Esittelin aiemmin luvussa 3.4 tasa-arvopolitiikan tutkijan Milja Saaren käsityksen siitä, kuinka kilpailukyvyn nimissä tasa-arvon edistämiselle jää vähän tilaa, kun tilan valtaa uusliberaalit markkinalogiikat ja diskurssit. Tässäluvussa esitän feministisen talouspoli-tiikan kautta vaihtoehtoisia näkemyksiä hegemoniselle uusliberaalille talousdiskurssille ja kuinka itsestään selvänä ja kyseenalaistamattomana näyttäytyvä vaihtoehto ei välttä-mättä sitä ole. Herkmanin (2011, 176) mukaan uusliberalismilla ja talouden vaihtoeh-dottomuusdiskursseilla on sellainen hegemoninen asema, että vaihtoehtoiset näkemyk-set eivät näyttäydy vertailukelpoisilta. Näin tietynlaisista talousnäkemyksistä on raken-tunut sellainen todellisuus ja itsestään selvyys, jota on hankala vastustaa. Kuitenkin myös talous on ihmisen luoma konstruktio, joka voisi toisin rakennettuna olla jotain muuta, kuin uusliberaalia ideologiaa noudattava ja jossa myös tasa-arvokysymykset huomioidaan.
Julkisilla diskursseilla uusliberaalista ideologiasta pyritään tekemään itsestään selvyys, vaikka asian edistäjinä ovat muun muassa globaalit valtaeliitit ja transnationaaliset suuryritykset, joiden agendoja globaalit vapaat markkinat ja suopeat poliittiset ratkaisut edesauttavat. Uusliberalismi ilmenee julkisessa politiikassa D-L-P-kaavana, jossa talou-den sääntelyä puretaan (deregulation), kauppaa ja teollisuutta vapautetaan (liberalizati-on) sekä valtio-omisteisia yhtiöitä yksityistetään (privatizati(liberalizati-on). Tällöin tavoitteeksi asettuu mahdollisimman suuret taloudelliset voitot, eikä kaikille "yhteinen hyvä". (Ste-ger & Roy 2010.)
Uusliberaali ideologia on Pierre Bourdieun (1999, 124) mukaan utopia. Tämä utopia saadaan muutettua tieteellisesti päteväksi kuvaukseksi todellisuudesta, kun poliittisia ohjelmia perustellaan taloustieteen avulla. Uusliberaali diskurssi on niin vahva, että se pystyy muuttamaan itsensä todeksi samalla kun se on vahvistamassa sitä voimakenttää,
jolla diskurssia edelleen vahvistetaan. Tässä näkyy talouden konstruktiivinen luonne, jossa tietynlaiset käsitykset toistettuna ja vahvistettuna saavat sellaisen hegemonisen aseman, ettei niitä enää kyseenalaisteta, vaan ennemminkin ne itsessään vahvistavat rakentamaansa hegemoniaa.
Uusliberalistisesta ideologiasta kumpuavan kritiikin mukaan julkinen sektori ei ole niinkään yhteisen hyvän tuottaja, vaan tehoton toimija, jonka (yli)tarjonta lisää kysyntää ja julkisella sektorilla on itseintresseissään kasvattaa palvelujen määrää sekä omia palk-kojaan. Tämä johtaa siihen, että julkista sektoria on koko ajan arvioitava kustannusvai-kuttavuuden ja etenkin kustannustehokkuuden näkökulmasta taloudellisten, poliittisten ja asiantuntijaeliittien taholta. Rakenneuudistuksilla pyritään optimoimaan ja rationali-soimaan prosesseja sekä rakenteita ja optimistisesti ajatellaan, ettei tästä seuraa palvelu-jen laadun huononemista tai henkilöstön kuormituksen lisääntymistä, vaikka resursseja niukennetaan koko ajan talouskurin nimissä. Näin uusliberaali ideologia päätyy myös julkishallinnon johtamiseen New Public Managementina (NPM), jonka avulla toiminto-ja pyritään tehostamaan toiminto-ja tekemään niistä laskennallisesti tulosvastuullisia. (Julkunen 2006, 73, 75, 78, 82, 87). Tämä laskennallisuus vaatii sitä, että työntekijät joutuvat yhä enenevissä määrin kirjaamaan laskennallisia asioita työstään eri ohjelmistoihin, kuten esimerkiksi potilaiden hoitoisuusluokituksia, jolloin aikaa varsinaiseen hoitotyöhön jää vähemmän ja tämä voi päinvastaisesti vähentää työn varsinaista tuottavuutta.
Julkisia palveluja pidetään uusliberaalissa ideologiassa tehottomina ja tämä näkemys saa julkisissa diskursseissa kannatusta. Valtion talous ei kestä julkisen sektorin kustan-nuksia ilman kilpailukykyistä vientiä ja julkisen talouden talouskuria. Talouskurilla on kuitenkin vaikutuksensa naisten ja miesten elämään sekä sukupuolten keskinäiseen suh-teeseen ja asemaan. Talouspolitiikka ei siten ole erillinen politiikan osa, joka voidaan erottaa muista politiikan osista, kuten tasa-arvopolitiikasta. Talouspolitiikkaa ja puhetta taloudesta usein pidetään sukupuolineutraalina, mikä aiheuttaa sukupuolisokeutta kes-kusteltaessa kilpailukyvystä, talouskasvusta ja velkaantumisen hillitsemisestä sekä näi-den perusteella toimeenpantaessa ohjelmia. Tästä on esimerkkinä Juha Sipilän hallituk-sen (2015-2019) kilpailukykysopimus, joka aiheutti eniten taloudellista menetystä nais-valtaisille matalapalkka-aloille. Sipilän hallitusohjelmassa tasa-arvon kysymykset kui-tattiin lyhyesti ”naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa” ja samalla talouskuri kohdistui nimenomaan naisten elämään. (Elomäki & Ylöstalo 2020, 49, 57.) Talouskuri
vaikeuttaa julkisen sektorin lisäksi kolmannen sektorin toimintaa, jossa tuotetaan monia erityisesti naisille ja haavoittuvassa asemassa oleville tärkeitä palveluita. (Vacchelli ym.
2015, 109).
Talouskeskustelussa ei näytä löytyvän sijaa puhua samaan aikaan myös tasa-arvosta.
Talouspoliittista keskustelua leimaa lisäksi se, että pääsääntöisesti tässä keskustelussa äänessä ovat miehet. Edes tasa-arvoa ajavat naisjärjestöt ja valtiolliset toimijat eivät kunnolla kykene haastamaan talouspoliittista ja taloutta käsittelevää tietoa tai kritisoi-maan talouskuripolitiikkaa ja uusliberalistisia näkemyksiä, joilla on sukupuolivaikutuk-sia. (Elomäki & Ylöstalo 2020, 48-49, 57.) Leikkauspolitiikan ja talouskurin tarvetta itsessään ei kyseenalaisteta, vaan pelkästään kritisoidaan joitakin niiden sukupuolivai-kutuksia ja vaaditaan arvioimaan niitä (Elomäki ym. 2020, 137). Ylipäätäänkin politiik-ka on taloudellistunut, jolloin talouskysymykset leviävät politiik-kaikille politiipolitiik-kan aloille sekä päätöksentekoon ja samalla talouspolitiikan kyseenalaistaminen tasa-arvon näkökulmas-ta hankaloituu entisestään (Elomäki & Ylösnäkökulmas-talo 2020, 50).
Feministinen talouspolitiikka sen sijaan ottaa huomioon, että toimiva ja hyvinvoiva yh-teiskunta tarvitsee sosiaalista infrastruktuuria, johon kuuluu koko eliniän kattava hoiva ja huolenpito, koulutus, lasten kasvatus ja sosiaalinen asuminen. Nämä tekijät hyödyttä-vät kaikkia, eikä vain joitakin, kuten pääoman omistajia. Tällaisen kokonaisuuden ra-hoittaminen vaatisi poliittisten linjojen muuttumista. Uudistus vaatisi tulonsiirtoja rik-kailta, hyvätuloisilta ja rahoituslaitoksilta sekä lisäksi tulisi uudelleen harkita muun mu-assa sotilaallisen infrastruktuurin laajuutta. (Pearson & Elson 2015, 26.) Esimerkiksi Suomessa samaan aikaan, kun sairaanhoitajille väitetään, että rahaa ei ole palkankoro-tuksiin tai koronakorvauksiin, niin valtio tekee 10 miljardin hävittäjähankintoja, joiden käyttökustannukset ovat arvoitus (Yle 2021). Tällöin väite ei ole rahaa, merkitsee todel-lisuudessa, että ei ole rahaa naistapaisiin asioihin.
Elomäki & Ylöstalo (2020, 62-66) argumentoivat, että talouspolitiikassa on mahdollista ottaa huomioon sukupuoli ja politiikan vaikutukset sukupuolten väliseen tasa-arvoon esimerkiksi sukupuolitietoisella budjetoinnilla. Onnistuakseen se kuitenkin vaatisi, että talous alettaisiin ymmärtää laajempana kokonaisuutena, kuin se tällä hetkellä ymmärre-tään. Vasta sitten tasa-arvo tulisi todella näkyväksi talouspolitiikassa ja sitä voitaisiin edistää esimerkiksi verotuksella, julkisilla palveluilla tai sosiaalietuuksilla. Feministisen
talouspolitiikan tarkoituksena on tuoda esille esimerkiksi sukupuolittuneet talouteen liittyvät hierarkiat ja kyseenalaistaa niitä. Feministisen talouspolitiikan mukaan talous ei ole itseisarvo, vaan väline ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin sekä sosiaalisen ja eko-logisen kestävyyden edistämiseksi. Feministisessä politiikassa kilpailukykyä tärkeäm-pää on kyky huolehtia ihmisistä ja kestävyysvajeen ohella ollaan huolissaan hoivava-jeesta, joka pahenee talouskuripolitiikan ansiosta.
Lopulta kyse on ennemminkin arvovalinnoista, kuin varsinaisesti rahanmäärästä. Yh-teiskunnallisissa diskursseissa rakennetaan kuitenkin sellaista maailmankuvaa, jossa jaetaan niukkuutta ja jossa miestapaiset asiat ovat naistapaisia asioita olennaisempia rahoituskohteita. Tästä syystä naisvaltaiset alat joutuvat edelleen olemaan palkka-kuopissaan, sillä niille on jaettavaksi vain niukkuutta.
4 MENETELMÄNÄ KRIITTINEN DISKURSSIANALYYSI
Tutkimukseni taustalla vaikuttaa feministinen tutkimusote ja tästä syystä on syytä poh-tia, miksi feministisessä tutkimuksessa kiinnitetään huomiota kieleen ja diskursseihin.
Diskursseilla on pohjimmiltaan poliittinen luonne, joiden avulla "luonnollistetaan" ja rakennetaan käsityksiä sukupuolesta ja sukupuolittuneesta käyttäytymisestä. Nämä käsi-tykset juurtuvat syvälle kollektiiviseen ymmärrykseen, jolloin näistä diskurssien avulla levinneistä käsityksistä tulee normatiivisia ja odotettavissa olevia. (Speer 2005, 1.) Esi-merkki tällaisesta luonnollistetusta käsityksestä voisi olla käsitys naisista luonnollisem-pina hoivaajina ja hoivatyön oleminen "kutsumusammatti". Tutkimalla diskursseja, kuinka niissä rakennetaan tai puretaan hallitsevia sukupuoleen liittyviä ennakkoluuloja, voidaan luoda tietoa, jonka avulla sosiaalisten käsitysten muuttuminen on mahdollista.
Kielelliset merkitykset ovat sosiaalisesti konstruoituja, ne ovat sidoksissa kontekstiin, jossa niitä käytetään ja ovat jatkuvan neuvottelun alaisia. (Speer 2005, 1, 4).
Kriittisessä diskurssianalyysissä oletetaan, että on olemassa joitakin alistussuhteita ja tutkimuksen tarkoitus on tarkastella niitä kielellisiä käytäntöjä, joiden avulla näitä suh-teita oikeutetaan ja ylläpidetään. Esimerkiksi kriittisissä feministisissä tutkimuksissa diskurssianalyysi toimii sekä metodina, että poliittisena päämäärien ajamisen välineenä.
Tällaisia päämääriä ja jatkuvan neuvottelun kohteita ovat esimerkiksi naisten alistetun aseman ja alistusmekanismien näkyväksi tekeminen muutoksen toivossa. (Jokinen &
Juhila 2016, 301.) Goffmanin (2012, 75) mukaan sosiologisesti ei ole kiinnostavaa sor-retussa luokassa olevan sorron tuskallisuus, vaan millaisilla yhteiskunnallisilla raken-teilla sitä tuotetaan ja ylläpidetään. Feministisen tutkimusperinteen tarkoituksena on juuri näiden rakenteiden analysoiminen ja muuttaminen purkamalla sukupuolittunutta toissijaisuutta, valta- ja hierarkiarakenteita sekä tuoda esiin millaiset normit ja luonnol-listetut ymmärrykset näitä säätelevät. (Liljeström 2004, 13.)
Suorannan ja Ryynäsen (2014, 134-135, 278) mukaan tutkimus on aina poliittista läh-tien siitä, minkä aiheen tutkija valitsee, mistä näkökulmasta tutkija sitä tarkastelee ja minkälainen toimijuus tutkimuskohteelle annetaan. Feministisessä tutkimuksessa tun-nustetaan, että neutraaliuden ja objektiivisuuden korostaminen on eräänlaista harhaa, koska tutkija on aina sidoksissa näkökulmaansa ja paikantuneisuuteensa. Myös Fair-cloughin (2003, 14) mukaan esimerkiksi tekstuaalinen analyysi on aina selektiivistä,
koska valintaa tapahtuu siinä, mitä kysytään, mistä aineistosta ja mistä sosiaalisista ta-pahtumista. Valintaa tapahtuu myös siinä, mihin huomio kiinnitetään ja mitä jätetään huomion ulkopuolelle. Tämä voi kyseenalaistaa objektiivisuuden, mutta esimerkiksi tekstiä ei voi analysoida ilman valintoja, jotka tekee subjekti, jolla on tietty kiinnostus tutkia aihetta tietystä näkökulmasta. Pelkkä tekstin kuvailu voisi olla objektiivista, mut-ta se ei tuotmut-taisi tutkimukselle relevanttia uutmut-ta tietoa ja tiedon lisääminen josmut-tain asiasmut-ta on kuitenkin jokaisen tutkimuksen lähtökohtana.
Kuten yllä mainittu, feministisessä tutkimuksessa on olennaista tuoda ilmi tutkijan pai-kantuneisuus ja näkökulmasidonnaisuus. Olen tavallaan osa tutkimaani ilmiötä, koska olen yksi ”Sari Sairaanhoitajista” ja alalla ollessani olisin toivonut parempaa arvostusta ja palkkausta. Toisaalta olen myös jo hieman ulkopuolinen, koska olen poistunut alalta ja nykyisin kiinnostukseni kohdistuu kriittiseen yhteiskuntatutkimukseen. Tiedon intres-sini on emansipatorinen ja feministisen tutkimusotteen mukaisesti tavoitteeni on tuoda ilmi itsestään selvyyksiä diskursseista, joiden äärelle olen päätynyt alun perin kiinnittä-mällä huomiota muutamaan lehtiartikkeliin, joissa taloustaantuman syyllisenä pidetään sairaanhoitajien palkankorotuksia. Tämä aihe resonoi minussa henkilökohtaisesti ja sai kyseenalaistamaan lukemaani sekä perehtymään asiaan tarkemmin. Olen siis henkilö-kohtaisen kokemuksen ja kiinnostuksen perusteella valinnut aiheeni, aineistoni ja näkö-kulmani tutkimukselleni.