Romanien perhekulttuuri ja sukulaisuussuhteet

Reaalimaailmassa romaneille keskeisin arvo on perhe. Vahva sitoutuminen ja solidaarisuus perheeseen mahdollistavat esimerkiksi tapojen ja kielen periytymisen sukupolvelta toiselle.

(Grönfors 1981: 163 & 173; Heikinheimo 2015: 62; Tervonen 2012b: 171; Viljanen 2012:

416.) Romanit määrittävät sukulaisikseen ne, jotka ovat ”verisukulaisia” eli mikäli yhteinen esivanhempi kyetään nimeämään, verisukulaisuuden ehto täyttyy. Verisukulaisista ja omasta perheestä on pidetty aina tiukasti huolta, ja perhemallia voitaisiinkin kuvata ”laajennetuksi ydinperheeksi”. (Grönfors 1981: 46–51.) Kaikkiaan romaneille verisiteet ovat tärkeitä. Itse asiassa romaneille kaikista tärkein asia on juuri romaniyhteisö, seuraavaksi oma perhe ja viimeisenä yksilö. (Heikinheimo 2015: 62.) Romanien asemaa etnisenä ryhmänä ja yhtenäisenä ”perheenä” kuvastaakin se, että romaneista puhuttiin usein ”heimona” (Pulma 2006: 53).

Tässä alaluvussa tarkastelen tutkimusaineistossa romanien perhekulttuurin toteutumista ja sitä, mitä sukulaisuus heidän kulttuurissaan merkitsee. Juonen kannalta alkuasetelma tutkimusaineistojen välillä on erilainen, sillä Työmiehen vaimossa romanityttö Kerttu löytää kauan kadoksissa olleen perheensä vasta kolmannessa näytöksessä, kun taas Seitsemässä veljeksessä paikallinen romaniperhe liikkuu yhtenäisenä joukkona läpi romaanin.

Työmiehen vaimo

Kertun sukutaustasta kerrotaan Työmiehen vaimossa kaksi versiota, jotka sisältävät saman juonellisen kaavan, mutta joissa affektiivinen näkökulma on keskenään varsin erilainen. Ensin Kertun sukutaustaa selvittää valtaväestön edustaja, Laura. Lauran puheet perustuvat lähinnä kuulopuheisiin, ei omakohtaisiin kokemuksiin (TV: 195):

LAURA. Mutta äiti oli mustalaista sukuperää, ja semmoinen ylenannettu kuuluu vielä olleenkin.

Ei hän miehensäkään luona asettunut olemaan, vaan karkasi pois, ja Homsantuun hän olisi vienyt mukanaan, mutta Väänäsen sukulaiset ajoivat takaa ja ottivat lapsen pois. Sitten nuo mustalaiset, kelvottomat, olivat vielä tehneet taikoja ja panneet Väänäsen juomaan niin pahanpäiväisesti, että muutamassa vuodessa hävitti talonsa ja kaikki. Viinaan hän viimein kuolikin.

JOHANNA. Ja jätti lapsensa turvattomana maailmanrantaa polkemaan. Homsantuu parka! Ehkä hänellä kumminkin olisi ollut äidin luona parempi ollut siitäkin pahastaan.

Myöhemmässä tarjotaan tapahtuman kokeneen romani-isoäidin näkemys Kertun vanhempien sekaliitosta (TV: 234–235):

HELKA. Näetkös, Kerttu, hän [Kertun äiti] heitti heimonsa, hylkäsi oman sukunsa ja siitä hänelle rangaistus koitui. Turvapaikan ja paremman elannon luuli hän saavansa, kun meistä erosi, mutta silloin vasta poloisella apeat mielialat alkoivatkin. Miehensä [valtaväestön edustaja]

kodissa hän oli kuin karilla lokkien seassa. Häntä vihattiin sukunsa tähden, sorrettiin ja vainottiin, siksi kunnes hän, lapsi sylissä, pakeni jälleen luoksemme. Mutta nuo pedot ajoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä hetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen sydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan majaan.

Ainakin Kerttu on romaniäidin ja valtaväestöön kuuluvan isän sekaliiton tulos. Vaikka Kerttu on todellisuudessa ”vain puoliksi romani”, näytelmässä hänet identifioidaan romaniksi. Kerttu itse tuntee elävänsä kahden kulttuurin välissä, välitilassa (Maijala 2008: 88). Hylkäsikö Kertun äiti Kertun vauvana vai riistettiinkö Kerttu hänen rinnoiltaan? Kolikolla on kaksi puolta. Se, millä motiivilla Kertun äiti ja isä ovat toimineet, riippuu vahvasti näkökulmasta ja näkökulman tarjoamasta tunnelatauksesta. Onko Kertun äiti paennut vai hylännyt lapsensa, on tulkinnanvaraista. Toisaalta edellinen tapahtuma todentaa aikakauden kontekstissa vallalla lietsonutta myyttiä siitä, että ”romanit varastelevat lapsia” (Grönfors 1981: 24). Ainakin voidaan päätellä, että Kertun äiti on joutunut luopumaan Kerttu-vauvasta, jotta hän on saanut oikeuden palata omien lähisukulaistensa luo. Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä valtaväestön luo asumaan (sopeutumisvaikeuksista huolimatta), mutta tämä vaihtoehto olisi mahdollistanut oman lapsen kasvattamisen. Valinta on siis ollut kieltämättä vaikea. Samalla voimme huomata, että tilanne on kääntynyt jälleen valtaväestön edustajien voitoksi: he saivat pitää lapsen. Näin ollen tulemme tavallaan lopputulemaan, jossa ”romanit varastelevat lapsia”

myytti kääntyy nurinpäin, sillä valtaväestön edustajat ottavat pienen lapsen pois romaniäidiltä.

Tämä synkronoi myös realistisen todellisuuden suhteen, koska valtaväestö on syyllistynyt monissa tilanteissa historiallisessa kontekstissa romanilasten ottamiseen pois vanhemmiltaan (Heikinheimo 2015: 200). Nimittäin historiallisessa kontekstissa eräs (tosin moraalisesti epämiellyttävä) keino assimiloida romaneja valtaväestön kulttuuriin on romanilasten ja -nuorten huostaanotto (Tervonen 2012a: 85).

Aikakauden kontekstiin myös luonnollisesti kuului, että huonoon avioliittoon tyydyttiin mieluummin kuin avioeroon (Maijala 2008: 85). Näin ollen Kertun romaniäiti rikkoi jo lähtökohtaisesti valtaväestön tabuja, koska hän lähti pois huonosta avioliitosta.

Reaalimaailmassa mikäli romani palasi takaisin romaniyhteisön pariin vietettyään aikaa valtaväestön keskuudessa, tulkittiin karkaaminen usein siten, että syynä oli levoton

mustalaisveri (Tervonen 2012a: 119). Samalla tavoin Työmiehen vaimossa romaninaisen karkaaminen laitettiin mustalaisverisyyden piikkiin.

Tavallisesti romanileima ja syrjintä seurasivat niitä ”geneettisesti romaneja”, jotka olivat eläneet koko elämänsä yksinomaan valtaväestön keskuudessa (Tervonen 2012a: 119). Näin tapahtui myös valtaväestön keskuudessa kasvaneen ”puoliksi romanitaustaisen” Kertun kohdalla. Nykyajan avoimempi kulttuuri on mahdollistanut niin sanotuista sekataustoista tulevien romanien (eli toiselta puolelta kuuluminen valtaväestöön) integroitumisen ja identifioitumisen kumpaankin yhteisöön: valta- ja romaniväestöön. Menneinä aikoina tämä ei ole ollut hyväksyttävää, vaan toiseen yhteisöön kuuluminen on vaatinut yksilön luopumista toisen yhteisön kulttuurista. (Grönfors 1981: 158; Stenroos 2012b: 430–431.) Menneiden aikojen ”jyrkkämielisyys” näkyy hyvin esimerkiksi näytelmässä romanityttö Kertun kohdalla, sillä hän ei voi kuulua samanaikaisesti romaniyhteisöön ja valtaväestöön. Vuonna 1865 kirkonkirjatiedoissa oli 13 romanimiestä ja 8 romaninaista, joilla oli pääväestöön kuuluva puoliso (eli noin 4 %:a romaniaikuisista). Todennäköisesti sekaliittojen määrä on ollut huomattavasti runsaampi. Tavallista myös oli, että sekaliiton myötä romanit eivät enää lukeneet romanihenkilöä romaniksi, vaan hän oli siitä lähtien valtaväestön edustaja.

(Tervonen 2012a: 117.) 1800-luvulla sekaliittoja ei katsottu useinkaan kummankaan väestöryhmän taholta myönteisesti, vaan pikemminkin välttämättömänä pahana. Erityisesti romaninaisen avioliitto valtaväestön edustajan kanssa saattoi johtaa kostoihin tai sulkemiseen romaniväestön ulkopuolelle. (Tervonen 2012a: 118.)

Romanisukuun kuuluminen tuntuu määrittyvän näytelmässä ennen kaikkea geneettisen perimän kautta. Näytelmän luettuaan on vaikea kuvitella, että romanisukuun voisi päästä sisälle ilman geeniperimää, vaikka omaksuisikin romanikulttuurin tavat muuten. Esimerkiksi Kerttu pyytää isoäidiltään, että tämä suostuu ottamaan valtaväestön edustajan Riston osaksi heidän perhettään, mutta romani-isoäiti suhtautuu ehdotukseen nuivasti (TV: 243–244).

Myös reaalimaailmassa on haastavaa ja liukuvaa määrittää, kuka on ”aito romani”, koska etnisyys on ollut varsin liukuva käsite lähinnä seka-avioliittojen ja kulttuurisen sulautumisen kautta (Pulma 2012: 14). Tilanteesta ja määrittelijästä riippuen romanit arvottavat todella korkealle biologisen polveutumisen romaniksi. Lisäksi geneettisen romanisukuisuuden lisäksi henkilön tulisi myös käyttäytyä kuin romani eli omaksua romanikulttuuri ollakseen romani.

(Grönfors 1981: 156–157.) Todellisen romanin täytyi siis näyttää romanilta (tumma ihon ja hiusten väri), pukeutua tavalle tyypillisesti ja elää mieluusti kiertolaiselämää (Rekola 2012:

71–7). Täytyy kuitenkin muistaa, että yksinään liikkuvan elämäntavan omaava henkilö ei ollut automaattisesti romani, vaan romaniksi määritteleminen vaati monen edellä mainitun tekijän toteutumisen yhtä aikaisesti.

Yhteinen heimolaisuus ja biologinen perimä ovat syitä tuntea yhteisön jäseniä kohtaan vahvaa solidaarisuutta. Romanityttö Kerttu esimerkiksi kysyy isoäidiltään, rakastaako tämä häntä vähääkään. Tähän romani-isoäiti vastaa tietysti rakastavansa, koska Kerttu kuuluu heidän omaan sorrettuun heimoonsa sekä on samaa lihaa ja verta. (TV: 243.) Näytelmässä tavallaan rikotaan määrittelyn reaalimaailman kaavaa, koska romaniperhe ja valtaväestö kumpikin lukevat Kertun automaattisesti romaniksi, vaikka hän ei (vielä) osaa romanikulttuurin tapoja (onhan hän asunut valtaväestön keskuudessa).

Kolmannessa luvussa romanityttö Kerttu siis löytää kauan kadoksissa olleen biologisen perheensä. Romaniperheeseen kuuluu nelihenkinen ydinperhe ja heidän isoäitinsä. Tämä kiertelymalli on ollut myös reaalimaailmassa turvallinen 1800-luvulla, koska kiertely perhekunnittain tarjosi suojaa irtolaislaeilta, sillä lasten sijoittaminen olisi ollut ongelma, kun vanhemmat olivat työhuoneella tai vankilassa (Tervonen 2012a: 123). Romanien sitoutuneisuutta perheeseen ja sukuun kuvaa hyvin kolmannen luvun kohtaus, jossa Kerttu on vasta törmännyt kadotettuihin lähisukulaisiinsa. Sukutaustan selvittyä romaniperhe olettaa automaattisesti, että Kerttu liittyy osaksi heidän perhettään ja kiertolaiselämää.

Yhteenkuuluvuus viedään lyhyen tuttavuuden perusteella melko äärimmilleen, sillä Kertulle ehdotetaan heti sukulaistaustan selvittyä, että hän pysyy romaniperheen matkassa aina kuolemaansa asti. Toisaalta samassa kohtauksessa myös romaniperhe muistelee, miten Kertun äiti ”heitti heimonsa, hylkäsi sukunsa ja siitä hänelle rangaistus koitui”, jolla tarkoitetaan jo edellä käytyä Kertun vanhempien epäsuotavaa sekaliittoa. (TV: 234–235.) Tavallaan (ainakin näytelmässä) sitoutuminen romaniperheeseen ja sukuun tarkoittaa varsin äärimmäistä sitoutumista, joka sulkee esimerkiksi mahdollisuuden joustavampiin sitoutumismuotoihin ja ratkaisuihin: sitoutuminen romaniperheeseen sulkisi pois mahdollisuuden sitoutua myös valtaväestön edustajaan samanaikaisesti, sillä romani-isoäiti tulkitsee tämän vaihtoehdon romanitaustan hylkäämisenä.

Romaniperheen rakastava asenne sukulaisia kohtaan tulee esille heti alkuunsa, kun sukulaisyhteyden selvittyä romani-isoäiti syleilee ”löytynyttä” lapsenlastaan Kerttua (TV:

234). Lisäksi kuten aiemmassa luvussa (Luku 4.1. Romanien monet nimet) todettiin, romaniperhe oli suomenruotsalaisten herrasmiesten ja torikauppias Vapun ohella ainoita

henkilöitä, jotka määrittelivät Kerttua neutraalein ja myönteisin sanavalinnoin (Taulukko 4).

Sanavalinnat ja määrittely kuvastavat oivallisesti sitä, miten paljon henkilöhahmo kunnioittaa toista henkilöä (esimerkiksi esittämällä sääliä, myötätuntoa tai kehumalla). Romanien välitön ja rakastava asenne perheenjäseniä kohtaan korostuu myös Kertun lämpimänä käytöksenä serkkujaan kohtaan. Kerttu esimerkiksi lupailee serkuilleen, miten hän tulevaisuudessa leikkii näiden kanssa sokkosta, piilosia ja hippasia. Lisäksi Kerttu lupailee opettaa eri tanssilajeja.

Päälle päätteeksi Kertun avoimeen ja suorasukaiseen tyyliin, toisaalta tunnetilojen ääripäävaihtelua kuvaamaan, voidaan nähdä, miten hän osuvasti lepertelee enonsa lapsille, kutsumalla näitä esimerkiksi pikkuisiksi. (TV: 236.) Näytelmässä romanien sukulaisrakkaus vaikuttaa avoimelta, suoralta, lämpimältä ja hyvin sitoutuneelta. Romaniperheen sukurakkaus vastaa hyvin reaalimaailmassa romanien todellisia perhekeskeisiä arvoja: romaneille perhe on kaikki kaikessa. Nykyromani Miriam Schwartzin mukaan romanikulttuurille kaikkein ominaisinta ja tärkeintä on vahva yhteisöllisyys, omista yhteisön jäsenistä huolehtiminen ja perheen tuki. (Alizad 11.4.2017: 20:15.) Romanien perhekiinteys on siis ajaton ilmiö, mikä toistuu myös Työmiehen vaimossa.

Toinen mielenkiintoinen seikka on, kun Kerttu puhuu romani-isoäitinsä kanssa Kertun tapailemasta miehestä eli Ristosta (TV: 236–239 & 243–244). Nimittäin todellisuudessa, ainakaan nykyajan romanikulttuurissa, seurustelusuhteista puhuminen on romanikulttuurissa ankarasti kiellettyä. Nykyromani Sari Lindberg kertoo, että romaneilla ei ole perheen sisällä kovin avointa keskustelukulttuuria, sillä tietyistä aihepiireistä (kuten seurustelusta) lapset ja vanhemmat eivät saa kulttuurisääntöjen nojalla puhua lainkaan, sillä se on kielletty tabuaihe (Alizad 11.4.2017: 8:45 & 22:10). En löytänyt vastausta siihen, onko pari- ja perhesuhteesta puhuminen ollut historiallisessa kontekstissa (1800-luvulla) suotavaa, mutta toisaalta tabut ovat usein vanhoja ilmiöitä, joten todennäköisesti parisuhteista puhuminen ei ole ollut suotavaa myöskään 1800-luvulla romanikulttuurissa. Näin ollen Työmiehen vaimossa romanit rikkovat romanien perinteistä etikettiä sen suhteen, että he puhuvat parisuhde ja seurustelu aihepiireistä, josta ei reaalimaailmassa ole romanikulttuurissa sallittua puhua. Toisaalta tämä kuvastaa erinomaisesti sitä, että kirjailija Canth itse on valtaväestön edustaja, joten lienee liian suuri vaatimus olettaa, että hän tuntisi romanikulttuurin kaikki etikettisäännöt ja normit.

Seitsemän veljestä

Seitsemässä veljeksessä paikallista romaniperhettä kutsutaan pääasiassa Rajamäen rykmentiksi, joskus myös Rajamäen myrskyksi tai hirmurykmäntiksi (SV: 251).

Ensimmäisenä voimme pohtia, mitä nimellä tarkoitetaan. Rajamäki itsessään kuvastaa romaniperheen asuinpaikkaa, jossa he tosin harvoin aikaa viettävät liikkuvan elämäntyylinsä tähden. Asuinpaikka on pieni mökki Rajamäen ahoilla (SV: 64.) Puolestaan rykmentti- sana on sotilastermistöä, ja se kuvaa aselajien hallinnollista suurinta yksikköä (KOTUS &

kielikone 2020). Tässä yhteydessä rykmentti-pilkkanimellä halutaan todennäköisesti korostaa romaniperhettä ”tiiviinä perheyksikkönä”, koska he kulkevat yhtenäisenä koko perheen kokoonpanona paikasta toiseen. Rajamäen rykmentti koostuukin perinteisestä ydinperheestä, jonka lapsiluku on aikakaudelle tyypillisesti varsin suuri. Suuri lapsiluku on ristiriidassa sen suhteen, että todellisuudessa romanit ovat pyrkineet (1800-luvulla) välttämään suurta lapsilukua, koska se on haitannut majapaikan saamista ja kiertolaiselämän toteuttamista (Tervonen 2012a: 115).

Romaniperheeseen kuuluu perheen ”esimies ja isäntä” eli Mikko, perheen äiti Kaisa ja heidän viisi poikalastaan (SV: 64 & 245). Vanhin lapsista on Heikka, seuraava Matti (kutsumanimeltään Mörökölli), kolmas ja neljäs lapsi ovat kaksosia, kun puolestaan nuorimmainen tunnetaan nimellä ”pikkutallukka” (SV: 245). Romaniperheen lapsia ei kuvailla erityisemmin muuten. He kulkevat vanhempiensa mukana pitkin pitäjää. Nuorimmat kulkevat vankkureissa ja vanhimmat jalan. (SV: 64.)

Romaniperheessä aviovaimon ja -miehen roolit ovat aina olleet perinteisiä (Heikinheimo 2015: 67). Romaanissa romanivanhempien välillä on konservatiivinen työnjako, mutta samalla perheen sisäistä hallintoa on kuitenkin hoitanut nainen, jolloin mies on ikään kuin nukkehallitsija. Paikallisessa romaniperheessä toteutuukin todellisuudessa käänteinen vallanjako, koska liian lempeä Mikko myöntää antavansa Kaisalle mahdollisuuden

”valtikoida” perheessä (SV: 347).

Kummankin tutkimusaineiston (Työmiehen vaimo ja Seitsemän veljestä) yhteenvetona voimme huomata, että romanikulttuurissa perhe merkitsee romaneille hyvin paljon.

Perheyksikköön sitoudutaan ja perheyksikön mukana kuljetaan. Perhe tarjoaa rakkautta, mutta toisaalta perheeseen ja perheen etuun on sitouduttava. Samalla kun perhe yhdistää perheen sisällä yksilöitä toisiinsa, voi se myös eristää heitä muusta yhteiskunnasta. Esimerkiksi

Työmiehen vaimossa romanien tiivis perheyksikkö ikään kuin tekee vielä selkeämpää kuilua heidän ja valtaväestön välille: ”me – ne muut”. Huomionarvoista on myös se, että tutkimusaineiston romaniperheessä (Työmiehen vaimo) on voitu keskustella pari- ja seurustelusuhteista, mikä todellisessa romanien käytösetiketissä ei ole ollut sallittu puheenaihe. Näin voidaan huomata, että valtaväestön edustajat (esimerkiksi kansalliskirjailijamme) eivät ole aina tunteneet romaneja ja heidän tapojaan kovin tarkasti, vaikka ovat heistä kirjoittaneet.