Romanikulttuuri kauno- ja tutkimuskirjallisuudessa

Etenkään historiallisessa kontekstissa (1800-l) romanit eivät ole kirjoittaneet ja kertoneet itse omasta kulttuuristaan. Romanien kohdalla varhainen historiankirjoitus on puutteellista, koska varhaiset lähteet perustuvat lähinnä viranomaismateriaaliin ja valtaväestön näkökulmaan.

Usein valtaväestön suhtautuminen romaneihin on ollut menneinä vuosisatoina varsin torjuvaa ja tätä kautta puolueellista. Valtaväestöllä on menneinä vuosikymmeninä ollut romaneja kohtaan runsaasti implisiittisiä asenteita eli niin sanottuja kirjoittamattomia sääntöjä. Samalla romanien oma näkökulma tapahtumiin unohdetaan. (Pulma 2012: 11–13.) 1800-luvun loppupuolen lehdistössä on yksittäisiä tapauksia, joissa annetaan tilaa romanien näkökulmalle asioihin ja tapahtumiin. Tästä huolimatta suurin osa uutisoinnista on romaneja kohtaan negatiivista, vihamielistä ja näkökulma on usein yksinään valtaväestön edustajien. (Tervonen 2012a: 96–97.) Myös kaunokirjallinen tutkimusaineistoni (Työmiehen vaimo ja Seitsemän veljestä) edustavat valtaväestöön kuuluvien kirjailijoiden näkökulmaa. Romaneiden itsensä kirjoittama kirjallisuus syntyikin vasta 1900-luvun puolella, kun romanit kouluttautuivat:

oppivat luku- ja kirjoitustaidon, sekä alkoivat tallentaa kulttuuriaan myös kirjallisiin dokumentteihin suullisen tradition lisäksi (Heikinheimo 2015: 171).

Romaneista on julkaistu niin kauno- kuin tietokirjallisuutta (Heikinheimo 2015: 171).

Seuraavaksi käyn ensin yleispiirteisesti lävitse, miten menneinä aikoina, etenkin 1800-luvulla,

eurooppalaisessa kaunokirjallisuudessa on romaneja kuvattu. Tämän jälkeen keskityn tarkastelemaan, minkä tyyppistä romaneja koskevaa tutkimuskirjallisuutta hyödynnän lähdemateriaalina erityisesti tutkimusaineiston analysoinnin kannalta.

Romanit kaunokirjallisuudessa

Kaunokirjallisuudella on runsaasti vaikutusta siihen, miten kuvaa romaneista on muokattu ja millaisia stereotypioita heistä on ihmismieliin muovattu (Hancock 1991: 3-4). Näin ollen kaunokirjallisuuden esittämät kuvat muodostuvat lukijoiden mielissä herkästi yleistyksiksi.

Esimerkiksi ranskalaisessa romantiikan aikakauden maalaustaiteessa romanikuva muodostui siten, että romanit nähtiin usein alkuperäisinä, aitoina, vapaina, luonnollisina, mystisinä ja seksuaalisina, mutta toisaalta myös uhkaavina, laiskoina, epärehellisinä, köyhinä ja rikollisuuteen taipuvaisina. (Blomster 2012: 291.) Eurooppalaisen kaunokirjallisuuden kentällä romanikulttuuri ja romanit näyttäytyvät usein välähdyksenomaisesti pienissä sivurooleissa, ja heidän läsnäolonsa antaa väriä ja usein dramatiikkaa teosten sisällölle.

Tunnettuja romanitaustaisia romaneista kirjoittavia kirjailijoita ovat kansainvälisellä kentällä esimerkiksi ranskalainen Mateo Maximoff (1917–1999), unkarilainen Menyhert Lakatos (1926–2007) ja romanialainen naisrunoilija Luminita Cioabaa (1957–). Suomalaisista romanikirjailijoista tunnetuin lienee Veijo Baltzar (1942–). (Heikinheimo 2015: 172.) Romanitaustaisten romaneista kirjoittavien kirjailijoiden kausi alkaa kuitenkin vasta 1900-luvun puolelta. 1800-luvulla romaneista kirjoittivat lähinnä valtaväestön edustajat, ja tätä kautta heillä oli merkittävä rooli siinä mielessä, että he vaikuttivat siihen, millaisia mielikuvia ihmiset romaneista loivat. Myös tutkimusaineistoni jatkaa tällä linjalla, sillä niin Minna Canth kuin Aleksis Kivi eivät itse ole romaneja, vaikka romanikulttuurista ovatkin ammentaneet lisämateriaalia teoksiinsa.

Valtaväestön edustajien kirjoittaessa romaneista haittana on, että he usein kirjoittavat omista henkilökohtaisista kokemuksistaan käsin, harhaanjohtavasti ja romantisoiden. Erityisesti romaneista on kirjoitettu 1800-luvun romantiikan aikakauden ihanteiden mukaisesti.

Ensimmäinen syvällinen romanikuvaus oli Miguel de Cervantes Saavedranin (1547–1616) eli Don Quijoten luojan novelli Gitanilla (Pieni mustalaistyttö) (1613). Novellista on otettu runsaasti vaikutteita myöhempiin romanikuvauksiin ja toisaalta novelli on herättänyt runsaasti keskustelua siitä, kuinka realistinen sen luoma kuva espanjalaisista romaneista on.

Cervantesin novellissa romaniperhe kasvattaa pienen valtaväestöön alun perin kuuluneen tyttölapsen omanaan. Tämä asetelma onkin myöhemmin ruokkinut runsaasti harhaista legendaa siitä, että ”romanit varastelevat lapsia”. (Heikinheimo 2015: 179.) Disney piirretynkin kautta tutuksi tullut Victor Hugon (1802–1885) kirja Pariisin Notre-Dame (1831) kertoo nuoresta ”romaninaisesta” Esmeraldasta, joka paljastuu myöhemmin todellisuudessa geneettisesti valtaväestön edustajaksi. Näin ollen Hugo jatkaa jälleen Cervantesin linjalla sen suhteen, että romanit varastelevat valtaväestön lapsia. (Heikinheimo 2015: 180.) Näitä ”lapsen varastamisen” teemoja tutkimusaineistoni kannalta käyn lävitse analyysiluvussa 4.9.

Romanien perhekulttuuri ja sukulaisuussuhteet.

Muista kuuluisista kansainvälisistä kirjailijoista esimerkiksi Moliere (1622–1673) on käsitellyt romaneja näytelmässä Mariage force (suom. Pakkoavioliitto, 1664). Molieren näytelmässä romaneihin liitettiin erityisesti ennustaminen. (Heikinheimo 2015: 179.) Ennustamisen elementti toistuu myös kummassakin tutkimusaineistossani. Tästä syvemmin analyysin luvussa 4.6. Romaniväestöön liitetty magia ja taikuuden harjoittaminen.

Englannissa romaneja liikkui sivurooleissa esimerkiksi Shakespearen (1564–1616) teoksissa, kuten Romeo ja Julia (1597), Antonius ja Kleopatra (1606), sekä Othello (1604). Pääosin Englannissa ja Skotlannissa jo 1500-luvulta tulleisiin romaneihin suhtauduttiin varsin myönteisesti. Kirjallisuuden kentällä romanikielen lainaaminenkaan ei ole täysin tavatonta, vaikkakin harvinaista se on. Esimerkiksi Shakespeare on joissain teoksissaan viitannut yksittäisillä sanoilla romanikieleen. Esimerkiksi henkilöhahmon nimi voi viitata romanikieleen, kuten Calibana > ”kaleben” eli mustuus. Tutkimusaineistoista toisessa, Työmiehen vaimossa, viitataan myös lyhyesti romanikieleen (ks. Luku 4.3. Romaniväestön kieli). Tosin viittaus eroaa Shakespearen viittaustavasta, sillä Työmiehen vaimossa valtaväestön edustaja imitoi romanikieltä, vaikka ei todellisuudessa puhu romaniaa sanaakaan.

Englantilaisessa kirjallisuudessa Emily Bronten (1818–1848) romaanissa Wurthering Heights suom. Humiseva harju (1847) eräs keskeinen henkilöhahmo on romanimies. Wirginia Woolfin (1882–1941) Orlando romaanissa (1928) nimikkohenkilö viettää aikaa ohimennen myös romanien parissa. Lisäksi romaneihin viitataan myös joissain Charles Dickensin (1812–

1870) kirjoissa. (Heikinheimo 2015: 180–182.) Muita 1800-luvun vaikuttavia kirjallisia teoksia ovat esimerkiksi venäläisen runoilijan Alexander Pushkin (1799–1837) runo Mustalaiset (1824), johon Pushkin on sisällyttänyt omaelämäkerrallisia aineksia kertoessaan romanien tavoista ja perinteistä. Leo Tolstoin (1828–1910) Sota ja rauha -romaanissa (1865)

romaneita on käsitelty sympaattiseen tapaan. Venäläisessä kirjallisuudessa romaneita esiintyy usein sivuosissa ja tyypillistä on, että heihin on suhtauduttu suopeammin ylimystön taholta kuin muissa Itä-Euroopan maissa. (Heikinheimo 2015: 182–183.)

Toki myös muissa 1800-luvun ja aiemman aikakauden kaunokirjallisuudessa on viittauksia romanikulttuuriin, mutta lähinnä tässä kohtaa halusin nostaa esiin klassisimpia esimerkkejä ja tunnetuimpia kirjailijoita ja heidän teoksiaan. Suomalainen kirjallisuus on Euroopan mittapuulla varsin nuorta, ja kaunokirjallisuuskin alkoi kehittyä vasta 1800-luvulla. Toisaalta aikakauden kontekstissa suomalaisen kaunokirjallisuuden kentän merkittävistä kirjailijoista Kivi ja Canth ovat myös käsitelleet romaneita sivuroolissa aivan kuin muiden maiden eurooppalaiset edeltäjänsä. Kotimaisen kirjallisuutemme uranuurtajat ovat jatkaneet eurooppalaisten esikuvien jalanjäljissä poimimalla omaan tuotantoonsa väriä romanikulttuurista.

Romanit tutkimuskirjallisuudessa

Pro gradu -tutkimukseni aihepiiri on kokonaisuudessaan varsin kansallinen, sillä analysoin kahden kotimaisen klassikkokirjailijan teoksia. Lisäksi Canth ja Kivi eivät ole ainakaan toistaiseksi kiinnostaneet merkittävässä määrin kansainvälisiä tutkijoita. Toisaalta kansalliseen kenttään monikulttuurisuutta ja kansainvälisyyttä tuo juurikin romanikulttuuriin syventyminen. Romanikulttuuriin liittyen löytyisi varsin runsaastikin kansainvälistä lähdeaineistoa, mutta samalla eri maiden välillä romanikulttuuri ei ole täysin yhteneväinen, ja tutkimukseni aihepiiri suosii ensisijaisesti kotimaisen tutkimuksen käyttöä analyysini tukemisessa.

Perehtyessäni romanikulttuuriin tutkimuskirjallisuuden fokuksesta ero Canth- ja Kivi-tutkimukseen oli jonkinasteinen. Esimerkiksi klassikkokirjailijoistamme kertovalla tutkimuskirjallisuudella on usein jopa viihteellinen affekti, kun puolestaan romanitutkimus pyrkii levittämään välttämätöntä ja perustavan laatuista informaatiota, jonka tarkoitus on usein kumota vallitsevia romaneihin kohdistuneita stereotypioita ja tabuja eli lisätä ymmärrystä etnisestä vähemmistöstä. Romanikulttuuriin liittyvä tutkimus käsittelee usein romaneja yleispiirteisellä tasolla, kokonaisuutena, kun puolestaan Canth- ja Kivi-tutkimuskentällä yksittäiset tutkimukset nostavat esille rajatumpia näkökulmia ja sektoreita.

Kansainvälisen tason fokusta poimin David Crowe ja John Kolstin tutkimuksesta The Gypsies of Eastern Europe (1991), joka tarjoaa kansainvälistä kuvaa siitä, miten romaneja kohdeltiin (usein syrjittiin) Euroopan maissa kautta historian. Erinomaisia romanikulttuurista kertovia yleispiirteisiä perusteoksia ovat Martti Grönforsin Suomen mustalaiskansa (1981), Mikko Heikinheimon Romanit (2015) ja Panu Pulman toimittama Suomen romanien historia (2012).

Pulman toimittama teos antaa monipuolista ja objektiivista näkökulmaa lukijalle myös siinä mielessä, että aineiston sisältöjä ovat olleet kirjoittamassa monet eri alan asiantuntijat (historia- ja kirjallisuustieteen edustajat) ja toisaalta omakohtaista kokemusta keränneet maallikot (romaniasianneuvottelukunnan ja romanijärjestöjen edustajat). Sen sijaan keskitetympiä ja spesifioidumpia teoksia olivat esimerkiksi Panu Pulman Suljetut ovet.

Suomalainen romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan (2006), joka nimensä mukaisesti keskittyi kuvaamaan romanipolitiikan vaikutusta siihen, miten romaneja syrjittiin, eristettiin, integroitiin ja assimiloitiin yhteiskunnassa. Näitä teoksia hyödynsin erityisesti tutkimuksen analyysiluvussa (Luku 4. Romanihenkilöihin ja -kulttuuriin teoksissa liitettyjä piirteitä), sillä vertailin sisällönlähtöisessä analyysissa tutkimusaineistosta esiinnousseita romanikuvapiirteitä aikakauden (1800-l) ja toisaalta nykyhetken romanikuvaan. Tutkimusaineiston kanssa vertailtavan romanikuvan perustin ensisijaisesti juuri näiden teosten tarjoamalle luonnehdinnalle romaneista ja heihin liitetyistä kulttuuripiirteistä.

Romanitutkimus keskittyy usein historian ja antropologian tutkimuskentälle, joten tässä mielessä pääsin tutustumaan tutkimusta tehdessäni tiederajat ylittävään informaatioon.

Romanitutkimuksessa lähteiden dokumentit perustuvat usein historiantutkimukselle tyypillisesti arkistolähteiden, haastattelujen, museoaineistojen ja painettujen lähteiden varaan.

Näin oli esimerkiksi Panu Pulman (2006) tutkimuksen kohdalla. Toisaalta valtaväestön edustajat (tutkijat) ovat dokumentoineet romanikulttuuria tarvittaessa myös havainnoimalla romanikulttuuria siten, että he ovat eläneet romanien parissa pitkään tehdäkseen riittävän syvällisiä ja totuudenmukaisia huomioita. Näin on esimerkiksi Martti Grönforsin (1981) tutkimuksen kohdalla.