Hannele Taipale
IHANTEELLISEN SOTILAAN LEMPEÄ SYDÄN
Maskuliinisuudet Uuno Kailaan novellissa ”Bruuno on kuol- lut”
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Pro gradu -tutkielma Joulukuu 2021
Hannele Taipale: Ihanteellisen sotilaan lempeä sydän. Maskuliinisuudet Uuno Kailaan novellissa ”Bruuno on kuollut”
Pro gradu -tutkielma Tampereen yliopisto
Kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelma Joulukuu 2021
Tutkielmassani tarkastelen, millaisia maskuliinisuuksia Uuno Kailaan Aunuksen sotaretkestä kertova novelli
”Bruuno on kuollut” kuvaa ja tuottaa. Tutkin novellin kertojan sekä hänen ystävänsä Bruunon mies- ja sotilas- kuvan muotoutumista, ja vertaan niitä novellin aikalaiskontekstissa vallinneisiin mies- ja maskuliinisuusihan- teisiin, joita representoidaan paitsi nationalistisessa sisällissotakirjallisuudessa, myös julkisessa, yhteiskunnal- lisessa keskustelussa. Lisäksi pohdin kertojan häpeän, syyllisyyden ja rakkauden tunteiden vaikutuksia hen- kilöhahmojen maskuliinisuuden ja mieskuvan muovautumisessa. Tavoitteeni on tutkia, millaiset mieheyden representaatiot nousevat novellissa keskiöön, ja millaisen arvotuksen eri maskuliinisuudet saavat tekstissä.
Representaatioanalyysini tärkein teoriakehys löytyy kriittisestä miestutkimuksesta. Tukeuduin pääosin suku- puolentutkija Arto Jokisen tutkimuksiin maskuliiniseksi mielletyn väkivaltakulttuurin kytkeytymisestä miehey- teen niin yhteiskunnassa kuin suomalaisessa sotakirjallisuudessakin. Miestutkimuksen välineillä tarkastelen henkilöhahmojen ilmentämää maskuliinisuutta kriittisesti, ja pyrin osoittamaan, että sotakontekstistaan huoli- matta novellin keskiöön nousevat myös perinteisestä sotilaan ihanteesta poikkeavat ominaisuudet. Tutkimuk- seni toinen merkittävä lähde on Sara Ahmedin tunnetutkimus, jota hyödynnän kertojan tunteiden tarkastelussa.
Ahmedin käsitys tunteista sosiaalisina käytänteinä ja tekoina tarjoavat mielekkään näkökulman tutkittaessa kertojan ilmentämää maskuliinisuutta ja mieskuvaa. Rakkauden tunteiden tarkastelussa tukeudun myös queer-tutkimuksen käsitteisiin.
Tutkielmani lopuksi kerään yhteen tekemäni johtopäätökset. Analyysini mukaan Uuno Kailaan novellin repre- sentoimat maskuliinisuudet eivät palaudu yksiselitteisesti nationalistiseen valkoiseen maskuliinisuusihantee- seen, jonka näen sisällissodan jälkeisessä Suomessa hegemonisessa asemassa olevana. Yhtäältä novellin mieskuva kyllä asettuu niin sanotulle vapaussotakirjallisuudelle tyypilliseen mieskuvan jatkumoon, mutta toi- saalta teoksessa arvotetaan ensisijaisiksi piirteiksi Bruunon lempeys ja herkkyys, joiden koen edustavan ”peh- meämpää”, ideaalista poikkeavaa maskuliinisuutta. Ajan hegemonista maskuliinisuutta vastustavat niin ikään kertojan romanttiseksi rakkaudeksi tulkitsemani tunteet ystäväänsä kohtaan. Lisäksi kertojan tuntema syylli- syys ja katumus sotaretkelle osallistumisesta rikkovat perinteistä kansallisromanttista runebergiläistä käsitystä sotilaasta, mikä yleistyi myöhemmin vasta jatkosotakirjallisuudessa. Tapahtumista traumatisoitunut kertoja ky- seenalaistaa sodan, ja tuottaa ajassaan uutta mies- ja sotilaskuvaa, jossa representoituvat samanaikaisesti stereotyyppisen maskuliinisen miehen ihailu sekä kritisointi. Teos tuottaa monitulkintaista ja ristiriitaista kuvaa miesihanteista, kansallismielisyydestä sekä sodasta. Kailaan novellin voikin nähdä peilaavan sitä sisällissodan jälkeistä kahtia jakautuneisuuden tilaa, jossa Suomi oli novellin kirjoitushetkellä.
Avainsanat: Uuno Kailas, maskuliinisuus, hegemoninen maskuliinisuus, miestutkimus, representaatio, nationalismi, häpeä, syyllisyys, queer.
Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.
Sisällys
1 Johdanto 1
1.1 Tutkimuskysymys ja kohdeteos 1
1.2 Tekstin omaelämäkerrallisuus ja aiempi tutkimus 3
1.3 Teoria ja metodi 6
1.4 Käsitteet 9
1.5 Tutkimuksen rakenne 13
2 Nationalismista kumpuava miesihanne 14
2.1 Modernin maskuliinisuuden ja nationalismin liitto miesihanteen luojana 14
2.2 Soturius myyttinä ja ihanteena 17
2.2.1 Retkelle lähdön syyt 19
2.3 Maskuliinisuus kehoihin kirjoitettuna 21
2.3.1 Pojan kehollinen maskuliinisuus 24
2.4 Miehuuskokeiden myötä arvostettuun mieheyteen? 25
2.5 Viholliskuvilla luotu oikeutettu väkivalta 29
3 Novellin hegemonista maskuliinisuutta vastustavat piirteet 33
3.1 Itsenäistynyt Suomi murroksessa 33
3.2 Sankarillisuuden lempeät kasvot 35
3.3 Joukossa herkkyys tiivistyy 40
3.4 Äidin vaikutus Bruunon maskuliinisuuteen 44
3.5 Bruunon kuolema runebergiläisen sankarikuvan rikkojana 48 4 Kertojan tunteet hegemonisen maskuliinisuuden toistajina ja rikkojina 54
4.1 Ihanteista kumpuava häpeä 55
4.2. Häpeään sekoittuva syyllisyys 60
4.3 Kertojan rakkaus Bruunoa kohtaan 64
4.3.1 Rakkauden ilmaiseminen suoraan ja implisiittisesti 67
4.3.2 Rakkaus tuskan ja metaforien kautta 73
5 Johtopäätökset 77
Lähteet 81
1 Johdanto
1.1 Tutkimuskysymys ja kohdeteos
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen maskuliinisuuden ja mieskuvan rakentumista Uuno Kai- laan (ent. Salonen 1901—1933) novellissa ”Bruuno on kuollut” (1930). Tutkin, millaista mies- kuvaa novelli kuvaa ja tuottaa. Tarkastelen erilaisten maskuliinisuuksien ilmenemismuotoja analysoimalla erityisesti novellin minäkertojaa Uunoa, sekä kertojan kuvausta ystävästään Bruunosta. Minua kiinnostaa, miten novelli suhteutuu tekstin aikalaiskontekstin mieskuvaan, vallitseviin käsityksiin suomalaisesta sotilaasta ja sotilaan ihanteesta. Tutkin myös, toiste- taanko novellissa kansallisromanttista käsitystä niin sanotusta runebergiläisestä sotilaasta, vai tuottaako se aikakaudessaan uutta, niin kutsuttua pehmeämpää mies- ja sotilaskuvastoa. Li- säksi pohdin tunteiden vaikutusta henkilöhahmojen maskuliinisuuden muotoutumisessa, ja tutkin, millainen mieskuva novellissa muovautuu häpeän, syyllisyyden ja rakkauden tunteiden kuvausten avulla. Tutkimukseni tarkoituksena ei ole pelkästään havainnoida, millaisia masku- liinisuuksia tekstistä nousee esiin. Haluan niin ikään korostaa, miten maskuliinisuuksia arvote- taan novellissa ja millaista miehen representaatiota niiden avulla rakennetaan. Tutkin myös, miten eri maskuliinisuuksien ilmentymät suhteutuvat paitsi toisiinsa, myös 1920—30-lukujen Suomessa vallinneeseen hegemoniseen maskuliinisuuteen, niin kirjallisuudessa kuin historial- lisessa kontekstissakin. Nojaan tutkimuksessani valtaosin kriittiseen miestutkimukseen sekä viimeisen luvun osalta tunteiden tutkimukseen. Näiden ohella hyödynnän myös historiantut- kimusta, jonka avulla sidon tutkielmani oikeaan ajalliseen kontekstiin. Valitsemillani tutkimus- välineillä koen saavani 91 vuotta sitten julkaistuun, ja vähälle huomiolle jääneeseen novelliin tuoreen ja mielekkään näkökulman.
Uuno Kailas tunnetaan yleisesti synkkien teemojen runoilijana, mutta hän kirjoitti myös muu- tamia proosamuotoisia novelleja, joita julkaistiin sanomalehdissä: esimerkiksi ”Bruuno on kuollut” ilmestyi alun perin Suomen Aliupseeri -lehdessä vuonna 1930 (Lassila 1985, 562). Olli Nuorto kokosi Kailaan jäämistöstä kahdentoista tarinan kokoelman Novelleja (1936), joka jul- kaistiin vasta kolme vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kailas menehtyi keuhkotuberkuloosiin Nizzassa maaliskuussa 1933 ollessaan vain 31-vuotias (Niinistö 1956, 154). Novellikokoelman
tekstit ovat teemoiltaan ja jopa tapahtumapaikoiltaankin hyvin yhteneväiset: useassa teks- tissä esiintyy niin sanottuja menneisyyden haamuja, jotka vainoavat kertojaa tai päähenkilöä aiheuttaen ahdistusta ja syyllisyyttä kauan sitten tapahtuneista asioista.
”Bruuno on kuollut” -novelli alkaa kertojan muistellessa lapsuudenystäväänsä Bruunoa pit- kään kestäneen sairaalajaksonsa jälkeen. Kun mielenhäiriön kourissa kamppaileva Uuno on jo valmistautunut omaan kuolemaansa, hän näkeekin yhtäkkiä menehtyneen Bruunon kasvot hymyilevänä puupaneeliseinällä, jonka jälkeen hänen tilansa kohenee. Uunon retrospektiivi- sestä näkökulmasta esitetty tarina kertoo kahden nuoren pojan ystävyydestä, joka päättyy Aunuksen sotaretkeen, missä Bruuno katoaa ja oletettavasti myös menehtyy. Tapahtumat keskittyvät pääosin Aunuksen retken vaiheisiin, mutta kertoja valottaa myös lapsuuttaan hie- man. Novelli keskittyy paljolti Uunon sisäisen maailman ja tunteiden tarkasteluun: se on eks- pressionistinen kertomus, jossa ystävän ihailun kautta kertojan omat epävarmuudet korostu- vat, mutta jonka avulla hän myös saavuttaa kaipaamaansa hyväksyntää.
Novellin alussa esiintyvä isänmaallinen sävy ja termit kuten vapaussota, sekä tietenkin valkois- ten heimosoturien joukkoihin pestautuminen ovat seikkoja, jotka aktivoivat niin sanotun va- paussotakirjallisuuden1 genren. Kerronta lataa lukijalle odotuksia valkoisten näkemyksiä myö- täilevästä tekstistä. Tällaiset elementit viittaavat toisiin saman lajityypin teksteihin, ja näin oh- jaavat lukemaan tekstiä tietyllä tavalla sekä tiettyyn ideologiaan kuuluvana (Jokinen 2019, 25).
Tässä tapauksessa novellin alkuperäinen julkaisualustakin (Suomen Aliupseeri -lehti) toimii lu- kemisen suuntaa ohjaavana tekijänä. Hanna Samola (2017, 50) esittää intertekstuaalisen yh- teyden paljastumisen johdattelevan lukijaa toisinaan harhaankin. Samalla tavoin myös genre- viittaus voi olla harhaanjohtava tai genren konventioita haastava: tutkielmassani osoitan, että Kailaan novellin kuva Aunuksen retkestä ja ajan ihanteista on monitahoinen, sillä kertojan il- mentämät ristiriitaisuudet repivät nationalistisia (mies)ihanteita myös alas. Pyrinkin osoitta- maan, ettei novelli palaudu yksiselitteisesti niin kutsutun valkoisen vapaussotakirjallisuuden kehykseen, vaan on lajityypiltään monitahoisempi.
1 Vapaussotakirjallisuus on Arto Jokisen (2019, 91—93) käyttämä termi, jolla viitataan nimenomaan valkoiseen, oikeistolaiseen ja nationalistisesti värittyneeseen ”voittajien” kirjallisuuteen. Tätä linjaa edustivat esimerkiksi V.A. Koskenniemi, Ilmari Kianto, Kyösti Wilkuna ja Bertel Gripenberg (mt, 93).
Koska kertoja selostaa nähneensä kuolleen Bruunon kasvot ollessaan mielenhäiriön kourissa, on epäluotettavan kertojan mahdollisuus niin ikään otettava huomioon. Kertojan mielentila on sotatraumojen läpäisemä, eikä hän kykene täysin ilmaisemaan menneisyyden tapahtumiin liittyviä vaikeita tunteita tai välttämättä muistamaan kaikkea tapahtunutta. Kertojan voi mää- ritellä epäluotettavaksi, mikäli hän kerronnassaan raportoi, tulkitsee tai arvioi väärin tai puut- teellisesti. Kertoja voi myös olla jollain tapaa luotettava ja toisella tavalla epäluotettava: esi- merkiksi on hyvin tavallista, että kertoja raportoi tapahtumista tarkasti, mutta tulkitsee ja/tai arvioi ne väärin. (Shen, 2011.) En tulkitse Kailaan novellin kertojan johtavan lukijaa tietoisesti harhaan. Sen sijaan epäluotettavuus ilmenee kertojan monitulkintaisessa ristiriitaisuudessa, joka todentuu retrospektiivisessä kerronnassa: jälkeenpäin hän suhtautuu isänmaallisten ihanteiden tavoitteluun toisin, mikä luo jännitteen kerrontahetken ja tapahtumien välille.
Yksi novellin kiehtovimmista piirteistä onkin juuri kertojan ilmentämä ristiriitainen asennoitu- minen sotaan ja ajan hegemonisiin miesihanteisiin. Yhtäältä kertoja esittää ihanneminän kal- taisen Bruunon stereotyyppisen yltiömaskuliinisena, mutta toisaalta hän vaalii eniten Bruunon herkkyyttä ja empaattisuutta – piirteitä, jotka ajan konservatiivisessa ilmapiirissä miellettiin yleensä feminiinisiksi ja joita hänessä itsessäänkin ilmenee. Isänmaallisiin tunteisiin heittäyty- neenä alemmuutta tunteva kertoja osallistuu sotaretkeen, jonka myötä hän toivoo saavutta- vansa itselleen rakkaan Bruunon kaltaista maskuliinisuutta suorittaen siirtymäriittinsä pojasta mieheksi. Sodan todelliset kokemukset ja menetykset murskaavat nuoren miehen idealistiset haaveet, aiheuttavat kertojassa häpeän ja syyllisyyden tunteita ja syöksevät tämän traumaat- tiseen tilaan. Tulkintani mukaan novelli tuottaa osaltaan edelleen ajassaan tyypillistä masku- liinisuutta, mutta niin ikään rikkoo perinteistä miehen ja sotilaan representaatiota yhdistä- mällä hegemonisessa asemassa olevaan Bruunoon lempeyttä ja pehmeyttä sekä esittämällä hänet kertojan rakkauden kohteena.
1.2 Tekstin omaelämäkerrallisuus ja aiempi tutkimus
Vaikka Kailaan teksti on fiktiivinen, se kuitenkin viittaa niin kutsuttuina heimosotina tunnet- tuihin historiallisiin tapahtumiin. Vuosien 1918—1922 heimosodat olivat sotaisia yrityksiä liit- tää rajan taakse jäänyt Karjala vasta itsenäistyneeseen Suomeen. Sotaretkistä tunnetuin on Aunuksen retki, joka järjestettiin vapaaehtoisten voimin. Suomen hallitus ja eduskunta ottivat
sen kuitenkin niin vahvasti omakseen, että sen voi sanoa olleen Suomen sotaretki Venäjälle.
(Vahtola 1997, 13.) Retki oli pitkälti suoraa seurausta vuoden 1918 sisällissodalle, mikä konk- retisoitui siinä, että Aunuksessa vastustajina olivat suurilta osin suomalaiset punaiset. Siitä pu- huttiin eräänlaisena vapaustaisteluna bolsevismin sorrosta, ja tarkoituksena oli antaa tukea ja apua aunuslaisten nousulle. Kyseessä oli kuitenkin valloitusretki, jonka päämääränä oli Petros- koin valtaaminen. (Mt, 15; 357.) Hyökkäys alkoi 20.6.1919, mutta taistelu ei tuottanut toivot- tua tulosta, ja sotilaat joutuivat lopulta perääntymään (mt, 402—403). Reilusti yli puolet vär- väytyneistä vapaaehtoisista sotureista olivat 16—20-vuotiaita nuoria, ja myös monet koulut rehtoreineen osallistuivat värväykseen2 (mt, 108; 124).
Kuten novellin kertojan nimestäkin voi päätellä, tarina perustuu Uuno Kailaan omiin kokemuk- siin. Hän osallistui Bruno Schildtin kanssa Aunuksen retkelle keväällä 1919. Hän kantoi syylli- syyttä ystävänsä kuolemasta loppuun saakka ja kärsi elämässään useista mielenterveysongel- mista. Kailaan oireisiin kuului aistiharhoja, toive- ja pelkokuvitelmia sekä mielialojen jyrkkää vaihtelua. Lisäksi Kailaan seksuaalisuus aiheutti hänelle vaikeuksia. Potilaskirjoista löytyy Kai- laan huomautuksia hänen rikollisesta homoseksuaalisuudestaan, ja hän halusi aloitettavan oi- keudenkäynnin itseään vastaan asian vuoksi. (Achté 2001, 112—113.) Luen ja analysoin no- vellia autofiktiivisenä teoksena, en historiallisena elämäkertana, vaikka se pohjautuukin vah- vasti kirjailijan omiin kokemuksiin.3 Tarkastelen henkilöhahmoja novellin maailman puitteissa, en reaalimaailman henkilöinä, kuten esimerkiksi työssäni viittaamat Maunu Niinistö, Kalle Achté ja Pertti Lassila ovat tehneet. Omaelämäkerrallisten tekstien tutkimuksen alkuvaiheissa tekstejä luettiinkin pitkälti vain kirjoittajan henkilökohtaisten kokemuksien dokumentointina.
Nyt kiinnostuksen kohteena ovat ne prosessit, joissa todellisuutta kerronnassa tuotetaan. (Sa- resma 2010, 76.) Tämän tutkimuksen puitteissa tutkin, miten sukupuolta ja maskuliinisuutta tuotetaan tekstuaalisesti novellissa. Koska tarkastelen kirjallisia representaatioita kriittistä miestutkimusta hyödyntäen, on pidettävä mielessä teokseen liittyvät aikalaiskontekstit. Tä-
2 Esimerkiksi Kouvolan Yhteiskoulun rehtori lähestulkoon johti paikallista värväystä, minkä seurauk- sena kymmenlukuinen koulupoikien joukko lähti Aunukseen mukanaan myös Uuno Kailas ystävineen (Vahtola 1997, 108).
3 Toisinaan olen poiminut alaviitteisiin Uuno Kailaan todellisesta elämästä huomioita, jotka limittyvät novellin tapahtumiin tai poikkeavat niistä kiinnostavalla tavalla.
män vuoksi koen tärkeäksi selvittää myös historiallista ja kulttuurista ilmapiiriä, jotka taustoit- tavat suomalaisen mieheyden tilaa sotienvälisessä Suomessa, sekä tarkastella teoksen suh- detta aikakauden hegemonisen maskuliinisuuden jakamiin ideaaleihin miehenä olemisesta.
Kuoleman runoilijana tunnettu Kailas käsitteli sotakokemuksia ja -traumoja myös muualla tuo- tannossaan. Esimerkiksi runot ”Sotatieltä” ja ”Tuokiokuva” esittelevät jopa humoristiseen tyy- liin hetkiä taistelusta sekä kommentteja muonituksen heikosta laadusta, joka myös novellissa tulee esiin. Teoksesta Uni ja kuolema (1931) löytyvät runot ”Rajalla” ja ”Rukous” sen sijaan nojaavat hyvin vakavaan ja isänmaalliseen suuntaan. Runossa ”Vainajat” liikutaan tulkintani mukaan ”Bruuno on kuollut” -novellin kanssa yhtenevissä tapahtumissa:
Se kalpea nuori vainaa eli veljenä majassain.
Mua myllynkivi painaa;
minä olenko ollut Kain?
Ja sen vanhan vaimon tähden en mitään rauhaa saa.
Hänen surevat silmänsä nähden mua eloni kauhistaa.
Lisäksi runossa puhutaan sielujen vierailemisesta puhujan luona, mitä tämä epäilee mielen harhaksi, joten yhteys käsittelemääni novelliin on selvästi havaittavissa. Niin ikään novellin
”Savun varjo” on tulkittu viittaavan myös Kailasta järkyttäneeseen ja syyllisyydentuntoa nos- tattaneeseen tapahtumaan, kun Aunuksessa vakavasti haavoittunut sotilastoveri oli pyytänyt tätä hakemaan apua tai ampumaan hänet, eikä Kailas ollut tehnyt kumpaakaan (Achté 2001, 92).
Suomen sisällissotaan sekä talvi- ja jatkosotaan sijoittuvaa kaunokirjallisuutta on runsaasti, mutta tarkastelemani novellin lisäksi Aunuksen retkestä kertovia teoksia on haastavampaa löytää. Vahtola (1997, 386) kertoo esimerkiksi Pentti Saarikosken hyödyntäneen isänsä Simo Saarikosken eloisia kuvauksia Aunuksen retkestä teoksessaan Ovat muistojemme lehdet kuol- leet (1964). Saarikosken 30-sivuinen kertomus on selvästi kansallismielinen ja sotilaallisia te- koja ihannoiva. Kiinnostavaa on, että tekstissä kerrotaan suomalaisista B. Schildtin jääneen
punaisten vangiksi (Saarikoski 1964, 128). Yhteys Kailaan novellissaan käsittelemiin tapahtu- miin on ilmeinen. Vahtola (1997, 515) esittää myös vannoutuneen Suur-Suomi-aatteen ajajan kirjailija Kyösti Wilkunan taistelleen Aunuksessa, ja hyödyntäneen kokemuksiaan teoksessa Suomalaisia sankareita II (1921).
Uuno Kailaan tuotantoa on aiemmin tutkinut esimerkiksi Jenny Lilja väitöskirjassaan Runoilija ja eksistenssi. Uuno Kailaan tuotannon teemoista ja niiden yhteyksistä ekspressionismiin (1972). Myös Maunu Niinistön elämäkerrallinen tutkimus Uuno Kailas. Hänen elämänsä ja hä- nen runoutensa (1956) on varsin perusteellinen katsaus kirjailijan koko tuotantoon pureutuen kuitenkin perusteellisemmin Kailaan lyriikkaan. Kailaan lyriikkaa onkin tutkittu melko laajasti, mutta koska hänen novellejaan ei ole tarkasteltu paljonkaan — varsinkaan kriittisen miestut- kimuksen näkökulmasta — olen jättänyt aiemman Kailas-tutkimuksen pääasiassa tutkielmani ulkopuolelle. Toisinaan viittaan joihinkin Niinistön huomioihin sekä Pertti Lassilan esipuhee- seen, joka löytyy kokoelmateoksesta Kodin suuret klassikot: Uuno Kailas (1985).
1.3 Teoria ja metodi
Tutkielmani pohjautuu pääasiassa sukupuolentutkimuksen puolelta kriittisen miestutkimuk- sen haaraan, jonka lisäksi hyödynnän historian- ja kulttuurintutkimusta. Käytän työssäni pää- lähteenä sukupuolentutkija Arto Jokisen postuumisti toimitettua teosta Isänmaan miehet.
Maskuliinisuus, kansakunta ja väkivalta suomalaisessa sotakirjallisuudessa (2019). Teos kes- kittyy analysoimaan mieheyden ja väkivallan kytköksiä suomalaisessa kulttuurissa tarkastellen miehen ja sotilaan representaatioita suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Hyödynnän myös Jo- kisen miestutkimuksen klassikkoteosta Panssaroitu maskuliinisuus. Mies, väkivalta ja kulttuuri (2000), jossa pureudutaan niin ikään maskuliiniseksi mielletyn väkivaltakulttuurin kytkeytymi- sestä mieheyteen.
Kriittisen miestutkimuksen juuret löytyvät feministisestä tutkimuksesta. Se pyrkii soveltamaan feministisiä teoretisointeja miesten ja poikien tutkimiseen monipuolisesti eri näkökulmista, esimerkiksi miesten kokemuksista erilaisiin representaatioihin. Sen piirissä pyritään kehittä- mään teoriaa miesten ja poikien sukupuolisuuksista, ja viime vuosina kriittinen miestutkimus onkin saanut enenevässä määrin vaikutteita myös homo-, queer- ja transtutkimukselta. (Aho,
Nieminen & Salo 2021, 10.) Tästä syystä näen queer-näkökulman toimivana lisänä neljännessä luvussa, jossa tutkin kertojan rakkauden tunteita toista miestä kohtaan. Queer-näkökulmaa hyödyntävässä kirjallisuudentutkimuksessa korostetaan tekstin monitulkintaisuutta, sekä kes- kitytään pieniinkin ei-normatiivisiin hetkiin, joita konventionaalinen lukutapa ei tunnista (Hyt- tinen 2014, 38).
Kriittisen miestutkimuksen perusajatus on, ettei miestä, mieheyttä ja maskuliinisuutta oteta annettuna. Sen tarkoituksena on paikantaa ja problematisoida erilaisia maskuliinisuuksia, (mies)feminiinisyyksiä ja mieheyksiä, ja kriittisen tarkastelun kautta purkaa ja uudelleen muo- toilla niitä. Termillä kriittinen halutaan rajata tutkimus sellaiseen miestutkimukseen, joka huo- mioi sukupuolten väliset ja sisäiset valtasuhteet. Ero tutkimuslinjojen välillä ei kuitenkaan aina ole selkeä, sillä mieheyden malleja ja representaatioita tutkitaan myös ilman suoraa kytköstä sukupuolten välisiin valtasuhteisiin tai yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon muun muassa kult- tuurintutkimuksen piirissä. (Aho, Nieminen & Salo, 10—11.) Myös tässä tutkielmassa koh- teena on representaatioiden tarkastelu, jossa ei käsitellä todellisia miehiä, eikä varsinaisesti sukupuolten välisiä valtasuhteita. Käytän etuliitettä kriittinen, koska pyrin työssäni tarkastele- maan henkilöhahmojen representoimia mieheyksiä ja maskuliinisuuksia kriittisesti sekä huo- miomaan myös hahmojen feminiinisiksi mielletyt piirteet.
Anna Helle ja Anna Hollsten (2016, 8—9) kirjoittavat teoksessaan Tunteita ja tuntemuksia suo- malaisessa kirjallisuudessa, miten ihmistieteissä 2000-luvun alussa alkaneen ”affektiivisen käänteen” myötä tunteisiin liittyvä tutkimus on lisääntynyt myös kirjallisuustieteissä. Aikai- semmassa, formalistisesta perinteestä kumpuavassa tutkimuksessa tunteiden tarkastelu jäi selvästi pienempään rooliin (mt, 11). Tunneilmiöitä kirjallisuudessa voidaan tutkia erilaisista näkökulmista, kuten esimerkiksi perehtymällä lukijan tunteisiin, tarkastelemalla kirjallisuuden merkitystä tunneyhteisöjen rakentumisessa tai pohtimalla henkilöhahmojen kokemia tunteita (mt, 9). Omassa tutkimuksessani keskityn pääasiassa viimeksi mainittuun eli ”Bruuno on kuol- lut” -novellin kertojan tunteiden kuvauksiin.
Kirjallisuuden ja tunteiden tutkimuksessa on eri suuntauksia ja niistä voidaan soveltaa useita tunneteorioita. Tukeudun tutkielmassani Sara Ahmedin tutkimuksiin häpeästä, syyllisyydestä ja rakkaudesta teoksessa Tunteiden kulttuuripolitiikka (Cultural Politics of Emotion,
2018/2004). Valitsen Ahmedin, sillä hänen teoriaansa tunteiden yhteiskunnallisuudesta on so- vellettu erityisesti feministisessä tunnetutkimuksessa, jota myös oma lähestymistapani novel- liin edustaa. Ahmedin tunteiden yhteiskunnallisuutta koskevaa teoriaa on sovellettu myös kir- jallisuudentutkimukseen esimerkiksi Siru Kainulaisen ja Viola Parente-Čapkován toimitta- massa teoksessa Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä (2011), johon teen niin ikään erinäisiä viittauksia. Sara Ahmed (2018, 13) käsittää tunteiden olevan vahvasti kytköksissä subjektin tai joukon reaktioihin ja toimintaan: tunteita täytyy tarkastella toimintana, ruumista liikuttavana ”voimana”. Tutkimuksessa keskitytään siihen, mitä tunteet tekevät, ei niinkään siihen, mitä ne ovat (mt). Tämä on hyödyllinen ja toimiva näkökulma käsitellessä Kailaan no- vellissa esiintyviä maskuliinisuuksia, sillä kerronnasta on nostettavissa selkeitä esimerkkejä siitä, miten tunnereaktiot liikuttavat kertojaa esimerkiksi sellaisiin tekoihin, jotka myötäilevät hegemonisen maskuliinisuuden edustamaa käsitystä ihannemieheydestä. Lisäksi Ahmedin teoria tarjoaa näkökulmia siihen tunteiden yhteisöllisyyteen, jota novellissa kuvataan.
Ahmed (2018, 19—22) myös esittää tunteiden olevan sosiaalisia ja hän näkee ne yhteiskun- nallisina ja kulttuurisina käytänteinä, jotka muokkaavat yksilön ja yhteiskunnan välisiä rajapin- toja. Toisin sanoen tunteet eivät synny tyhjiössä ja liiku pelkästään yksilöstä ulos, vaan myös niin sanotusti ulkoa sisään: esimerkiksi toisen surusta tulee omamme. Tunteet eivät ole pai- kannettavissa yksilöön, sillä ne kiertävät, ovat liikkeessä ja vuorovaikutuksessa ruumiiden tai objektien välillä (mt). Ahmedin ajatusmallia mukaillen voidaan helposti nähdä esimerkiksi hä- peätunteiden syntyvän ulkopuolelta tulevien määritelmien, ihanteiden ja odotusten mukaan.
Ne muovautuvat kokijan ”sisällä” ja tulevat jälleen ”ulos” erilaisina tekoina ja toimintoina, ku- ten esimerkiksi punastumisena. Ahmedin käsitys tunteista yksilön ja yhteiskunnan rajoja muokkaavina avaa näkökulmia niihin yksilön ja yhteisön välisiin jännitteisiin, joita Kailaan no- velli kuvaa.
Menetelmällisesti tutkimukseni edustaa kontekstualisoivaa tekstianalyysia, jossa tekstin omi- naispiirteitä tutkitaan suhteessa laajempaan kulttuuriseen ja historialliseen kontekstiin. Tu- keudun kaunokirjallisuutta tutkivassa representaatioanalyysissani sukupuolentutkimuksen sekä tunnetutkimuksen välineisiin, joita hyödyntämällä koen saavuttavani monitieteisesti
mielekkään tuloksen. Suosin työssäni myös kulttuurintutkimuksellista lukutapaa, eli luen Kai- laan novellia osana kulttuurista kontekstiaan, tiettyyn historialliseen viitekehykseen kuulu- vana teoksena.
1.4 Käsitteet
Tässä alaluvussa esittelen tutkielmani keskeiset teoreettiset käsitteet. Raewyn Connell, Jeff Hearn ja Michael S. Kimmel (2005, 3) esittävät, että miehet ja maskuliinisuudet muovautuvat esimerkiksi iän, luokan, etnisyyden tai seksuaalisuuden mukaan. Miehet ja maskuliinisuudet tulisi ymmärtää pikemminkin sosiaalisesti rakennettuina, tuotettuina ja toistettuina kuin vain biologisesti määrittyvänä sekä nähdä ne vaihtelevina ja historiallisesti ja kulttuurisesti muut- tuvina, niin yhteiskuntien sisällä kuin elämänvaiheidenkin kautta (mt). Tämän vuoksi on huo- mioitava myös Kailaan novellin kirjoitusajankohta, joka poikkeaa omasta ajastamme ja käsi- tyksistämme lähes sadalla vuodella.
Arto Jokinen (2010, 128) kertoo maskuliinisuuden käsitteen määrittelyn olevan haastavaa.
Länsimaisessa kulttuurissa maskuliinisena pidetään yleensä tunteiden kontrollia, toiminnalli- suutta, hallitsevuutta, suoriutumista, rationaalisuutta ja fyysistä voimaa. Vastakohdaksi ym- märrettyyn feminiinisyyteen puolestaan katsotaan kuuluvan muun muassa yhteisöllisyys, emotionaalisuus ja empaattisuus. Feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole luonnollisesti an- nettuja, vaan ne ovat ihmisten tuottamia merkitysrakenteita sukupuolista, jotka ovat myös muutettavissa. Maskuliinisilla määreillä on eroteltu erityisen maskuliiniset miehet vähemmän maskuliinisista tai heteromiehet homoista: kun käsitteestä tulee tällainen sukupuolta määrit- tävä piirteiden kimppu, maskuliinisuudesta muotoutuu miehisten ominaisuuksien ideaali.
Connellin ja Jokisen mukaan on mahdotonta esittää yhtenäistä määritelmää normatiivisesta maskuliinisuudesta, ja mielekkäintä olisikin tutkia niitä prosesseja, joissa sukupuolet muodos- tuvat eli esimerkiksi valtaan, työhön tai ihmissuhteisiin liittyviä prosesseja sekä feminiinisyy- den ja maskuliinisuuden dynamiikkaa niissä. (Jokinen 2010, 128—130.) Ymmärrän maskuliini- suuden käsitteen haastavuuden ja tiedostan sen olevan monimutkaisempi kuin pino ominai- suuksia, jotka niin sanotusti tekevät miehen. Pyrinkin työssäni tarkastelemaan esimerkiksi juuri henkilöhahmojen välisiä suhteita, millaista maskuliinisuutta niissä tuotetaan sekä millai- sia arvotuksia ne teoksessa saavat.
Maskuliinisuuden käsitettä on myös kritisoitu muun muassa siksi, että se on jähmettynyt he- teronormatiivisesti perustuvan vain miehen ja naisen välisiin eroihin. Useiden maskuliinisuuk- sien konsepti tuottaa herkästi vain staattista luokittelua ja normaalistaa miesten luonteen tai esittää valheellista miesten yhtenäisyyttä muuttuvassa ja ristiriitaisessa todellisuudessa. (Con- nell & Messerschmidt 2005, 836.) Tuoreessa Miestutkimuksen metodologiaa -teoksessa on pyritty sulkemaan pois sanapari miehet ja maskuliinisuudet, sillä tekijät haluavat sisällyttää myös miesten ja poikien feminiinisyyden tutkimuksiinsa: poikuus ja mieheys voivat rakentua sekä maskuliinisiksi että feminiinisiksi mielletyistä käytännöistä. (Aho, Nieminen & Salo 2021, 11–12.) Tutkimuksessani nojaan myös tähän näkökulmaan, vaikka en aiheen rajauksen vuoksi sisällytä feminiinisyyden käsitteistöä tähän tutkimukseen. Tutkimuksessani käytän pehmeän maskuliinisuuden käsitettä, jolla viittaan hegemonisesta ihanteesta poikkeaviin tai kyseisellä aikakaudella feminiiniseksi miellettyihin käytäntöihin, kuten tunteellisuuteen tai tietynlaiseen herkkyyteen. Kovalla maskuliinisuudella puolestaan tarkoitan niitä stereotyyppisiksi muovau- tuneita, aikakauden miesihanteiksi miellettyjä käytäntöjä, kuten heteroseksuaalisuutta, ratio- naalisuutta tai fyysistä voimaa, jotka niin ikään voidaan mieltää myös hegemonisessa ase- massa olleiksi normatiivisen maskuliinisuuden ominaisuuksiksi.
Tutkimukseni keskeisimpiä käsitteitä on hegemoninen maskuliinisuus. Sen lanseerasi sosiologi Raewyn Connell 1980-luvulla. Se on määritelty käytännön malliksi, joka sisältää kussakin ajassa arvostetuimman tavan olla mies. Hegemonisen maskuliinisuuden ei oleteta olevan nor- maalia tilastollisessa mielessä, sillä vain pieni vähemmistö kykenee täyttämään sen ihanteet.
Se erottautuu marginaalisista ja alistetuista maskuliinisuuksista, ja vaatii näin miehiä sekä nai- sia asemoitumaan suhteessa itseensä. (Connell & Messerschmidt 2005, 830—832.) Tällaisia maskuliinisuuksia edustavat esimerkiksi homoseksuaalit, etniset vähemmistöt, vammaiset ja alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvat miehet eli hegemoniseen maskuliinisuuteen liittyy ajatus useista, hierarkkisesti järjestyneistä maskuliinisuuksista. Suomessa 1930-lukulainen militaris- tinen maskuliinisuuden ideaali syrjäytettiin 1960-luvulla, jolloin tilalle esitettiin pehmeämpää ja emotionaalisempaa mallia. (Jokinen 2010, 132—133.)
Hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä on kritisoitu muun muassa sen hierarkioita rakenta- van ominaispiirteensä vuoksi. Eric Andersonin mukaan hegemoninen maskuliinisuus ei tavoita
onnistuneesti myöhäismodernien yhteiskuntien maskuliinisuutta tai sukupuolijärjestystä, sillä uusi maskuliinisuus ei perustu enää homofobialle ja ulossulkeville hierarkioille. Se on kuitenkin hyödyllinen käsite, jonka avulla on mahdollista tarkastella esimerkiksi normaalistamisen tak- tiikoita sekä valtasuhteiden dynamiikkaa niin sukupuolten välillä kuin miesten keskinäisissä suhteissakin. (Aho, Nieminen & Salo 2021, 20—22.) Representaatioanalyysissani tarkastelen- kin juuri tietynlaisen miesideaalin normittamisen ilmentymiä ja seurauksia, sekä mieshahmo- jen keskinäisten suhteiden dynamiikkaa.
Arto Jokinen (2019, 27) ehdottaa, että hegemonista maskuliinisuutta olisi hyvä tarkastella juuri fiktiivisten representaatioiden kautta ilman reaalimaailman rajoituksia: fiktiossa esimer- kiksi olennaista on se, kenet representoidaan tekstin keskiöön eikä se, kenellä on institutio- naalinen valta. Omassa tutkielmassani pyrin hegemonisen maskuliinisuuden käsitteellä teke- mään ymmärrettäväksi länsimaisessa tai erityisesti sotienvälisessä suomalaisessa kulttuurissa määrittyneet arvostetuimmat tavat olla mies ja sotilas. Tutkielmassani viittaan käsitteellä ni- menomaan valkoisen, oikeistolais-porvarillisen ja nationalismin ideologian määrittelemiin ja jakamiin maskuliinisuus- ja miesihanteisiin4.
Judith Butlerin käsityksellä sukupuolesta kulttuurisesti rakentuneena on ollut merkittävä vai- kutus sukupuolentutkimukselle. Hän esittää tunnetussa teoksessaan Hankala sukupuoli (Gen- der Trouble 1990), että sukupuoli on aina kulttuurisesti tuotettua tekemistä, eikä ole vain yk- sinkertaisesti olemassa biologisesti tai historiallisesti määriteltynä. Hänen teoriansa painottaa sitä, että sukupuoli on performatiivisesti tuotettu ilmiö, joka rakentuu toistamalla miehisiksi tai naisisiksi kulttuurisesti määriteltyjä kielellisiä ja ruumiillisia puhetapoja sekä eleitä. (Butler 2006/1990; Juvonen & Al. 2010, 15.) Performatiivisuus merkitsee siis laajemmin sitä, että kie- len avulla asioita, kuten tässä tapauksessa sukupuolta, tehdään oleviksi (Butler, 2006). Butle- rin ajatuksia mukaillen myös kirjallisuuden voi nähdä kulttuurisesti keskeisenä keinona tehdä
4 Käsitän sadan vuoden takaisessa Suomessa olleen myös muita maskuliinisuusihanteita, mutta käyt- tämieni lähteiden valossa olen taipuvainen määrittelemään valkoisen nationalistisen miesihanteen he- gemoniseksi. Koska kohdeteokseni päähenkilöt niin ikään edustavat valkoista heimosoturia, näen tä- män mallin hyödyllisenä vertailukohtana tutkielmani kannalta.
ja tuottaa sukupuolia kielellisen toiston keinoin. Toistettujen ja näin vahvistuneiden sukupuo- lirepresentaatioiden vaikutuksia todelliseen elämään ja käsitykseen esimerkiksi miehenä ole- misesta onkin kiinnostavaa tutkia representaatioanalyysien avulla.
Tutkielmassani representaation käsite on tärkeässä asemassa. Arto Jokinen (2019, 24) määrit- telee representaation olevan jonkin poissaolevan tuomista näkyväksi, sen esittämistä uudel- leen jonkin merkin tai merkkijärjestelmän avulla. Representaatiolla on myös edustamiseen viittaava ulottuvuus, jossa poissaoleva asia tuodaan uudelleen esiin tietyllä, rajatulla tavalla sekä tietyn tulkinnan kautta. Representaatio ei peilaa olemassa olevaa todellisuutta, vaan rep- resentaatiossa todellisuus muodostuu ymmärrettäväksi. (Mt.) Representaatiot merkityksellis- tyvät niissä konteksteissa, joissa niitä tuotetaan ja kulutetaan. On myös otettava huomioon tilanne, jossa (tässä tapauksessa) kirjallinen representaatio on tuotettu eli yhteiskunnalliset, historialliset, poliittiset ja kulttuuriset kontekstit. Kiinnostavaa on myös tutkia niitä tapoja, joilla tekstiä myöhemmin käytetään ja kulutetaan. (Mt, 25—26.) Kuten esimerkiksi toistuvasti vertailukohteina käyttämieni J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden (Fänrik Ståls sägner, 1848) sekä Elsa Hästeskon Sankaripoikia-teossarjan (1918—19) tapauksissa on tehty.
”[R]epresentaatiot ovat valtaa tuottavaa, ylläpitävää ja järjestävää toimintaa, jolla ihmiset ak- tiivisesti muokkaavat itseään ja ympäristöään” (Jokinen 2000, 118). Eli representaatioilla on kyky muovata myös tekstien ulkopuolista, reaalista maailmaa. Esimerkiksi viihdeteollisuuden tuottama tietty maskuliinisuuden representaatio voi vaikuttaa siten, että mies ihastuu johon- kin maskuliinisuuteen ja siitä tehtyihin representaatioihin niin, että alkaa elää sen mukaan, jolloin fiktio ikään kuin ruumiillistuu elettäväksi todellisuudeksi (mt, 123). Miehiksi ruumiillis- tetut yksilöt jäsentävät kokemuksiaan ja rakentavat identiteettiään kulttuuristen mieskuvien representaatioita vasten (mt, 121). On huomautettava, ettei suhde representaatioihin aina ole näin suoraviivainen, vaan niihin voidaan suhtautua eri tavoin, myös kriittisesti. Voidaan kuitenkin päätellä, että representaatioilla on valtaisa merkitys siihen, millaiset maskuliinisuu- det saavuttavat yhteiskunnassa hegemonisen aseman ja mitkä jäävät marginaaliin.
Tunnetutkimuksessa käsitteiden kirjo on laaja. Keskeisimpiä käsitteitä nykyisessä kirjallisuutta ja tunteita yhdistelevässä tutkimuksessa ovat emootio ja affekti, mutta usein käytetään myös tunteen käsitettä. Tutkijat käyttävätkin käsitteitä rinnakkain ja joskus jopa synonyymisesti.
Tunne-käsite on hyödyllinen erityisesti silloin, kun halutaan pitää käytössä oleva käsite mää- rittelemättömänä, eikä näin sitouduta emootioiden tai affektien tutkimuksen perinteisiin.
(Helle & Hollsten 2016, 12—13.) Tässä tutkielmassa käytän itsekin tunteen käsitettä juuri sen joustavuuden vuoksi.
Kriittiselle miestutkimukselle oleellista on oman tutkijaposition ja käytetyn metodologian problematisointi (Aho, Nieminen & Salo, 10). Käyttämiäni käsitteitä on kritisoitu muun muassa siksi, että ne aiheuttavat epärealistista miesten lokerointia ja dikotomista sukupuolten kate- gorisointia. Tunnistan tämän ongelman ja pyrin siksi analyysissani tarkastelemaan sukupuoli- kategorioita kriittisesti. Analyysissani nostan esille Kailaan mieskuvien moniulotteisuuden sekä tavat, joilla Kailaan mieskuvat purkavat niin sanottuun kovaan maskuliinisuuteen ja soti- lasmieheyteen perinteisesti liittyvää ihannointia.
1.5 Tutkimuksen rakenne
Aloitan analyysini tutkielman toisessa luvussa pureutumalla nationalistisen ideologian määrit- telemiin miesihanteisiin ja pohdin sisällissodan aikaisten maskuliinisuus- ja mieheyskäsitysten ja nationalismin yhteyttä. Tarkastelen Kailaan novellia suhteessa niin sanotussa vapaussotakir- jallisuudessa esiintyviin representaatioihin sekä myös yleisesti ajan kulttuurissa jaettuihin miesihanteisiin, joihin myös kirjallisuuden kuvaukset vaikuttivat. Tavoitteeni on tutkia niitä maskuliinisuuden ja mieheyden representaatioita, jotka kytkevät novellin vapaussotakirjalli- suuden piiriin ja näin vahvistavat sekä toistavat aikakauden hegemonista mieskäsitystä. Kol- mannen luvun keskiössä ovat puolestaan novellin kerronnassa esiintyvät stereotyyppisestä maskuliinisuudesta poikkeavat piirteet: tuottaako novelli ajassaan hegemonisesta nationalis- tisesta käsityksestä eriävää mies- ja sotilaskuvaa, ja miten näitä poikkeavuuksia arvotetaan suhteissa perinteisiin miesihanteisiin ja valkoiseen sotakirjallisuuteen. Neljännessä ja viimei- sessä osiossa yhdistän miesihanteiden tarkastelun tunnetutkimukseen, jonka pohjalta analy- soin minäkertojan kokemia maskuliinisuuteen liittyviä häpeän ja syyllisyyden tunteita ja sitä, miten yhteiskunnassa tuotetut ihanteet synnyttävät häpeää. Pohdin niin ikään myös, millaista sotilaan ja miehen representaatiota kertojan tuntema rakkaus sotilastoveriaan kohtaan tuot- taa. Lopuksi esitän tutkimukseni yhteenvedon sekä tuloksena syntyneet johtopäätökset.
2 Nationalismista kumpuava miesihanne
Tässä luvussa tarkastelen, millaisia maskuliinisuuksia, sotilasihanteita ja mieskuvaa ”Bruuno on kuollut” -novelli tuottaa nationalismin ideologiaan perustuvien ihanteiden pohjalta. Tutkin niitä tekstuaalisia keinoja, joilla maskuliinisuutta ja mieheyttä rakennetaan tekstissä. Analy- soin myös kertojan ja Bruunon hahmon kautta, miten eri maskuliinisuuksia arvotetaan suh- teessa yleisesti jaettuun ihanteeseen. Lähestyn novellia tarkastelemalla soturiuteen kytkeyty- viä maskuliinisiksi miellettyjä käytänteitä, johon ruumiillisuus sekä miehuuskokeiden merkitys sukupuolen muovaajana limittyvät. Koska historiallisella kontekstilla on tutkielmani kannalta suuri merkitys, käsittelen ensin sotienvälisenä aikana noussutta nationalismia ilmiönä ja esit- telen, miten siihen liittyvät arvot, ihanteet ja erityisesti miehiin kohdistetut odotukset Suo- messa toteutuivat.
2.1 Modernin maskuliinisuuden ja nationalismin liitto miesihanteen luojana
Anders Ahlbäck (2014a, 15) kertoo teoksessaan Manhood and the Making of Military:
Conscription, Military Service and Masculinity in Finland, 1917—39 sotienvälisen ajan olleen Suomessa aikakausi, jolloin korostettiin voimakkaasti kansan yhtenäisyyttä ja pidettiin poliit- tisia mielipide-eroja kansallisena heikkoutena. Toisin kuin 1800-luvun nationalismi, jossa nos- tettiin esille kulttuuriarvoja ja liberaaleja tasa-arvoideoita, sotienvälisessä niin sanotussa in- tegraalisessa nationalismissa voimistui totalisointinäkökulma: kansakunta ja kansallisvaltio olivat ehdottoman ylivoimaisia suhteessa yksilöön, jonka tuli alistua ja uhrata itsensä tähän korkeampaan hyvään. Nämä kurinalaiset taipumukset standardisoitumiseen ja integraatioon eivät olleet missään yhtä selkeästi näkyvissä kuin Suomen miesten voimakkaassa militarisoin- nissa. Maskuliinisuudessa tapahtui ratkaiseva muutos, kun sen perustaa laajennettiin katta- maan sotilaana olo. Jossakin määrin sotaa edeltävän ajan eurooppalaiset ajatukset maskulii- nisuudesta ja sotilaallisista arvoista saivat vielä vahvemman jalansijan Suomessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. (Mt, 15—16.)
Joane Nagel (2005, 401) selittää hegemonisen maskuliinisuuden kulttuurin ja ideologian kul- kevan käsi kädessä hegemonisen kansallismielisen kulttuurin ja ideologian kanssa. Länsimai- sen maskuliinisuuden moderni muoto syntyi suunnilleen samaan aikaan kuin moderni natio- nalismi, ja tuolloin virinneet nationalistiset liikkeet omaksuivatkin modernin maskuliinisuuden käyttöönsä (mt). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen valkoisessa Suomessa valjastettiin koko kirjallinen kenttä vakiinnuttamaan paitsi sisällissodan syitä, myös luomaan sankarimyyt- tejä. Valkoisten näkemyksiä jaettiin kuva- tieto- ja koulukirjoissa, sotahistorioissa, sanomaleh- dissä, kaunokirjallisuudessa sekä sarjakuvissa ja lastenlehdissä. (Jokinen 2019, 92.) Samalla vi- risivät käsitykset modernista maskuliinisuuden mallista, kun kansalle levitettiin mielikuvaa ide- aalista suomalaisesta miehestä ja sotilaasta, joiden merkityksen saattoi teksteissä yhdistää yhtäsuuruusmerkillä.
Juuri kirjallisesta kentästä onkin haettu esikuvaa suomalaisuudelle jo aiemmin. Suomen kan- sallisrunoilijaksikin nimetyllä J.L. Runebergillä oli merkittävä vaikutus yleiseen käsitykseen ja mielikuvaan suomalaisesta sotilaasta. Vänrikki Stoolin tarinat kuvaa Suomen sotaa, jota käy- tiin Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1808—1809. Tämän seurauksena Venäjä miehitti Suo- men, joka siirtyi Ruotsin vallasta Venäjän alaiseksi. Teoksessaan Runeberg käänsi tappion kui- tenkin moraaliseksi voitoksi, minkä seurauksena Suomen kansalle rakentui kunniakas sotahis- toria, jossa hän ei yrittänytkään tavoitella historiallista tarkkuutta. Tärkeämpiä tavoitteita oli- vat runojen esteettisyys, eettisyys ja hengellisyys: kansan realistinen kuvaus väistyi idealistisen esityksen tieltä. (Jokinen 2019, 33—35, 60.) Samalla kiteytyi tietynlainen kuva suomalaisuu- desta ja erityisesti suomalaisesta sotilaasta. Runebergin sotarunoissa korostuvin elementti on sankarinpalvonta sekä ylevöitetty kuolema taistelussa isänmaan puolesta. Ensisijaista oli soti- laan virtus eli miehuus, joka toteutui urhoollisuudessa, sankarikuolemassa sekä uskollisuu- dessa isänmaalle. Hän rakensi tätä yksiulotteista mieskuvaansa antiikin klassisen kirjallisuuden ja moraalin pohjalta, ei todellisten tapahtumien perusteella (Mt, 34, 39—40.) Vänrikki Stoolin tarinoiden representoima mieskuva, joka myöhemmin nousi nationalististen liikkeiden ihan- teeksi, on myös hyvä esimerkki hegemonisen maskuliinisuuden jakaman miesideaalin mah- dottomuudesta ja epärealistisuudesta.
Arto Jokinen (2019, 93) kertoo, että vuoden 1918 sota käsitettiin suoraksi seuraukseksi Rune- bergin esittämästä Suomen sodasta – vastustajana jälleen vanha vihollinen Venäjä, joka oli
riistänyt Suomea sadan vuoden ajan. Sota antoi Vänrikki Stoolin tarinoille uuden merkityksen, ja sen tarjoamaa idealisoitua kuvaa suomalaisesta sotilaasta sovellettiin valkoiseen sotilaa- seen. Teoksesta poimittiin valkoisen Suomen rakentamiselle hyödylliset elementit ja siitä löy- tyi käyttökelpoinen malli kuvata oikeutettua sotaa, isänmaallisuutta ja sankaruutta. Tulkinta jäi kapean nationalistiseksi ja militaristiseksi. (Mt, 93—94, 111.) Vallitsevassa integraalisen na- tionalismin värittämässä asenneilmastossa on helppo nähdä, miksi Runebergin sotarunoja hy- väksikäytettiin näin negatiivisella ja rajatulla tavalla.
Jokinen (2019, 92) on jakanut Suomen sisällissodan voittajien valkoisesta kirjallisuudesta kolme erilaista tapaa kuvata sotaa. Oikeistolaisimmassa kirjallisuudessa painotetaan sotaa va- paussotana itsenäisyyden puolesta, eikä hävinneille löydy ymmärrystä. Näissä teoksissa erityi- sesti bolsevikit, mutta myös laveammin kaikki venäläiset mielletään viholliseksi. Tällä keinolla ohitetaan se, että osa omasta kansasta nousi kapinaan. Mikäli omista kansalaisista kerrotaan, heidät kuvataan sosialismista sairastuneiksi epäihmisiksi ja huligaaneiksi. (Mt, 93.) Tähän pa- laan tarkemmin alaluvussa 2.5. Valkoisesta kirjallisuudesta on havaittavissa myös neutraalimpi keino esittää tapahtumat kansallisena tragediana ja veljessotana. Tämä tapa korostui erityi- sesti myöhemmin 1920-luvulla, kun tunteet eivät käyneet enää niin kuumina. (Mt, 95.) Myös kriittisesti suhtautuvia kirjailijoita löytyi porvarilliselta puolelta. He eivät asettuneet varsinai- sesti kummankaan puolelle, vaan yrittivät ymmärtää sotaan johtaneita syitä sekä tavoittaa selittäviä tekijöitä sodan julmalle luonteelle. Pian sodan jälkeen F.E. Sillanpää julkaisi valkois- ten keskuudessa pahennusta herättäneen teoksen Hurskas kurjuus (1919), joka kyseenalaisti voittajien näkemyksen sodasta. (Mt, 97.) Romaania voidaan pitää yhtenä tunnetuimmista si- sällissotaan kriittisesti suhtautuneista teoksista.
Vaikka Kailaan novelli ei kerrokaan varsinaisesti vuoden 1918 sodasta, ovat sen vaikutukset ja läsnäolo edelleen merkittävässä asemassa – olihan Aunuksen retki suoraa jatkoa edellisvuo- den tapahtumille, joihin Bruunonkin kerrotaan novellissa osallistuneen. Kertoja (BOK, 156)
myös käyttää vapaussota-termiä5, mikä viittaa hänen poliittisten aatteidensa sijoittuvan na- tionalistis-oikeistolaiseen suuntaan. Termin käytön perusteella novellinkin voi nähdä linkitty- vän sotakirjallisuuden oikeistolaisempaan päähän.
2.2 Soturius myyttinä ja ihanteena
Ensimmäiseksi haluan kiinnittää huomion siihen, että novellin alkuperäinen julkaisualusta oli Suomen Aliupseeri -lehti, mikä on huomioitava tekstiä tulkittaessa. Lehti oli nimensä mukai- sesti Suomen aliupseeriliiton julkaisu, joka ilmestyi vuodesta 1929 alkaen. Siinä muun muassa käsiteltiin upseerin ammattitaitoja tehtävien hoitamisessa ja käyttäytymisessä, toisin sanoen jaettiin sotilaskasvatuksellisia ohjeita. Ennen toista maailmansotaa lehden sisällöstä voi pää- tellä sen tukeneen armeijan yleisiä kasvatuksellisia ja maanpuolustuksellisia päämääriä. (Koi- visto 2008, 224, 249—250.) Lehdessä myös julkaistiin kaunokirjallisia tarinoita, kuten Kailaan novelli osoittaa.
Aloitan tarkasteluni ”Bruuno on kuollut” -novellin ensimmäisestä virkkeestä, jolla kertoja aloit- taa menehtyneen ystävänsä esittelyn:
Hänen nimensä on nyt kultaisin kirjaimin uurrettuna koulumme juhlasalin seinällä riippuvaan valkoiseen marmoritauluun, tuon ihanan lauseen alle, jonka jokainen poika — alaluokkalainenkin — osasi lausua ulkomuistista, vaikka koulussamme ei luettukaan latinaa: ’Dulce et decorum est pro patria mori’ (”Bruuno on kuollut”;
tästä eteenpäin BOK, 149).
Suomeksi viimeinen lause tarkoittaa ”on ihanaa ja kunnioitettavaa kuolla maansa puolesta”.
Jo se, että kertoja itse kuvailee lausetta ihanaksi, kertoo paljon hänen ajatusmaailmastaan.
Hän näyttää selvästi jakavan ja toistavan edellä mainittuja nationalismin sekä valkoisen kirjal- lisuuden ajatuksia ja elementtejä. Tekstistä tulee ilmi selkeä sukupuolittunut jako siitä, kenen tulee olla valmis kuolemaan maansa puolesta: alaluokkalaiset pojat osasivat ulkomuistista
5 Vuoden 1918 sodasta on käytetty useita eri nimityksiä, jotka ovat asenteellisesti painottuneita. Esi- merkiksi termi vapaussota yleistyi sodan jälkeen valkoisten keskuudessa, sillä sodan nähtiin vapautta- neen kansan punakaartilaisista ja venäläisistä. Kansalaissota-käsitettä käytettiin punaisten toimesta sotienvälisenä aikana, joskin se yleistyi käytössä 1960-luvulla. Nykyään tutkijat pitävät neutraalina ni- mityksenä sisällissotaa. (Tepora & Roselius 2014, 5.)
tuon lauseen, mikä tarkoittaa, että jopa lapsia kasvatettiin kyseiseen ajatteluun. Arto Jokinen (2000, 18) käyttää kulttuurisen väkivallan käsitettä puhuessaan niistä kulttuurin aspekteista, joita voidaan käyttää oikeuttamaan miesten väkivaltaa tai saadaan se näyttämään edes vä- hemmän väärältä. Hän (mt, 18—19) käyttää esimerkkinä kulunutta lausahdusta ”pojat on poi- kia”, kun kyseessä on poikien välinen nujakointi: tappelu ei ole sanonnalla oikeutettua, mutta se laimentaa väkivallan hyväksytymmäksi, ja liittää sen osaksi poikana olemista. Kulttuurista väkivaltaa ilmenee niin ikään sotakirjallisuudessa ja erityisesti tutkimukseni viitekehykseen kuuluvassa valkoisessa valloituskirjallisuudessa. Myös arvojen nurinkääntäminen on kulttuu- rista väkivaltaa: henkilökohtaisista syistä tappaminen on väärin, mutta isänmaan puolesta oi- kein (mt, 19). Vaikka koulun seinällä riippuva teksti ei itsessään oikeutakaan väkivaltaa, se kui- tenkin kannustaa siihen tietyissä olosuhteissa: puolustaessaan omaa maataan täytyy olla val- mis paitsi olemaan väkivaltainen, myös kuolemaan väkivaltaisesti.
Katkelma havainnollistaa myös, kuinka toivottua mieheyttä jaetaan yhteiskunnassa ja miten valtion laitos käyttää valta-asemaansa muovatakseen pojista isänmaallisia ja uhrautuvaisia miehiä. Jokinen (2000, 14) esittää rakenteelliseen väkivaltaan kuuluvan muun muassa ”[s]osi- aalisten instituutioiden (esim. valtion) väkivaltaiset teot ja vaikutukset”, sekä ”[v]altioiden ja muiden yhteisöjen välisten väkivaltaisuuksien seuraukset”. Itse näkisin novellissa esitetyn lau- seen koulun juhlasalin seinällä representoivan tällaisia rakenteellisen väkivallan seurauksia ja vaikutuksia kulttuurisen väkivallan keinoilla. Lause hyväksytään melko sokeasti ylhäältä päin annettuna ohjeena, kyseenalaistamatta sitä lainkaan. Kertojan ylistys ohjaa lukijan tulkintaa ja arviota: se asettaa novellin heti kättelyssä erittäin vahvasti nationalistiseen kehykseen.
Kun kertoja myöhemmin jatkaa Bruunon kuvailua, hänen sanansa on helppo tulkita edelleen painottavan hyvin kansallismielistä ajatusmaailmaa:
On kuin elämä olisi varta vasten valinnut, varustanut ja lähettänyt hänet puhtaam- paan vaellukseen ja jalompaan kohtaloon kuin muut olennot, joita olen tuntenut (BOK, 153).
Jalomman kohtalon voi tulkita viittaamaan Bruunon tapaan kuolla sotilaana, isänmaan asialla, toisia puolustaen. Kertoja pyrkii selvästi jälleen vaikuttamaan lukijan asenteisiin. Tekstiä voi
myös peilata Runebergin runoihin, joissa käytetään samankaltaista kohtaloretoriikkaa: ”sotu- rius tuntuu olevan miesten sukupuoliperustainen kohtalo, ja eepoksen maailmassa todellinen sankari vastaanottaa kohtalonsa sille alistuen ja tehtävänsä täyttäen” (Jokinen 2019, 59).
Bruunosta rakennetaan eräänlaista soturimyyttiä heti alusta alkaen. Valkoisten voittajien pa- rissa sodan kokemusten myytillistäminen olikin tavallista, minkä seurauksena 1920–1930-lu- vuilla muotoutui vapaussoturimyytti, jonka varassa uudelleenarvioitiin miesten välisiä valta- suhteita. Vapaussoturihahmoa rakennettiin valkoisessa kirjallisuudessa, ja myytti sulautui osaksi hegemonisen maskuliinisuuden ihannetta jääkärin ohella. (Mt, 111, 113.) Tästä näkö- kulmasta Bruunon hahmokin osallistuu valkoisen vapaussoturimyytin kirjalliseen toistamiseen ja vahvistamiseen.
2.2.1 Retkelle lähdön syyt
Koska Aunuksen retki suoritettiin vapaaehtoisten voimin, on oleellista tarkastella myös siihen osallistumisen syitä. Tässä alaluvussa käsittelen kertojan motiiveja ja palaan Bruunon syihin luvussa kolme. Anders Ahlbäckin (2014a, 6) mukaan suomalaisen miehen elämä militarisoitiin suotienvälisessä Suomessa. Miesten yleinen asevelvollisuus otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1918, ja siitä lähtien ensimmäistä kertaa Suomen historiassa jokaisen työkykyiseksi julistetun nuoren miehen odotettiin taistelevan kansakuntansa puolesta sodan aikana. Vähin- tään yhden vuoden ajaksi miespuolinen kansalainen siirtyisi miesten sotilaalliseen sosiaaliseen maailmaan uudelleenkouluttautumaan oikeanlaisena pidetyksi, isänmaalliseksi, urholliseksi sotilaaksi ja miehekkääksi kansalaiseksi. (Mt.) Novellin maailmassa kertoja sekä Bruuno lähte- vät Aunukseen hyvin nuorina vapaaehtoisina, opiskeluiden vielä ollessa kesken.
Se, miten maskuliinisuutta ja käsitystä ”oikeanlaisesta” mieheydestä tuotettiin sotienvälisessä Suomessa vahvistaa butlerilaista teoriaa sukupuolesta kulttuurisesti tuotettuna. Leena-Maija Rossi (2003, 12) käyttää termiä toistoteko, jolla hän käsittää Butlerin tapaan sukupuolen ja seksuaalisuuden toistotekojen kautta rakentuvina suorituksina, jatkuvana ja toistuvana
”[r]uumiillisena, kielellisenä ja visuaalisena esittämisenä ja tuottavana tekemisenä, performa- tiivina.” Esimerkiksi yllämainittu asepalvelus, johon sisältyvät omat tavat, kielelliset diskurssit ja hierarkkiset järjestelmät toimivat hyvänä esimerkkinä siitä, miten sukupuoli muodostuu pe- rustuen miehisiksi miellettyihin toistotekoihin.
Jos novellin henkilöhahmoja tarkastelee Rossin ja Butlerin tapaan, voi retkeen osallistumisen nähdä juuri sellaista mieheyttä tuottavana tekona tai suorituksena, jonka varaan sukupuoliste- reotyypit rakentuvat. Lukiessaan kirjastossa yhdessä tietoja edenneistä taisteluista Uuno ja Bruuno tekevät päätöksen tulevasta retkestä:
En tiedä, kumpainenko sen meistä ensiksi sanoi. Mutta toinen sen sanoi: ’Lähde- tään’. — ’Lähdetään’, vastasi toinen. Katse. Kädenpuristus. Mitään suurempaa ja yksinkertaisempaa en muista kokeneeni. (BOK, 157.)
Kertojan niin sanotun kovan maskuliinisuuden tavoittelu on suurimmillaan miesten välisen so- pimuksen syntyessä. Tilanne kytkee kertojan aikansa yleisesti hyväksyttyyn ja ihailtuun tapaan olla mies. Sopimus myös liittää hänet samaan taisteluita kaihtamattomien koulupoikien jouk- koon, johon Bruunokin jo kuuluu osallistuttuaan sisällissotaan. Suoranaista isänmaallisuus- retoriikkaa ei kohtauksessa kuitenkaan ole läsnä. Tulkintani mukaan kertojan painavin motiivi retkelle lähtöön onkin juuri pääsy osaksi ihailtua joukkoa, tulla Bruunon kaltaiseksi ja osallistua miehuuskokeeseen, jota käsittelen tarkemmin alaluvussa 2.4. Teksti on rakenteeltaankin hy- vin lyhyttä ja ytimekästä, mikä lisää tapahtuman vaikuttavuutta ja kertojan painottamaa yk- sinkertaisuutta. Kertojan kokema yhdenvertaisuus Bruunon kanssa korostuu, kun heidän kai- kuina vastaavat äänensä sekoittuvat, ja jää epäselväksi, kumpi heistä toimii päätöksen alulle- panijana. He näyttäytyvät tilanteessa yhdenveroisina ja päättäväisinä tulevasta koitoksestaan.
Taustatiedoksi mainittakoon, että ennen lähtöä Aunukseen Bruunon äiti koettaa vedota ker- tojaan ja estää heitä lähtemästä, sillä hän uskoo poikansa kuolevan retkellä. Palaan käsittele- mään sitä tarkemmin myöhemmin. Lähtöpäivän aamuna retkelle osallistujat hyvästellään juh- lallisin menoin:
Meidät kukitettiin, seminaarin tytöt olivat tulleet meitä saattamaan kokonaisin kukkasylyksin, autoon ja tiellekin heitettiin kukkia. Bruuno oli vakava, kalpea ja va- kava, Lasse tyyni ja hymyilevä, minä riemukas (…) Se lähtö oli juhla. Ja oli varhainen kevät, tienvarret kangasvuokoista valkeina. (BOK, 160.)
Saattomenojen kuvaus viittaa sotimaan lähteneiden miesten nauttivan kansan suurta arvos- tusta. Tämän huomion perusteella ei ole vaikea ymmärtää, miksi kertoja kokee maskuliinisuu- tensa ja mieheytensä riippuvan Aunuksen retkeen osallistumisen kaltaisista seikoista: ihmiset palvovat heitä sankareina. Hän itsekin nimittää lähtöä juhlaksi ja oloaan riemukkaaksi. Eri hen- kilöhahmojen olotilojen kuvailu onkin merkillepantavaa, sillä siinä missä kertoja iloitsee läh- döstään, esitetään Bruuno skaalan toisesta päästä kalpeana ja vakavana. Aivan kuin Bruuno jo ennalta arvaisi äitinsä tavoin retken päättyvän omalta kohdaltaan huonosti. Valkoisessa va- paussotakirjallisuudessa heräteltiin henkiin Runebergin isänmaallista soturimytologiaa, jonka perinteissä sankaruus ja kuolema liittyvät läheisesti toisiinsa, ja kuolema itsenäisen Suomen puolesta on suurin osoitus isänmaanrakkaudesta (Jokinen 2019, 95). Myös lähtöjuhlan ja sen tunnelmien kuvaus tukee runebergiläistä perinnettä Bruunon veljen Lassen sekä kertojan osalta. Vaikka Bruunon ei suoraan kerrotakaan pelkäävän mahdollista kuolemaansa, tulkitsen kalpeuden ja vakavuuden viittaavan siihen. Kertojan ja Bruunon roolit kääntyvät hetkeksi pää- laelleen.
2.3 Maskuliinisuus kehoihin kirjoitettuna
George L. Mosse määrittelee teoksessaan Image of Men (1996, 5), että länsimainen stereo- tyyppinen maskuliinisuus muovautui vuosien 1750—1800 aikana: se käsitettiin kokonaisuu- tena, joka perustui nimenomaan miehen ruumiin luonteeseen. Ihmiskehosta tuli itsessään symboli, jolloin sen rakenne ja kauneus merkitsivät entistä enemmän. Moderni maskuliinisuus määriteltiin miehisen kauneuden ihanteella, joka symboloi hyveellisyyttä. (Mt.) Mielen ja ruu- miin käsitettiin olevan yhteydessä toisiinsa. Roomalainen sanonta ’terve sielu terveessä ruu- miissa’ kuvastaa hyvin maskuliinisen stereotyypin muovautumista yhdistämällä vahvan, urhei- lullisen ruumiin henkisesti ja moraalisesti hyveelliseen miestyyppiin. Miesruumiin rakentami- nen teräksiseksi ja voimakkaaksi ei ollut pelkästään terveyden kannalta merkityksellistä, vaan se loi miehekkään kauneuden ihanteen, stereotypian, joka on olemassa edelleen (Mt, 27, 47.) Seuraavaksi tarkastelen, millaista maskuliinisuutta novellin miespäähenkilöt tuottavat kehol- lisuuden kuvausten kautta.
Novellin alussa kertoja kuvailee Bruunon ruumiillisia ja henkisiä ominaisuuksia tavalla, joka ilmentää Mossen kuvaamaa stereotyyppistä maskuliinisuutta:
Niinä päivinä minä myös tein ystävästäni Bruunosta itselleni pyhimyksen, jonka kuva on lähtemättömästi ihanan nuorukaisylevyyden perikuvana, mieskunnon symboolina, ajallista ja ajatonta kauneutta säteilevänä syöpynyt syvälle sieluuni (BOK, 152—153).
Kertoja rakentaa tekstin alussa oman käsityksensä täydellisestä miehestä, jonka symboliksi hän sijoittaa Bruunon. Tulkitsen mieskunnon tässä tarkoittavan fyysistä ja henkistä voimaa pikemmin kuin seksuaaliseen kyvykkyyteen viittaavana, kuten se usein käsitetään nykyään.
Heti alusta saakka on selvästi tulkittavissa, miten tärkeä henkilö Bruuno on kertojalle ollut.
Pyhimystä pidetään kristinuskossa kunnioituksen arvoisena, hyveellistä elämää viettäneenä synnittömänä henkilönä, joten kertojan piirtämä kuva Bruunosta muovautuu niin ikään myös henkisiltä ja hengellisiltä ominaisuuksiltaan aikansa hegemonisen valkoisen maskuliinisuuden perikuvaksi.
Kertojan näyssä menehtyneen Bruunon kasvoihin liitetään aikakauden maskuliininen ihanne sodassa kuolleesta sankarista:
Niissä itsessään paistoi suurempi rauha, ylevyys ja lempeys kuin koskaan olen elä- villä kasvoilla nähnyt, — hyvin juoksunsa päättäneen rauha, kuoleman saavutta- neen olennon tyyni, sinetöity, jumalallinen rauha, jollaisen joskus näkee kaatu- neen sankarin kasvoilla. (BOK, 151.)
Kertojan määritelmän hyvästä juoksusta voi tulkita tarkoittamaan tässä yhteydessä kuole- mista taistelutilanteessa, kuolemista isänmaan puolesta. Tekstissä rakennetaan Bruunosta py- himysmäistä soturimyyttiä, ja se tehdään piirtämällä hegemonisen maskuliinisuuden edusta- mat ihanteet ja odotukset Bruunon kehoon. Kertoja rakentaa Bruunon rauhallisten kasvojen kautta juuri sellaista runebergiläistä mies- ja sotilaskuvaa, jota nationalistinen valkoinen kir- jallisuus levitti sotienvälisessä Suomessa.
Novellin kerrontaan luo jännitettä kertojan oma henkinen tila: samalla kun kertoja ihailee Bruunon vitaalista soturivoimaa, hän on itse erittäin huonossa kunnossa. Tällöin kertojan hor- juvan mielen kautta esitettyjen muistojen ja kerrotun luotettavuus myös kyseenalaistuu. Ker-
tojan henkiset ja ruumiilliset voimavarat ovat täysin lopussa hänen pohtiessaan aikaansa sai- raalassa, jossa hän on maannut kuukausia, toivoen lopulta omaa kuolemaansa, joka olisi tuo- nut helpotuksen hänen tuskaansa:
Olin henkisesti murtunut, tajunnanelämäni oli suistunut raiteiltaan. Elämän ru- muus, itseinho, vuodesta vuoteen synkemmäksi tihentynyt toivottomuus ja monet muut sielunviholliset olivat ahdistaneet minut siihen viimeiseen turvapaikkaan, jota sanotaan mielenhäiriöksi. Ja vielä sittenkin sain elää alinomaisessa asemaso- dassa hirmuisten, mielikuvituksellisten varjojen kanssa; päiväni olivat kuin peik- kounia. Olin lopulta nääntynyttä nääntyneempi. (BOK, 150.)
Tämän jälkeen hänen edessään näyttäytyvät Bruunon eläväiset, nuoret, kauniit kasvot, joista hän saa voimaa tervehtyäkseen. On huomattavaa, että kontrasti miesten kuvausten välillä on hyvin voimakas kerronnan alkuhetkistä lähtien: Bruuno kohotetaan mieskunnon perikuvaksi, kun taas kertoja näyttäytyy ruumiillisesti heikkona sekä mieleltään järkkyneenä. Mossen esiin nostama käsitys mielen ja ruumiin yhteydestä linkittyneenä stereotyyppiseen maskuliinisuu- teen näkyy novellin alussa hyvin molempien mieshahmojen esityksissä. Maskuliinisesti oike- anlaisena pidetty mies rakentui ruumiillisesti vahvaksi ja edusti täten myös henkisesti (tässä tapauksessa) suomalaiselle nationalismille tärkeitä ominaisuuksia, kuten Bruunokin. Vasta- vuoroisesti sairaus, heikkous ja moraalittomuus yhdistyivät epämaskuliiniseen, ”naismaiseen”
ruumiiseen, mikä pönkitti esimerkiksi stereotyyppisiä käsityksiä homoseksuaaleista, tai muu- ten ideaalin miesihanteen ulkopuolelle jäävistä miehistä (Mosse, 45; 82—83). Vaikka kertoja ei esitäkään suoraa vertailua itsensä ja Bruunon välillä, on miesten vastakkainasettelu selvää.
Sen perusteella, miten kertoja käsittää itsensä, hän sijoittuu Mossen esitystä seuraten heikon miehen kategoriaan, joka toimii vastinparina hegemonisen maskuliinisuuden tuottamalle mieskuvalle. Kertojan tunteman itseinhon syitä ei novellissa eritellä, ja sitä voikin tulkita eri tavoin: mahdollisesti kertoja inhoaa itseään siksi, että hänen oma miehisyytensä ja edusta- mansa maskuliinisuus poikkeaa yleisesti jaetuista odotuksista. Voi myös pohtia, ovatko hänen traumaattiset sotakokemuksensa ja syyllisyys Bruunon kohtalosta saattanut ajaa hänet kuvail- tuun mielenhäiriöön ja peikkounien kierteeseen. Palaan käsittelemään aihetta luvussa kolme.
2.3.1 Pojan kehollinen maskuliinisuus
Teoksessa Handbook of Studies on Men and Masculinities Jon Swain käsittelee maskuliinisuu- den rakentumista poikien elämässä. Hänen (2005, 225) mukaansa keho on keskeinen merkit- sijä siitä, miten pojat ymmärtävät sukupuolensa ja ovat sidoksissa maskuliinisuuden perfor- matiiviseen luonteeseen. Poikien voidaan nähdä olevan tietoisesti huolissaan kehonsa ylläpi- dosta ja ulkonäöstä, ja he oppivat hallitsemaan useita tekniikoita, kuten juoksemisen, potki- misen tai kiinniottamisen. Heidän voidaan nähdä käyttävän näitä tekniikoita sopivilla tavoilla, joita poikana oleminen vaatii. (Mt, 224.) Fyysisyyden lisäksi myös poikien tavat ja teot vaikut- tavat siihen, miten heihin suhtaudutaan ja kuinka heidän maskuliinisuutensa määräytyy. Seu- raavaksi tarkastelenkin hieman, millaista representaatiota pojasta tuotetaan novellissa ke- hoon liittyvien ominaisuuksien kautta.
Kertoja aloittaa retrospektiivisestä näkökulmasta kerrotun tarinansa lyhyellä kuvauksella omasta lapsuudestaan sekä kouluvuosistaan. Uuno kuvailee Bruunon fyysisen ja henkisen voi- makkuuden olleen jo lapsuudessa vahva. Lisäksi hän on luonnostaan oikeamielinen, suora ja hyvä.
Hänen maltillisuutensa ei estänyt häntä olemasta reipas, jopa tarpeen tullen – esi- merkiksi lumisodassa tai potkupallopelissä – varsin terhakkakin. Päinvastoin hä- nen avoimet, valoisat kasvonsa ja jäntevä pojanvartalonsa uhkuivat tuota erityisen tervettä elämäntarmoa, joka tekee muutamat jo melkein lapsina silmäänpistävän miehisiksi ja säännöllisesti hankkii heille ikätovereiden kunnioituksen. (BOK, 153—
154.)
Swain (2005, 217) käyttää koulu-urheilua esimerkkinä siitä, miten luodaan maskuliinisuuden
"kärkimiehen" malli, jota monet pojat yrittävät tavoitella ja jonka mukaan elää. Tyypillisesti urheilullisimmilla pojilla on korkeampi asema. Urheilu on myös erottamattomasti yhteydessä kehoon: pojat oppivat tarpeesta käyttää ruumiillista voimaa, ja kehon kovettamisen välttä- mättömyydestä valmistaa heitä fyysisiin haasteisiin ja yhteenottoihin. (Mt.) Bruunon urheilul- lisuus ja vartalon fysiikka näyttäytyvät myös kertojan näkökulmasta silmäänpistävän miehisinä piirteinä. Nämä ovat seikkoja, joiden avulla Bruuno saavuttaa toisten poikien kunnioituksen ja
pääsee niin sanotun kärkimiehen asemaan, jota toiset pojat yrittävät tavoitella. Swainin aja- tuksissa urheilun merkittävyydessä miehenä olemisessa näkyy yhteys Butlerin käsitykseen su- kupuolesta tekemisenä. Tämä tulee ilmi juuri siinä, miten tekstissä poika kuvataan urheilun sekä lumisotasilla olemisen vuoksi miehiseksi ja täten toisten kunnioituksen arvoiseksi.
Arto Tiihonen (Mies ja muutos 1999, 92—93) esittää urheilevan miehen myös tuottavan ja kuvastavan kansallistunnetta sekä suomalaista miehisyyttä. Tästä näkökulmasta Bruunon voi nähdä ilmentävän jo poikana tulevaan muottiin sopivaa sotilasta jäntevän urheilullisen varta- lonsa sekä maltillisen luonteensa ansiosta. Maininta lumisodassa pärjäämisestä luo niin ikään pohjaa Bruunon tuleville sotilaallisille pyrkimyksille.
Uunon kuvauksen rivien välistä voi jälleen tehdä tulkinnan siitä, että hän itse kokee olevansa jotakin muuta kuin Bruunon kaltainen, urheilullinen poika. Ikätovereiden kunnioitus menee heille, noille toisille terveille, miehisille pojille. Vertaisryhmällä onkin suurin vaikutus maskulii- nisuuden muodostumiseen, sillä merkittävä osa poikana olemisen tiedosta saadaan olemalla yhdessä muiden poikien kanssa. Lisäksi he ovat tietoisia kehon merkityksestä sekä henkilö- kohtaisena resurssina että sosiaalisena symbolina, joka välittää merkkejä ja viestejä heidän identiteetistään. (Swain 2005, 224—225.) Jo lapsesta saakka Bruunon hahmon maskuliinisuus rakentuu paitsi toisia poikia, mutta myös kertojaa vasten. Hänen sosiaalinen statuksensa kär- kimiehenä muotoutuu fyysisten ominaisuuksien lisäksi reiluuden ja oikeamielisyyden ansiosta, ja ruumiin ja mielen yhteys nousee jälleen esiin.
2.4 Miehuuskokeiden myötä arvostettuun mieheyteen?
Arto Jokinen (2000, 68) esittelee käsitteen kulttuurinen maskuliinisuus, joka viittaa tietyn kult- tuurin yhteisesti jakamaan käsitykseen siitä, mikä on maskuliinista. Hänen mukaansa Suo- messa maskuliiniseksi mielletään esimerkiksi heteroseksuaalisuus, fyysinen voima ja rationaa- lisuus. Poika ei kuitenkaan kasvaessaan mieheksi saavuta automaattisesti kulttuurista masku- liinisuutta, vaan se on ansaittava osittain erilaisten initiaatioiden eli siirtymäriittien kautta. Se- kään ei yksin välttämättä riitä, vaan todellinen miehuus todistetaan erityisten suoritusten eli
miehuuskokeiden avulla. (Mt.) Tässä alaluvussa käyn läpi miehuuskokeiden merkittävyyttä maskuliinisen ihanteen vahvistajana.
Novellissa ennen Aunuksen retkeä Bruuno on osallistunut jo hyvin nuorena edellisvuoden si- sällissotaan:
Tuli vapaussota. Bruuno oli niitä koulupoikia, jotka hyväksyttiin mukaan silloin, kun aikuiset miehet lähtivät kaupungista paria pitäjää pohjoisemmaksi, jossa valkoisia joukkoja muodostettiin. Bruuno oli myöskin niiden miesten joukossa, jotka ensim- mäisinä marssivat kaupunkiin punaisten vetäytyessä pois. Minä, kellarikaartilai- nen, ihailin hänen huonostisopivaa sarkapukuaan, hänen uljasta sotilasryhtiään, hänen kasvojensa tervettä väriä, hänen huultensa vakavaa ja lujaa yhteenpuristu- mista, hänen katseensa tyyntä voimaa, sodan kokemuksissa lujittunutta. (BOK, 156.)
Aikaa ennen sisällissotaa Bruunoa kuvataan vielä koulupojaksi, joka vertautuu aikuisiin mie- hiin. Hänet leimataan erityiseksi käyttämällä niitä koulupoikia ja niiden miesten -sanamuotoja.
Näillä semanttisilla painotuksilla Bruunosta luodaan kuvaa jonkin tietyn ryhmän jäsenenä. Pa- latessaan takaisin kaupunkiin, Bruunon katsotaan kuuluvaksi miesten joukkoon, mistä voi tul- kita sotakokemuksen kasvattaneen Bruunon pojasta mieheksi. Se on oiva esimerkki Jokisen esittämästä siirtymäriitistä, johon myös asepalvelus (tässä tapauksessa sotaan osallistuminen) kuuluu. Hieman myöhemmin novellista selviää, miten Bruuno oli tuolloin pelastanut haavoit- tuneita taistelun keskeltä ja ”tehnyt selvää punaisesta patrullista” (BOK, 157). Tällaisten teko- jen voidaan puolestaan katsoa kuuluvan miehuuskokeiksi, joiden suorittamisen keskiössä on miehen henkisen tai fyysisen hyvinvoinnin vaarantaminen harkitusti (Jokinen 2000, 68—69).
Bruuno ei näyttäydy tässä pelkästään yksilönä, vaan osana ihannoitua joukkoa, jota vasten kertova minä vertautuu.
Lainauksessa käytetyt kielelliset keinot korostavat myös kertojan omaa asennoitumista, sillä hän ei itse koe kuuluvansa ”niihin koulupoikiin”. Uuno ihailee toisten ohella ystäväänsä, mutta itseään hän puolestaan kuvailee kellarikaartilaiseksi, joita ei sisällissodan militarisoimassa suo- malaisessa yhteiskunnassa pidetty sankareina (Roselius & Silvennoinen, 266). Näin kertoja pei- laa omaa maskuliinisuuttaan suhteessa Bruunoon, joka on suorittanut yhteiskunnan hyväksy- miä miehuuskokeita hänen itsensä jäädessä aloilleen. Heti tämän jälkeen kertoja huomauttaa,
