Äidin vaikutus Bruunon maskuliinisuuteen

-alustan, on helppo uskoa sotilaana toimineen kertojan ”hulluuden”, ristiriitaisuuksien sekä itseinhon herättäneen hämmentäviä tuntemuksia tietyissä Suomen Aliupseeri -lehden luki-joissa. Kerronnassa syyllisyydestä kumpuavien sotatraumojen läpäisemien ”rumien” tuntei-den voidaan tulkita ilmentävän sitä pitkittynyttä, kahtiajakautunutta tilaa, jossa Suomi eli si-sällissodan jälkeisinä vuosina. Palaan tähän tarkemmin seuraavassa luvussa.

lähtee Bruunokin. Älkää tekään lähtekö, älkää lähtekö! Bruuno on minun pojistani rakkain…’ (BOK, 159.)

Sen sijaan, että äiti luovuttaisi poikansa uhrina isänmaalle, hän esittää kiihkeitä vaatimuksia tämän kotiin jäämiseksi. Novellissa tunteiden vallassa oleva äiti paikantuu käytöksensä perus-teella pitkälti Kemppaisen esittämään äitikuvastoon, jossa äidit eivät täysin ymmärrä poi-kiensa tahtoa lähteä sotimaan. Jopa äidin kautta Bruunosta rakennetaan kuvaa jalustalle nos-tettuna ja erityisenä miehenä: Bruuno on rakkain hänen pojistaan, vaikka heistä toinenkin on osallistumassa samalle retkelle.

Suomen Sotilas -lehteä tarkastellut Ahlbäck (2014a, 132) esittelee, millaiseen sävyyn lehdessä kirjoiteltiin äitien ja sotilaiden suhteesta 1920–30-luvuilla. Äitien kuvat olivat hieman epäsel-viä: äiti kuvattiin epäitsekkäästi poikaansa rakastavana moraalikasvattajana, jota myös poika rakasti syvästi, ja toivoi äitinsä olevan ylpeä hänestä. Tästä nimenomaisesta äiti-poika-suh-teesta lähtien Suomea kansakuntana kutsuttiin joskus nimellä Suomi-äiti, mikä merkitsi, että sotilaan suhde kansakuntaan tulisi olla kuin rakastavan pojan suhde äitiinsä. Toisinaan äitejä kuitenkin kritisoitiin poikiensa liiallisesta hemmottelusta. ”Mammanpoikana” olemista pidet-tiin häpeänä miehelle, ja syyllisyys siitä lasketpidet-tiin äidin harteille. Raja hyvän ja huonon äidin välillä oli siis melko häilyvä, sillä huonona äitinä pidettiin naista, joka pidätti poikansa lapsen-kengissä, esti häntä astumasta miehuuteen ja käänsi ”luonnollisen” suhteen miehestä suoje-lijana ja naisesta suojeltavana päälaelleen. (Mt, 132—133.) Novellissa asetelma on juuri kuva-tun kaltainen: Bruunon äiti näyttäytyy hyvin suojelunhaluisena, joka haluaa pitää poikansa it-sellään. Integraaliseen nationalismiin kuuluva yksilön uhrautuminen kansakunnan hyväksi ei toteudu äidin käytöksessä, vaan rakkaus omaan poikaan menee kaiken muun edelle.

Bruunon epäröivä suhtautuminen Aunuksen retkeen tulee ilmi kertojalle lähtöpäivän aattona.

Hän yllättää kertojan puhumalla äidistään ja esittää verhotun toiveen retken perumisesta:

Sinä iltapäivänä Bruuno tuli minun luokseni oudon hiljaisena. Istui kotvan aikaa vaiti, pää käden varassa. Äkkiä hän sanoi syvällä, vakavalla äänellä: ’Uuno, minä en nyt lähtisi, ellen olisi luvannut sinulle.’ Hämmästyin tietysti. Hän katsoi minua sil-miin, kauan, ihmeen kimaltelevalla, surullisella katseella, ja lisäsi hiljaa: ’Äitini täh-den.’ (BOK, 158.)

Näin paljastuu jälleen Bruunon lempeä puoli, joka näyttää hänet äitiään rakastavana, kyynel-silmäisenä epäröivänä nuorukaisena. Kuten Ahlbäck mainitsee, ihanteellinen sotilas rakastikin äitiään ja halusi suojella tätä, mutta sisällissodan aikaisina ja jälkeisinä vuosina liiallista kiinty-mystä äitiin ei kuitenkaan hyväksytty. Myös Bruunon tapauksessa tämä raja näyttäytyy varsin häilyvänä: hän on vaarassa asemoitua ”mammanpojaksi”, mikäli hän noudattaisi äitinsä toi-vetta vetäytyä retkestä.

Kohtaus on Bruunon kannalta erityisen huomiota herättävä, sillä tulkitsen myös hänestä huo-kuvan kuolemanpelkoa. Äidin pelko poikansa menetyksestä heijastuu Bruunoon, ja hän itsekin uskoo kuolevansa retken päätteeksi. Bruunon jylhässä, rohkeassa olemuksessa tapahtuu het-kellinen murros, jonka aikana hänestä näkyy inhimillinen pelon tunne. Istuminen pää käsien varassa, pidätetyt kyyneleet ja surullinen katse kielivät siitä, ettei kyse ole pelkästään äidin toiveen toteuttamisesta, vaan oikeasta kuolemanpelosta ja ahdistuksesta. Tämä toistuu no-vellissa myöhemminkin kertojan kuvatessa Bruunoa hiljaisemmaksi kuin tavallisesti, kalpeaksi ja vakavaksi tai hänen nähneensä ”[k]oko olennossa jotakin alistunutta ja surullista” (BOK, 163). Kun vertaa tilannetta hetkeen, jolloin miehet solmivat sopimuksen Aunukseen lähdöstä, on tunnelma muuttunut: hetki, jota kertoja kuvaili ’suurimmaksi ja yksinkertaisimmaksi’, mitä hän on kokenut, on kääntynyt tukahdutetuksi, surulliseksi ja vaikeaksi, ainakin Bruunon osalta.

Kertoja myöntää ymmärtävänsä Bruunoa ja hyväksyy tämän vetäytymisen.¹² Vakava Bruuno kuitenkin hylkää Uunon vastalauseet ja valitsee tämän kanssa tehdyn sopimuksen: ”’Ei, ei’, sanoi hän painokkaasti, ’minun täytyy lähteä, minä en voi olla lähtemättä… kun kerran lupa-sin.’” (BOK, 159.) Äidin toive siirretään sivuun, koska toiselle miehelle tehty sitoumus merkit-see Bruunolle enemmän. Kun aiemmin esitin ajatuksen siitä, ettei Bruunon tarvitse perfor-moida mieheyttään, tässä se puolestaan korostuu. Judith Butlerin (2006, 91) mukaan suku-puoli on jatkuvia, toistuvia toimia erittäin tiukasti säännellyssä kehyksessä. Tällainen

jähmet-12 Elämäkertatietojen mukaan Uuno Kailas ja Bruno Schildt sopivat yhdessä lähdöstään Aunukseen.

Kun Schildt esitti toiveensa jättäytyä pois, nuori Kailas vaati häntä tiukasti pitämään sovitusta kiinni, ja niin miehet lähtivät. (Niinistö 1956, 84.) Novellissa kertojan suhtautuminen on huomattavasti lämpi-mämpi, mikä ilmentää sitä, etteivät kaunokirjalliset tekstit palaudu reaalimaailman tapahtumiin. Se on silti kiinnostava yksityiskohta, jota käsittelin kandidaatintutkielmassani, jossa tarkastelin novellia Kai-laan henkilökohtaisia kokemuksia käsittelevänä traumafiktiona.

tynyt kehys vahvistuu ajan mittaan, ja tuottaa näin vaikutelman luonnollisenkaltaisena olemi-sesta (mt). Itse näkisin esimerkiksi käsitykset miehestä naisen suojelijana tai ajatuksen nai-sesta miestä tunteellisempana tällaisina jähmettyneinä käsityksinä, jotka vahvistuvat ajan ku-luessa tekojen myötä. Vakiintunut käsitys miehestä taistelijana ja kansan suojelijana ilmenty-vät myös Bruunossa, sillä hänen päätöksensä lähteä perustuu täysin näihin kivettyneisiin mie-hen määritelmiin, jotka todentuvat teoissa. Koska retki koostuu vapaaehtoisista, Bruuno voisi hyvin perua lähtönsä. Hän ei kuitenkaan suostu taipumaan äitinsä suojeltavaksi tai häpeän kohteeksi, vaan pysyy jähmettyneessä miehelle sopivaksi mielletyssä viitekehyksessä. Palaan näihin lähdön motiiveihin seuraavassa luvussa, jossa keskityn häpeän vaikutuksiin kertojan toiminnassa.

Tulkintani mukaan Bruuno toimii kyseisessä tilanteessa nationalismiin linkittyvää hegemonista maskuliinisuutta vastaan. Huolimatta siitä, että Bruuno lopulta taipuu lähtemään ja kunnos-tautuu taisteluissa ”oikean” sotilaan tavoin. Bruuno representoi kohtauksessa voimakkaam-min sitä pelokasta, nuorta miestä, joka ei oikeastaan tahtoisikaan osallistua koko sotaan. Hä-nessä ei toteudu Kemppaisen esittämää poikahahmoa, joka päättäväisenä selittäisi idealismi-aan ja lähtönsä syitä kyynelehtivälle äidilleen. Sen sijidealismi-aan hän itse näyttäytyy toverinsa silmissä ahdistuneena ja itkua pidättelevänä: päinvastoin selittelemässä retkestä jättäytymisen syitä kertojalle. Asetelma on kiintoisa myös siksi, että siinä Bruunon maskuliinisuus vertautuu vuo-rostaan kertojaan, joka tässä toistaa Bruunoa selkeämmin jähmettyneitä käsityksiä, joissa so-timinen nähdään arvostettuna mieheyden tekona. Valtasuhde miesten välillä kääntyy yllät-täen päälaelleen Bruunon kokiessa lupauksen velvoittavan hänetkin lähtemään. Bruuno ravis-telee tiiviisti rajatun miehen kehyksiä, mutta ei onnistu pakenemaan niistä. Kemppaisen (2009) mukaan Sankaripoikia-teoksen tarinoissa ei oikeastaan tunneta antisankarimaisia hen-kilöhahmoja, joiden toiminnassa esiintyisi todellista ristiriitaisuutta tai eri suuntiin repiviä in-tohimoja. Vaikka kodin lämpö hiipiikin sankaripojan mieleen, ei hän silti tunne vakavaa hou-kutusta lähteä rintamalta, vaan ajatukset häviävät nopeasti velvollisuudentunnon tieltä (mt).

Bruunoakaan ei voi kutsua novellin antisankariksi, mutta tässä kohtauksessa hänestä kuvastuu niin selvä kotiin jäämisen tahto, että hänen nationalistinen maskuliinisuutensa kyseenalaistuu, ainakin hetkeksi. Häntä ei myöskään vedä rintamalle erityisesti isänmaallisuus, vaan lähinnä kertojalle annettu sopimus ja häpeän välttäminen.

Bruuno ei myöskään varsinaisesti kyseenalaista sotaa, mutta vihjailua siihen suuntaan on no-vellin kerronnassa havaittavissa. Kuten olen todennut, Aunuksen retki paljastui lopulta suo-malaisten valloitustaisteluksi. Tämä tulee esiin myös tekstissä, erään korkean upseerin puhu-essa joukoille:

’Emme ole lähteneet tälle retkelle ahneina maanvaltaajina, laajentaaksemme Suo-men aluerajoja’, sanoi hän. ’Tämä on ristiretki sivistyksen puolesta; me haluamme siirtää länsimaisen kulttuurin rajan Äänisjärvelle ja Syvärinjoelle saakka.’ Mutta il-lalla muudan toinen upseeri puhui komppaniallemme: ’Pojat, huomenna te jou-dutte rintamalle. Te tiedätte, että me olemme täällä siirtääksemme Suomen rajan Äänisjärvelle ja Syvärinjoelle ———.’ Bruuno, vierustoverini, katsoi minuun pieni hymynkare suupielessään. ’Emmekö me tulleetkaan sorrettujen avuksi?’ hän kuis-kasi. (BOK, 162—163.)

On merkillepantavaa, että viimeisen huomion tekee nimenomaan Bruuno, joka on kunnioitet-tava sotilas kiireestä kantapäähän. Tulkitsen Bruunon kysymyksestä välittyvän ironisen sävyn, joka syntyy kahden eri upseerin vastakkaisista tarkoitusperistä. Esittäessään ivailevan ja ehkä jopa kriittiseksikin mielletyn kommentin suomalaista sotapäällystöä ja näin myös toteutta-maansa ideologiaa kohtaan, kuva kansallismielisestä nuorukaisesta saa pienen särön. Bruunon hyveellisyys kuitenkin säilyy, sillä hänen päällimmäinen tarkoituksensa näyttäisi olevan sorret-tujen aunuslaisten auttaminen, joskin hänen huomautuksensa on melko huolettoman sävyi-nen. Kemppainen (2009) huomauttaa harvan sankarin olevan ristiriitainen hahmo, joka oike-asti kyseenalaistaisi sodan ja siihen johtaneet syyt. Novellissa sodan kyseenalaistaminen to-teutuukin pikemmin kertojan taholta, mitä käsittelen tarkemmin seuraavassa alaluvussa.