Rakkauden ilmaiseminen suoraan ja implisiittisesti

Tässä alaluvussa tarkastelen queeria kirjallisuudentutkimusta hyödyntäen kertojan sekä eks-plisiittisiä että imeks-plisiittisiä tapoja tuoda romanttisia tunteitaan esiin. Heti novellin alussa, ker-tojan maattua kuukausia sairasvuoteellaan, hän näkee yhtäkkiä kuolleen Bruunon hymyilevät, seesteiset kasvot vierellään puupaneeliseinässä. Kertoja kuvailee hänen kasvojaan seuraa-vasti:

Hänen aatelisprofiilinsa tuttuine sukupiirteineen, hänen päänsä ylpeä ja varma muoto — tuo voimakkaasti kehittynyt takaraivo, tuo korkea ja puhdas otsa, elä-mänhaluinen, hivenen koukertuva nenä, vakava, päättäväinen ja kuitenkin mielen hyvyyttä ilmaiseva suun seutu. (…) Ja seuraavana iltana, samaan aikaan, näin ne kasvot taas. Ne olivat jo seinällä odottamassa, kun käänsin pääni niitä etsiäkseni.

Miten rakastinkaan niitä, — utuisia, mutta eläviä, kauniita, ylevän tyyniä kasvoja.

(BOK, 151—152.)

Kertojan kuvaus ystävänsä ulkoisista piirteistä on erittäin ylistävä ja huolellisen tarkasti eri-telty. Selostuksesta piirtyy kuva perinteisestä valkoisesta ylevästä ihannesotilaasta, joihin viit-taavat aatelisprofiili sekä puhdas otsa¹⁷. Kerronnasta huokuu romanttiselle ja sentimentaali-selle kirjallisuudelle tyypilliset elementit: toisinaan näissä teksteissä rakastunut kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti rakkautensa kohteen kauneutta, korostaen erityisesti sisäistä kauneutta (Isomaa 2009, 9). Tähän vedoten tulkitsen, että kyseessä on syvästi tuntevan ihmisen kuvaus hänelle rakkaasta henkilöstä. Uuno niin ikään myöntää suoraan rakastavansa Bruunon

kas-17 Puhdasotsainen tai kirkasotsainen tarkoittaa viatonta, rehellistä, hyväuskoista, idealistista; mikä so-pii hyvin yhteen ajan ideaaliin kuvaukseen valkoisesta sotilaasta.

voja, minkä lisäksi hän kuvailee niitä hyvin korullisin ilmauksin. Tarkasti mieleen painetut kas-vojen yksityiskohdat, kuten nenän ja takaraivon muoto, jotka ovat muistelijan mielessä vielä vuosien jälkeenkin, voidaan myös tulkita romanttisen rakkauden merkiksi. Suun seudun ku-vailu näin aistikkaasti onkin huomionarvoista, sillä se mahdollisesti implikoi kertojan toiveita suudelmasta. Myös toisen miehen sanominen kauniiksi on aikakauden puheavaruudessa melko poikkeuksellista.¹⁸ Toisin sanoen queerin näkökulmasta kerronnasta on nostettavissa eroottisia vivahteita, jotka vastustavat ajan yleistä puheilmastoa.

Saksalaista nationalismia tutkineen George L. Mossen (1996, 172—173) mukaan miesruu-miista tehtiin epäseksuaalinen kansakunnan symboli, mikä näkyi erityisesti myöhemmin toi-sen maailmansodan natsikulttuurissa. Kuten jo toisessa luvussa osoitin, Bruunoa on mahdol-lista tulkita myös tällaisena nationalismista kumpuavan hegemonisen maskuliinisen miesihan-teen perikuvana, jota kertoja koettaa tavoitella. Tässä erityisesti suvun aatelispiirteiden mai-nitseminen kytkee Bruunon sotilaalliseen perintölinjaan, jossa soturius siirtyy suvussa isältä pojalle. Jos tulkitsee kertojan kuvausta queerin näkökulmasta, voidaan nähdä Bruunoon liitty-vän myös eroottisesti kuvattuja ominaisuuksia kansallisten hyveiden ulkopuolelta, jolloin teks-tin tulkinta ei palaudu täysin Mossen kuvaamaan epäseksuaaliseen soturi-ihanteeseen. Päin-vastoin se poikkeaa selvästi aikansa maskuliinisesta heteroseksuaalin miehen ja sotilaan ihan-teesta.

Kun pitää mielessä novellin queer-luennan suomat mahdollisuudet, voidaan ehdottaa novellin varioivan roomalaista Hadrianuksen ja Antinousin legendaa. Kyseinen legenda innoitti muita-kin 1900-luvun alun kirjailijoita, kuten Volter Kilpeä, joka käytti sitä pohjatekstinä teoksessaan Antinous (1903) sekä Mika Waltaria, joka niin ikään kirjoitti runon ”Antinous” (1928) soveltaen myytin rakkausteemaa 1920-luvulle tyypilliseen koneromantiikkaan. Pia Livia Hekanaho (2004) hyödyntää queer-näkökulmaa artikkelissaan ”Roomalaisen keisarin kreikkalainen rak-kaus”. Hän käsittelee keisarin ja tämän nuoren rakastajan tarinaa, jossa jälkimmäinen hukkuu salaperäisissä olosuhteissa traagisesti Niiliin. Keisari Hadrianus teetätti sittemmin Antinousista lukuisia muotokuvia, rakennutti ja nimesi kaupungin hänen mukaansa sekä julisti tämän juma-laksi omine kultteineen (mt, 154). Vaikka Kailaan novellissa miesten välinen valta-asetelma

18 Kiitän historiantutkija Marko Tikkaa Kailaan novelliin liittyvistä huomioista.

ensisilmäyksellä poikkeaa edellä mainitusta, voidaan samankaltaisten elementtien toistuvan kerronnassa: Uuno paitsi korottaa ystävänsä pyhimyksen asemaan, hän myös Hadrianuksen tavoin kokee tavoitteekseen juhlistaa Bruunon elämää toistamalla tämän saavutuksia kerto-malla niistä edelleen koettaen saada tavoittamattomasta Bruunosta elävän muistojensa avulla. Perimätiedon mukaan Antinous olisi tehnyt itsemurhan voidakseen pidentää keisarin elämää omilla elinvuosillaan (mt). Tätä voisi verrata kertojan nopeaan parantumiseen novellin alussa, jossa Bruunon eläväiset kasvot palauttavat hänet kuolemahaaveiden kierteestä, mikä vahvistaa edelleen Bruunon valtaa kertojaan.

Bruunon hahmossa yhdistyvät kiehtovalla tavalla Antinousin kaltainen kuolemaa kohti me-nevä, kauniin miehen hahmo sekä valkoisen sotilaan rationaalinen, voimakas ja hyveellinen hahmo. Hadrianuksen muistelmia (1951) tutkinut Hekanaho (mt, 155) kertoo, miten teoksessa Antinous on mykkä ja saavuttamaton hahmo, joka kuvataan toisten määrittelemänä ja jonka ajatuksia keisari ei tunne. Nuorukainen esiintyy teoksessa asemassa, joka on varattu kulttuu-rissamme feminiiniselle: ”[h]än on passiivinen, äänetön pinta, johon Hadrianus heijastaa omat tarpeensa, pelkonsa ja tulkintansa” (mt). Hekanahon analyysi innoittaa tulkitsemaan tältä kan-nalta myös Bruunoa feminiinisessä asemassa olevana hahmona: Bruuno pysyy vaiteliaana, pit-kälti kertojan määrittelemänä, hänen omien toiveidensa peilinä koko novellin ajan. Hänestä rakennetaan maskuliinista ihannetta feminiiniselle varatusta asemasta käsin, mistä voidaan tulkita kertojan Bruunolle antaman aseman implikoivan romanttisesta rakkaudesta. Tästä nä-kökulmasta kertojalla on maskuliininen tekstuaalinen valta Bruunoon: hän on vastuussa siitä, mitä Bruunosta kerrotaan ja millaisena hän novellissa esiintyy.

Kailaan voi tulkita varioivan Hadrianuksen legendaa myös novellissaan ”Muutamia sairaita päi-viä”, joka edeltää kokoelmassa ”Bruuno on kuollut” -novellia. Se kertoo hämärissä oloissa Ti-beriin hukkuneesta ihanteellisesta Svenistä¹⁹, jonka kuolemasta minäkertoja tuntee syylli-syyttä. Kummassakin tekstissä on viitteitä legendaan, joten mielestäni sen tarkastelu novellin intertekstinä on tässä kohtaa relevanttia. Hadrianuksen ja Antinousin tarinan käyttö ajan kir-jallisuudessa perustelee myös, miksi novellia on mahdollista tulkita tästä kehyksestä.

19 Svenin esikuvaksi on esitetty Seineen epämääräisissä oloissa hukkunutta Yrjö Gustafssonia, joka Bruno Schildtin tavoin oli Uuno Kailaalle tärkeä ja läheinen (Achté 2001, 97—98).

Kiintoisaa on myös kontrasti Kailaan ja Runebergin tavoissa varioida antiikin tarinoita. Rune-berg hyödynsi antiikin myyttejä ja kulttuuria kansan yhdistämiseksi ja luodakseen suomalaisen maskuliinisen soturi-ihanteen. Samalla hän loi pohjaa suomalaiselle tunnehallinnolle korosta-essaan uhrautumista sodassa isänmaan puolesta. Jo eepoksen ilmestymisaikana J.V. Snellman kirjoitti Runebergin hahmottaneen kansan ”[t]unteita ja intressejä kansankunnan tunteina ja intresseinä ja kuvatakseen sen näiden pohjalta tekemiä urotekoja ja kokemia kohtaloita” (Jo-kinen 2019, 70—71). Sen sijaan Kailaan tekstin voi nähdä ammentavan antiikista sotilaiden välistä rakkautta ja käsittelevän syyllisyyden ja häpeän tunteita sotaan osallistumisesta.

Seuraavaksi tarkastelen kahden miehen välistä kohtaamista tukeutuen reparatiivisen luennan suomiin mahdollisuuksiin tulkita tekstiä nationalistisen ideologian ulkopuolelta. Novellissa va-paaehtoiset sotilaat Uuno ja Bruuno vaikuttavat läheisiltä ystäviltä, mutta kaksikon lämpimät välit korostuvat erityisellä tavalla kohtauksessa, jossa Bruuno pyytää kertojan apua ainekirjoi-tuksessa, josta hän on saanut ehdot:

Bruuno oli mieskomppanian paras mies, sotilas kiireestä kantapäähän, minä ihailin häntä, kaikki ihailivat häntä — ja siinä hän istui sydän raskaana ainekirjoituksen ehtojen tähden! Minä nieleskelin kyyneleitä, kun tartuin hänen käteensä. Koulun ja kodin maailma velvollisuuksineen, se oli kaikki niin kaukaista ja häipynyttä ja kuitenkin niin läheistä, rakasta ja yhdistävää. Emme me olleet sinä hetkenä kaksi sotilasta, vaan kaksi koulupoikaa, ystäviä keskenään. (BOK, 174—175.)

Uunon tarttuminen Bruunon käteen voidaan nähdä myös romanttisena eleenä. Miehet istuvat yöllä kivellä kahden kesken tuijotellen sumua peltojen yllä, mikä luo tietynlaista intiimiyden ja romantiikan tunnelmaa. Novellin alusta saakka Bruuno näyttäytyy kertojan intensiivisen ihai-lun kohteena. Ihailu on läpi kerronnan niin ylitsevuotavaista ja kaunista, että Uunon tunteet toveriaan kohtaan on mahdollista tulkita myös romanttiseksi rakkaudeksi. Niin ikään läheisen ystävyyden toistuva painottaminen voi paradoksaalisesti saattaa sen kyseenalaiseksi, jolloin romanttisen rakkauden mahdollisuus korostuu. Jokisen (2019, 51) mukaan heteronormatiivi-nen seksuaalisuus on nationalistisen ideologian ehdoton normi, eikä toisille seksuaalisuuksille ole siinä sijaa. Lisäksi on muistettava, että homoseksuaalisuus oli novellin kirjoitushetkellä määritelty rikolliseksi, joten marginaalisiin seksuaalisuuksiin suhtauduttiin muutenkin kieltei-sesti. Kertojan kautta tuotetaan kuvaa kyyneliin liikuttuvasta miehestä tarttumassa toisen

miehen käteen, mikä vahvistaa entisestään Uunossa representoituvaa pehmeämpää masku-liinisuutta. Lisäksi queer-luentaa hyödyntäen on mahdollista lukea tekstiä niin sanotusti vas-takarvaan ja tulkita kohtausta aikalaiskirjallisuuden tai yleisen puheilmaston normien ulko-puolelta. Tällöin tekstin sävyn ehkä aikanaan herättämä ”outous” näyttäytyy tänä päivänä uu-dessa valossa.

Kertojan kuvailema miestenvälinen tilanne on hyvin herkkä ja yksityinen. Se irrottaa miehet sodasta eristäen heidät omaan kuplaansa, jossa heitä yhdistävät kotiin sijoittuvat normaalit nuorten opiskelijoiden huolet. Kertoja kuvailee heidän olevan tilanteessa koulupoikia ja ystä-viä, ei sotilaita. Miehelle voidaan nimetä erilaisia tyypillisiä rooleja, joita hän esittää. Näihin rooleihin kuuluvat muun muassa niille ominaiset tunneilmaisut, jotka mies oppii samalla, kun oppii esittämään uskottavasti stereotyyppisiä roolejaan. Eri rooleissa korostuvat eri tunteet, joita koetaan ja osoitetaan niissä tietyllä tavalla. (Nyman & Puohiniemi 2007, 10.) Uunon suo-rittama roolijako välittyy selkeästi tekstistä: on olemassa tunteita, jotka sopivat sotilaalle, ja tunteita, jotka sopivat nuorelle pojalle tai ystäville. Nimenomaan ilmaisun ”emme me olleet sinä hetkenä kaksi sotilasta, vaan kaksi koulupoikaa” voi tulkita viittaavan ei-miehiseen, epä-maskuliiniseksi miellettyyn käytökseen. Niin ikään kertojan kyynelten nieleskely implikoi hä-nen liikuttuneisuudestaan, mutta myös tunteen aiheuttaman reaktion estämisestä. Tunteen pakottaminen väkisin johonkin ”toivottuun”, tietylle roolille ominaiseen muottiin estää aidon omakohtaisen kokemisen (mt). Kun Uunon ja Bruunon kokemat tunteet eivät sovi odotuksiin sotilaalle sopivista tunteista, kertoja näkee parhaaksi irtautua sotilaan roolista kokonaan ja siirtyä tunteille sopivampaan ystävän rooliin, jonka määritelmä jättää enemmän tulkinnanva-raa. Saija Isomaa (2009, 9) esittää 1800-luvun alkupuolella suosittuun sentimentaalisen kirjal-lisuuden estetiikkaan kuuluvan esimerkiksi sydämen analyysit ja vuolaan kyynelehtimisen. Sy-dämen analyyseilla tarkoitetaan henkilöhahmojen kärsimysten ankaruuden ja vapaudenkai-puun paljastumista (mt, 10). Edellä kuvatun kohtauksen lisäksi novellissa on useita tilanteita, joissa miespuolisia henkilöhahmoja esitetään itkevinä, surevina tai kyyneleitään nieleksivinä.

Tämä piirre yhdistettynä sotilaalliseen kontekstiin luo mielenkiintoisen kontrastin verrattuna stereotyyppiseen kovaan maskuliinisuuteen ja hegemoniseen ”pojat ei itke” -käsitykseen.

Jos huomioi kertojan tunteman alemmuuden ja käsityksen omasta pehmeämmästä maskulii-nisuudesta Bruunoon verrattuna, liikutuksen syyt voidaan nähdä myös toisesta näkökulmasta:

ihannemies ja -sotilas pyytääkin nyt puolestaan apua häneltä. Uuno tajuaa Bruunon tiedosta-van, että hän on kirjoitustehtävissä parempi kuin Bruuno itse. Tuo yhtäkkinen auttaja—autet-tava-roolien vaihtuminen vaikuttaa kertojaan sellaisella voimakkuudella, että hän liikuttuu kyyneliin. Tilanteesta on havaittavissa myös aiemmin käsitellyn kaltaista samastumisen koke-mista – hetki, jolloin Uuno huomaa Bruunon olevan myös itsensä kaltainen: apua tarvitseva koulupoika. Tämä korostuu tekstissä erityisesti siinä, miten kertoja käsittää heidän olevan kes-kenään yhdenveroiset.

Sara Ahmed (2018, 165) tarkastelee samastumista rakkauden muotona, jossa tunnetaan vetoa toiseen tai mennään toista kohti. Samastumisessa halutaan päästä toista lähemmäksi tule-malla hänen kaltaisekseen, mikä edellyttää, ettei lähtökohtaisesti ole toisen kaltainen (mt, 165—166). Kertojan tunteet heräävät jo koulupoikana siinä hetkessä, kun hän huomaa Bruu-nossa olevan samankaltaisia herkkyyden piirteitä kuin hänessä itsessäänkin: kissan pelastami-sen yhteydessä Uuno kertoo Bruunon voittaneen hänen kiintymykpelastami-sensä lapsellisella ja mie-huullisella urotyöllään (BOK, 154). Bruunossa kiteytyy yhtä aikaa sekä pehmeä että kova mas-kuliinisuus, joista jälkimmäistä kertojakin tavoittelee ryhtymällä vapaaehtoisesti sotilaaksi.

Ahmed (2018, 168) ehdottaa, että rakkauden kohteen ”[i]dealisointi voi myös toimia saman-kaltaisuuden ’luomisena’ tai ’muodostamisena’: rakastaja ja kohde lähestyvät ihannetta ja lä-hestyminen sitoo ne yhteen.” Tästä näkökulmasta katsottuna Bruunon ihannointi ja toivemi-nän tavoittelu voidaan lukea myös rakkaudeksi.

Yöllinen kohtaaminen kivellä kuuluu niin ikään niihin kertojan muistoihin, joita hänen on ”rak-kaampaa muistella” Bruunosta. Mahdollisesti romanttiseksi mielletyn tapauksen ohella ker-toja muistelee muun muassa sitä, miten Bruuno jakoi kotoaan saamistaan lahjoista hänellekin tai miten Bruuno auttoi häntä sitomaan kengät reppuunsa taistelun alkaessa kesken paikkaus-puuhien. Näiden tekojen kautta saa viitteitä myös hieman Bruunon tunteista, jotka näyttäyty-vät lämpiminä, vähintäänkin ystävän tekoina erityisesti kertojaa kohtaan. Oman tulkintani mu-kaan Uunon kerrontaa ohjailevat pikemmin rakkauden tunteet ystäväänsä kohtaan kuin na-tionalistinen rakkaus isänmaahan. Kertoja tekee novellin loppupuolella selvän jaon siitä, miten hänelle on rakkaampaa muistella Bruunon herkempää puolta edustavaa toimintaa, joka sijoit-tuu pääasiassa maskuliinisen sotilaan ihanteen ulkopuolelle.