Joukossa herkkyys tiivistyy

stereotyyppisistä maskuliinisuuskäsityksistä poikkeavana, mutta tässä hän tulee arvottaneeksi Bruunon toiminnan ohella myös oman suojelevaisuutensa ”oikeanlaiseksi miehuullisuudeksi”.

Asettuessaan puolustamaan viattomia luontokappaleita ja yrittäessään pelastaa niitä, molem-mat pojat osoittavat poikkeavuutensa suhteessa vertaisryhmään. Tässäkin alaluvussa käsitte-lemääni, samasta sukupuolesta koostuvia ryhmiä kutsutaan homososiaalisiksi, ja perehdyn kä-sitteeseen tarkemmin seuraavaksi.

ritu-aaliin. Novellin kerronnasta nousee esiin sotilaiden rasvainen huulenheitto, jonka avulla mie-het pitävät ryhmähenkeä yllä eli vahvistavat homososiaalista miesten välistä sidosta maskulii-niseksi mielletyllä tavalla. Vaitelias Bruuno pysyttelee karkeasta keskustelusta sivussa, kunnes lopulta katkaisee sen puhumalla lempeästi kodista ja juhannuksesta. Sen sijaan, että Bruuno jäisi tällaisella huomautuksella ryhmän ulkopuolelle, hänen onnistuu kääntää jutustelun suunta ja saada toisetkin miehet puhumaan ”herkkiä sanoja” törkeyksien sijaan. Bruuno osoit-taa herkemmän puolensa ryhmän edessä samaan tapaan kuin poikana kissan tapauksessa.

Kohtausta voi tarkastella myös eräänlaisen valta-asetelman näkökulmasta. Arto Jokinen (2000, 222) selittää miesten muokkaavan ja määrittelevän käsityksiä sukupuolestaan suh-teessa naisellisuuteen ja feminiinisyyteen, mutta myös toisiin miehiin vertaamalla. Kuten olen jo todennut, tätä tapahtuu laajalti kertojan näkökulmasta koko novellin tasolla. Jokisen (mt) kuvaamat homososiaaliset ryhmittymät ovat usein paitsi hierarkkisesti järjestäytyneitä, myös tyypillisiä paikkoja, joissa miehet vahvistavat omaa maskuliinisuuttaan: he kilpailevat keske-nään ja luovat keskinäistä veljeyden tunnetta feminiinistä vastaan. Kohtauksen alussa miehet vertaavat itseään toisiinsa; kilpailevat keskenään siitä, kuka pystyy esittämään räävittömim-män tarinan. Likainen huumori, joka sitoi ryhmää aiemmin yhteen, vaihtuu yhteisesti jaetuksi herkkyydeksi Bruunon ansiosta. Ikään kuin Bruuno olisi ansainnut jo niin vahvan ihannemie-hen aseman, ettei hänen toisten tavoin tarvitse osallistua kyseiseen kovan maskuliinisuuden performanssiin: sen sijaan hän, joka on lapsesta saakka ollut kärkimiehen asemassa ja toisten ihannoima, kykenee hetkessä muuttamaan homososiaalisen ryhmittymän kieltä ja käyttäyty-mistä.

Judith Butlerin (2006; Pulkkinen & Rossi 2006, 9) ajattelussa sukupuoli ja seksuaalisuus muo-toutuvat teoissa ja kielessä, yhteiskunnan ja kulttuurin muovaamina. Novellin sotilaat toisin-tavat tässä kulttuurisesti miehisiksi miellettyjä tekoja, jotka pönkittävät heidän maskuliinisuut-taan ja sukupuolmaskuliinisuut-taan miehenä. Butlerille (mt) keskeisin ajatus on kuitenkin muutoksen mah-dollisuus. Muutos tapahtuu tekstuaalisella tasolla novellin sotilaiden kielessä Bruunon ansi-osta. Koko novellia, kuten muutakin kirjallisuutta voidaan myös tarkastella tällaisena kulttuu-risena sukupuolten muovaamiskeinona, johon Kailaan novelli antaa oman panoksensa.

Bruunon henkilöhahmon kautta mieheyteen ja erityisesti sotilasmieheyteen esitetään kuulu-van myös tunteellisuus ja herkkyys, joka tässä omaksutaan niin ikään ryhmän uudeksi diskurs-siksi.

On tärkeää tarkastella myös sitä, millaisin saatesanoin edellä mainittu tunnelmallinen tapaus teoksessa esitellään. Kertoja muistelee noin kahden sivun mitalla erinäisiä taistelutilanteita, joissa Bruunon perinteiseen sotilaalliseen hegemoniseen maskuliinisuuteen istuvat piirteet nousevat etualalle. Esittelin näitä kohtauksia miehuuskokeiden yhteydessä. Hän kuitenkin kat-kaisee kerronnan ja muuttaa tekstin suuntaa pehmeämmäksi:

En kerro näitä yksityisiä sattumuksia retken varrelta. Minulle on rakkaampaa muis-tella toisia tilanteita, joissa Bruunon luonteen syvä miehuullisuus, puhtaus ja kau-neus paljastuivat. (BOK, 169.)

Tämän jälkeen kertojan muistelmissa käydään juhannusmuistojen ohella hetkiä, joissa kuvail-laan muun muassa Bruunon alttiutta toisten auttamiseen, mutta myös avun pyytämiseen. Ker-ronnassa tapahtuu käänteentekevä murros, jonka seurauksena kertojan näkökulma ja eetos muuttuvat. Ikään kuin nuo aiemmin mainitut sitkeyttä ja nerokkuutta vaativiin vaarallisiin teh-täviin osallistuminen olisi kerrottu vain näön vuoksi, koska kertoja tiedostaa toisten pitävän vastaavanlaisia tekoja arvossa. Sen sijaan kertoja painottaa hänelle olevan rakkaampaa muis-tella sellaisia hetkiä, joissa Bruunon sotilaallinen kova maskuliinisuus jätetään selvästi taka-alalle, ja herkemmät ominaisuudet nostetaan esiin. Tehdessään näin kertoja tulee paljasta-neeksi myös omaa ajatusmaailmaansa, joka ei tässä valossa vaikutakaan enää olevan niin na-tionalistisen maskuliinisuuden pauloissa, kuin edellisessä luvussani esitin. Hänen jo toistami-seen tapahtuva määritelmänsä Bruunon luonteen syvästä miehuullisuudesta on erityisen mer-killepantava huomio. Kertojalle se merkitsee pikemminkin ystävällisyyttä, empatiaa ja lem-peyttä kuin hiljaista kunnostautumista taistelutilanteissa. Kertoja alkaa tuottaa sekä Bruunon että itsensä kautta sellaista maskuliinisuutta ja mieskuvaa, joka ei perustu sotilaana olemi-seen, väkivaltaisuuteen tai törkeiden juttujen jakamiseen homososiaalisuuden vahvista-miseksi.

Johdannossa mainitsemani epäluotettavan tai vähintäänkin harhaanjohtavan kertojan mah-dollisuutta voi myös pohtia tässä murrosvaiheessa. Jo novellin alussa esiin nousseet kertojan

hegemonisesta poikkeavat määritelmät miehuullisuudesta sekä sankarillisuudesta antavat os-viittaa hänen arvomaailmastaan. Tekstissä on havaittavissa myös muita käsittelemiäni pilkah-duksina välähtäviä elementtejä, jotka vastustavat valkoisen nationalistisen kirjallisuuden vä-littämää ideologiaa sekä hegemonista maskuliinisuutta. Kun kertoja lopulta ilmaisee suoraan, että hänelle on rakkaampaa muistella Bruunon luonteen kauneutta kuin menneitä taisteluti-lanteita, voidaan hänen tulkita paljastavan ikään kuin toisen minänsä, joka ihailee Bruunoa enemmän kuin sotaa. Kertojasta huokuu novellin loppua kohden kriittisempi suhtautuminen sotaan sekä kovan sotilaallisen maskuliinisuuden tavoitteluun.

Kun pohditaan epäluotettavan kertojan mahdollisuutta novellissa, voidaan ajatella, että ker-tojan myönteinen suhtautuminen kansallismieliseen arvomaailmaan ja nationalistisen kirjalli-suuden konventioiden toistaminen olisi harhaanjohtavaa. Ehkä kertojan sävy onkin ironinen väittäessään koulunsa seinällä riippuvaa sankarikuolemaa ylistävää lausetta ihanaksi. Tätä voi-daan pitää yhtenä mahdollisena tulkintana, mutta itse pidän kertojan keskenään ristiriidassa olevien huomautusten kumpuavan pikemminkin kertojan ristiriitaisista tunteista. Isänmaalli-set tunteet ovat hiipuneet sodan jälkeen, ja ihanteiden tavoittelulla on ollut kova hinta kerto-jalle. Näin kertoja kärsii sisäisestä kamppailusta, jossa ihailun, itseinhon ja syyllisyyden kaltai-set tuntemukkaltai-set kamppailevat.

Kertojan hahmossa voikin nähdä 1900-luvun modernismille tyypillisen henkilöhahmon piir-teitä. Riikka Rossi ja Elise Nykänen (2020, 9) esittelevät teoksessaan Suomalaiset ahdistukset.

Kansallinen omakuva ja kielteiset tunteet, miten ambivalentin ja hylkiömäisen hahmon kuvaus korostui 1900-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa, ja sivullisuudesta, ahdistuksesta ja ”hul-luudesta” muovautui merkittävä tekijä modernismin kerronnallisissa keinoissa. Esimerkiksi in-hoa ja ahdistusta tarkastellaan Sianne Ngain käsittäminä ”rumina” tunteina, joiden luontee-seen kuuluu epämääräisyys, pitkittyneisyys ja jopa epämoraalisuus. Modernismin poetiikassa rumat tunteet yhdistyvät uusiin tunneyhdistelmiin, joita nykyaikaa kritisoiva taide tuottaa ja kielentää. (Mt.) Myös Kailaan novellin ristiriitainen vuosikausien toivottomuudella ja itsein-holla kyllästetty minäkertoja palautuu pitkälti modernismin henkilökuvaukseen. Rossi ja Ny-känen (mt) esittävät edellä mainittujen hylkiösankareiden asettavan lukijan haastavaan ase-maan, sillä hahmoon on vaikea samastua, ja se pakottaa lukijan arvioimaan omaa identiteet-tiään sekä moraalisia ristiriitojaan. Kun ottaa huomioon novellin ensijulkaisuajankohdan sekä

-alustan, on helppo uskoa sotilaana toimineen kertojan ”hulluuden”, ristiriitaisuuksien sekä itseinhon herättäneen hämmentäviä tuntemuksia tietyissä Suomen Aliupseeri -lehden luki-joissa. Kerronnassa syyllisyydestä kumpuavien sotatraumojen läpäisemien ”rumien” tuntei-den voidaan tulkita ilmentävän sitä pitkittynyttä, kahtiajakautunutta tilaa, jossa Suomi eli si-sällissodan jälkeisinä vuosina. Palaan tähän tarkemmin seuraavassa luvussa.