Tässä alaluvussa käyn läpi kansallisten, kansainvälisten ja kansainvälisesti vertailevien tutkimusten valossa kuinka segregaatio vaikuttaa palkkatason ja palkkatasa-arvon muo-dostumiseen. Tutkimuksissa tulee myös esille se, millaista vastuuta valtiot ottavat palk-katasa-arvon ja samapalkkaisuuden kysymyksissä. Aluksi Määtän (2008) tutkimus, jos-sa esitellään kanjos-sainvälisen jos-samapalkkaisuuden idean kehittymistä ja joka on ollut vai-kuttamassa palkkatasa-arvoisuuden eteenpäin viemisessä.
Samapalkkaisuuskeskustelu liitettiin 1900-luvun alussa naisten ja miesten erilaisiin oi-keuksiin, josta keskustelu vähitellen kehittyi naisten ja miesten samoihin oioi-keuksiin, jolloin keskustelu samapalkkaisuudesta käynnistyi. Samapalkkaisuuden idea kehittyi vähitellen Kansainvälisen työjärjestön (ILO) sopimukseksi ja se hyväksyttiin vuonna 1951. Tämän jälkeen keskustelu jatkui syrjintään, yhtäläisiin oikeuksiin ja mahdolli-suuksiin liittyvien kysymysten yhteydessä. 1990-luvulla keskiöön nostettiin sukupuo-linäkökulman valtavirtaistaminen työelämän rakenteisiin ja käytäntöihin. Kuitenkin samapalkkaisuudesta ja sen tarpeellisuudesta oli ristiriitaisia näkemyksiä ILO:ssa ja samapalkkaisuuden edistäminen nähtiin tarpeellisena työhön ja työehtoihin liittyvillä perusteilla, ei niinkään sukupuolten tasa-arvoa edistävillä perusteilla. (Määttä 2008.) Paula Koskinen Sandberg tutkii työmarkkinoiden segregaatiota ja palkkaepätasa-arvon kysymyksiä Suomessa näkyvimmin tällä hetkellä ja hänen julkaisujaan on niin kansalli-sissa kuin kansainvälisissä julkaisuissa. Koskinen Sandbergin (2016) tutkimuksen mu-kaan suomalaisten työmarkkinoiden segregaatio ei ole muodostunut itsestään, vaan Suomen hyvinvointivaltio on ollut aktiivisesti luomassa naisten toissijaisia työmarkki-noita. Työmarkkinajärjestöt ovat edelleen vahvistaneet sukupuolittunutta työnjakoa.
Keskeiset työmarkkinajärjestöt suojelevat omistautuneesti saavuttamiaan etuja ja vas-tustavat samapalkkaisuusmuutoksia. Samapalkkaisuuskysymykset ovat täten rakenteel-lisia ja institutionaarakenteel-lisia, mutta nykyinen samapalkkaisuuspolitiikka keskittyy enemmän organisaatiokäytänteisiin ja siksi yleisen palkkatasa-arvon edistäminen etenee niin hi-taasti.
Mandelin (2012) tutkimus aiemmin on todennut, että hyvinvointivaltiolla on paradok-saalisesti negatiivinen vaikutus korkeammassa sosioekonomisessa asemassa olevien naisten palkkoihin. ”Äitiysystävällisillä” valtion toimilla, joilla on määrä sovittaa yhteen palkallinen ja palkaton työ, on paradoksaalisesti kielteisiä vaikutuksia horisontaaliseen ja vertikaaliseen segregaatioon4 työmarkkinoilla. Ensinnäkin yleiset työehdot ja työsuo-jelu mahdollistavat eritoten äideille mahdollisuuden vähentää työaikaa ja jäädä van-hempainvapaalle. Näiden seikkojen katsotaan vähentävän työnantajien halukkuutta pal-kata naisia, etenkin pitkää perehdytystä vaativiin töihin. Toiseksi naiset ovat keskitty-neet suurille julkisen sektorin aloille, jotka ovat segregoitukeskitty-neet naisvaltaisiksi. Työnte-kijöillä on julkisella sektorilla huonot mahdollisuudet neuvotella palkoistaan, ja naisjoh-tajat sijoittuvat usein nimenomaan julkisen sektorin alaisuuteen. Mandel havaitsi kan-sainvälisesti vertailevassa tutkimuksessaan, että matalammassa sosioekonomisessa ase-massa olevien naisten ja miesten palkkaeroa ei ole havaittavissa, ei myöskään Suomes-sa, mutta ero näkyy nimenomaan korkeammassa sosioekonomisessa asemassa olevien naisten ja miesten välillä. Suomessa naiset kuitenkin ovat keskiansiotuloiltaan miehiä alempana kaikilla työnantajasektoreilla eli valtiolla, yksityisellä ja kunnallisella (Findi-kaattori 2018), mutta Mandelin tutkimus ehkä osoittaakin, että kaikista matalimmissa tuloluokissa ”palkkasorto” on enemmän kiinni yhteiskuntaluokasta tai muista intersek-tionaalisista tekijöistä, kuin sukupuolesta.
Milja Saari (2016) osoittaa tutkimuksessaan, että valtiovalta ei ota vahvaa vastuuta palkkatasa-arvon edistämisestä, koska samapalkkaisuuden politiikka nähdään neuvotte-lun kohteena, ei niinkään perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvänä kysymyksenä. Saaren mu-kaan tasa-arvopolitiikassa korostetaan yhä enenevissä määrin yksilöä, oikeistokonserva-tiiviseen politiikkaan nojautuen, sekä uusliberaalia markkinalogiikkaa ja diskursseja,
4 Horisontaalinen segregaatio tarkoittaa ammattialojen eriytymistä sukupuolen mukaan ja vertikaalinen segregaatio tarkoittaa urakehityksen ja johtotehtäviin sijoittumisen erilaisuutta (THL 2019).
jotka pyrkivät niputtamaan eri intressit kansakunnan ja sen kilpailukyvyn eduksi. Tässä kontekstissa sukupuolten tasa-arvon edistämiselle on hyvin kapea tila.
Mellonin (2019) tutkimus Yhdysvaltojen vuonna 1963 säädetystä samapalkkaisuusase-tuksesta (The Equal Pay Act, EPA), osoittaa palkkaerojen kaventuneet, mutta ei hävin-neen. Puolet palkkaerosta selittyy sillä, että naisten ja miesten alat ovat segregoituneet.
Segregoituminen perustuu niille oletuksille, joita on tehty kunkin sukupuolen sopivuu-desta kuhunkin ammattiin. Korkeasti palkatuissa ammateissa usein vaaditaan pitkiä työ-päiviä, mitkä vaikeuttavat huolehtimista perheestä ja usein hoiva on naisten vastuulla.
Naiset jäävät viisi kertaa miehiä todennäköisemmin vähintään vuoden pituiselle hoito-vapaalle lasten takia. Tästä syystä naiset ovat harvemmin korkeasti palkatussa amma-teissa. Hoivatyöstä saa matalampaa palkkaa, koska hoivatyötä pidetään vähemmän ar-vokkaana tai vaativana. Muun muassa Yhdysvalloissa yksilön palkkahistoriaa pidetään palkanmääräytymisperusteena ja matalapalkkaisuus voi estää pääsemästä edes työhaas-tatteluun. Palkkaa pidetään pätevyyden merkkinä. Työnantajat suhtautuvat negatiivisesti naisiin, jotka eivät paljasta edellistä palkkaansa ja pyrkivät neuvottelemaan korkeampia palkkoja. Miesten palkkaneuvotteluissa ei nähdä ongelmaa, mutta naisia pidetään palk-kaneuvotteluissa yliaggressiivisina. Naiset pärjäävät palkpalk-kaneuvotteluissa huonommin ja samalla naiset joutuvat kohtaamaan sosiaalista vieroksuntaa toimiessaan miestapai-sesti.
Grönlund ym. (2017) tutkivat kuinka Pohjoismaissa sukupuoli vaikuttaa työmarkkinoil-le ja johtotehtäviin sijoittumiseen sekä palkkatasoon. Tutkimuksessa ilmeni, että suu-rimmat erot naisten sijoittumisessa johtotehtäviin on Suomessa ja pienimmät Tanskassa.
Suomessa työssäkäyvistä naisista 7,5 prosenttia sijoittui johtotehtäviin, kun taas työssä-käyvistä miehistä johtotehtävissä oli 20 prosenttia. Tanskassa lukemat olivat naisten osalta 20 prosenttia ja miesten osalta 26 prosenttia. Suomessa vanhemmuudella on kiel-teinen vaikutus naisten pääsyyn johtotehtäviin, miesten osalta vaikutus on päinvastai-nen. Tanskassa ja Norjassa sukupuolen ja vanhemmuuden keskinäisvaikutus ei ole mer-kittävä. Suomessa ammatillisella ja alakohtaisella segregaatiolla on voimakas sukupuo-littunut vaikutus sekä johtotehtäviin että palkkoihin. Sukupuolten välisiin palkkaeroihin on segregaatiolla merkittävä vaikutus myös Norjassa ja Ruotsissa, mutta ei Tanskassa.
Kaikissa maissa naiset työskentelevät useammin osa-aikaisesti naisvaltaisissa amma-teissa sosiaali- ja terveysalalla.
Ojala ym. (2019) ovat verranneet Sari Sairaanhoitajan ja Ilkka Insinöörin vuosityötulo-ja. Molemmat kuuluvat samalle koulutustasolle eli ovat alempia korkeakoulututkintovuosityötulo-ja.
Tutkimuksessa on vertailtu Sarin ja Ilkan vuosityötuloja ikäluokissa 35-vuotta ja 40-vuotta vuonna 2015. Tutkimuksessa kävi ilmi, että kunnallisella puolella 35-vuotiaalla insinöörillä on 12 333 euroa suuremmat vuositulot kuin kunnallisella puolella työsken-televällä sairaanhoitajalla. Tuloero kasvaa siten, että 40-vuotiaana insinöörin vuositulot on 13 993 euroa suurempia sairaanhoitajaan verrattuna. Yleisesti naisten ansiot ovat noin 16 prosenttia miesten vuosiansioita pienemmät (SVT [2019] sit. Ojala ym. 2019, 640), mutta tässä tutkimuksessa kunnallisen puolen palkkavertailussa naisten vuosiansi-ot ovat 29 prosenttia pienemmät miesten vuosiansioihin verrattuna.
Erot eivät Ojalan ym. (2019) mukaan johdu merkittävältä osin tehdyistä työtunneista, mutta tutkimuksessa puhutaan työajasta, ei siitä milloin työ on tehty. Sosiaali- ja ter-veysalaa nimittäin leimaa vuorotyöläisyys, jolloin palkanlisiä saadaan epämiellyttävik-sikin koetuista työajoista, joista voi olla jopa terveydelle haittaa (esim. Härmä 2006).
Sosiaali- ja terveysalaa leimaa myös työntekijöiden joustavuuteen varaaminen ja työeh-tosopimuskiistoissa käytetty ylityö- ja vuoronvaihtokiellon on jopa pelätty vaarantavan potilasturvallisuuden (Wilskman 2018). Jos vertailussa olisi vain peruspalkka, eikä näitä vuorolisiä otettaisi huomioon vertailtaessa varsinaisia palkkoja, vaan ne katsottaisiin nimenomaan kompensaatioksi siitä, että työntekijä joutuu joustamaan omasta elämäs-tään ja viettämään esimerkiksi juhlapyhät töissä, niin palkkaero saattaisi näyttää vielä suuremmalta. Yksityisellä sektorilla ero onkin suurempi, jolloin sairaanhoitaja saa vain 63 prosenttia insinöörin tuloista. (Ojala ym. 2019, 641) Tätä eroa voi selittää se, että yksityisellä sektorilla työehtosopimukset ovat kunnallisia sopimuksia huonommat ja yksityisellä sektorilla sairaanhoitajien vuorotyö on vähäisempää, jolloin kokonaispalkka jää pienemmäksi.