Sankarillisuuden lempeät kasvot

Ensimmäisessä analyysiluvussa käsittelen kertojan sekä Bruunon hahmojen ilmentämää mas-kuliinisuutta jo heidän lapsuudessaan tapahtuneen tilanteen valossa. Aluksi esittelen hieman Arto Jokisen ja Ilona Kemppaisen ajatuksia siitä, miten sankaruus on yleensä ymmärretty ja määritelty suomalaisessa (sota)kirjallisuudessa sekä kulttuurissa ja millaisia ominaisuuksia ste-reotyyppiseen sankaruuteen liitetään.

11 Koska punaisten äitien lapset olivat nousseet kapinaan valtiota vastaan, heitä ei pidetty valkoisten keskuudessa soveliaina äiteinä. Työläisnaiset saivat yleisen tuomion, sillä he olivat epäonnistuneet

”[n]aisen tärkeimmässä tehtävässä eli äitinä ja kasvattajana”. (Jokinen 2019, 108.)

Suomalaiseen sankaruuden määritelmään ovat antaneet panoksensa niin J. L. Runeberg kuin Vänrikki Stoolin tarinoita suomentanut Paavo Cajanderkin. Runebergin eepoksessa antiikista omaksutut hyveet, ”[k]uten urhoollisuus, uskollisuus, yhteisölle alistuminen ja periksianta-mattomuus tulevat suomalaisten hyveiksi” (Jokinen 2019, 56.) Vuonna 1889 teoksen suomen-tanut Cajander on käännöksessään muokannut runoja siten, että esimerkiksi sana ”uskolli-suus” on käännetty ”miehuudeksi”, ”voimaton” ”miehuuttomuudeksi”, sekä ”sankarilli”uskolli-suus”

on niin ikään kääntynyt ”miehuudeksi”. Cajander on sukupuolittanut käsitteet, joiden myötä sankarillisuus muuttuu miehen sukupuolen osoittamiseksi. (Jokinen 2019, 56.) Sankaruuteen on usein liitetty myös kuolema sotakentällä, mikä näkyy niin ikään jo Runebergin tuotannossa sekä vapaussotakirjallisuudessa. Pohdin sankarikuoleman käsitettä tarkemmin tämän luvun lopussa. Ilona Kemppainen (2009) selittää sankaritarinoiden peilaavan kertojansa ja oletetun kohdelukijansa arvoja: sankaruus perustuu aina ihanteille ja esikuville. Toisin sanoen tässäkin tapauksessa kulttuuristen representaatioiden merkitys on erityisen voimakas.

Aloitan analyysini lapsuusmuistosta, jonka Uuno kertoo heti novellin alussa. Vaikka Bruuno on ollut pojasta saakka yleisesti ihailtu, hän saavuttaa kertojan kiintymyksen vasta seuraavalla teolla. Kylmänä pakkaspäivänä poikajoukko huomaa puhelintolpassa kissan, joka on kyyhöttä-nyt siellä edellisestä päivästä saakka. Pojat alkavat heitellä sitä lumipalloilla tiputtaakseen sen alas, kunnes hiljainen ja päättäväinen Bruuno kiipeää jäiseen tolppaan ja hakee kynsivän eläi-men pois.

Mutta minun varsinaisen kiintymykseni hän voitti vasta kuudesluokkalaisena eräällä teollaan, urotyöllä, samalla kertaa lapsellisella ja miehuullisella (…) Sellai-nen oli se sankariteko. Minä, joka lapsena olin tapellut serkkujeni kanssa varpu-senpoikasten elämästä ja itkenyt ammuttua oravaa, joka puri kättäni kuolinkamp-pailussaan nytkähdellen, minä ihailin tuosta hetkestä lähtien Bruunoa. Hän oli us-kaltanut näyttää sydämensä lempeyden, vieläpä väärällä tavalla miehistelevän poikajoukon silmien edessä, — se oli sankarillista. (BOK, 156.)

On huomionarvoista, millaisen merkityksen kertoja antaa sankarillisuudelle, urotyölle sekä miehuullisuudelle. Etenkin kursivoitu ”se” korostaa ja painottaa kertojan määritelmää sanka-rillisuudesta, johon hän laskee kuuluvaksi lempeyden. Sankaruuden käsite on kulttuurisesti sukupuolittunut viittaamaan usein miehiin ja se juontaa juurensa jo antiikin ajan heeroskult-tiin, jossa suurimmat sankarit kuolivat sodassa (Jokinen 2019, 44—45). Tehokeinona käytetyn

kursiivin avulla näyttäytyy stereotyyppisen sankarimääritelmän kääntöpuolena toimiva lem-peys, jonka kertoja haluaa nostaa esiin. Kertoja niin ikään sukupuolittaa Cajanderin tavoin san-karuuden miehiseksi käsitteeksi, mutta luo siihen ristiriitaa nimeämällä Bruunon teon samaan aikaan myös lapselliseksi.

Kun miettii Kemppaisen huomiota siitä, että sankaritarinat peilaavat kertojansa sekä oletetun kohdeyleisön arvoja, avautuu kertojan arvomaailmasta uusi puoli, joka ei resonoi aikansa pe-rinteisten maskuliinisuus- tai sankarikäsitysten kanssa. Ensisijaisena kohdeyleisönä tässä ta-pauksessa toimi alun perin Suomen Aliupseeri -lehden lukijat, jotka elivät armeijan ja sotilas-maskuliinisuuden ympäröimänä. Novellin ensisivuilla Bruunoa vielä kuvaillaan rauhan saavut-taneeksi kaatuneeksi sankariksi, mikä viittaa sankarimääritelmän perinteisempään vapausso-takirjallisuuden määritelmään, ja vastaamaan oletetun lukijan arvoihin. Jos aiemmin esitin kertojan ohjailevan tällaisilla seikoilla lukemaan tekstiä nationalistisesti värittyneenä, tässä hän suorastaan työntää oman mielipiteensä sankarillisuudesta julki, ikään kuin tiedostaen, että kohdeyleisön arvot olisivat tätä määritelmää vastaan. Ajatusviiva ja kursiivin käyttö teke-vät lauseesta kohosteisen.

Jon Swain (2005, 217) painottaa vertaisryhmän merkitystä poikien maskuliinisuuden muotou-tumisessa: ryhmällä on perustavanlaatuinen vaikutus maskuliinisen identiteetin rakentami-seen, ja yksilöitä painostetaan suorittamaan ja käyttäytymään odotettujen ryhmänormien mukaisesti. Jokaisella vertaisryhmällä on oma kulttuuri-identiteettinsä, jonka voidaan sanoa viittaavan sellaiseen ”elämäntapaan”, jolla on yhteiset arvot ja joka tarjoaa pojille joukon kol-lektiivisia merkityksiä siitä, mitä poikana olemiseen kuuluu. Pojalla ei ole varaa olla liian erilai-nen, ja he tiedostavat, että heidän tulee olla ”normaaleja” ja ”tavallisia” ryhmänsä määritte-lemien tiukkojen koodien puitteissa. (Mt.) Kun toiset pojat novellissa alkavat suunnitella lumi-pallojen heittelemistä kissaa päin, Bruuno tulee väliin: ”Silloin kuului syvä-ääninen, tiukka ’Ei’, joka sai kädet pysähtymään ja päät kääntymään kieltäjää kohden.” Kun Bruuno alkaa kiivetä tolppaan, ”[m]uutamat pojat nauroivat, joku sutkautti hyväntahtoisen sukkeluuden” (BOK, 155). Bruunon valta vertaisryhmään on huomattava: hänen miehisyyteen viittaava syvä-ääni-nen kieltonsa saa pojat pysähtymään ja muuttamaan käytöstään. Bruuno ”silmiinpistävän miehisenä” vartaloltaan ja ääneltäänkin on jo aiemmin asemoitunut maskuliinisuuden hierar-kiassa kärkimiehen asemaan. Tässä Bruuno poikkeaa vertaisryhmän käytöksestä ja koodeista,

minkä seurauksena jotkut pojat naureskelevat hänelle. Vaitonainen Bruuno toimii omien ar-vojensa mukaisesti ja osoittaa erilaisuutensa ryhmän tarkkaillessa.

Swain (2005, 221) jatkaa toteamalla, että kaikki maskuliinisuudet rakentuvat vastakkaisessa suhteessa feminiinisyyteen. Hegemonisen maskuliinisuuden ulkopuolelle sijoitetut toissijaiset maskuliinisuudet joutuvat sorretuiksi ja alistetuiksi. Tällaiset maskuliinisen hierarkian pohjalla olevat muodot rinnastuvat symbolisesti feminiinisyyteen, ja niillä on yleensä enemmän yh-teistä feminiinisten muotojen kanssa. Poika joutuu helposti alisteiseen asemaan, jos hän osoit-taa jonkinlaista ”vajavaisuutta” enemmistöön verrattuna. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi kypsymätön ja lapsellinen käytös (”typerien” asioiden tekeminen) tai sitkeyden puutteen osoittaminen (itkeminen, pelkääminen, itsensä puolustautumattomuus, ”pehmeä” toiminta).

(Mt, 221—222.) Swainin määritelmää silmällä pitäen kertojankin voidaan nähdä asemoituvan poikana maskuliinisen hierarkiassa alempaan päähän itkemällä ammuttua oravaa: hän vertau-tuu suhteessa serkkuihinsa, joiden voisi olettaa olevan ampumisen takana. Arto Jokinen (2000, 15) selittää, että biologisissa teorioissa ihmisen väitetään evoluution myötä muokkautuneen siten, että miehistä on tullut hyökkääviä, ja naisista suojelevia ja elämää säilyttäviä. Tämän hyvin yksioikoisen ajatuksen pohjalta on helppo nähdä, miksi maskuliinisuuden hierarkia on rakentunut edellä mainitun kaltaiseksi suhteessa feminiinisyyteen. Myös novellin kertoja il-mentää tätä feminiiniseksi piirteeksi miellettyä suojelunhalua puolustaessaan varpusten elä-mää ja ihaillessaan kissan pelastamista. Kissan kautta hän löytää samastumispinnan eläintä suojelevasta Bruunosta, sillä on itsekin lapsena näyttänyt julkisesti oman herkän ja lempeän puolensa.

Kertojan tiedostus yleisesti jaetuista tavoista toteuttaa aikansa miehuullisuutta näkyykin juuri siinä, miten hän ilmaisee Bruunon uskaltaneen näyttää lempeytensä toisten poikien edessä.

Tekstissä annetaan ymmärtää, että herkempien, feminiiniseksi miellettyjen piirteiden osoitta-minen on pojalle jollain tavalla vaarallista – jotain, jonka esiin tuomiseksi tarvitaan uskallusta.

Kertoja arvottaa Bruunon ja toisten poikien tapaa toteuttaa maskuliinisuuden muotoja kään-täen väkivaltaan perustuvat tavat hierarkian alapäähän: päinvastoin kuin Swainin esityksessä.

Kertojan näkökulmasta toiset pojat väkivaltaisella, hyökkäävällä käytöksellään miehistelevät

väärällä tavalla, kun taas Bruuno pelastaessaan kissan toimii nimenomaan miehuullisesti. Tul-kitsen kertojan tarkoittavan tässä miehuullisuudella sellaista pehmeämpää maskuliinisuuden osoittamista, joka vastustaa stereotyyppiseksi mielletyn maskuliinisuuden käytänteitä.

Jokinen (2000, 16) kertoo niin ikään käsityksistä, jotka esittävät väkivallan kehittyvän oppimi-sen kautta: vanhemmilta, kasvatusinstituutioista, ystäviltä, mediasta ja kaikkialta ympäris-töstä. Väkivalta omaksutaan mallien ja vahvistamisen kautta, jolloin puhutaan väkivaltaan so-siaalistumisesta (mt). Kertojan reaktio viattoman luontokappaleen ampumisesta on järkytty-nyt ja hän tuntee surua oravan tähden. Hän joutuu todistamaan poikana väkivaltaa ympäris-tössään eikä halua osallistua siihen mitenkään: sen sijaan, että hän itse toimisi serkkujensa tavoin, hän vastavuoroisesti tappelee varpusenpoikasten elämän puolesta. Tappeleminen as-sosioituu myös niin ikään jonkinasteiseen väkivaltaiseen käytökseen, johon kertoja on valmis puolustuskyvyttömien eläinten puolesta.

Swainin maskuliinisuuden hierarkiassa Bruunon hahmonkin voi tulkita sijoittuvan niin sano-tusti alempaan päähän, koska hän ei toimi sellaisella valtaosan vaatimalla tavalla, joka usein mielletään ”poikamaiseksi” käytökseksi. Kertoja kuvaa Bruunon sankaritekoa kuitenkin myös lapselliseksi, mistä näkyy kertojan ristiriitainen suhtautuminen siihen, miten pojan perintei-sesti tulisi käyttäytyä. Aivan kuin hän vaalisi herkkyyttä, jota Bruuno osoittaa, mutta pitäisi sitä silti samaan aikaan lapsellisena käyttäytymisenä Swainin mainitsemalla tavalla. Tapauksen voi tulkita myös eräänlaiseksi miehuuskokeeksi. Toisten poikien silmien alla suoritettu kissan aut-taminen olisi voinut saattaa Bruunon häpeään tai hän olisi voinut pudota jäisestä puhelintol-pasta. Suorituksessa yhdistyvät sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin vaarantaminen ta-valla, joka on kertojalle syvällä tavalla merkittävää. Toisaalta lapsellisuuden voi tulkita myös viittaavan Bruunon uhkarohkeuteen jäiseen tolppaan kiipeämisen vuoksi. Tämä tulkinta vah-vistaisi edelleen kertojan tuottamaa pehmeämpää maskuliinisuutta sekä perinteisten määri-telmien nurinkääntöä, jossa vaaralliseen tilanteeseen asettuminen nähtäisiin lapsellisena roh-keuden sijaan.

Tilanteen kuvaus on mielenkiintoinen, sillä kuten maskuliinisuus, niin myös kertojan tapa tar-kastella omia mieheyteen liittyviä muotojaan ja ominaisuuksiaan toteutuu vertailuissa toisiin, mutta erityisesti Bruunoon. Useimmin kertoja esittää itsensä jotenkin negatiivisella tavalla

stereotyyppisistä maskuliinisuuskäsityksistä poikkeavana, mutta tässä hän tulee arvottaneeksi Bruunon toiminnan ohella myös oman suojelevaisuutensa ”oikeanlaiseksi miehuullisuudeksi”.

Asettuessaan puolustamaan viattomia luontokappaleita ja yrittäessään pelastaa niitä, molem-mat pojat osoittavat poikkeavuutensa suhteessa vertaisryhmään. Tässäkin alaluvussa käsitte-lemääni, samasta sukupuolesta koostuvia ryhmiä kutsutaan homososiaalisiksi, ja perehdyn kä-sitteeseen tarkemmin seuraavaksi.