Ihanteista kumpuava häpeä

Tässä alaluvussa käsittelen sitä, miten hegemonisen maskuliinisuuden tuottama miesihanne vaikuttaa novellin kertojan tunteisiin, ja sitä kautta myös toimintaan: miten normitetun mies-ideaalin avulla tuotettu häpeä näyttäytyy tekstissä ja millaisiin tekoihin se ajaa kertojaa. Yh-teiskunnallisten ja kulttuuristen tekijöiden vaikutus on merkittävä häpeän syntymisessä ja ihannenormeista aiheutuvissa paineissa (Kainulainen & Parente-Čapková 2011, 8). Täten tar-kastelemani teoskin itsessään on paitsi häpeää representoivaa, mutta myös tietynlaiseen mie-heyteen ja maskuliinisuuteen kytkeytyvän häpeän tuottamista edelleen tekstuaalisin keinoin, sillä kertojan käsitys omasta mieheydestään on jatkuvan kyseenalaistamisen ja alemmuuden-tunteen läpäisemä.

Institutionalisoidut järjestelmät, kuten uskonto tai lainsäädäntö tuottavat käsityksiä häpeästä ja siitä, mikä on hävettävää. Määrittelemällä ja merkityksellistämällä hävettävät asiat tällaiset järjestelmät vaikuttavat minuuden ja sukupuolen muotoutumiseen arjen kokemuksien ja us-komuksien kautta. (Kainulainen & Parente-Čapková 2011, 14.) Suomen puolustusvoimat voi-daan lukea niin ikään kuuluvan edellä mainittuihin instituutioihin, sillä armeijan merkitys eri-tyisesti sukupuolen muovaajana on merkittävä. On kuitenkin muistettava, että ”Bruuno on kuollut” -novellissa sotaa käydään ainoastaan vapaaehtoisten voimin. Vaikka Suomen vasta itsenäistynyt valtio ei virallisesti ollutkaan retkelle lähdön alullepanijana ja toimijana, voidaan sotilaalliseen viitekehykseen kuuluvien seikkojen olevan läsnä niin ikään Aunuksen tapahtu-missa. Tarkastelussani keskitynkin yhä pitkälti niihin miesihanteisiin, joita maailmansotien vä-lisen ajan Suomessa jaettiin ja tuotettiin sotilaallisessa kontekstissa: millaisia tunteita soti-laalle oli sopivaa tuntea ja tuoda julki. Historiantutkija William Reddy käyttää tunnehallinnon käsitettä, jolla viitataan yleensä poliittisiin hallintoihin, joiden tavoitteena on säädellä ja nor-mittaa yhteisön sosiaalisesti hyväksyttyjä tunteita virallisten käytänteiden ja puheaktien kei-noin. Näin pyritään manipuloimaan ja ohjailemaan yhteisön tunteita tai tunteiden ilmaisun tapoja. Esimerkiksi erilaisilla kulttuurisilla symboleilla tai kertomuksilla muovataan poliittista

tunnehallintoa. Kirjallisuuskin voi osallistua nationalismin poliittisiin tavoitteisiin pönkittä-mällä näitä tavoitteita, mutta toisaalta myös kritisoida poliittisia tunnehallintoja ja kyseen-alaistaa niihin liittyviä normatiivisia tunteita. (Rossi & Nykänen 2020, 12.)

Häpeä yhdistyy myös valtaan, väkivaltaan ja hierarkiaan esimerkiksi rangaistuksen muodossa.

Erilaisten yhteisöjen – pienten tai jopa kansallisyhteisöjen – toiminnassa häpeää on mahdol-lista käyttää hyväksi sääntelemisessä ja rankaisemisessa. (Kainulainen & Parente-Čapková 2011, 10.) Myös Aunuksen retkellä häpeärangaistus oli käytössä: rintamalta pakoa yrittäneitä muun muassa sidottiin puihin, joissa he joutuivat seisomaan toisten edessä¹⁴ (Vahtola 1997, 467). Sotilaallisesti järjestäytyneessä toiminnassa kaikki kolme (valta, väkivalta ja hierarkia) ovatkin hyvin voimakkaasti sidoksissa toisiinsa. Esimerkiksi armeija perustuu erittäin järjestel-mälliselle hierarkialle, jossa ylempiarvoiset henkilöt opettavat väkivaltaan pohjautuvia puo-lustus- ja hyökkäyskeinoja hierarkiassa alempana oleville.

Arto Jokisen (2000, 186) mukaan tunteiden hallinta, velvollisuudentunto ja itsekuri kuuluvat patriarkaalisesti tuotetun militaristisen miesihanteen perusominaisuuksiin, joita jaetaan soti-laallisessa diskurssissa, kuten varusmiehille tarkoitetuissa käsikirjoissa. Tämä on hyvä esi-merkki siitä, miten tiettyä miehen mallia pyritään tuottamaan institutionaalisesti niin sano-tusti ylhäältä alaspäin. Sotilaallisen diskurssin sisältämää militarismia toteutetaan lisäksi tyy-pillisesti sota- ja väkivaltaviihteessä, kuten kirjallisuudessa, elokuvissa sekä peleissä (mt, 187).

Tämän tutkielman puitteissa sotilaallista diskurssia edustavat käsiteltävän novellin ohella myös muu kaunokirjallisuus sekä sanomalehdet, kuten Suomen sotilas ja Suojeluskuntalaisen lehti.

Aloitan Kailaan tekstin käsittelyn tunnetutkimuksen näkökulmasta prologista, jota voi myös pitää novellin kehyskertomuksena, muistelujen alkusysäyksenä. Kertojan kuvaus itsestään sekä omasta mielentilastaan on erittäin pysäyttävä:

Elämän rumuus, itseinho, vuodesta vuoteen synkemmäksi tihentynyt toivotto-muus ja monet muut sielunviholliset olivat ahdistaneet minut siihen viimeiseen turvapaikkaan, jota sanotaan mielenhäiriöksi (BOK, 150).

14 Kyllästyneenä jatkuvaan nälkään ja huonoihin oloihin myös Uuno Kailas yritti paeta retkeltä, mutta jäi kiinni. Hän joutui sidotuksi määräajoiksi kenttäpuhelinjohdolla aitapaaluun. (Niinistö 1956, 87.)

Tämän jälkeen nähtyjä kuolleen Bruunon kasvoja voidaankin pitää jonkinlaisena harhaisen mielen tuotoksena, sekä toivottuna lupauksena tuonpuoleiseen pääsystä, kuten kertoja itse-kin asian käsittää. Kuten johdannossa totesin, myös Uunon muistelun paikkansapitävyys voi-daan kyseenalaistaa mielenhäiriön puitteissa. Erityisesti tunteita tutkittaessa mielenkiinto kohdistuu kertojan suoraan nimeämään itseinhoon, joka on hyvin negatiivisesti latautunut tunneilmaisun muoto. Ahmedin (2018, 108—109) tutkimuksessa käsitellään inhottavaksi mielletyn objektin sulautumista subjektin ruumiiseen, jolloin inhottava objekti saastuttaa sub-jektin ruumiin. Hän viittaa Darwinin klassiseen esimerkkiin inhottavana pidetyn ruoan syömi-sestä inhon tunteen synnyttäjänä. Ahmedin ajatusta voi tarkastella laajemminkin. Hän (mt) käsittää inhottavina pidettyjen kohteiden olevan ikään kuin ulkopuolisia objekteja, joihin ei haluta olla kosketuksissa. Kertojan tapauksessa toivottomuuteen johtanut inho kohdistuu subjektiin itseensä, hänen sisäiseen maailmaansa: jokin inhottavaksi katsottu on vallannut hä-net.

Inhon tunteeseen voi liittyä useita kielteisiä tunteita, kuten halveksuntaa, joten itseinho tar-koittaa myös itsensä halveksuntaa. Tällöin myös novellin kertojan tuntema itseinho merkitsee sitä, että hän halveksuu itseään. Usein häpeä ja inho sekoittuvat toisiinsa, ja koska häpeä se-koittuu erityisesti itsensä halveksimiseen, ei niitä aina voi erottaa toisistaan (Lappalainen 2011, 265.) Myös Ahmed (2018, 137) esittää itseinhon muistuttavan läheisesti häpeää, jossa kokija tuntee olonsa huonoksi. Päästäkseen eroon huonouden tunteesta kokijan on karkotet-tava itsensä itseltään, sillä häpeä katsoo kokijaansa sisäänpäin, kohdistuen minuuteen, liittyen minän omiin ominaisuuksiin; siihen mitä olen. Häpeässä kokija liikkuu itseensä kääntyen sa-maan aikaan pois itsestään. Pitkään kestäneet häpeän kokemukset saattavatkin ajaa itsetu-hoiseen käytökseen. (Mt, 137—138.) Tämän perusteella tulkitsen kertojan itseinhon sekä hal-veksunnan sekoittuvan häpeään, mikä johtaa edelleen voimakkaaseen alemmuudentuntee-seen, kuolema-ajatuksiin sekä ristiriitaisiin käsityksiin ja tekoihin, joista novelli kertoo.

Seuraavaksi tarkastelen häpeän luonnetta toisten edessä ilmenevänä tunteena. Kun Uuno jou-tuu Aunuksen sotaretkellä yölliseen partioon, hän menee yhtäkkiä neuvottomaksi ja kadottaa tietoisuuden siitä, missä suunnassa vihollinen on. Hänen ystävänsä Bruuno kuitenkin vain nau-raa hyväntahtoisesti ja neuvoo kertojalle oikean suunnan:

Minä mahdoin olla tosiaankin hullunkurinen seisoessani siinä syvästi häpeissäni.

’Tuolta noin’ hän sanoi nyökäten, ’ja punaiset tulevat tuolta mäen alta, jos yleensä tulevat.’ Kummallista, minä en hävennytkään enää; hänen nauruaan ei voinut panna pahakseen; se oli hilpeä ja vapauttava. (BOK, 165.)

Kertoja tuntee häpeää omasta lamaantumisestaan, sillä sellaista ei pidetä sotilaalle sopivana käytöksenä. Sara Ahmed (2018, 136) kuvailee häpeän tuntuvan paljastumiselta: epäonnistu-minen toisten katseen alla saa häpeämään, ja se, että toinen todistaa häpeän, on entistä hä-peällisempää. Myös kertoja joutuu tilanteeseen, jossa hänen täytyy myöntää epäonnistumi-sensa jollekin toiselle. Mutta vaikka Bruuno nauraakin hänelle, kertoja kokee naurun hilpeäksi ja vapauttavaksi. Erityisesti kertojan kokemus vapauttavuudesta antaa vaikutelman siitä, että Bruuno nauraa hänen häpeälleen siksi, ettei tämä oikeastaan näe tilanteessa olevan mitään hävettävää. Uuno puolestaan ei koe tulleensa hylätyksi, vaan Bruuno vapauttaa hänet tunte-mastaan häpeästä, mikä vahvistaa entisestään tulkintaa Bruunon erityisestä merkityksestä kertojalle. Sen voi myös nähdä merkkinä siitä otteesta ja vallasta, mikä Bruunolla on kertojaan nähden.

Häpeän tunne liittyy syvästi minän ominaisuuksiin, olemiseen sinänsä ja itsesuhteeseen: sub-jektin minuuden kokemukseen, luonteeseen tai arvoihin (Ahmed 2018, 138). Tämä avaa nä-kökulman sille, että kertojan lamaantumisesta ja suunnan kadotuksesta syntynyt häpeä kum-puaa syvemmältä. Kuten aiemmin on tullut ilmi, rohkeutta ja rationaalisuutta pidetään mas-kuliinisina piirteinä, joita kertoja ei kuvailemassaan tilanteessa osoita. Kertoja vertautuu jäl-leen suhteessa Bruunoon, joka toimii partiossa päämäärätietoisesti. Uuno sen sijaan vaikuttaa olevan yhtä eksyksissä sotakentällä kuin kamppailussaan miehisyytensä kanssa. Ahmed (mt, 139) esittää myös ajatuksen siitä, että häpeää tunnetaan vain tiettyjen toisien, subjektille kiin-nostavien kohteiden edessä: toinen voi aiheuttaa häpeäreaktion ainoastaan, mikäli hän on jo ennestään herättänyt halua tai rakkautta. Täten häpeän tunne ei merkitse täysin kielteistä suhdetta toiseen, vaan se on ristiriitaista (mt). Myös Uuno altistaa itsensä häpeälle rakkaan Bruunon edessä paljastaessaan oman heikkoutensa ja epäonnistumisensa tavoitellessaan odotettua sotilasmieheyttä.

Kertojan häpeä omasta maskuliinisuudesta peilattuna Bruunoa vasten näkyy myös kohtauk-sessa, jossa kertoja muistelee miesten halventavia kommentteja muonituksesta ja ruoan laa-dusta: ”Voi meidän suunsoittoamme ruokajonossa. Varsinkin juuri ruokajonossa.” (BOK, 171.) Monikon ensimmäinen persoonamuoto meidän paljastaa kertojan itsensäkin osallistuneen toisten tavoin kyseiseen suunsoittoon. Ainoastaan Bruuno pysyttelee pilanteosta erillään sa-maan tapaan kuin jo aiemmin käsitellyissä homososiaalisissa ryhmätilanteissa, joissa vallitse-vat tietynlaiset käyttäytymismallit, kuten halventava kielenkäyttö. Kertoja pohtiikin, että

”[o]lisikohan Bruuno pitänyt miehuuttomana valittaa olosuhteita, joihin sota meidät saattoi, kun kerran olimme omasta tahdostamme sotaan lähteneet?” (mt, 172.) Katkelmasta on tul-kittavissa paitsi Uunon, myös toisten ”miehuuttomuus” verrattuna Bruunoon, jonka vaiteliai-suus ylevöitetään kerronnassa vedoten retken vapaaehtoisuuteen. Näin tekstissä määritellään ja pohditaan kyseisen homososiaalisen ryhmän sääntöjä ja maskuliinisia arvoja. Itseen kohdis-tuva häpeä välittyy siten, että kertoja kuvittelee tilanteen Bruunon näkökulmasta, vaikka hän ei tämän mielipidettä asiasta tiedäkään. Kertoja katsoo tilannetta niin voimakkaasti Bruunon kannalta, että hän on kuin itse osa Bruunoa. Miesten nimien voidaankin tulkita viittaavan Bruunon rooliin kertojan eräänlaisena ihanne- ja toiveminänä: sisältyyhän Uunon nimi niin ikään Bruunoon.¹⁵ Kohtauksen aloittava päivittelevä sävy (”voi meidän suunsoittoamme”) viit-taa tietynlaiseen kepeään häpeään omasta käyttäytymisestä, joka hilpeän alun jälkeen kään-tyykin pohdinnaksi kertojan omasta mieheydestä, jolloin kertojan itsereflektio omista tunteis-taan nousee esille.

Tässä kohtauksessa Bruuno edustaa jälleen vahvasti valkoisen sotilaan ihannetta: valkoisten vapaussotakirjallisuuteen ei kuulunut oloista valittaminen, tai niin sanottu purnaaminen.

Tämä yleistyi sittemmin jatkosotakirjallisuudessa, mistä eritoten Väinö Linnan Tuntematon so-tilas on tunnettu (Jokinen 2019, 225). Tilanne, jossa valitetaan ruoasta, on erityinen siksi, että kertojan häpeä rakentuu osana ryhmää täysin yksinään Bruunoa vasten: hän ei näyttäydy tark-kailijana, kuten aiemmin. Sen sijaan kertoja esiintyy ainutlaatuisesti sotilaista koostuvan ryh-män jäsenenä jakaen samat kielen ja käytöksen mallit kuin valtaosa miehistä. Bruunon vaite-liaisuus ja kunnioitus muonitusta kohtaan arvotetaan kuitenkin pilkkaavan joukon yläpuolelle, ja kertoja näkee Bruunon käytöksen miehuullisempana kuin toisten, mukaan lukien itsensä.

15 Tätä tulkintaa vahvistaa tieto siitä, että todellisen Bruno Schildtin etunimeen sisältyi vain yksi u-kir-jain.

Kertojan itseensä kohdistuva häpeä ja alemmuudentunne värittää koko kerrontaa heti alussa ilmaistun vuosikausien itseinhon vuoksi. Se tihkuu rivien välistä erityisesti vertailuissa Bruunoon. Se tulee ilmi korostamalla yhä uudelleen ja uudelleen Bruunon ihanteellisia omi-naisuuksia ja viitaten toisinaan itseensä alentavilla termeillä, kuten ”kellarikaartilainen”. Se näkyy aiemmissa luvuissa mainituissa tapahtumissa, joissa hän itse jää aloilleen Bruunon akti-voituessa, suorittaessa nerokkuutta vaativia vaarallisia tehtäviä. Kertojan häpeän juuret ulot-tuvat pitkälti siihen hegemonisen kovan maskuliinisuuden kapeaan ihanteeseen, jota hän ei koe täyttävänsä. Seuraavassa alaluvussa tarkasteltaessa häpeään läheisesti liittyvää syylli-syyttä huomataan kertojan arvoissa kuitenkin tapahtuvan muutoksia suhteessa ihanteeseen.