Muita stereotyyppisiä romanipiirteitä ja kulttuurieroja

Romanikulttuuriin liittyy ja siihen liitetään tutkimusaineistossa edellä mainittujen yksittäisten kulttuuripiirteiden lisäksi lukuisia muita piirteitä. Esimerkiksi tutkimusaineistosta voi poimia viittauksia hevoskulttuuriin, uskonnollisuuden teemaan, sukupuolittuneisiin (sukupuolittumattomiin) kotitöihin ja nuuskaamiseen. Toki näitä yksityiskohtia käsitellään teoksissa vähäisemmissä määrin, mutta ohimennen tarkastelen tässä alaluvussa näistä jokaista.

Hevoskulttuuri

Romanien elinkeinoiksi (ja myöhemmin harrastukseksi) on mielletty aina 1600-luvulta lähtien hevoset, esimerkiksi hevoskaupan ja -vaihdon muodossa (Rekola 2012: 34 & 52–53).

Nykyisessä romanikulttuurissa hevoselinkeino näkyy raviurheiluna ja ravihevosten kasvattamisena (Grönfors 1981: 78). Historiallisessa kontekstissa hevoset ovatkin olleet usein romanien pääelinkeino, ja niitä on käytetty niin statussymbolina, kulkuneuvoina kuin vaihdonvälineen (Blomster & Lindberg 2012: 78). Romaneille hevostenhoito on ollut kautta historian vahva osa heidän kulttuuriaan (Heikinheimo 2015: 15). Menneinä aikoina on jopa sanottu, että romanimies, jolla ei ole hevosta, ei ole lainkaan mies (Grönfors 1981: 113).

Lieneekin varsin erikoista, että kummassakaan tutkimusaineistossani hevoskulttuuria ei nosteta varsinaiseen fokukseen. Työmiehen vaimossa ei ole lainkaan viitteitä hevoskulttuuriin

tai -harrastukseen. Kummassakin tutkimusaineistossa vaikuttaa siltä, että romanit siirtyvät jalan paikasta toiseen (TV: 232 & SV: 64). Seitsemässä veljeksessä romaniperheen vankkureita ei työnnä hevonen, vaan ne liikkuvat eteenpäin käsivoimin vankkureita työntäen ja vetäen (SV: 64). Romaniperheen lapsista nuorimmat istuvat vankkurien päällä. Vankkurit itsessään ovat ilmeisen pienet, koska mukana kerrotaan olevan lähinnä romaniperheen ammatinharjoittamiseen tarvittava kalusto (viulu, kuoharinveitset, pikitarvikkeet ja kuppausvälineet), mutta ei oikein muuta oleellista (SV: 343–344). Ainoa näennäinen viittaus hevoskulttuuriin on, kun kertoja kuvailee romaniperheen lasten ratsastavan paikasta toiseen keppihevosilla (SV: 343 & 359). Toki Rajamäen rykmentin äänekkyyttä verrataan hevosmarkkinoiden hälinään (SV: 248). Tästä ei toki voida päätellä, että Rajamäen rykmentti käy säännöllisesti hevosmarkkinoilla, mutta ainakin aikakauden kulttuuriin kuuluvat yleisesti hevosmarkkinat.

Vertailun vuoksi on kuitenkin hyvä huomata, että seitsemällä veljeksellä itsellään on koko romaanin ajan omia hevosia (SV: 109, 344, 356 & 359). Siinä, missä romaniperhe kulkee käsin työnnettävillä vankkureilla (lihasvoima), niin veljekset (valtaväestö) kulkevat hevosten vetämillä vankkureilla (SV: 356). Kiven romaanissa on kahdenlaisia vankkureita: ihmisten ja hevosten vetämiä. Valtaväestön edustajat kulkevat hevosten vetämillä vankkureilla, romaniperhe käsivetoisilla vankkureilla. Mikäli romaniperheen lasten keppihevosleikkejä ei lasketa mukaan, niin perinteinen stereotypia siitä, että romaneihin liitetään tyypillisesti hevosharrastuneisuus ja -kulttuuri, ei toteudu kummassakaan tutkimusaineistossa. Tätä kautta Canth ja Kivi tavallaan rikkovat romaneihin liitettyä hevoskulttuurin stereotypiaa.

Uskonnollisuus

1800-luvulla uskonnollisuuteen liittyy vahvasti kristinusko, taikausko ja usko kaikkeen yliluonnolliseen. Esimerkiksi Seitsemässä veljeksessä veljeksistä Timon vaimo Ulla pelkää mennä pimeällä yksin ulos, koska ulkona on tonttuja, aaveita ja kummituksia (SV: 395).

Erityisesti kristinuskoon liittyviä piirteitä on kummassakin tutkimusaineistossa runsaasti. Jo pelkästään Työmiehen vaimossa esiintyy sana ”Jumala” yhteensä 47 kertaa ja Seitsemässä veljeksessä jopa 144 kertaa. Jumalaa siunataan, häntä kiitetään, häneltä pyydetään apua, häntä puhutellaan ja häntä kunnioitetaan. Selittämättömät tapahtumat perustellaan joko Jumalan tekosina, taikuutena tai mystiikalla yleisesti – toisin sanoen uskominen yliluonnolliseen on

1800-luvun aineistossa vahvasti läsnä. Kun seinästä kuuluu kolme kovaa kolahdusta, naiset siunaavat ensiksi herraa ja yksi naisista epäilee kalman lyöneen ja toinen maailmanlopun tulleen (TV: 207). Todellisuudessa kolahdukset seinässä johtuvat siitä, että pettynyt romanityttö Kerttu on rakennuksen ulkopuolella puinut nyrkkiään seinään. Valtaväestö puhuu runsaasti kirkossa käymisestä ja Jumalan sanan kuulemisesta (TV: 254). Nykylukijalle uskonnollisuus näyttäytyy varsin irvokkaana elementtinä, sillä Jumalaan vedoten esimerkiksi kosto on sallittua. Teoksessa puhutaan Jumalan vihasta ja kostosta ihmisiä kohtaan (TV: 290).

Lisäksi valtaväestön edustajat rukoilevat Jumalan puolesta, jotta väärin toiminut henkilö saisi kunnon kurituksen osakseen (TV: 268).

1800-luvulle tyypillistä oli voimakas uskonnollisuus (Pennanen 1994: 69). Canthin ajatuksiin on vahvasti vaikuttanut vallitseva yhteiskunta ja hän onkin aikakautensa ja kulttuurinsa tuote.

Canth on elänyt 1800-luvun kontekstissa Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja hän oli vankasti uskonnollinen (vaikkakaan ei kirkkoinstituutioon uskonut) (Ahola 2019: 15). Uskonnollisuus merkitsi usein valtaväestön voimakasta sitoutumista kristinuskoon ja kirkkoinstituutioon. On mielenkiintoista ja jopa modernia, että esimerkiksi Canth vaikutti hyvin uskonnolliselta henkilöltä, vaikka hän samanaikaisesti kritisoi kovin sanoin kirkkoinstituutiota (Laitinen 1994: 6). Canth näki siis kirkon erillään uskonnollisuudesta. Canthin jyrkkyys kirkkoa kohtaan näkyy esimerkiksi Työmiehen vaimossa, jossa romaninainen Helka nuhtelee kirkon kaksinaismoralismia. Nimittäin historiallisesta kontekstista katsoen (1700–1800) kirkkoinstituutiona on suhtautunut romaneihin erittäin kielteisesti (Pulma 2006: 36). Tämä on luonnollisesti ristiriidassa kirkon moraalisten pyrintöjen (esim. lähimmäisen rakkaus) suhteen.

Valtaväestön näennäisen vanhurskauden ja kaksinaismoralismin kiteyttää romani-isoäiti Helka (TV: 238):

HELKA: - - Ja meitä he sitten vielä hylkivät, pitävät meitä koiriaan halvempina. Sanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. Ja yhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa.

Sitaatista on luettavissa se, miten valtaväestö itse toteuttaa kristinuskoa varsin kaksinaismoralistisesti, sillä he avoimesti halveksuvat romaneita, mutta samaan aikaan vaativat näitä käymään kirkossa ja palvelemaan Jumalaa. Toisaalta sitaatissa on myös luettavissa se, että kristinusko ei näyttäydy romani-isoäidille tärkeänä hengellisenä asiana.

Lisäksi romani-isoäiti pohtii kristittyjen kaksinaismoralistista toimintaa sen suhteen, mikä lasketaan synniksi ja mitä katsotaan sormien lävitse. Esimerkiksi romani-isoäiti kuvailee, että halpa-arvoisen naisen vietteleminen ei ole valtaväestön edustajille syntiä, sillä heitä ei siitä

sakoteta tai laiteta linnaan. Helkan mukaan kristityt ovat näennäisen hurskaita, sillä he pyhäisin istuvat kirkossa ja kuuntelevat pappinsa ikävää saarnaa, vaikka toisissa tilanteissa käyttäytyisivät tylysti. Samanaikaisesti he ovat kuitenkin susia lampaiden vaatteissa. (TV:

237–238.) Ennen kaikkea romani-isoäidin mukaan kristityt eivät elä kuten opettavat, ja tämä on ongelma.

Työmiehen vaimon romanien negatiivinen ja epäilevä suhtautuminen kristinuskoon synkronoi 1800-luvun todellisuuden kanssa: romaneja todella syrjittiin, jopa vainottiin 1800-luvulla.

Romanien syrjittyä asemaa kuvastaa esimerkiksi se, että Ruotsi-Suomessa romaneilta kiellettiin jopa kaikki kirkkopalvelut (Heikinheimo 2015: 58–59). 1800-luvulla papiston tehtävään kuului romanien ”taltuttaminen” eli assimiloiminen kristinuskoon ja yhteiskuntaan (Grönfors 1981: 34). Tuolloin Euroopassa ihannoitiin länsimaista sivilisaatiota, jota pyrittiin aktiivisesti levittämään esimerkiksi kristinuskon kautta etnisiin vähemmistöihin (Viljanen 2012: 377 & 379). Valtaväestö koki 1800-luvulla velvollisuudekseen ”pelastaa” romanit pakanuudelta. (Pulma 2006: 55). Toisaalta samanaikaisesti aina 1900-luvun alkuun asti kirkko ja valtio olivat ohittaneet varsin sulavasti romanien ihmisoikeudet suhteessa muuhun väestöön (Hedman 2012: 250). Tavallaan ei siis liene ihme, että historiallisessa kontekstissa romanien suhde kristinuskoon on ollut perinteisesti löyhempi kuin valtaväestöllä. Esimerkiksi 1700-luvulla romanien kristinopin tuntemus oli heikompaa kuin valtaväestöllä, vaikkakin romanit antoivat samanaikaisesti kastaa lapsiaan (Rekola 2012: 47). Vasta 1890-luvun loppupuolelta lähtien alkoi Suomen romanien uskonnollinen herääminen (Lindberg 2012: 143). Aivan 1800-luvun lopulla suurin osa romaneista oli kastettu ja noin puolet konfirmoitu. Tästä huolimatta romanit nähtiin kuitenkin moraalisesti arveluttavina, koska he eivät esimerkiksi osallistuneet aktiivisesti kirkonmenoihin. (Viljanen 2012: 376.)

Mikä on romanien suhde uskontoon tutkimusaineistossa? Ainakin valtaväestön edustajien keskuudessa romanityttö Kerttua nimitetään mustalaiseksi pakanaksi (TV: 228). Romanityttö itse myös vetoaa siihen, että taivasta ja taivaspaikkoja ei ole tehty häntä varten (TV: 283 &

285). Vaikuttaa siltä, että kristinusko ja harras uskonnollisuus eivät ole saavuttaneet romaneja Työmiehen vaimossa. Emme tosin voi tietää varmaksi, ovatko romanit näytelmässä

”rekisteröityjä” pakanoita vai eivät, mutta valtaväestöön verrattuna he puhuvat uskonnollisuudesta varsin kyyniseen ja kriittiseen sävyyn, eikä heidän käytöksestään ole luettavissa uskonnollisuutta.

Toisaalta esimerkiksi romanityttö antaa valtaväestön edustajille mahdollisuuden harjoittaa omaa uskontoaan. Kun Risto ennen ”kuolemaansa” pyytää aseella tähtäävältä Kertulta lupaa saada lausua ensin rukous, Kerttu suostuu pyyntöön (TV: 285). Rukoileminen on Riston tapa pelata vaikeassa tilanteessa aikaa itselleen. Koska Kerttu antaa luvan rukoilla, voidaan tämä tulkita mahdollisena sallivuutena toisten uskonnon harjoittamista kohtaan.

Seitsemässä veljeksessä viittauksia romanien uskonnollisuuteen on vielä vähemmän kuin Työmiehen vaimossa. Romaanin ainoa kohtaus, jossa romanien uskonnollisuuden teemaa sivutaan, on Rajamäen romaniperheen isän lausahduksessa. Veljeksistä Juhani kysyy teoksen loppupuolella Mikon kuulumisia, johon romanimies Mikko vastaa ylimalkaisesti kuulumisensa ja kiittää ohimennen Jumalaa siitä, että kylissä ja kartanoissa riittää aina hieman työtä ja tointa heidän perheelleen (SV: 344). Tätä kautta voimme päätellä, että romaniperhe todennäköisesti uskoo samaan kristinuskon Jumalaan kuin valtaväestökin ja lisäksi romaniperhe on tarvittaessa valmis kiittämään puheessaan Jumalaa. Seitsemän veljestä rikkookin aikakauden stereotypiaa, koska siinä romanit suhtautuvat myönteisesti kristinuskoon. Toisaalta on muistettava, että paikallinen romaniperhe on jo lähtökohtaisesti integroitunut hyvin valtaväestön kulttuuriin toisin kuin esimerkiksi Työmiehen vaimon romanit. Integroituminen näyttäytyy tässä suhteessa valtaväestön tapojen omaksumisena ja tätä kautta hyvänä vuorovaikutuksena valtaväestön kanssa. Väinö Lindbergin mukaan (2012:

147 & 152) todellisessa maailmassakin romanit ovat toisinaan muokanneet uskonnollisia käsityksiään sen maan uskonnon mukaiseksi, jossa he pitivät majaa, sillä sopeutuminen on mahdollistanut ketterämmän yhteistyön valtaväestön keskuudessa.

Voimmekin nähdä, että tutkimusaineistojen välillä romaneilla on keskenään varsin erilaiset näkemykset kristinuskon Jumalasta. Siinä, missä Työmiehen vaimossa romanit suhtautuvat kristinuskoon epäilevästi ja kyynisesti, niin Seitsemässä veljeksessä romanien uskonnollisuus lähtee romaneista itsestään ja se näyttäytyy seesteisempänä ja samankaltaisena kuin valtaväestön tapa uskoa ja tunnustaa Jumalaa.

Toisaalta yleisesti kontrastina voidaan todeta, että romanien suhtautuminen uskonnollisuuteen ja kristinuskoon on myös runsaasti muuttunut 1800-luvulta tähän päivään. 1900-luvulle tultaessa romaneista 95 % kuului valtionkirkkoon (Grönfors 1981: 35). Monet romanit ovat nykyaikana uskonnollisia, kristittyjä ja monet heistä uskovat Jumalaan (Heikinheimo 2015:

59–60). Nykyromani Miriam Schwartzin mukaan harvassa ovat ne nykyromanit, jotka eivät tunnusta Jumalan olemassaoloa ja usko Jumalaan hyvin vahvasti (Alizad 11.4.2017: 21:55).

Molemminpuolista vuorovaikutuksen paranemista on edistänyt anteeksiantaminen. Kirkon suhteen kuvaavaa on esimerkiksi se, että vasta 1995 kirkko pyysi ensimmäistä kertaa romaneilta anteeksi sitä, että se on kohdellut historian menneinä aikoina romaneja heikosti (Hedman 2012: 255).

Voimme siis nähdä, että romanien suhtautuminen uskonnollisuuteen on varsin kontekstisidonnainen kysymys. Nykyromanit ovat ottaneet uskonnon vahvasti omakseen, mutta esimerkiksi 1800-luvulla romanien oli haastavampaa hyväksyä kristinuskon opit, mikä on luonnollinen seuraus siitä, että kirkkoinstituutio kohteli romaneja varsin epätasa-arvoisesti suhteessa valtaväestöön. Historiallisesta kontekstista käsin Työmiehen vaimon romanien välinpitämätön ja kylmä suhtautuminen uskonnollisuuteen noudattaa aikakauden todellisuutta varsin hyvin. Toisaalta Seitsemän veljeksen romanien lämmin suhtautuminen kristinuskon Jumalaan synkronoi puolestaan sen kanssa, että kyseisen romaniperheen integroiduttua muutenkin sujuvaksi osaksi yhteiskuntaa myös uskonnollisuuden hyväksyminen oli heille helpompaa.

Sukupuolittuneet vai sukupuolittumattomat kotityöt?

Nykyromani Miriam Schwartz kertoo, miten romaniperheessä kotityöt on jaettu perinteisesti varsin sukupuolittuneesti. Naiselle kuuluvat esimerkiksi ruuanlaitto ja keittiötyöt, jotka opetetaan tytöille jo pienestä pitäen. Se, että romaninainen hoitaa keittiötyöt, vaikuttaa olevan nykyromaneille itselleen kunnia-asia. (Alizad 11.4.2017.) Ylipäätään romaniperheessä tyttöjä ja poikia ei kasvateta lähtökohtaisesti samalla tavoin. Tytöille esimerkiksi koulutus ei ole tärkeää, mutta vaimon ja äidin roolit ovat. (Heikinheimo 2015: 62.) Tätä taustaa vasten on erikoista, että Työmiehen vaimossa romanipoika Herman kehuu Kertulle, miten hän osaa jo laittaa perunapaistikkaita, mutta hänen pikkusiskonsa ei vielä osaa (TV: 236). Näytelmässä siis romanipoika kehuu romanityttöä paremmilla ruuanlaittotaidoillaan. Vaikuttaa siis siltä, että näytelmässä ruuanlaittaminen ei kytkeydy sukupuoleen, vaikka todellisuudessa (ainakin nykyisessä romanikulttuurissa) ruuanlaittaminen on yleisesti naisten vastuualueella. Muuten tutkimusaineistoissa ei ole erityisen selkeästi näkyvillä kotitöiden jakautumista (romanien tai edes valtaväestön) kulttuurissa. Kontrastina vaikuttaa siltä, että tutkimusaineistoissa valtaväestön keskuudessa perheen äitien vastuulle kuuluu lastenhoito, ruuanlaittaminen ja sisätyöt (ks. esim. TV: 195, 216, 220, 251 & 262–263; SV: luku 14). Toki esimerkiksi

seitsemän veljeksen samoillessa vuosia Impivaaran metsiä keskenään, on heidän täytynyt miehinä osata laittaa ruokaa itselleen edes jollain tasolla. Toisaalta se, minkä vuoksi Työmiehen vaimossa romaniperheessä pikkupoika laittaa ruokaa, saattaa johtua siitä, että romaniperhe elää kiertolaiselämää. Voi olla, että ulkoilmassa ja taivasalla matkatessa perinteinen jako naisten ja miesten työtehtäviin ei toteudu vaan kaikki laittavat yhtälailla ruokaa. Todellinen syy jää kuitenkin arvoitukseksi, mutta koen mielenkiintoisena sen, että 1800-luvun yhteiskunnassa pikkupoika retostelee tyttöä paremmilla ruuanlaittotaidoillaan, koska tavallaan tämä on varsin moderni yksityiskohta.

Nuuskaaminen

Työmiehen vaimossa ainoastaan valtaväestön miehet tupakoivat (TV: 193, 196 & 229), mutta kenenkään (valtaväestön edustajan tai romanin) ei mainita nuuskaavan. Sen sijaan Seitsemässä veljeksessä kumpikin romaniperheen vanhemmista nuuskaa lähes jatkuvasti, ja kontrasti on suuri, koska valtaväestön edustajista vain yksittäisen sivuhenkilön (Kolistimen Ukon) kerrotaan romanien lisäksi käyttävän nikotiinituotetta (tupakkaa) (SV: 390).

Romaanissa kerrotaan useaan otteeseen perheen nuuskaamistapoja, miten Mikko puree (nuuska/tupakki) mälliänsä (SV: 65, 246, 251, 343, 360 & 363). Nuuskaaminen identifioituu jopa ulkonäköön, koska Kaisaa kuvaillaan useaan otteeseen ”nuuskanaamaksi” (SV: 64, 65, 245, 246, 251 343, 360 & 363). En löytänyt mistään viitteitä siihen, onko nuuskaaminen tai tupakoiminen romanien keskuudessa (erityisesti 1800-luvun konteksti) yleistä. Tätä kautta en voi tehdä vertailua, mutta tavallaan tutkimusaineistoni tarjoaa näkökulmaa siihen, että mahdollisesti romanit ovat olleet aktiivisempia nuuskankäyttäjiä 1800-luvulla kuin valtaväestön edustajat.