibility”. Criminal Justice 4:1, 29‒59.
Judd, Keziah & Patricia Easteal. 2013. ”Media Reportage of Sexual Harassment: The (In)credible Complainant”. The Denning Law Journal 25, 1‒17.
June, Hannam. 2011. Feminism. Abingdon: Taylor and Francis.
Kamimura, Akiko, Ha Ngoe Trinh, Hanh Nguyen, Niwako Yamawaki, Haimanti Bhattacharya, Wenjing Mo, Ryan Birkholz, Angie Makomenaw & Lenora Olson. 2016. ”Bystander Attitudes to Prevent Sexual Assault: A Study of College Students in the United States, Japan, India, Vietnam, and China”. The Journal of Sex Research 53:9, 1131‒1138.
Karkulehto, Sanna. 2011. Seksin mediamarkkinat. Helsinki, Gaudeamus.
Karvonen, Erkki. 2000. ”Tulkintakehys (frame) ja kehystäminen”. Tiedotustutkimus 23:2, 78‒84.
Katz, Jennifer, Rena Pazienza, Rachel Olin & Hilary Rich. 2014. ”That’s What Friends Are For:
Bystander Responses to Friends or Strangers at Risk for Party Rape Victimization”. Journal of Interpersonal Violence 30:16, 2775‒2792.
Kennedy, Gail & Lisa Bero. 1999. ”Print Media Coverage on Passive Smoaking”. Tobacco Control 8, 254‒260.
Kiss, Alison & Kiersten Feeney White. 2015. ”Looking Beyond the Numbers: Understanding the Jeanne Clery Act and Sexual Violence”. Teoksessa The Crisis of Campus Sexual Violence : Critical Perspectives on Prevention and Response, toim. Sara Carrigan Wooten & Roland Mitchell.
Abingdon: Routledge, 95‒112.
Koivunen Anu. 1996. ”Sorto”. Teoksessa Avainsanat: 10 askelta feministiseen tutkimukseen, toim.
Anu Koivunen & Marianne Liljeström. Tampere: Vastapaino, 35‒75.
Kowaltzke, Adam & Colin Stewart. 2007. Media: New Ways and Meanings 3E. Hoboken: John Wiley
& Sons Australia.
Krebs, Christopher, Christine Lindquist, Tara Warner, Bonnie Fisher & Sandra Martin. 2007. ”The Campus Sexual Assault (CSA) Study”.
https://www.ncjrs.gov/pdffiles1/nij/grants/221153.pdf (Luettu 8.3.2017.)
Krug, Etienne, Linda Dahlberg, James Mercy, Antrhony Zwi & Rafael Lozano 2002. ”World Report on Violence and Health”. World Health Organization.
Krug, Etienne, Linda Dahlberg, James Mercy, Antrhony Zwi & Rafael Lozano 2002. ”World Report on Violence and Health”. World Health Organization.