”Suomi on pieni vientivetoinen maa, eli viennin kilpailukyky on meille elämän ja kuoleman kysymys.” (A76)
”Työllisyyden reilu parantaminen ja julkisen talouden kestävä tasapainottaminen edellyttävät siis viennin nopeaa ja pitkään jatkuvaa kasvua. Tarvitaan myös pysy-västi tiukkaa talouspolitiikkaa.” (A33)
Kilpailukyky on määritelty yhteiskunnalliseksi arvoksi, jolla legitimoidaan menokuria.
Ensimmäisessä puheessa kilpailukyky vertautuu niinkin perustavanlaatuiseen asiaan kuin elämään, ja ilman elämää koituu kuolema eli jonkinlainen yhteiskunnan tuhoutu-minen. Vertaus elämään ja kuolemaan asettaa elämän eli talouden tavoitteeksi ja kilpai-lukykyisyyden keinoksi saavuttaa tämä tavoite. Kuolema on terminä latautunut ja sillä vedotaan yhteiseen käsitykseen, jossa kuolema ei ole toivottava asia. Elämään ja kuo-lemaan viittaaminen saa asian näyttämään niin perustavanlaatuiselta tosiasialta, ettei mikään muu ole niin tärkeää ja huomionarvoista. Toisessa puheenvuorossa tämä ”kuo-lema” saadaan estettyä pysyvällä talouskurilla, jolla edesautetaan viennin nopeaa ja pit-kää kasvua. Julkisen talouden tasapainottamisella nähdään olevan vaikutus tähän kehi-tyskulkuun. Julkista taloutta pyrittiinkin tasapainottamaan muun muassa kilpailukyky-sopimuksella, josta seuraavaksi.
”Edelliset ... hallitukset eivät ottaneet kustannuskilpailukyky-ongelmaa tosissaan, siksi Juha Sipilän (kesk.) hallitus joutui tarttumaan toimeen ja tekemään ratkaisuja, jotka "tekevät kipeää".” (A60)
”Sari Sairaanhoitajalle ja julkiselle sektorille ylipäänsä luvattiin isoja palkankoro-tuksia … Näiden virhearvioiden laskua maksetaan edelleen. Hallituksen
epäkiitol-linen tehtävä on ollut tehdä kipeitä päätöksiä, mutta ilmeisesti toistaiseksi tehdyt leikkauspäätökset eivät vielä riitä.” (A29)
”Ei kilpailukyky parane pelkästään työmarkkinajärjestöjen sopimuksin. Sarin taak-ka on edelleen harteillamme. Eivät uudet maltilliset sopimukset tätä taaktaak-kaa pois vie. Nyt teollisuustuotantomme matelee samalla tasolla kuin vuonna 2000. Ei kovin rohkaisevaa. Mutta julkinen sektori on nyt paljon pöhöttyneempi.” (A10)
”…keskeinen kysymys on saada julkinen sektori tajuamaan, että se on supistu-neenakin liian suuri, liian tehoton ja työvoimakustannuksiltaan liian kallis.” (A36)
Menokuriretoriikassa julkinen sektori nähdään pöhöttyneenä, liian suurena, taakkana, tehottomana ja koko ajan liian suuria menoja tuottavana. Julkista sektoria ei pidetä näis-sä näkemyksisnäis-sä työllisyysvaikutuksiin positiivisesti vaikuttavana ja siten taloutta tasa-painottavana tekijänä, vaan pelkästään negatiivisia vaikutuksia tuottavana. Vientiä pide-tään itsespide-tään selvänä hyvänä ja taloutta edistävänä asiana, vaikka vientiin vaikuttaa globaalin talouden muutokset ja horjunnat sekä viennin kysynnän epävakaus. Nämä näkemykset toistavat uusliberaalia ideologiaa, jonka mukaan julkinen sektori on liian suuri, kallis ja tehoton. Uusliberaaliin talousideologiaan kuuluvat vapaat markkinat ja myös julkisten palveluiden yksityistäminen näille markkinoille kilpailemaan. Markki-noiden ajatellaan automaattisesti tehostavan toimintaa ja näin ollen karsivan kuluja (Ojajärvi & Steinby 2008, 10). Tämä markkinaistaminen tarkoittaa sosiaali- ja terveys-alalla sitä, että joko hoidon laadusta tingitään, kuten uutisissa on viime vuosina tuotu esille (esim. Tehy-lehti 2017; Yle 2019), tai sitten työntekijöiden palkoista pyritään tin-kimään voiton saavuttamiseksi omistajilleen. Näin olleen yksityistämisellä lisätään enti-sestään palkkojen epätasa-arvoisuutta. (Ojala ym. 2019, 644-645.)
Menokuriretoriikkaan kuuluu myös sairaanhoidolliset vertauskuvat kipeää tekevistä leikkauksista ja niiden tervehdyttävistä vaikutuksista. Leikkauksilla viitataan lähinnä julkisen sektorin kulujen karsimiseen, mikä nähdään vaihtoehdottomana pakkona. Leik-kaukset nähdään keinoina, joilla päästään tavoitteeseen eli terveeseen talouteen. Ilman tätä parannuskeinoa talous voi huonosti ja on sairas. Jos tällaista kipeää, mutta paranta-vaa leikkausta ei tehdä, niin hyvinvointipalvelujen väitetään kaatuvan kokonaan talou-den kestämättömyytalou-den takia (vrt. Heinononen & Kakkuri-Knuuttila 2013, 294). Ideolo-giana tässä toimii ajatus, että huonommatkin palvelut ovat parempia kuin ei palveluja ollenkaan. Hyvinvointivaltioita leimaa nykyisin tällainen kriisipuhe, mikä näkyy konk-reettisesti julkisten menojen kuripolitiikkana, jolla on vaikutuksia naisystävällisiin
sosi-aalipolitiikan osiin, muun muassa julkisen sektorin työpaikkoihin ja palveluihin. Sosiaa-lipolitiikka nähdään kriisipuheessa ennemminkin taakkana ja rasitteena, joka estää ta-louden kasvua. Taloudellisen kasvun nähdään tapahtuvan miesvaltaisilla vientialoilla.
(Jokinen 2017, 58-59.) Kriisipuheeseen liitetään myös palkkamalttipuhe, josta seuraa-vaksi.
”Kehitys on pitkälti kustannusten syytä. Sailas suomii ”Sari sairaanhoitaja -huumassa tehtyjä palkankorotuksia” ja neuvoo nyt palkkamalttiin.” (A9)
”Palkkamalttia tarvitaan edelleen työllisyysasteen nostamiseksi ja julkisen talouden vahvistamiseksi … ” (A38)
Eeva Jokinen (2017) nimeää tällaisen malttia korostavan puhetavan malttinationalis-miksi. Tällä hän tarkoittaa sitä, että yksilöiden ja etenkin naisvaltaisen julkisen sektorin työntekijöiden tulisi pitäytyä vaatimasta itsekkäästi liikoja ja sen sijaan pysyä maltillisi-na vaatimuksissaan. Nämä vaatimukset koskevat niin palkkoja kuin sosiaalietuuksia ja sosiaaliturvaa. Sosiaalipolitiikkaa ja julkista sektoria pidetään malttinationalismin näkö-kulmasta uhkatekijänä taloudelliselle kasvulle ja taloudellista kasvua pidetään koko maan yhteistä hyvää edistävänä asiana. Malttinationalismin voi nähdä symbolisesti kos-kettavan eniten julkisen sektorin naisvaltaisen alan työntekijöitä, joiden edellytetään uhrautuvan yhteisen hyvän edessä tai ainakin pysyvän maltillisina, ettei menneisyys toista itseään ja naisten vaatimukset vaaranna talouskasvua.
Seuraavassa puheenvuorossa nimetäänkin nimenomaan julkinen sektori, jonka pitäisi pysyä maltillisena tai uhrautua äärimaltillisilla sopimuksilla. Puheenvuorossa viitataan kilpailukykysopimuksen vähintäänkin psykologiseen vaikutukseen, jossa kilpailukyky nähdään tavoitteena, mutta keinona kilpailukykysopimus on käytännön toimivuudeltaan epävarma.
”Taloudessa on kiistatta vihdoin elpymisen merkkejä. Kilpailukykysopimuksellakin on siihen oma, vähintäänkin psykologinen vaikutuksensa. …
Peukut pystyyn, että julkinen sektori pysyy … vientialojen raamissa ja solmii ääri-maltilliset sopimukset, jotka takaavat myös työrauhan pitkälle ohi 2019 toteutuvan maakuntauudistuksen.” (A27)
Kilpailukykysopimuksella tarkoitetaan tulopoliittista suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli laskea työn hintaa niin, että yrityksillä olisi paremmat kilpailukykyvalmiudet ja että työttömyys vähenisi, jolloin valtion julkisen velan määrää saataisiin pienenettyä. Kilpai-lukykysopimuksen leikkaukset kohdistuivat etenkin julkisen sektorin naisvaltaisille
aloille. (Kylä-Laaso 2020, 188-189.) Kilpailukykysopimuksen voikin nähdä legitimoi-van julkisen sektorin karsimista.
Retoriikassa, jossa korostetaan kilpailukykyä ja sen edistämistä karsimalla julkisen sek-torin kuluja, julkisen seksek-torin palkankorotuksille ei nähdä olevan tilaa. Retoriikassa ko-rostetaan tämän ajatuksen ajallisuutta, eli että palkankorotuksiin ei juuri nyt ole mahdol-lisuutta. Palkankorotuksiin ei ole varaa silloin, kun taloudella menee huonosti, mutta ei myöskään silloin, kun taloudella menee hyvin, sillä palkankorotukset voivat vaarantaa tämän hyvän kehityskulun.
"Suomen mallin piti olla se viisasten kivi, jonka avulla viennin kustannuskilpailuky-kyä parannetaan. Se ei toteudu. Kun keskusjärjestösopimusten päättyminen vielä korostaa työehtosopimusneuvottelujen liittokohtaisuutta, mikä estää Sari Sairaan-hoitajan paluun neuvottelupöytään vaatimaan samaa kuin vientialat?" (A24)
”Merkittävä osa toteutuneesta kasvusta johtuu kohentuneesta hintakilpailukyvystä.
Samasta syystä on väärä hetki Sari Sairaanhoitajan paluulle eli reippaanpuoleiselle palkankorotuskierrokselle, jollainen vauhditti vuosikymmenen takaista syöksykier-rettä.” (A44)
Julkisen sektorin naisvaltaisia aloja toppuutellaan vaatimasta reippaan puoleisia koro-tuksia, joilla palkkakuoppaa voitaisiin tasoittaa, sillä niillä voi olla taloudelle ”syöksy-kierremäisiä” vaikutuksia. Tässä retoriikassa jää huomioimatta, että hoitoalalla on pahe-neva työvoimapula, eivätkä matalat palkat auta ratkaisemaan tätä ongelmaa. Tästä syys-tä hoitajia edustavat ammattiliitot Tehy ja SuPer ajavat hoito- ja hoiva-alalle aktiivisesti palkkakuoppakorotuksia. Liitot ovat ehdottaneet, että sote-alalla palkat kasvaisivat 1,8 prosenttia enemmän vuosittain kymmenen vuoden ajan miesvaltaisiin aloihin nähden.
Vaatimus törmää vastustukseen, koska kunnat ovat taloudellisissa vaikeuksissa suu-rimmassa osassa maata ja uusliberalistiset käytänteet, kuten kilpailukyvyn korostami-nen, yksityistämiseen liittyvät palkkojen polkemiset sekä kilpailutus ennemminkin hei-kentävät kuin parantavat alan työehtoja. Julkisessa keskustelussa kuitenkin usein väite-tään, että markkinavoimat edistäisivät työmarkkinoiden joustavuutta ja tuottavuutta sekä sitä kautta vaikuttaisivat palkkatason kasvuun. Tutkimuksen mukaan tämä kehityskulku ei kuitenkaan ole realistinen oletus. (Ojala ym. 2019, 640.)
Markkinavoimat nähdään itsenäisenä talouskoneistona, jolla on oma logiikkansa ja jota ei ihminen voi kontrolloida. Markkinavoimat toimivat lainomaisesti ja ovat kyseenalais-tamaton välttämättömyys. Tämä välttämättömyys alistaa sekä poliittisen että
taloudelli-sen toiminnan palvelemaan tarkoitusperiään. Näin ollen, markkinavoimat voidaan nähdä määräävänä tekijänä siinä, mitkä asiat yhteiskunnassa nähdään mahdollisena. Markki-navoimat kyseenalaistamattomana kätkee myös ideologiat, jotka liittyvät markkinoihin, tuottamiseen ja kuluttamiseen, jolloin markkinavoimat nähdään ideologianeutraaleina talousjärjestelmän välttämättöminä osina. (Ojajärjvi & Steinby 2008, 8.)
7.3 ”Kikyn kolhimat”
”Sen minkä hallitus tekee kuntatyöntekijöille, sen se tekee naisille. Kiky-ratkaisut perusteltiin yksityisen sektorin yrityksillä, joissa työskentelee noin 80 prosenttia miehistä.” (A20)
”... työaikaa lisättiin kilpailukykysopimuksessa 24 tunnilla vuodessa. Siitä on eri aloilla monenlaisia sovelluksia. Joillakin aloilla - kuten hoitoalalla - lisätyöaika on kirjattu minuutilleen työvuorolistoihin. Joillakin aloilla niin sanotut kiky-tunnit käy-tetään henkilökunnan virkistäytymispäiviin. Lisäksi on aloja, joilla kiky-tunteja ei tehdä lainkaan.” (A67)
Tilastokeskuksen yliaktuaari Henri Lukkarisen (2017) mukaan julkisen sektorin naiset kärsivät eniten kilpailukykysopimuksen aiheuttamista työajan pidennyksestä, koska julkisella sektorilla työajan pidennys laitettiin kuuliaisemmin käytäntöön. Tämän lisäksi julkisen sektorin työntekijöiden lomakorvauksia vähennettiin määräajaksi 30 prosentilla ja osa sosiaaliturvamaksuista tuli työntekijöiden itsensä maksettavaksi. Elomäki ja Ylöstalo (2020, 58-59) esittävät Isabella Bakkerin [1994] ajatuksen siitä, että talouspo-liittiset instituutit harjoittavat ”strategista hiljaisuutta”, joka hämärtää sen, kuinka ta-louspolitiikka ja julkisen talouden hallinta heikentävät sukupuolten välistä tasa-arvoa.
Tästä esimerkkinä on muutokset käytössä oleviin tuloihin, kuten lomarahaleikkaukset kilpailukyvyn nimissä, ja leikkauspolitiikan kasvattamat sukupuolten väliset taloudelli-set epätasa-arvot. Yhteiskunnan julkisten palvelujen muutoktaloudelli-set, kuten supistuvat julki-set hoivapalvelut, vaikuttavat myös esimerkiksi palkattoman hoivan tarpeeseen ja täten naisten mahdollisuuksiin työelämän puolella, kun hoiva on vahvasti sukupuolittunut naisten alueeksi.
”Sari Sairaanhoitajan lomarahoista leikattiin 30 prosenttia eikä hän vieläkään ymmärrä miten se auttaa Suomen vientiteollisuutta.”(A31)
Kilpailukykysopimusten ja leikkausten näkeminen sukupuolineutraaleina toimina ei ole pelkästään strategista hiljaisuutta, vaan strategista hiljentämistä, jolla pyritään kieltä-mään, että mitään sukupuolittuneita vaikutuksia olisi edes olemassa. Kaikki samassa
veneessä -retoriikalla pyritään luomaan mielikuvia, jossa kaikki joutuvat tekemään yhtä lailla uhrauksia kaikkien meidän yhteisen hyvän vuoksi.
” … nautimme velkavetoisesta elintasosta sekä "Sari Sairaanhoitajan" nostamasta palkkatasosta. Kiky-leikkaukset palauttivat kilpailukykyä juuri oikeaan aikaan eli viime hetkellä. Kipeää se teki meille kaikille.” (A84)
Aineistostani löytyi kaksi naisnäkökulmaa, joissa ei nähty kilpailukykysopimuksen kos-kettavan kaikkia samalla tavalla, vaan kilpailukykysopimus nähtiin nimenomaan julki-sen sektorin naisten ongelmana. Seuraavassa puheenvuorossa eräs lähihoitaja kertoo tuntemuksistaan nykyistä talouspolitiikkaa kohtaan ja tuo ilmi, kuinka epäreilusti leik-kaukset kohdistuvat julkisen sektorin työntekijöiden palkkaan ja kuinka palkkakuoppa ei tässä tilanteessa korjaannu. Puheenvuorossa myös tuodaan ilmi kutsumusammattire-toriikkaa ja kuinka sen avulla pyritään oikeuttamaan alan matalampi palkkaus.
”- Nyt meni kuppi nurin! Ei riitä, että meikäläisen työaikaa pidennettiin kiky-sopimuksella ja lomarahaa leikattiin ja leikataan vielä ensi vuonnakin, vaan tarvi-taan tehokkuutta ja palkkamalttia. Peijakas, kun sapettaa!
- Rahaa tässä maassa riittää kyllä herrojen yritystukiin ja sotaministeriön asehan-kintoihin, mutta ei naisvaltaisen julkisen puolen epäreilun kohtelun korjaamiseen.
Ylityökiellolla taisteltu palkankorotuskin jäi hoitajilla mitättömäksi, palkkatasa-arvoa sillä ei saavutettu, ei noustu edes lähelle palkkakuopan reunaa. Nähtäväksi jää miten syvälle kuopassa vajotaan, kun sote- ja maakuntauudistukset runnotaan voimaan eduskunnassa... Kutsumustyötä tekevien oletetaan tekevän hommia pelkäs-tä työn ilosta, mutta ammattitaidosta, vastuullisuudesta ja joustavuudesta ei olla valmiita maksamaan.” (A57)
Kilpailukykyretoriikkaan kuuluu osana jatkuva kriisipuhe ja kriisin korjaamiseksi on koko ajan tehtävä aktiivisia toimia. Kriisipuhe on hegemonisessa asemassa, jolloin sen vastustaminen on hankalaa ja näin ollen naisten on vaikea neuvotella itseään ylös palk-kakuopasta, mutta juuri tällainen neuvotteleminen nähdään uusliberalistisessa ideologi-assa keinoksi parantaa asemaansa.
”- Meille on iskostettu päähän Suomen jatkuva taloudellinen kriisi ja se, että kaik-kien pitää osallistua talkoisiin ja tinkiä. Tämä hegemoninen diskurssi läpäisee kai-ken. Suomessa on koko ajan hätätila päällä.
- Mutta koskaan ei ole sellainen aika, että olisi rahaa nostaa palkkakuopassa ole-vien naisvaltaisten ammattien palkkoja. Sen sijaan kuulemme uutisessa joka päivä pyrkimyksistä heikentää työn tekemisen ehtoja ja lisätä matalapalkkaisia töitä. Nii-den palkoilla ei ole tarkoituskaan tulla toimeen.
- Kun eletään oikeistokonservatiivista kautta, jolloin pyritään vähentämään julkisen sektorin kulutusta kaikin tavoin, ei tarvitse erityistä päättelykykyä ymmärtää, mitä se tarkoittaa julkisen sektorin palkoille. Uusliberalistisessa tavassa hahmottaa maailmaa ihminen on oman onnensa seppä.
- Siihen liittyy vaatimus siitä, että naisten vain pitää osata vaatia lisää, mikä on to-della ongelmallinen vaatimus. Jos olet työssä, jossa palkka pieni ja palkankorotus-varat olemattomat, millä vaadit?” (A21)
Tässä luvussa on rakennettu sellaista todellisuutta, jossa talouskuri ja palkkamaltti ovat retoriikassa hegemonisessa asemassa. Tällaisten puheiden ideologiana toimii kilpailu-kyky globaaleilla markkinoilla. Tällainen markkinavoimiin perustuva kilpailukyvyn korostaminen luo heikot mahdollisuudet naisvaltaisten alojen palkkakuopan korjaami-seen. Ennemminkin tämä ideologia kannustaa ankkuroimaan palkat miesvaltaisten vien-tialojen raamiin, jolloin sivuutetaan täysin palkkatasa-arvon kysymykset. Palkkatasa-arvon ajaminen demonisoidaan menneen, tämänhetkisen tai tulevan talouskriisin syyksi.
Kilpailukyvyn edistämisen suurimpina maksajina voi näin ollen nähdä julkisella sekto-rilla toimivat naiset. Vienti ja kilpailukyky nähdään kyseenalaistamattomina totuuksina, jota julkisen sektorin tulee tukea. Julkinen sektori kykenee tähän tuen antamiseen vain tervehtymällä eli tällä legitimoidaan naisvaltaisten alojen työolojen ja työehtojen hei-kentämistä, joka sopii uusliberaaliin ideologiaan. Seuraavaksi analysoin tarkemmin tuottavuusretoriikkaa, jossa uusliberaali ideologia näkyy vahvimmin.
8 VIENTITEOLLISUUDEN RAAMIT – PALKAT TUOTTAVUUDEN MU-KAAN
”Koskahan Suomessa päästäisiin siihen, että korotukset liitettäisiin osaksi tuotta-vuuden ja kannattatuotta-vuuden kasvua yrityskohtaisesti.” (A50)
”Työn tuottavuuden parantaminen on erittäin keskeinen asia talouskasvun turvaa-miseksi tulevina vuosina. Teollisuuden työehtosopimukset antavat yrityksille hyvät mahdollisuudet käyttää kannustavia palkkaustapoja ja palkita henkilöstöä hyvistä työsuorituksista.” (A89)
Tässä diskurssissa nousee esille, että palkkoja pitäisi yleisesti nostaa mahdollisimman vähän, mutta hyvin menestyvät ja tuottavat teollisuusyritykset voisivat maksaa paikalli-sesti parempaa palkkaa. Useissa kirjoituksissa väistetään ottamasta kantaa tuottavuus-ajattelun sopivuudesta julkiselle sektorille. Joissakin puheenvuoroissa haaste kyllä tun-nistetaan, mutta lopulta sitä ei pidetä kovin suurena ongelmana. Naisvaltaisten alojen matalampi palkkaus siis legitimoidaan liittämällä se ”tuottamattomuuteen”.
”Tulee mieleen vuonna 2007 tehty erillinen palkkaratkaisu ilman kytkyä sen edellyt-tämään työ tulokseen eli terveydenhoitoalalla Tehyn läpiajama ”Sari Sairaanhoita-ja” -palkkaratkaisu. Kataisen hallituksen tukemana alan palkkoja nostettiin yli 10 prosenttia ilman, että niillä oli mitään yhteyttä työnteon tuottavuuteen.” (A63)
”Toki palkkoja pitää nostaa siellä, missä tuottavuus on parantunut ja paranee myös jatkossa. Julkisella puolella maksuvaraa ei paljon ole. Harva lienee valmis rahoit-tamaan kunnan palkkajuhlia lisävelalla tai veronkorotuksilla.” (A37)
”Palkankorotusvara pitää jakaa siellä, missä se syntyy eli työpaikoilla. Liittojen on vastattava oman alansa yleisistä kilpailukykyedellytyksistä. Julkinen sektori ei voi olla palkkajohtaja, ei edes oikeutetusti yksityissektorin palkkalinjan seuraaja.”
(A36)
Tuottavuusretoriikassa julkista sektoria ei pidetä tuottavana ja siksi palkankorotuksia ei tulisi myöntää julkiselle sektorille ehkä lainkaan. Tuottavuuden mittaaminen julkisen sektorin hyvinvointipalveluissa on haastavaa, koska näiden palvelujen tarkoitus on tyy-dyttää ihmisten perustarpeita ja pitää huolta haavoittuvimmassa asemassa olevista. Täl-laisia palveluja on vaikea mitata tai taloudellisen hyödyn näkökulmasta arvioida. Tästä syystä panosten ja tulosten välistä yhteyttä on vaikea mieltää ja tästä syystä tietynlaisten tulostavoitteiden asettaminen on lähes mahdotonta. Palkitseminen tuottavuuden mukaan on siis erittäin vaikeaa, koska tavoitetta ei voi asettaa. Jos tällaisia tavoitteita taloudelli-sesta näkökulmasta kuitenkin asetettaisiin, niin se voisi johtaa palveluiden laadun ja
tarjonnan huonontumiseen. Lisäksi kustannuksia tulee automaattisesti suurten ikäluok-kien hoivasta ja eläkkeistä sekä lääketieteellisistä edistysaskeleista. (Støstad 2016, 43, 57, 169, 199.) Tuottavuusretoriikan mukaan julkisen sektorin työ tulisi tehdä halvem-malla työvoihalvem-malla ja näin legitimoidaan naisten palkkakuoppa tai jopa työn ”halpuutta-minen.
”Indeksi-malli, joka olisi koostettu tärkeimpien kilpailijamaidemme palkkakehityk-sen pohjalta, olisi maamme kilpailukyvyn kannalta hyvä. Indeksi siis normi-palkankorotuksille, hyvin menestyvät firmat voisivat antaa vielä erinäisiä tulospalk-kioita. Indeksi malli on huono julkisen sektorin aloille, sieltä harvoin tulee voitolli-sia tulokvoitolli-sia. Hallitus voi tätä tuskaa lievittää säätämällä verotusta. Haittapuolena on se, että alennukset koskevat silloin kaikkia, eivätkä kohdennetusti esimerkiksi lastentarhanopettajia. Elämä on valintoja.” (76)
Tuottavuusretoriikassa myös tunnistetaan ja tunnustetaan, että tuottavuuden mukaan maksaminen julkisella sektorilla on hankalaa. Yllä olevassa puheenvuorossa pyritään jopa löytämään ratkaisu, mikä helpottaisi julkisen sektorin kokemaa vääryyttä palkka-kehityksen hiipumisesta, jos palkankorotukset määräytyisivät tuottavuuden mukaan.
Lopulta puheenvuorossa päädytään johtopäätökseen, että tämä ratkaisuehdotus ei kui-tenkaan vaikuttaisi mitenkään. Puheenvuorossa sen sijaan loppukaneettina sanotaan, että elämä on valintoja. Tässä tapauksessa valintana olisi hyväksyä, että naisvaltaiset alat kärsivät uusliberaalin ideologian tuottamista toimenpiteistä, jotka tuottavuusretorii-kalla legitimoidaan. Tässä ideologiassa ei tunnusteta julkisen sektorin tuottamaa yhteis-tä hyvää kuten huolenpitoa, kasvatusta, koulutusta ja sairaanhoitoa yhteiskunnan toimi-misen kannalta olennaisina asioina ja vaativana työnä, josta pitäisi maksaa oikeuden-mukaisesti. Tässä valinnassa inhimilliset yhteiskunnalliset arvot jäisivät huomioimatta.
9 PUOLUSTUSPUHETTA – YMMÄRRYSTÄ NAISTEN PALKKAKAMPPAI-LULLE
Tässä diskurssissa tulee esille näkökulmat, joissa palkkatasa-arvon kysymykset nähdään poliittisina, eikä pelkillä työmarkkinoilla välttämättä ole mahdollisuus korjata rakenteel-lisia ongelmia, joissa naiserityistä palkanlisää ei pystytä hyväksymään. Tästä syystä Sari Sairaanhoitajaa pidetään syyttömänä talouden heikkenemiseen, koska lopulta kyse oli toimimattomasta työmarkkinajärjestelmästä. Muutamassa puheenvuorossa pyritään myös jollain tavalla legitimoimaan naisvaltaisten alojen palkankorotukset. Aloitan tä-män luvun analyysin näillä puheenvuoroilla.