Häpeään sekoittuva syyllisyys

Kertojan itseensä kohdistuva häpeä ja alemmuudentunne värittää koko kerrontaa heti alussa ilmaistun vuosikausien itseinhon vuoksi. Se tihkuu rivien välistä erityisesti vertailuissa Bruunoon. Se tulee ilmi korostamalla yhä uudelleen ja uudelleen Bruunon ihanteellisia omi-naisuuksia ja viitaten toisinaan itseensä alentavilla termeillä, kuten ”kellarikaartilainen”. Se näkyy aiemmissa luvuissa mainituissa tapahtumissa, joissa hän itse jää aloilleen Bruunon akti-voituessa, suorittaessa nerokkuutta vaativia vaarallisia tehtäviä. Kertojan häpeän juuret ulot-tuvat pitkälti siihen hegemonisen kovan maskuliinisuuden kapeaan ihanteeseen, jota hän ei koe täyttävänsä. Seuraavassa alaluvussa tarkasteltaessa häpeään läheisesti liittyvää syylli-syyttä huomataan kertojan arvoissa kuitenkin tapahtuvan muutoksia suhteessa ihanteeseen.

pelkoon julkisesta nöyryytyksestä, joka olisi seurannut retken perumisesta. Häpeän kautta yh-teiskunnan normittamat ideaalit vahvistuvat. Koettu häpeä muistuttaa subjektin sitoutumi-sesta ihanteisiin, eikä häpeän pelossa haluta pettää näitä ihanteita. (Ahmed 2018, 140.) Ker-tojan kokeman häpeän ja pelon tunteiden juuret löytyvät yhteiskunnassa jaetusta maskuliini-sen miehen ja sotilaan ihanteesta. Voidaan ajatella tovereiden edustavan niin sanottua oike-anlaista mieheyttä tai hegemonisen maskuliinisuuden luomia odotuksia, joita täytyy tavoi-tella. Häpeän pelko ja ihanteiden tavoittelun vetovoima on niin voimakas, että se työntää mo-lemmat miehet sotaa kohti.

Häpeän kokija on yhtä aikaa tunteen objekti ja subjekti: häpeä vaatii samastumista toiseen, jonka näkökulma omaksutaan itselle: kokija näkee itsensä kuin olisi tämä toinen (Ahmed 2018, 139). Uuno kuvailee, miten lähdön peruuttaminen olisi ollut nöyryytys toverien silmissä, jol-loin hän asettaa itsensä ja Bruunon toisten katseen alle, kuvittelee, miltä he olisivat näyttäneet muiden silmin. Ryhmään kuulumisen halu sekä toisten arvostuksen saavuttaminen toimivat usein yllykkeenä rohkeille ja myös julmillekin teoille (Jokinen 2000, 163). Tapahtumahetkellä sotaretkeen osallistuminen edustaa kertojalle rohkeutta sekä sitä homososiaalista ryhmää, jo-hon kuuluessa sekä jaetaan että ansaitaan arvostusta osoittamalla tietynlaista mieheyttä.

Kerrontatilanteesta käsin Uunon käsitys rohkeudesta kuitenkin muuttuu. Hän kääntää ylei-sesti maskuliinisen miehen ja sotilaan ihanteeksi mielletyn urhoollisuuden käsitteen päälael-leen: sotaretkeltä jättäytyminen olisi ollut urhoollista, ei siihen osallistuminen. Kertoja hyö-dyntää samankaltaista käsitteen nurinkääntöä kuin kolmannen luvun kissatarinassa, jossa lempeys nähtiin sankarillisena: tässä tapauksessa kotiin jääminen ja samalla mahdollisen jul-kisen nöyryytyksen vastaanottaminen nähdään urhoollisena. Stereotyyppinen maskuliinisen miehen ohjemalli kyseenalaistuu, ja näin novelli tuottaa pehmeämpiä arvoja ja jopa sotaa vas-tustavaa mieskuvaa. Tässä novellin voi nähdä butlerilaisittain haastavan jähmettynyttä mie-hen sukupuoliroolia sotilaana, mutta myös vastustavan ajan nationalistista poliittista tunne-hallintoa. Syyllisyys tai katumus sodasta ei kuulunut valkoiseen ihanteeseen, joten kun Kailas kuvaa tällaisia tunteita ja esittää rohkeuteen viittaavan urhoollisuuden poikkeavassa valossa, novelli haastaa aikakauden hegemonista tunnehallintoa.

Lopulta Bruuno katoaa punaisten yllätyshyökkäyksen aikana, mikä on kertojalle kova isku:

Istuin monta tuntia aivan tylsänä. Näin hänen äitinsä silmät ja kädet…En voinut ajatella, en jaksanut, en osannut ajatella muuta kuin: Bruuno on kuollut, Bruuno on kuollut (…) Jokainen askel vei meitä loitommas siitä paikasta, missä hänen koh-talonsa ratkaistiin. Ja kaikki oli turhaa. (BOK, 177—178.)

Jatkuva ihanteiden täyttämättömyys ja syyllisyys synnyttävät häpeäasenteen: voimistuva hä-peätunne voi esiintyä toimintakyvyttömyytenä ja minän lamaantumisena, ja vaikuttaa näin keholliseen kokemukseen (Koho 2016, 209). Kertojan lamaantuneisuus näyttäytyy novellin lo-pussa erilaisena kuin aiemmin mainitussa kohtauksessa, jossa hän menee suunnista sekaisin.

Tässä se ulottuu kehollisen liikkumattomuuden lisäksi jonnekin syvemmälle, mielen tasolle, sekä pakonomaiseen toistamiseen Bruunon kuolemasta.

Uunon suruun ja järkytykseen kytkeytyy voimakas syyllisyys, joka tulee kerronnassa esiin jäl-leen Bruunon äidin kautta. Äidistä muotoutuu novellissa syyllisyyttä kuvaava motiivi, johon palataan kerta toisensa jälkeen. Äidin silmät sekä kädet seuraavat kertojaa täsmälleen samaan tapaan heti retken alkuhetkistä saakka, kun hän näkee Bruunon vakavuuden rintamalla:

Joka tapauksessa minä näin silloin taas tuon saman kuvan, joka oli usein käynyt mielessäni: kauniin äidin kyyneleiset silmät, lohduttomasti syleilevät kädet, isän arvokkaan, tutisevan aatelispään, Bruunon kalpeuden ja huulien vavahtelun…”

(BOK, 163).

Erityisesti hänen silmänsä ja kätensä herättävät Uunossa ajatuksen siitä, että Bruunon kuo-lema on hänen syytään. Juuri äidin silmät viittaavat tässäkin häpeän sosiaaliseen luonteeseen – miten häpeää tunnetaan toisten edessä, toisten katseiden alla. Uunon pyrkimys täyttää mas-kuliinisen miehen ja sotilaan ihanteet jatkuvan häpeän välttämiseksi paitsi epäonnistuvat, myös aiheuttavat hänen rakkaan ystävänsä kuoleman. Novellin retrospektiivinen kerrontati-lanne lisää edelleen vaikutelmaa siitä, että jatkuva syyllisyys on synnyttänyt kertojassa ajan kuluessa vahvistuneen häpeäasenteen.

Seuraavaksi tarkastelen hieman kollektiivisten tunteiden ulottuvuuksia Kailaan novellissa.

Luen tekstiä yhtenä kansallisena kertomuksena sekä pohdin sen mahdollisuuksia kollektiivi-sena kansakunnan syyllisyyden kuvastajana tukeutuen pääosin Riikka Rossin ja Elise Nykäsen

toimittamaan teokseen Suomalaiset ahdistukset. Kansallinen omakuva ja kielteiset tunteet (2020). Tutkijat (mt, 6) painottavat tunteiden merkitystä kansakunnan yhtenäistämisessä – todettiinhan jo 1800-luvulla nimenomaan tunteiden kannattelevan kansallisuusaatetta. Kirjal-lisuudella ja taiteella onkin ollut keskeinen sija suomalaisen kulttuurin, identiteetin ja omaku-van muovautumisessa sekä kansallistunteiden kulttuurisessa koodaamisessa (mt). Tästä toi-mivat hyvänä esimerkkinä aiemmin käsitellyt Runebergin sotaballadit, joita hyödynnettiin Suomen historiassa kansakunnan yhdistämiseksi. Myös Sara Ahmed (2018, 21) käsittää tun-teet sosiaalisina, yhteisöön laajenevana ilmiönä: tuntun-teet eivät ole jotain, mitä ’minä’ tai ’me’

pidämme sisällämme, vaan ne muotoilevat ’minut’ tai ’meidät’ vuorovaikutuksessa toisiin.

Tutkittaessa kirjallisessa teoksessa esiintyvää kollektiivista syyllisyyttä, keskiössä on ajatus kansakunnasta tunneyhteisönä. Kansakunta voidaan ymmärtää tunneyhteisöksi, ”[j]ossa tun-teiden emotionaalinen liima sitoo kansalaisia toisiinsa ja liittää toisilleen tuntemattomia ja toi-sistaan erillisiä yksilöitä yhteen kansakuntaan, tai vaihtoehtoisesti sulkee yksilöitä yhteisön ul-kopuolelle.” (Rossi & Nykänen 2020, 10.) Jos puhutaan 1900-luvun alun nationalistisesta ilma-piiristä, sekä siihen nojaavasta kirjallisuudesta, voidaan käsittää tuon yhteisön jakamien tun-teiden keskittyvän vahvasti näennäiseen isänmaanrakkauteen, jonka varjolla oikeutettiin esi-merkiksi heimosodat. Syyllisyyttä ei vapaussotakirjallisuudessa juuri tunneta, mikä tekeekin Kailaan novellista kiintoisan tarkastelukohteen.

Modernismille tyypilliset hylkiöhahmot pyrkivät riisumaan kansallisia ihanteita vastakuvien keinoin, jolloin nykyaikakritiikki kääntyy usein kadotetun onnen kaipuuksi, nostalgiaksi (Rossi

& Nykänen 2020, 10). Novellissa Bruunon äidissä motivoituva syyllisyys rikkoo kertojan nos-talgista muistelua ajasta, jolloin ihanteet olivat vielä voimissaan. Syyllisyys palauttaa hänet häpeämään omia tekojaan ja toivomaan, että olisi toiminut nationalistisia maskuliinisuuden ihanteita ja miehisiä odotuksia vastaan. Tekstiä voi näin lukea myös laajempana, kollektiivi-sena syyllisyytenä kansallisiin ihanteisiin heittäytymisestä sekä heimosotaan osallistumisesta.

Henkilökohtaisten kokemusten kautta kuvataan viitteellisesti laajemmin yhteisön kokemuksia ja tunteita. Kysymys ei ole vain yksittäisestä sotilaasta, vaan yleisemmistä tunnelmista ja ko-kemuksista. Tällöin Bruunon runebergiläisestä perinteestä poikkeavasti kuvattu kuolema näyttäytyy vertauskuvallisena tarinana suomalaisten ihanteiden kaatumisesta, menneisyyden

katoamisena. Bruunon myötä kyseenalaistuvat myös valkoisen sotilaan ihanteet sekä hege-monisen maskuliinisuuden edustama niin sanottu oikeanlaisen miehen malli.

Pertti Lassila on käsitellyt Kailaan tuotannossa esiintyviä ristiriitoja toimittamassaan Kailaan kokoelmateoksen esipuheessa. Hän (1985, 58) kirjoittaa, miten sodanjälkeiset kasvot kuvas-tuvat Kailaan runoudessa. Tässä tapauksessa voidaan sanoa niiden kuvastuvan myös erityisen hyvin käsittelemässäni novellissa. Menneisyyden selvittämättömien ristiriitojen sekä mi-nuutta uhkaavan syyllisyyden vaikutus muodostaa Kailaan lyriikassa repivän kontrastin sen idealismin välille, joka tavoittelee ehjää ja yhtenäistä tulevaisuutta (mt). Sama ristiriita on ha-vaittavissa minäkertoja Uunon henkilöhahmossa: hän toisaalta ihailee maskuliinisen valkoisen sotilaan perikuvaa Bruunoa, jonka voi tulkita myös eräänlaiseksi kertojan toiveminäksi – sa-maan aikaan hän ihailee Bruunossa niitä piirteitä, jotka edustavat pehmeämpää, itselleen lä-heisempää maskuliinisuutta. Toisaalta kertoja osallistuu sotaan juhlamielen vallassa, todeten kaiken sotaan liittyvän pian turhaksi. Sisällissodan vaikutuksia Kailaan lyriikassa käsitellyt Las-sila (mt) pohtii:

Onko kysymyksessä vastaavuus Suomen historiallisen tilanteen kanssa kansalais-sodan jälkeen? Ilmaiseeko Kailaan lyriikka kokemuksia ja tunnelmia, jotka olivat hyvin yleisiä, mutta jotka eivät kahtiajakautuneessa kansakunnassa, keskellä epä-varmuutta, katkeruutta, syyllisyyttä ja toisaalta yhteiskunnallis-poliittista ihanteel-lisuutta muuten tulleet artikuloiduksi?

Edellä mainittujen seikkojen valossa vastaan kysymykseen myöntävästi huolimatta siitä, että Lassilakin keskittyy puhumaan ainoastaan Kailaan lyriikasta. Kertojan ristiriitaisuuden, syylli-syyden ja rumien tunteiden kautta rakennetaan paradoksaalisesti rikkoen suomalaista, yhte-näistä kansakuntaa, sillä näiden negatiivisten tuntemuksien avulla peilataan raa’asti sitä hen-kistä ilmapiiriä, jossa yhteiskunta oli sotienvälisessä Suomessa.