”Hankala kysymys on neuvotteluissa ollut myös kokoomuksen ennen vaaleja mark-kinoiman tasa-arvotupon kaikujen ujuttaminen ohjelmatekstiin. Yksi mahdollisuus on kirjata sinne liikkumavaran salliva maininta, jonka mukaan kuntien valtion-osuuksissa pyritään ottamaan huomioon kuntien matalapalkkaisten ja naisvaltais-ten alojen tarpeet. Mahdollinen tuki ei monien mielestä saisi mennä vain kokoo-muksen vaaliohjelmasta tutulle ”Sari Sairaanhoitajalle”. Kunnista löytyy myös muitakin pienipalkkaisia. Asiaa mutkistaa myös se, että kysymys on työmarkkina-asiasta.” (A1)
Puheenvuorossa nimetään, että palkkatasa-arvo on hankala kysymys ja jota voidaan toteuttaa lähinnä symbolisesti. Tässä puheenvuorossa symbolisuus näkyy ilmaisuina kuten tasa-arvotupon kaiut eli Kokoomuksen tekemät vaalilupaukset, liikkumavaran salliminen ja pyrkimys ottaa huomioon. Mikään näistä ei johda todellisiin toimenpitei-siin ja siksi tasa-arvon ajaminen jää symboliseksi. Tutkija Milja Saaren (Tasa-arvovaje 2016) mukaan tällainen symbolisuus on ominaista sekä poliittisessa päätöksenteossa että työmarkkinakysymyksissä. Tasa-arvon toteutumisen haasteet tunnistetaan, mutta niitä ei arvoteta niin vakaviksi asioiksi, että niiden eteen päätettäisiin tehdä konkreettisia asioita.
Useissa puheenvuoroissa Kokoomusta moitittiin vaalikampanjassa tehtyihin lupauksiin tai näiden lupausten lunastamattomuudesta. Tällaisista puheenvuoroista heijastuu se, että kunniallisuuden arvo on yhteiskunnassa tärkeä. Jos jotain luvataan, niin lupaus tuli-si lunastaa. Tässä tapauksessa lupauksen nähtiin uhkaavaan taloutta, jolloin lupaus on määritelty vääräksi. Talouskysymykset siis nousevat arvohierarkiassa kaikkein kor-keimmalle.
Naisvaltaisen alan palkankorotukset vaatisivat rahaa, jota ei ole. Tällaista niukkuusreto-riikkaa toistavat sekä poliitikot että työnantajajärjestöjen edustajat, kuten seuraavassa esimerkissä.
”... - Jos valtiolta saadaan lisää rahaa, ei sitä kukaan tietenkään vastusta, mutta neuvottelut siitä, kenelle lisäraha käytännössä jaettaisiin, olisivat vaikeita, KT:n Ja-lonen sanoo. …
- Sieltä ei varmasti tule rahaa noilla koordinaateilla. Sari sairaanhoitaja on siellä takana muistissa kaikilla OAJ:n Luukkainen arvioi viitaten kokoomuksen vaalilu-paukseen vuodelta 2007.” (A65)
Sitaatissa Opetusalan Ammattijärjestön (OAJ) puheenjohtaja tuo esille sen, että Sari Sairaanhoitaja -kampanja on varoittava esimerkki ja poliitikot tuskin tulevat tekemään
samaa virhettä uudestaan eli sekaantumaan palkkakysymyksiin, jotka nähdään puhtaasti työmarkkinakysymyksinä. Menneisyyden tapahtumiin vetoamalla pyritään vakuutta-maan, että kamppailu on turhaa, sillä aiemmista virheistä on opittu. Tämä virheretoriik-ka esiintyy toistuvasti aineistossa ja siksi sen voi nähdä hegemonisena puhetapana. Kä-sitys, että poliitikkojen sekaantuminen palkkakysymyksiin on virhe, näkyy myös tämän hetken koronakeskustelussa, jossa suurimpien eduskuntapuolueiden puheenjohtajilta kysyttiin, pitäisikö hoitajille maksaa erillistä koronalisää. Puheenjohtajien mielestä täl-lainen lisä kuuluisi hoitajille, mutta niistä päättäminen tai niiden rahoittaminen ei ole poliitikkojen tehtävä, vaan työmarkkinoiden. (MTVuutiset 2020.) Virheretoriikan voi nähdä vaikuttavan vastuunottoon ja sen välttelyyn naisvaltaisten alojen palkkakysymyk-sissä, jotka nyt enenevissä määrin nousevat julkiseen keskusteluun. Tämä vastuun vält-tely näkyy niin politiikassa kuin työmarkkinakentällä. Sari Sairaanhoitaja toimii kaiken lisäksi vielä huonona esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos poliittisin keinoin yritetään vaikuttaa työmarkkinakysymykseksi määriteltyyn palkka-asiaan, joten todennäköistä on, ettei palkkakuopan korjaamista vähään aikaan yritetäkään poliittisin keinoin. Seu-raavissa puheenvuoroissa korostuu tämä varoitteluretoriikka.
”Hallituksella on vastuu maan taloudesta, mutta hallituksen suora vaikutus neuvot-teluihin on vähäinen. Poliitikkojen puuttumisesta työmarkkinaneuvotneuvot-teluihin saatiin karvaita kokemuksia kymmenen vuotta sitten, kun kokoomus saalisti Sari Sairaan-hoitajilla historiansa kalleimman vaalivoiton.” (A39)
”Ihalainenkin yhtyy käsitykseen, ettei neuvottelukierroksesta selvitä ilman palkan-korotuksia, vaikka varoittaakin Sari Sairaanhoitajan paluusta, jos johtavat poliiti-kot puuttuvat palkkaneuvotteluihin liikaa.” (A53)
”Nyt kannattaa pitää mielessä vuosien 2007-2008 liittokierros, joka yltyi edetes-sään korotusten kilpalaulannaksi. Sovitut palkankorotukset antoivat Suomelle mah-dollisimman huonon pohjan seuranneeseen finanssikriisiin. Vaaran merkkejä lisää se, että poliitikoilla on nytkin vaikeuksia olla puuttumatta työmarkkinaneuvottelui-hin. Vuosien 2007-2008 kierroksen korotusvaatimuksia pohjusti kokoomuksen vaa-liteemaksi nostama Sari Sairaanhoitaja. Nyt pääministeri Rinteen monista kommen-teista voisi päätellä, että hän toimii edelleen työmarkkinajohtajana.” (A62)
Puheenvuoroissa käytetään värikkäitä ilmaisuja, kuten karvaita kokemuksia, korotusten kilpalaulanta, vaaran merkit sekä varoitetaan suorasanaisesti Sari Sairaanhoitajan pa-luusta. Retoriikan tutkijan Jouni Tillin (2017, 153) mukaan poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivä puhe usein neuvoo ja varoittelee tulevaisuuden näkökulmasta. Neuvojen ja va-roitusten potentiaalisuus toimii retorisesti hyvin, koska ne voidaan tulkita vaihtoehdot-tomina kehityskulkuina, varsinkin jos vaihtoehtoiset näkemykset eivät haasta tätä
vaih-toehdottomuutta. Puheenvuoroissa tätä vaihtoehdottomuutta vahvistetaan menneisyyden tapahtumilla, jotka esitetään negatiivisesta näkökulmasta karvaina kokemuksina ja va-roittavana esimerkkinä. Palkkatasa-arvon edistäminen jää siten huomioimatta, kun tule-vaisuudessakin tulee varoa sen edistämistä tulevien talouskriisien pelossa. Talouskriisin ei tarvitse olla tällä hetkellä akuutti, mutta varoitteleva retoriikka kiinnittää huomion mahdollisesti tulevaisuudessa iskeviin kriiseihin. Vuoden 2007 palkkaneuvottelut toi-mivat retoriikassa hyvin varoituksena, koska heti seuraavana vuonna tuli globaali ta-louskriisi, johon Suomi ei ollut osannut varautua.
”… Rinne sanoi ymmärtävänsä naisvaltaisten alojen palkkavaatimuksia. Rinne kiis-tää IS:lle ottaneensa kantaa myöskään hoiva-alojen palkkakysymykseen.
- Olen todennut, että ymmärrän naisvaltaisten alojen tilanteen, jossa on pieniä palkkoja ja joissa on ollut epäoikeudenmukaiset lomarahaleikkaukset. Ne asiat pi-tää hoitaa kuntoon.
Vuonna 2016 tehtiin kikyä, muistelitte Sari Sairaanhoitajaa ja sanoitte, että kun po-liitikko puuttuu työmarkkinoihin, syntyy sutta ja sekundaa. Mitä mieltä olette nyt?
- Samaa mieltä. Ei kannata puuttua asioihin. Kannattaa olla mieltä. … Jos päämi-nisteri ei voi sanoa - että on epäoikeudenmukaista, että naisten palkat ovat pieniä ja ne ovat kehittyneet väärin - on kummallista puhetta. Pääministeri voi sanoa, että naisten palkat on pienet ja niitä pitää korjata, Rinne vastasi.” (A56)
Tässä puheenvuorossa silloinen pääministeri tunnistaa ja tunnustaa, että naisvaltaisilla aloilla olisi korjattavaa palkkojen suhteen. Tuki jää kuitenkin symboliseksi, kuten tämän luvun ensimmäisessä puheenvuorossa. Politiikkaa ei nähdä keinona vaikuttaa tavoittee-seen eli naisvaltaisten alojen palkkauksen kohentamitavoittee-seen. Sen sijaan symbolisesti kan-nattaa olla mieltä ja ottaa kantaa. Seuraavassa puheenvuorossa viitataan pääministerin
”kosiskelevan” naisäänestäjiä symbolisella tuellaan Kokoomuksen tapaan puhumalla naisvaltaisten alojen palkkakuopan korjaamisesta.
”Palkkaerojen kaventaminen on tärkeää. Merkittävä osa erosta tosin syntyy jo sil-loin, kun nuoret naiset ja miehet valitsevat opiskelualansa. Demarit ovat ilmeisesti havahtuneet siihen, että Rinteellä on nyt oiva tilaisuus vedota naisäänestäjiin. Nai-set ovat äänestäjinä liikkuvaa sorttia. Moni varmaan muistaa vuoden 2007 edus-kuntavaalit, joissa kokoomus kävi kampanjaa Sari Sairaanhoitajalla ja tasa-arvotupolla” (A11)
Politiikalla voidaan vedota naisäänestäjiin ja luoda mielikuva, että palkkakysymyksiin voidaan vaikuttaa poliittisesti esimerkiksi tasa-arvotupolla. Puheenvuorossa tuodaan ilmi käsitys, että merkittävä osa palkkaeroista syntyy jo opiskelualojen valitsemisessa.
Tästä käy ilmi valintaretoriikka, jonka mukaan opiskelualan valintaa pidetään itsestä
kiinni olevana valintana, toisin sanoen sairaanhoitajat ovat jo valitessaan alan tienneet opiskelevansa matalapalkkaisemmalle alalle ja silti valinneet alansa. Valintaretoriikalla legitimoidaan eri alojen palkkaerot, sillä kaikilla ajatellaan olevan yhtäläiset mahdolli-suudet kouluttautua hyväpalkkaisiin ammatteihin. Eri alojen palkkaepätasa-arvoa pide-tään siis itsespide-tään selvyytenä ja palkkaepätasa-arvon ratkaisuna pidepide-tään naisten koulut-tautumista miesvaltaisille aloille (ks. Lombardo ym. 2009, 190). Tämä käsitys vahvistaa hoivaa toisarvoisena työnä ja lisäksi valintaretoriikka sivuuttaa sen tosiasian, että hoito-alalle tarvitaan työntekijöitä, jopa enenevissä määrin väestön ikääntyessä, eikä pelkkä valinnan vaihtoehdon tarjoaminen ratkaise julkisen sektorin palkkaongelmia.
Palkkatasa-arvon kysymykset tulevat esille myös tässä erään poliitikon haastattelussa ja edelleen vastuu hoitoalan palkkatasosta langetetaan työmarkkinoille sekä työmarkkina-järjestöille.
”- Hoitajapula on tiedossa. Suomesta lähtee tuhansittain hoitajia Norjaan ja Ruot-siin paremman palkan toivossa. Silloin on syytä katsoa peiliin. … ei ota kantaa sii-hen, pitäisikö hoitajien palkkaa nostaa heidän pitämiseksi Suomen rajojen sisällä.
- Se on työmarkkinoiden tehtävä. Ei pidä lähteä liian kevyillä lupauksilla vaaleihin, koska me muistamme mitä tapahtui vuoden 2007 vaaleissa, kun kokoomus lupasi nostaa Sari Sairaanhoitajan palkkaa 200 eurolla. Korotus johti siihen, että koko valtio- ja kuntasektori vaativat samanlaiset korotukset ja me menetimme kilpailuky-kymme.
- Paljon käydään keskustelua siitä, että naisen euro on 84 senttiä. Ei se korjaannu sillä, että nostamme samanaikaisesti palkkoja nais- ja miesvaltaisilla aloilla. … Jos haluamme oikeasti päästä oikeudenmukaiseen palkkajärjestelmään naisvaltaisilla aloilla, miesten pitäisi odottaa samanaikaisesti kun nostamme naisten palkkatasoa
…” (A61)
Sanomalla, että naisten pienemmästä eurosta käydään keskustelua, heikennetään argu-mentin vahvuutta, sillä argumentissa ei selvästi myönnetä, että naisen euro todellakin on pienempi. Puheenvuorossa jossitellaan oikeudenmukaisen palkkajärjestelmän toteutta-misella. Tämä jossittelu jättää tilaa sekä myönteiselle että negatiiviselle halulle muuttaa palkkajärjestelmää. Toisaalta puheenvuorossa muistutetaan syy-seuraussuhteen avulla, kuinka kävi vuonna 2007, kun tätä palkkajärjestelmää pyrittiin muuttamaan ja seurauk-sena kilpailukyky menetettiin. Näin ollen poliitikkojen on parempi jossitella ja olla mieltä, kuin konkreettisesti alkaa ajamaan sellaista politiikka, joka tähtäisi konkreetti-siin tekoihin. Jossittelevalla retoriikalla voidaan sanoa paljon ottamatta varsinaisesti mistään vastuuta.
Politiikan tutkijan haastattelussa poliittinen vastuu nähdään täysin eri näkökulmasta kuin kaikissa edellisissä puheenvuoroissa.
” Saari painottaa tasa-arvo-sanan arvo-osaa.
- EK sanoi juuri, että palkkakysymystä ei pidä politisoida. Olen tästä täysin eri mieltä. Se on nimenomaan poliittinen ja moraalinen kysymys.
Saaren mukaan palkkatasa-arvo kuuluu niihin asioihin, joita pitää katsoa perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta.
- Valtiovalta on vastuussa perus- ja ihmisoikeuksista, kuten siitä, että miehet ja nai-set saavat samaa palkkaa samasta ja samanarvoisesta työstä. Viime kädessä edus-kunta on se, jolla pitäisi olla rohkeutta säätää lakeja, jotka toteuttavat näitä oikeuk-sia. Niillä ei voi käydä kauppaa, eikä elinkeinoelämän vastustus voi olla peruste sil-le, että samapalkkaisuus ei toteudu.” (A21)
Puheenvuorossa korostetaan, että tasa-arvo on arvo ja arvo on tärkeä itsessään. Arvo on moraalinen kysymys ja liittyy niin perus- kuin ihmisoikeuksiin. Näihin asioihin liitetty-nä tasa-arvo on yhteiskunnan ja siten myös poliitikkojen asia, johon tulisi puuttua lain-säädännöllä. Puheenvuoro tuo ilmi yhteiskunnan arvoja, jotka jäävät talouteen liittyvien arvojen hegemonian takia vähemmälle huomiolle. Tällaiset huomiot aineistossa ovat ainutlaatuisia.
Tässä luvussa on käytetty monenlaisia retoriikkoja, joilla rakennetaan sellaista todelli-suutta, jossa palkkatasa-arvon ajaminen konkreettisesti on hankalaa. Virhe- ja varoitte-luretoriikalla muistutetaan menneisyydessä tehdyistä virheistä ja varoitetaan mennei-syyden toistuvan, jos samoja virheitä tehdään uudestaan. Tällainen retoriikka on hege-monista, koska kyseiset näkemykset toistuvat puheenvuoroissa vuosi toisensa jälkeen ja eri puhujien puheenvuoroissa. Hegemonia on syntynyt, kun vastakkaisia näkemyksiä on julkisissa puheenvuoroissa ollut vähän. Uusliberaalit arvot, kuten kilpailukyvyn koros-taminen ja palkankorotusten hillitseminen, nousevat tässä diskurssissa tärkeimmiksi yhteiskunnallisiksi arvoiksi. Tasa-arvoa kannatetaan lähinnä symbolisesti, koska virhe- ja varoitteluretoriikka estää konkreettisten tekojen edistämisen. Jossittelevalla retoriikal-la voidaan antaa symbolista tukea, samalretoriikal-la kun legitimoidaan taloudellisten arvojen ensisijaisuus, joita konkreettiset tasa-arvoa ajavat toimet uhkaavat. Samalla nämä reto-riikat rakentavat käsityksiä, joiden mukaan poliitikkojen ei tulisi puuttua työmarkkina-kysymyksiksi nähtyihin palkkakysymyksiin. Poliittinen puuttuminen nähdään lähinnä vastuuttomana.
Kylä-Laason (2020, 214) mukaan korporatistisessa järjestelmässä poliittisen vastuun kartteleminen palkkakysymyksissä on tavanomaista. Suomessa korporatistiseen järjes-telmään, jossa työmarkkinajärjestöillä on valtaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, kytkeytyy sukupuolittunutta valtaa ja tämän takia epätasa-arvoiset palkkarakenteet säi-lyvät muutosyrityksistä huolimatta. Sukupuolittunut valta näkyy muun muassa siten, että naisvaltaisten alojen palkkataso on vuosikymmenien ajan säädelty matalammalle ja palkkakehitystä on jarruteltu. (Koskinen Sandberg 2020, 170-171.) Seuraavaksi suun-taan katseen työmarkkinajärjestöjen ympärillä käytävään keskusteluun ja minkälainen rooli sillä nähdään olevan talouteen ja palkkatasa-arvon kysymyksiin.