Partikkeliton lausevastaus: puhdas tiedonhaku?

Aineistoni missä-kysymysten vastauksista 20/71 (28,2 %) on lausevastauksia, jotka eivät ala no-partikkelilla. Ilman no-partikkelia aloitettu lausevastaus toimii samoin kuin ilman partikkelia aloitettu minimivastaus: se ei osoita vastaajan orientoituvan siihen, onko ky-symyksellä tunnistettava projekti. Lausevastaus kuitenkin poikkeaa minimivastauksista siinä, että sillä vastaaja osoittaa, että annettu tieto tarjotaan riittävänä siihen nähden, mitä kysyjä pyytää. Kun minimivastaus jättää avoimeksi, jatkuuko kysymyksen avaaman asian käsittely jollakin tapaa, lausevastaus käsittelee asiaa sellaisena, joka ei tarvitse lisäkäsitte-lyä. Havainnollistan lausevastausten käyttöä kahden esimerkin avulla. Ensimmäisessä niistä kysytään vastaajan ja toisessa kolmannen osapuolen sijaintia, ja kummassakin ky-symys on soiton syy.

Esimerkissä 5_4, kuten edeltävissäkin esimerkeissä, tiedustellaan vastaajan sijaintia. Porukka, johon soittaja Pekka ja vastaaja Jouko kuuluvat, on sopinut menevänsä samana iltana baariin.

Esimerkki 5_4 (matkapuhelinkeskustelu, Sg 344_E)

01 J: MORO,

02 P: → MOI mis meet, 03 (0.7)

92

04 J: → mä oon täällä Ernestossa jo, 05 (0.8)

06 P: Ernestossa, 07 (0.2)

08 J: → mä oon täällä jo, 09 (1.3)

10 P: Kipakassa.

11 (0.8) 12 J: Ernestossa, 13 (1.3)

14 P: ei kun Kipakassa.

15 (0.3)

16 J: Ernestosta oli puhe alunperi, 17 (0.3)

18 P: eipäs ollu ku Kipakasta.

Rivillä 2 soittaja Pekka esittää tervehdyksen jälkeen kysymyksen mis meet, jolla hän tie-dustelee Joukon sijaintia. Sen sijaan, että Jouko vastaisi lausekkeella (Ernestossa), hän vastaa kokonaisella lauseella (mä oon täällä Ernestossa jo). Vastaus on muotoiltu suhtees-sa yhteiseen suunnitelmaan: Joukon olinpaikka vastaa suunniteltua ja hän on sovitusta ai-kataulusta jopa edellä. Tiedon vastaanottamisen sijaan Pekka tekee rivillä 6 korjausaloit-teen toistamalla Joukon sanoman sijainnin. Tämä toisto ei ilmaise kuulemisen tai ymmär-tämisen ongelmaa, vaan joko ennakoi erimielisyyttä tai topikalisoi odotuksenvastaisen tiedon (Kurhila & Lilja 2017). Kurhila ja Lilja (mas. 234) ovat havainneet, että topikali-soivat toistot ovat yleensä vahvasti ensimmäistä tavua painottavia, kuten tässäkin tapauk-sessa. Jouko toistaa vastauksestaan omasta näkökulmasta oleellisimman tiedon eli sen, että hän on jo nyt kyseisessä baarissa (mä oon täällä jo) ja osoittaa näin tulkitsevansa, että odotuksenvastaisuus liittyy siihen, että hän on paikalla sovitusta etuajassa. Myöhemmin käy ilmi, että ongelma on itse paikassa, sillä suunnitelmat ovat muuttuneet, mutta vielä tässä vaiheessa Jouko ei tiedä sitä.

Antamalla lausevastauksen, joka kohtelee kysymystä pelkkänä tiedonhakuna (rivi 4, mä oon täällä Ernestossa jo), Jouko osoittaa tulkitsevansa, että sovittu on yhä voimassa ja tilanne on ongelmaton. Vastaus antaa enemmän tietoa, kuin kysymys näyttää hakevan, eli kertoo paitsi hänen sijaintinsa myös sen, että hän on sovitussa paikassa etu-ajassa. Näin hän yhdistää kysymyksen yhteiseen suunnitelmaan eli osoittaa, että hänellä on käsitys siitä, miksi kysymys kysyttiin, mutta hän ei oleta kysymyksen taustalla olevan projektia.

93

Äiti–lapsi-esimerkeistä tämä puhelu eroaa siinä, että keskustelijoiden suhde on todennäköisesti symmetrinen. Jouko ja Pekka näyttävät voivan tehdä itsenäisesti ja toi-sistaan riippumattomasti päätöksiä siitä, milloin he menevät baariin. Pekka ei ole mitä ilmeisimmin voinut edes tietää, että Jouko on päättänyt lähteä baariin etukäteen, ja koska sovittu aika ei ole vielä koittanut, ei ole mitään syytä olettaa, että Joukon vastaushetken sijainnissa olisi mitään käsittelyä edellyttävää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jouko käsittelisi kysymystä turhana. Sen sijaan hän antaa tilanteessa sovitun tapaamisen kannalta oleellista tietoa. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin lopulta se, että keskustelijoilla on eri käsitys siitä, mitä on sovittu.

Esimerkissä 5_5 kysytään kolmannen osapuolen, koiran, sijaintia. Esimerkki on neljän hengen kasvokkaiskeskustelusta, jossa edellinen topiikki on tulossa päätökseen.

Jo ennen tätä Mikko alkaa katsella pöydän alle, missä isäntäparin Jaanan ja Jaskan koira oletettavasti⁴⁴ on. Koira on huomioitu muutamaan otteeseen jo aikaisemmin keskustelussa.

Esimerkki 5_5 (Sg 355, kasvokkaiskeskustelu)

01 Jaa: → (näki,) missä se ny o, 02 Mik: → se makaa täälä mun jalkani, 03 Jaa: nii [se vaihto

04 Mik: [jalkani alla, 05 Jaa: parem[paa paikkaa, 06 Jas: [mmää, mjää, 07 Mir: se ov vähä rauhottunu,

Mikon pöydän alle vilkuilu saa Jaanankin katsomaan pöydän alle ja esittämään rivin 1 kysymyksen missä se ny o. Tällä kysymyksellä hän tekee tulkinnan siitä, miksi Mikko katsoo pöydän alle. Samalla hän esittää, että pöydän alle katselun syy, koira, on saatavilla oleva referentti eikä siis uusi, sillä hän viittaa siihen demonstratiivipronominilla se. Ad-verbi ny taas antaa ymmärtää, että koiran sijainnista olisi ollut puhetta aikaisemminkin tai että koira olisi lähiaikoina vaihtanut sijaintiaan.

Mikon lausevastaus (se makaa täälä mun jalkani, jalkani alla,) orientoituu Jaanan kysymykseen sellaisena, joka hakee tietoa koiran sijainnista. Tämä ei tarkoita, etteikö Jaanalla olisi ollut mitään kysymyksen ulkopuolista syytä tiedusteluunsa. Hän voi esimerkiksi kysyä saadakseen tietää, miksi Mikko yhtäkkiä katsoi pöydän alle, tai

44 Koiraa ei näy tässä kohden videolla.

94

tääkseen, onko vierailla kaikki hyvin ja häiritseekö koira heitä. Kysymyksen syy ei kui-tenkaan nouse keskustelussa projektiksi, koska sitä ei oteta käsittelyyn. Sen sijaan Mikon vastaus sekä Jaanan sitä seuraava rivien 3 ja 5 vuoro (nii se vaihto parempaa paikkaa) suuntautuvat nimenomaan koiran sijaintiin, vaikka vuoron voikin toki hahmottaa koiran sijainnin ongelmattomuuden varmistelemisena eli orientoitumisena jonkinlaiseen syyhyn kysymyksen taustalla.

Vaikka jokaisen kysymyksen taustalla on varmasti jokin syy, se ei nouse projektiksi, ellei sitä erikseen nosteta sellaiseksi. Näin keskustelun fokukseen ei nouse esimerkiksi se, onko koirasta häiriötä, vaan nimenomaan kysytty koiran sijainti. Mikko ja Jaana jakavat lyhyen hetken, jossa he yhdessä tarkastelevat koiraa ja tämän sijaintia, mutta mitään laajempaa keskustelua aiheesta ei synny, vaan rivien 3 ja 5 toteamus sulkee topii-kin. Tämä on tyypillistä partikkelittomien lausevastausten kohdalla. Sen sijaan koira itses-sään säilyy puheenaiheena, kun Mirja tekee siitä yleisemmän tason huomion (se ov vähä rauhottunu).

Partikkeliton lausevastaus siis tarjoaa tiedon sellaisena, joka ei vaadi li-säkäsittelyä. Näin vastaus on omalla tavallaan suhteessa projektin käsitteeseen. Sen suh-detta projektiin on mahdollista kuvata ainakin kahdella tapaa. Ensinnäkin asiaa voi kuvata niin, että vastaaja ei oleta kysymyksen taustalla olevan mitään käsittelyä vaativaa. Toinen vaihtoehto olisi sanoa, että projektiksi oletetaan tiedon hakeminen. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole tyydyttävä tai totuudenmukainen kuvaus. Niiden sijasta voisikin esittää että, kuten partikkeliton minimivastaus, partikkeliton lausevastaus ei ota kantaa mahdolli-seen projektiin, eli sen tulkinta liikkuu eri akselilla. Lausevastaus ja lausekevastaus eroa-vat sen sijaan toisistaan siinä, olettaako vastaaja antaneensa riittävän tiedon. Minimivas-taus voi johtaa lisäkeskusteluun asiasta, ja sekä kysyjä että vastaaja voivat orientoitua ky-syjän selitysvelvollisuuteen. Asian eteenpäin vieminen on kuitenkin kyky-syjän vastuulla.

Sen sijaan lausevastaus, niin partikkeliton kuin partikkelialkuinenkin, on muotoilultaan minimivastausta itsenäisempi. Tieto tarjotaan tilanteessa riittävänä, eikä jatkoa välttämättä odoteta, eli kysymykseen ei orientoiduta osana laajempaa toimintaa, jonka on tarkoitus jatkua.

95