3 Novellin hegemonista maskuliinisuutta vastustavat piirteet
3.5 Bruunon kuolema runebergiläisen sankarikuvan rikkojana
Bruuno ei myöskään varsinaisesti kyseenalaista sotaa, mutta vihjailua siihen suuntaan on no-vellin kerronnassa havaittavissa. Kuten olen todennut, Aunuksen retki paljastui lopulta suo-malaisten valloitustaisteluksi. Tämä tulee esiin myös tekstissä, erään korkean upseerin puhu-essa joukoille:
’Emme ole lähteneet tälle retkelle ahneina maanvaltaajina, laajentaaksemme Suo-men aluerajoja’, sanoi hän. ’Tämä on ristiretki sivistyksen puolesta; me haluamme siirtää länsimaisen kulttuurin rajan Äänisjärvelle ja Syvärinjoelle saakka.’ Mutta il-lalla muudan toinen upseeri puhui komppaniallemme: ’Pojat, huomenna te jou-dutte rintamalle. Te tiedätte, että me olemme täällä siirtääksemme Suomen rajan Äänisjärvelle ja Syvärinjoelle ———.’ Bruuno, vierustoverini, katsoi minuun pieni hymynkare suupielessään. ’Emmekö me tulleetkaan sorrettujen avuksi?’ hän kuis-kasi. (BOK, 162—163.)
On merkillepantavaa, että viimeisen huomion tekee nimenomaan Bruuno, joka on kunnioitet-tava sotilas kiireestä kantapäähän. Tulkitsen Bruunon kysymyksestä välittyvän ironisen sävyn, joka syntyy kahden eri upseerin vastakkaisista tarkoitusperistä. Esittäessään ivailevan ja ehkä jopa kriittiseksikin mielletyn kommentin suomalaista sotapäällystöä ja näin myös toteutta-maansa ideologiaa kohtaan, kuva kansallismielisestä nuorukaisesta saa pienen särön. Bruunon hyveellisyys kuitenkin säilyy, sillä hänen päällimmäinen tarkoituksensa näyttäisi olevan sorret-tujen aunuslaisten auttaminen, joskin hänen huomautuksensa on melko huolettoman sävyi-nen. Kemppainen (2009) huomauttaa harvan sankarin olevan ristiriitainen hahmo, joka oike-asti kyseenalaistaisi sodan ja siihen johtaneet syyt. Novellissa sodan kyseenalaistaminen to-teutuukin pikemmin kertojan taholta, mitä käsittelen tarkemmin seuraavassa alaluvussa.
Lasse Koskela (1999a, 225) pitää toistuvaksi aihelmaksi muotoutuneita sotilaspoikien kuvauk-sia melko suomalaisena piirteenä verrattuna kansainväliseen aikalaiskirjallisuuteen. Jokinen (2019, 102) nostaa Runebergin ”Sotilaspoika”-runon yhdeksi ilmeiseksi esikuvaksi, jota vasten ihanteita käsitettiin sisällissodan Suomessa.13
Bruunon katoaminen sekä oletettu kuolema tulee novellissa ilmi, kun hänen patrullitoverinsa pakenee taistelusta ja palaa leiriin, joka joutuu surun valtaan:
’Päästivät meidät niitylle, sitten alkoivat ampua. Bruuno jäi…’ Ei voi kuvata sitä tuokiota. Ei voi kuvata sitä päivää. Vartiosta tullessani kaikki, kaikki surivat. Lasse itki havumajassa, nyyhkytti (…) ’Miksi juuri Bruuno… miksi meidän perheemme pa-ras poika… jota vanhemmat… rakastivat enimmän… miksi en minä, miksi? Ja jos ei Bruuno kuollut…vaan haavoittui…niin ne…rääkkäävät häntä…’ (BOK, 177.)
Vaikka Bruuno nouseekin kertojan muisteloissa miesjoukon keskeltä runebergiläisittäin yksi-lölliseksi sankariksi, hänen kuolemansa ei saavuta tekstissä samanlaista ylevyyttä, joka on tyy-pillistä valkoisessa nationalistissävytteisessä kirjallisuudessa. Ilona Kemppainen (2009) toteaa sankaripoikien kuolemien kuvauksissa esiintyvän toisinaan tuskaa, joka kuitenkin väistyy viime hetkillä. Seesteisessä sankarikuolemassa sammuvan katseen eteen piirtyvät koti ja perhe, tai uskonnollisimmissa teksteissä sankarit nukahtavat ”haavoihin Kristuksen” (mt). Novellissa Bruunon kuolinhetkeä ei kuvailla mitenkään: kaikki jäävät epätietoisiksi siitä, onko hän todella kuollut, haavoittunut vai joutunut groteskin kidutuksen kohteeksi. Bruunon kuoleman esitys-tavoissa novelli ei osallistu siihen valkoisen vapautuskirjallisuuden perinteeseen, jossa Suo-men puolesta kuolleita pidetään ihailtuina sankareina, vaan tapahtuma on järkyttävä ja traa-ginen.
Kemppaisen (2009) mukaan sankarikuolemaa pidettiin toisinaan jopa tavoiteltavana, ja kuo-leman sodassa nähtiin hyödyttävän Suomea tai suomalaisia: tätä yhtälöä sääteli Jumala, joka otti itselleen uhreista puhtaimmat ja parhaimmat. Novellissa Bruunon kuoleman hetkeen ei yhdisty ylistävää sävyä toisten toimesta, vaan hänen veljensä Lassekin toivoo, että olisi itse
13 Topelius sisällytti Vänrikki Stoolin tarinoista löytyvän ”Sotilaspoika”-runon Maamme kirjaan, mikä on edesauttanut runon leviämistä sukupolvelta toiselle (Jokinen 2019, 102).
kuollut vanhemmilleen rakkaamman pojan sijasta. Ikään kuin Bruuno olisi ollut liian hyvä kuo-lemaan. Kohtauksessa ei liioin toteudu näkemys Bruunosta Jumalan ottamana puhtaana uh-rina, vaan pikemmin koko yhteisöä koskevana suurena menetyksenä. Myös kertoja toivoo jo ennen Bruunon kuoleman kuvausta, että hänen tilallaan olisi ollut joku muu.
Suomen sotalaitoksen välittämä kuva arvostetusta mieheydestä tulee esiin Aunuksen retkeen osallistuneen komentaja Paavo Talvelan pitämästä puheesta, jossa hän painotti kuolemaisil-laan olevan soturin itse tienneen ”[o]lleensa mies, saavuttaneensa elämän korkeimman on-nen, sankarikuoleman” (Roselius & Silvennoinen 2019, 265). Vaikka kertoja rakentaakin Bruu-nosta novellin alussa pyhimyslegendaa, ei hänen kuolemansa kuvailu noudata lainkaan Talve-lan esittämää sankarikuoleman ihannointia. Toisten sotilaiden sureminen, kertojan lamaan-nus ja Lasse-veljen itkeminen tuottavat niin ikään pehmeämmän maskuliinisuuden kuvastoa.
Ryhmän arvostetun jäsenen ja toverin kuolemasta nousee kollektiivinen suru sen sijaan, että häntä ylistettäisiin isänmaan puolesta uhrautuneena sankarina tai urhoollisena sotilaana, joka kuollessaan olisi tavoittanut elämänsä korkeimman onnen. Kuten tämän luvun alussa totesin, novellin kertojan määritelmissä sankaruutta oli näyttää sydämen lempeys toisten edessä, ei kuolla epämääräisissä oloissa väkivaltaisesti.
Bruunon katoamisen myötä retki saa käänteen huonompaan, ja miehet joutuvat peräänty-mään vihollisen lähestyessä:
Perääntyminen alkoi. Jokainen tiesi, että eteläinen rintama oli murtunut, retki epä-onnistunut ja että vihollinen teki parhaansa saartaakseen meidätkin (…) Joku sa-noi, että oli lähetetty partio etsimään Bruunoa, mutta se oli palannut tyhjin toimin.
Jokainen askel vei meitä loitommas siitä paikasta, missä hänen kohtalonsa ratkais-tiin. Ja kaikki oli turhaa. (BOK, 178.)
Tappio myönnetään suoraan, eikä kertoja peittele retken epäonnistumista. Suomalainen hei-mosoturi näyttäytyy tässä perääntyvänä ja pakenevana, ei suinkaan kuolemaa uhittelevana tai viimeiseen mieheen taistelevana hegemonisen maskuliinisuuden toivomana sankarina.
Uunon lakonisessa toteamuksessa ”ja kaikki oli turhaa” kiteytyy hyvin se, miten mielettömänä kertoja näkee koko sodan sekä ihannemiehen roolin tavoittelun Bruunon kuoleman jälkeen.
Arto Jokinen (2019, 216—217) kirjoittaa sankarikuoleman kyseenalaistamisen yleistyneen
talvi- ja jatkosodan kirjallisuudessa. Kailas kuitenkin käsittelee aihetta jo paljon aiemmin:
Bruunon kuolema ja kaikki siihen johtanut ja liittyvä todetaan turhaksi. Se on merkityksellinen lyhyt lause, jonka voi tulkita kumoamaan kaiken sotakontekstiin linkittyvän ihailun, jota ker-toja novellin aiemmilla sivuilla on tuottanut.
Kemppaisen (2009) mielestä vuoden 1918 tapahtumien jälkeisestä Suomen tilasta kertoo pal-jon se, ettei lasten ja nuorten traagisia tarinoita käytetty todisteina sodan mielettömyydestä, vaan ne kerrottiin sankaritarinoina. Novellissa Bruunon kaatumisen myötä kertoja kyseen-alaistaa kirjaimellisesti kaiken sotaan liittyvän. Bruunon tarina alkaa pyhimyslegendana, mutta päättyy itkuisena, tuskan ja epätietoisuuden läpäisemänä vyyhtinä, mikä kuvastaa realistisem-min sodan julmuutta ja traumatisoivaa luonnetta. Palaan näihin kertojan ilmentämiin tuntei-siin seuraavassa luvussa tarkemmin. Kemppainen (mt) jatkaa, että nuorten kaatuneiden poi-kien sankaruuden oli pikemminkin tarkoitus valaista sodan merkitystä henkiin jääneille. Uu-non tapauksessa hänelle ei valkene sodan merkitys siten kuin nationalistit varmasti toivoisivat, vaan se ymmärretään turhaksi.
Kemppaisen esittämä huomio kaatuneiden merkityksestä kaikuu seuraavana vuonna Suoje-luskuntalaisen Lehden (20.11.1919) jutussa, jossa jo edellä mainittu majuri Talvela kuvailee Aunuksen retkeä seuraavasti:
Aunuksessa taisteltiin urhokkaasti niin kuin suomalaisen soturin kunnialle sopii, pitänee jokaisen myöntää. Sitä todistavat monilukuiset taistelut ja sadat kaatu-neet ja haavoittukaatu-neet. Joka oli Aunuksessa mukana tietää, että siellä tehtiin san-karitekoja, jotka vetävät Vapaussodan voitoille vertoja (…) Aunuksen retki on suo-malaisen hengen, suosuo-malaisen soturikunnian kauneimpia ilmauksia.
Majurin retoriikassa näkyy hyvin runebergiläinen tyyli esittää tappiollinen taistelu miesten ja Suomen henkisenä voittona. Se on myös konkreettinen esimerkki siitä, millaisin keinoin Vän-rikki Stoolin tarinoista tuttua tekstuaalista ainesta valjastettiin uusiokäyttöön 1910–1920-lu-kujen taitteessa. Tuskalliset kuolemat ja lukuisten läheisten menettäminen esitetään lehdessä suomalaisen hengen ja soturikunnian kauneimpana ilmauksena. On hyvin silmiinpistävää, mil-laista miehen ihannetta Suomen sotalaitoksen edustaja lehtijutussa välittää. Tietenkin on
myös huomattava, että Suojeluskuntalaisen lehti oli nimensä mukaisesti valkoisten nationalis-tien julkaisu, jonka tavoite oli vahvistaa toivomaansa mieheyttä.
Jos katkelmaa vertaa novellin tapaan esittää Aunuksen retken luonnetta, ne eroavat toisistaan hyvin voimakkaasti. Novellissa retken loppu ei ole kansallismieltä nostattavaa urhoollisuuden hurmosta, jossa suomalaiset nähtäisiin moraalisina voittajina. Se on sekasortoinen vetäytymi-nen, joka käynnistyy sillä hetkellä, kun tieto Bruunon oletetusta kaatumisesta tavoittaa kerto-jan. Näin Bruunon kuolemaan kiteytyy myös taistelun ja koko retken päättyminen. Kertoja la-maantuu täysin eikä kykene enää ajattelemaan muuta kuin ”Bruuno on kuollut”, jota hän tois-telee novellin viimeisiksi sanoiksi.
Arto Jokinen (2019, 36) nostaa yhdeksi esimerkiksi kuolemaan kutsutusta miesuhrista Rune-bergin runon ”Luutnantti Zidén”. Runossa samanniminen luutnantti ensin kiroaa miehiään, joita ei näy taistelukentällä, kunnes hänen vieressään makaava korpraali huomauttaa kaikkien miesten kuolleen, joten luutnantin ei tule hävetä heitä. Joukkueen täydellistä tuhoa juhlitaan sankarillisena ja ”sukkelana temppuna”, jolle Zidén vielä rehvakkaasti heilauttaa hattuaan en-nen omaa kuolemaansa. Aikalaiset ihastelivat runoa muun muassa ”ihanan elegisenä” ja ”so-taisan riuskana”. (Mt, 38—39.) Kuten olen huomauttanut, Runeberg ei yrittänytkään kuvata sotaa realistisesti. Runo perustuu oikeaan henkilöön, josta Runebergillä ei ollut paljonkaan todellista tietoa (mt, 37). Haluan nostaa Zidénin rinnalle Ilona Kemppaisen (2009) tekemän huomion valkoisten poikien sankaritarinoista, jotka niin ikään perustuvat todellisiin kaatunei-den nuorten tarinoihin ja heistä saatuihin tietoihin. Hän (mt) toteaa, etteivät kirjoittajat itse olleet mukana todistamassa tapahtumia, mutta se ei ole estänyt heitä kuvaamasta hyvinkin tarkasti poikien ajatusmaailmaa ja ”sankarikuoleman saamista” lopun hetkellä. Tietenkään kaunokirjallisuuden perimmäinen tarkoitus ei ole kuvata todellisuutta sellaisenaan, vaan jo-kaisella tekijällä on taiteellinen vapaus esittää ja tulkita asioita haluamallaan tavalla. Kiintoisaa onkin, millaisia representaatioita kirjailija teoksellaan tuottaa, sekä miten niitä tulkitaan ja lue-taan.
Myös Uuno Kailaan novelli perustuu samaan tapaan historiallisiin sotatapahtumiin, joista hän on kertonut valikoivasti ja omasta näkökulmastaan. Vaikka en olekaan syventynyt novelliin
historiallisena todisteena Uuno Kailaan teoista tai heimosodan tapahtumista, voi kuitenkin to-deta tekstissä esiintyvän piirteitä, jotka todennäköisesti peilaavat oikeammin sitä, mitä Au-nuksessa tapahtui. Tähän viittaa myös vänrikki Väinö Havaksen muistiosta löytyvä huomio, jossa hän moitti sotilaita perääntymistilanteessa selkärangattomiksi, lamaantuneiksi ja pako-kauhuisiksi (Vahtola 1997, 563). Kailaan novelli niin ikään vahvistaa käsitystä suomalaisesta valkoisesta ihannesotilaasta Runebergin ja vapaussotakirjallisuuden tavoin, mutta se myös tuottaa perinteisestä poikkeavaa, ristiriitaista mies- ja sankarikuvaa, joka ei ole yksinkertainen ja litteä kiiltokuva, ja jonka uudelleenmäärittely alkoi yleistyä vasta jatkosotakirjallisuudessa.